29/09/2011

What Technology Wants

Bloggaan yleensä lukemistani kirjoista tiukassa aikajärjestyksessä, mutta teen tällä kertaa poikkeuksen, jotta muistan edes jotain siitä, mitä ajattelin. Sain isäpuoleltani lahjaksi Wired-lehden perustajan, Kevin Kellyn, kirjan What Technology Wants, ja se kannattaa lukea, jos ikinä on miettinyt sitä, mikä on teknologian rooli omassa elämässä tai yhteiskunnassa.


...minä en kauheasti tällaisia ole miettinyt, sillä suhtaudun teknologiaan lähtökohtaisen myönteisesti. Pidän matkapuhelimista ja antibiooteista ja siitä, että voin ostaa lankaa lankakaupoista. Myönteisesti teknologiaan suhtautuu myös Kelly, mutta hän on pysähtynyt kuitenkin esittämään muutamia hyviä kysymyksiä ja myös omia näkemyksiään siitä, miten näihin kysymyksiin voisi vastata. Kelly lähestyy aihettaan hyvin laajasti, ja aloittaa ensin määrittelemällä teknologian. Selväähän nimittäin on, että jo ensimmäinen puukeppi, jonka ihminen on käteensä ottanut käyttääkseen sitä johonkin, on jo ... teknologiaa.

Kelly näkee teknologisen kehityksen osana sitä suurempaa historiallista kaarta, johon kuuluu myös elämän kehittyminen maapallolla. Hän esittää seikkaperäisesti sen, miten teknologinen kehitys on tietyllä tavalla väistämätöntä: se noudattaa samoja periaatteita, joiden mukaan myös elämä on ensiaskeleistaan lähtien muuttunut erilaistuneempaan ja monimutkaisempaan suuntaan. Tämä voi kuulostaa vaikealta niellä, mutta Kelly kyllä puhuu aiheestaan uskottavasti. En mene tähän sen syvemmin, sillä nähdäkseni jopa teknologian universaalia roolia kiinnostavampaa ovat yhteiskunnalliset vaikutukset (vaikkei teknologian roolia orgaanisen elämän luonnollisena jatkumona kannatakaan sivuuttaa; samoilla linjoilla oli myös tunnettu teknologisen kehityksen vastustaja, Unabomber, jonka kanssa Kelly on monesta asiasta samaa mieltä mutta jonka dystooppista tulevaisuudenkuvaa ei kuitenkaan jaa).

Kelly näkee teknologisen kehityksen jollain tapaa väistämättömänä - seikka, jota tukee pitkä historia keksintöjä, jotka moni ihminen on itse asiassa tehnyt lähes yhtäaikaa. Juuri mikään ei ole yksittäisen keksijän neronleimaus - moni tuskin tietää, että Alexander Bell ja Elisha Gray hakivat molemmat patenttia puhelimelle samana päivänä, Gray muutamaa tuntia aiemmin (mutta luopui sittemmin hakemuksesta asianajajansa neuvosta...) Tästä väistämättömyydestä seuraa, että jarruttamisen sijaan teknologista kehitystä on syytä ohjata haluttuun suuntaan. Mikään teknologian tukahduttamisyritys ei toistaiseksi ole toiminut pitkällä aikavälillä, vaikka sosiaalisista syistä moista on usein yritetty. Kelly on esimerkiksi sitä mieltä, että geeniteknologia väistämättä kehittyy suuntaan, jossa tulemme kaikki analysoimaan geenejämme mahdollisesti päivittäin. Sen sijaan, että moinen kielletään epäilyttävänä ja mahdollisesti ongelmallisena on syytä miettiä, miten teknologiaa ohjataan suuntaan, jossa se tukee yhteiskuntia ja yksilöitä - siis suuntaan, jossa sen vaikutukset ovat mahdollisimman positiiviset.

Kelly ei muuten suinkaan kiellä sitä, etteikö teknologisesta kehityksestä seuraisi myös haittoja. Hänen näkemyksensä on, että hyödyt ovat tyypillisesti hieman haittoja suuremmat - tämä on selvää jos ei muusta niin ainakin siitä, että teknologia koko ajan kehittyy. Jos haitat olisivat hyötyjä suuremmat, olisimme varmaan jo jättäneet leikin kesken. Lisäksi Kelly huomauttaa, että tämän päivän ongelmia ratkaistaan huomisen teknologialla, ja vaikka huomisen teknologia aiheuttaa omat ongelmansa, on niitä siis korjattava ylihuomisen teknologialla.

Kelly myös huomauttaa, ettei kelloa varsinaisesti voi kääntää taaksepäin. On mahdotonta ottaa askel takaisin johonkin tiettyyn vaiheeseen teknologista kehitystä ja pysähtyä siihen; eikä mikään vaihe tulen keksimisen jälkeen olisikaan toista loogisempi paikka pysähtyä. Ne ihmiset, jotka pitävät teknologiaa orjuuttajana ja puoltavat paluuta luontoon eivät yleensä pysty esittämään kovin hyvää tapaa siirtymän suorittamiseen - on selvää, että moinen tarkoittaisi sitä, että suurin osa maapallon asukkaista heittäisi henkensä. Teknologiasta luopuvat yksilötkin voivat yleensä tehdä näin vain siksi, että muu yhteiskunta ei teknologiasta luovu - tästä hyvänä esimerkkinä juurikin Unabomber Ted Kaczynski, joka muutti mökkiin metsän keskelle ja eli alkukantaisesti. Mitä nyt kävi autolla hakemassa varastoihin täydennystä lähikaupungista. Mitä hän olisi tehnyt, jos lähikaupunkikin olisi luopunut kaikesta teknologiasta? Tai jos Kaczynski olisi aatteilleen uskollisena luopunut myös autosta?

Täten siis teknologia, jota käytämme, luo mahdollisuuksia sekä meille että muille, ja Kellyn mukaan olennaista onkin, että me kaikki pyrimme teknologisia valintoja tehdessämme valitsemaan siten, että voimme sekä täyttää omaa potentiaaliamme että auttaa tässä muitakin. Ajatelkaa, jos Mozart olisi syntynyt ennen pianon keksimistä, sanoo Kelly, tai Shakespeare ennen kirjoitustaitoa. (Tai eräs interaktiosuunnittelija Liina ennen tietokoneita, nettiä ja moderneja mobiililaitteita? Puistattaa ajatellakin.) (Edit. En nyt tässä yritä sanoa olevani oman alani Mozart, vaan että koen todella löytäneeni oman alani - jotain, jossa omat vahvuuteni tulevat käyttöön. Ja se on jotain, jonka soisi kaikille.) Teknologinen kehitys tarjoaa enemmän mahdollisuuksia meille kaikille.

Koska, kuten sanottua, itsekin suhtaudun teknologiaan lähtökohtaisen myönteisesti, koin What Technology Wantsin sekä hyödylliseksi että kiinnostavaksi. Paikoin se menettää hieman teräänsä - esimerkiksi pitkähkö keskustelu Unabomberin näkemysten kanssa tuntui kaipaavan vähän stilisointia - mutta kokonaisuudessaan kirja on ehdottomasti lukemisen ja hartaan pohdinnan arvoinen. Itse asiassa haluaisin lukea kirjan saman tien uudestaan, mutta perheeni jonottaa sitä.

Tämän postauksen mahdolliseksi tekivät muuten ilmeisten internet- ja tietokoneteknologioiden ohella modernisoitu versio kantoliinasta ja tutti.

Skin Folk

Olen vähän pelkuri. Rakastin Nalo Hopkinsonin The New Moon's Armsia niin, että olen suoraan sanottuna pelännyt tarttua rouvan muuhun tuotantoon. Sitten iso läjä Hopkinsoneja hankittiin kirjastoon ja tunsin jotain velvollisuudentunnon kaltaista kai...


Skin Folk, jonka otin pinon päältä, on kokoelma Hopkinsonin novelleja. Niistä näkyy karibialainen tausta ja kokemukset Kanadassa - osa tarinoista tuntuukin keskittyvän siihen, miten tummaihoisten on vaikea hyväksyä itseään valkoihoisten keskellä; miten yllättävän vaikeaa on elää Kanadassa tummaihoisena (tämä hieman yllätti, vaikken tietenkään osaa enää sanoa, miksi.) Yksi tällaisista tarinoista on Sinipartatulkinta, joka oli muuten erityisen karmiva - ja toimiva - ja Hopkinson käyttää muutenkin paljon tarinoita ja myyttejä omien kertomustensa pohjana. Muista jutuista moni tuntuu liittyvän seksiin ja seksuaalisuuteen ja itsensä hyväksymiseen myös sillä saralla.

Jostain syystä novellikokoelmien yleinen tauti - tai ehkä minun yleinen vaivani novellikokoelmien lukijana - vaivasi kuitenkin tätäkin kirjaa. Oli hieman vaikea keskittyä ja tulla imaistuksi mukaan. Tykkäsin kuitenkin kovasti Hopkinsonin kielestä, jossa näkyvät karibialaiset vaikutteet aivan hurmaavasti.

Tulossa on vielä pari kirjaa Hopkinsonia, ja voin nyt jo paljastaa, ettei joukossa ole TNMA:n voittanutta.

26/09/2011

Ship Breaker

Paolo Bacigalupin Ship Breaker oli aika masentavan dystooppinen nuortenkirja - olen varmaan päässyt johonkin kukkahattutätivaiheeseen, kun koin sen lähes ahdistavan väkivaltaisena. Epäilen, että Nykyajan Teinit eivät jaksaisi nostaa ensimmäistäkään kulmakarvaa.


Ship Breaker kertoo Nailerista, pojasta joka ympäristötuhon jälkeisessä maailmassa asuu ja työskentelee rannalla, jossa ihmiset hajottavat vanhoja laivoja osiksi. Eräänä päivänä Nailer löytää ystävänsä kanssa haaksirikkoutuneen luksusveneen, jossa on vielä joku hengissä. Tämä joku on rikas tyttö, jonka Nailer ystävineen lopulta päättää säästää ja auttaa takaisin tytön perheen luo.

Itse - ja tässä voivat nyt kirjoittaa hormonit - siis hieman ahdistuin kirjan raakuudesta. Nailerin isä on todella julma, mutta kirjan tappelut kuvataan muutenkin hyvin yksityiskohtaisesti. Jäin hieman hämmästelemään sitä, että kirjan tunnelmaan kuin nenä päähän sopinut seksuaalinen väkivalta kuitenkin loisti poissaolollaan. Älkää ymmärtäkö väärin, en jäänyt kaipaamaan raiskauksia - asia tuntui vain epäjohdonmukaiselta. Mietin, olisiko ollut parempi kirjoittaa vähemmän väkivaltainen teos alunperinkin, jos asiaa ei kuitenkaan uskalla viedä loppuun asti, vai vaikuttiko tässä nyt kohdeyleisöstä ja julkaisumaasta riippuva kaksinaismoralismi jossa nuorille on ok näyttää vaikka mitä julmuuksia kunhan niihin ei liity seksi?

Voi kyllä olla, että jossain toisessa elämäntilanteessa en olisi ahdistunut kirjan väkivallasta ihan näin paljoa, joten ottakaa tämä nyt ns. with a grain of salt.

En tiedä; en vieläkään ole Bacigalupin suurin fani.

24/09/2011

At Knit's End

Viime postauksen jälkeen kommenttilaatikossa pohdiskeltiin, mikä kirja voisi sopia vauvasumuun. Joko vauvasumu oli kohdallani hieman hellittänyt tai Stephanie Pearl-McPheen At Knit's End on se kirja.


At Knit's End on kirja, joka on joko äärimmäisen sopivaa tai äärimmäisen kiduttavaa luettavaa (tai minun tapauksessani, kuunneltavaa) tilanteessa, jossa ei pääse neulomaan. Se on neuleaddiktin kirja muille neulojille - alaotsake kirjalle onkin "Meditations for women who knit too much". Kirjoittaja suhtautuu neulomiseen samoin kuin minä kirjoihin, ja vaikka olenkin taipuvainen pitämään tätä pienenä perversiona - vain kirjoihin tulisi kenenkään suhtautua tuolla intohimolla - ymmärrän kyllä. Pankissa jonottaminen on tylsää, samoin metrossa istuminen ja pahimmassa tapauksessa jopa kävely. On romahduttava kokemus jos tällaisia hetkiä joutuu viettämään ilman tekemistä, ja neule on lähes yhtä hyvä apu tässä kuin kirja.

At Knit's End on myös aika hauska - jos näitte itäisessä Helsingissä elokuun loppupuolella lastenvaunuja työntävän ja kettuterrieriä perässään kiskovan naisen joka nauroi itsekseen, se olin minä.

Mohairista kirjassa sanotaan seuraavaa:
"Mohair is unique among fibres in that it possesses a beautiful halo of fuzziness that effectively welds the knitting together. Few and far between are the knitters who can pull back knitting mistakes in mohair with their sanity and sobriety intact."
Tämä oli lohdullista luettavaa naiselle, joka harvoina, kädet vapaana vietettyinä hetkinään oli päättänyt taistella mohairvillapaidan kanssa. Stephanie Pearl-McPhee selvästi tietää, mistä puhuu.

Suosittelen: neulefanaatikoille. Lankahamstereille. Mahdollisesti ihmisille, jotka elävät neulefanaatikon tai lankahamsterin kanssa.

23/09/2011

An Occupation of Angels

Hei ihmiset. Koneelle pääsyni on nykyään vähän mitä on, mutta huomasin juuri, että näppispöytä on täsmälleen sopivalla korkeudella ruokailevalle vauvalle (saatte vapaasti paheksua, en välitä), joten ehkä tulen bloggaamaankin hieman tiheämmin jatkossa. Tällä kertaa ajattelin kertoa teille, että tein taannoin epäoikeutta Lavie Tidharin pienoisromaanille An Occupation of Angels, jonka kuuntelin vauvan kotonaoloviikolla #1, ja josta en täten paljoa muista.


Oikeastaan mieleeni jäi AOoA:ista jäi mieleeni lähinnä se, että pidin päähenkilö Killarneyta kovin, kovin kylmänä - yhtä kylmänä kuin erikoinen, enkelten mutkistama versio kylmästä sodasta, jossa päähenkilö toimi agenttina. Koska kyseessä oli agenttijännäri, viihdyin tarinan parissa kyllä, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että koko kirja pitäisi kuunnella uudestaan jotta voisin sanoa siitä yhtään mitään järkevää.

Anteeksi, yritän keksiä jotain fiksumpaa sanottavaa seuraavasta opuksesta. Ja anteeksi myös kirjailija Tidharille - tiedän, tein väärin, kun kuuntelin kirjasi omituisessa sumussa.


19/09/2011

Graveminder

Melissa Marrin uutuuden, Graveminderin, kohdalla jäin miettimään melko pitkäksi aikaa sitä, miten yleinen keskittymiskyvyttömyyteni vaikuttaa kokemuksiini lukemistani kirjoista. Voihan olla, että Graveminder olisi ollut minusta tosi hyvä jossain toisessa elämäntilanteessa?


Epäilen kyllä. Ei Graveminder sinänsä ollut huono, mutta siinä ei ollut juonta tai järkeä oikein nimeksikään, ja kuten aina tällaisissa kirjoissa, asia pitää korjata typäreesti käyttäytyvillä päähenkilöillä. Itse asiassa, näin retrospektiivinä kun asiaa ajattelen, olihan se kyllä aika huono.

Graveminder on toinen lyhyen ajan sisällä lukemani tarina amerikkalaisesta pikkukaupungista, jossa on tehty kummallinen, kaupunkia suojeleva diili. Tällä kertaa diili on tehty kuoleman kanssa - kaupunki on turvallinen, ja hyvin menee, mutta kukaan ei pääse lähtemään. Paitsi paikallisen ... no, kuolleet aloillaan pitävän naisen, graveminderin, tyttärentytär Rebekkah, joka pakenee kaupunkia ja ennen kaikkea paikallisen hautausurakoitsijan komeaa poikaa Byronia (HUOKAUS.) Sitten mummo graveminder kuolee epäilyttävissä olosuhteissa ja Rebekkahin on otettava lusikka kauniiseen käteen ja palattava.

Olen oikeasti kurkkuani myöten täynnä angstisia nuoria aikuisia, jotka "pakenevat rakkautta" kuvitellen olevansa kovinkin vakuuttavia kuolevia joutsenia, ja Rebekkah on juuri tällainen. Paljon parempi ei ole rakkaudesta riutuva Byronkaan. Kun vielä päähenkilöiden juoneenkin liittyvät ratkaisut ovat puolet ajasta suorastaan typeriä ja selvästi suunniteltu vain pidentämään sivumäärää hädintuskin yli kolmensadan ... no, niin. En odottanut mitään suuria; halusin vain viihtyä. En viihtynyt, enkä suosittele.

18/09/2011

The Silent Land

How to Make Friends with Demonsin jälkeen luin Graham Joycen käsittääkseni uusimman teoksen, The Silent Landin, koska sain sen kirjastosta. TSL oli mainio, mutta ei ihan yhtä mainio kuin HtMFwD, johon - kuten sanottua - rakastuin.


TSL kertoo pariskunnasta, joka hiihtolomallaan Alpeilla (melko varmasti Alpeilla - koska en itse laskettele, lautaile tai hiihdä, minulle hiihtomahdollisuuksia tarjoavat vuoristot ovat kaikki "Alppeja", sijaitsivat ne sitten Ranskassa tai Chilessä, mutta nyt luulen, että oikeastikin Alpeilla) selviää lumivyörystä ja työläästi selvittää itsensä takaisin hotellilleen - vain huomatakseen, että ympäröivä kylä on täysin tyhjä eikä aika tunnu kuluvan normaalisti. Pikkuhiljaa päähenkilöt - Zoe ja Jake - alkavat pohtia, oliko lumivyörystä mahdollista ylipäänsä selvitä hengissä.

Hiljainen romaani kertoo rakkaudesta ja rakastamisesta ja pariskunnan historiasta, ja se on tunnelmaltaan värisyttävä: on helppo tuntea lomakylän hiljaisuus. Paikoin TSL on jopa karmiva, sillä lomakylä alkaa loppua kohti muistuttaa hyvän unen sijaan painajaista. Tapahtumat kerrotaan enimmäkseen Zoen näkökulmasta, mutten osannut kokea suurta läheisyyttä kumpaankaan. Kirjan rakkaustarina oli kuitenkin kaunis ja melkoisen surullinen, vaikka sitä katsoikin hieman ulkopuolelta.

Pitää selvästi tutkia, onko kirjastolla enemmänkin Joycea tarjolla - nämä Joycen aikuisväestölle suunnatut kirjat tuntuvat uppoavan itseeni paremmin kuin nuorten aikuisten sarja.

16/09/2011

The Demon and the City

Liz Williamsin The Demon and the City on se kirja, jota äitini osoitti Naistenklinikalla vieraillessaan ja sanoi järkyttyneenä herra Sivukirjastolle että "Kato nyt! Sillä on kirja mukana." "Sillä on neljä kirjaa", vastasi herra Sivukirjasto kuivasti.

Minä, Liina Ivalo Sivukirjasto, jäin hämmentyneenä miettimään, tuliko äidilleni nyt ihan tosissaan jotensakin yllärinä, että otan synnytyssairaalaan kirjan. Yritin lukea jopa synnytyksen aikana, mutta se ... ei ihan toiminut, ollen ehkä pisin yhtenäinen ajanjakso aikoihin jolloin en ole saanut luettua jotakuinkin sanaakaan (poislukien yöt, jolloin nukun.) Tai ehkä se oli vain TDatC, jonka vuoksi lukeminen synnytyksen aikana tökki - olen melko varma, että jotain todella vetävää kirjaa olisin saanutkin luettua?


Niin tai näin, luin TDatC:ä pitkään ja hartaasti ja välillä hieman turhautuneena. Liz Williamsin Inspector Chen -sarjaa on kehuttu kovasti, mutta en ole oikein itse päässyt siihen sisään - muistan saman turhautuneen tunteen jo ensimmäisen osan kohdalta. Siis sen envaantajuu-fiiliksen, joka iskee kun lukee kirjaa, josta ilmeisesti kaikki muut ovat pitäneet.

Inspector Chen -kirjat sijoittuvat lähitulevaisuuden Aasiaan, Singapore Three -nimiseen kaupunkiin, jossa sekä helvetilliset demonit että taivaalliset olennot (aasialaisen mytologian mukaan molemmat) ovat arkipäivää. Tässä sarjan toisessa osassa tarkastaja Chenin apulainen, demoni Zhu Irzh, alkaa selvittää nuoren perijättären murhaa omin nokkinensa tarkastajan lomaillessa Hawaijilla (miksen minä lomaile Hawaijilla?) ja törmää vaikeuksiin - ilmeisesti Taivaassa on kapina.

No, kirja oli kohtuullisen vauhdikas, mutta vauhti ei jostain syystä onnistunut tempaisemaan minua mukaansa. En oikein osannut myöskään kauheasti välittää kirjan henkilöhahmoista - ja nyt sitten mietitte, että mistä minä tässä pidin, kun kuitenkin annan kirjalle kolme tähteä, eikö niin? Kirjan miljöö ja konsepti ovat kiehtovia, ja luulen, että iso osa ongelmista on lukijan paisuneissa odotuksissa pikemminkin kuin kirjan ongelmissa. Luulen lukevani tästä vielä seuraavatkin osat (koska olen ne innoissani ostanut köhh) mutta ehkä viritän odotuksiani hieman alakanttiin vastedes.

14/09/2011

Among Others

Ilahdutan teitä toisellakin postauksella tänään, lähinnä testatakseni, johtuvatko Facebookprofiiliini tuplana syötetyt postaukset jollain ihmeen tavalla uudistuneesta Bloggerista (niin, en keksi enää muutakaan ja alan olla sekä kärttyisä että epätoivoinen - jos joku osaa Networked Blogsia, saa ilmoittautua.)

Yritän rauhoittua ajattelemalla Jo Waltonin Among Othersia, jonka kuuntelin elokuussa.


Among Others kertoo teini-ikäisestä, Walesissa asuvasta Morista, jonka äiti on noita, ja jonka kaksoissisko on kuollut, koska tytöt taistelivat äitiään vastaan. Nyt Mori on paennut kotoa isänsä ja tämän kolmen, hieman erikoisen sisaren luo, ja joutunut sieltä sisäoppilaitokseen. Sisäoppilaitoksessa ja läheisessä kylässä Mori oppii elämään ihmisten keskellä - myös niiden, jotka eivät näe keijuja - ja kohtaa kaltaisiaan (kaltaisiamme) höperöitä, jotka rakastavat scifiä ja fantasiaa. Vuoden aikana Mori tekee myös viimeisen palveluksen sisarelleen.

Among Others oli kirja, johon oli hirveän helppo samaistua - olen itsekin ollut hieman ulkopuolinen teini-ikäinen, se, joka höpsähti lohikäärmekirjoihin ja oli muista hieman outo (mutta minun äitini ei ole ilkeä tai noita. Ja kuten ehkä olette huomanneet, en suinkaan lukenut Heinleinejani herkässä teini-iässä, mikä nyt hieman harmittaa.) Rakastin kirjassa etenkin kirjallisuuskommentointia - Mori puhuu lukemistaan kirjoista kuin lukutoukka ainakin, ja innostuu uusista löydöistä ja uusista kirjakaupoista niin, että - arvaatte varmaan - itsellekin tulee tarve lähteä koluamaan kirjakauppoja brittiläiselle maaseudulle (joskin näinä kirjakauppaketjujen aikoina on varmaan vaikea kokea ihan vastaavaa löytämisen iloa.) Morin kohtaama taikuus ja ymmärrys taikuudesta on hyvin hienovaraista - lukijalle jää hieman epäselväksi, onko taikuutta itse asiassa lainkaan, mutta tässä kirjassa ratkaisu toimii hienosti.

Tuntuu siltä, etten oikein osaa antaa kirjasta kovin hyvää kuvaa - luulen, että tämä puhuttelee monia, jotka ovat joskus kokeneet* kirjat helpommaksi seuraksi kuin ihmiset. Toisaalta, jos inhoaa päiväkirjamuotoa, ei ehkä kannata vaivautua.

* Tai kokevat joskus yhä. Köh.

Ash

Uhkasin taannoin teitä Malinda Lon Ashilla, ja nyt on tullut pelätty hetki. Tuhkimotarinan uudelleenkerronta silvuplee.


Ash kertoo siis Ash-tyttösestä, joka jää ilkeän äitipuolensa ja sisarpuoltensa armoille isänsä kuoltua. Ash päätyy piikomaan äitipuolelleen, ja elämä on synkeää, kunnes Ash törmää kuninkaan metsästäjättäreen. Päästäkseen hengaamaan kyseisen itsevarman naishenkilön kanssa Ash kääntyy läheisten haltioiden puoleen ... ja sitten se prinssikin tietysti huomaa sankarittaremme.

Ash ei nyt siis millään muotoa ole perinteinen Tuhkimon uudelleenkerronta - jos homoseksuaalisuus teemana kauhistaa, Ash tulee jättää väliin. Minusta kirjan parisuhdekuviot olivat virkistäviä, mutta kirja oli muutoin hieman ongelmallinen. Ash oli nimittäin päähenkilönä ohut ja kalsea, ja voitte uskoa, ettei mikään kirjallinen romanssi tunnu kerrassaan miltään, jos päähenkilö muistuttaa pakastettua paperinukkea. Hieman jännittävästi Ash vaikuttaa eniten ihmiseltä suhteessaan sisarpuoliinsa; tällöin käy ilmi, ettei päähenkilö suinkaan ole tuhkimomaisen alistuva ja suloinen, vaan paikoin aika kitkeräkin tyttö.

Ashista tuli mieleen Maria Turtschaninoffin Arra, sillä kirjoissa on joitakin yhteisiä lähtökohtia; ankeat perheolot, prinssi ... mutta Arra on sankarittarena paljon aktiivisempi ja tuntuu itse tekevän enemmän onnensa eteen kuin kohtuullisen passiivinen Ash, joka jää lähinnä odottelemaan apua haltioilta.

Ashille on ilmeisesti ilmestynyt sisarromaani Huntress, mutta minulle ei jäänyt mitään erityistä tarvetta tutustua siihen tarkemmin - vaikka metsästäjätär ainakin Ashin tarinassa on selvästi kiinnostavampi henkilö kuin itse sankarittaremme.

12/09/2011

The Price of Spring

Olen jotensakin ällistynyt siitä, miten äärimmäisen kaksijakoisesti suhtaudun Daniel Abrahamin tetralogiaan. Kuten aiemminkin mainitsin, kaksi ensimmäistä osaa eivät herättäneet minussa sen kummempia tunteita (ellei jäljellä olevien sivujen määrällä harrastettavaa aritmetiikkaa lasketa tunteeksi), ja lykkäsin kahden viimeisen osan lukemista hamaan tulevaisuuteen. Ja mikä virhe sekin sitten oli! Tai ehkä ei - parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Silti, jälkimmäiset osat ovat aivan huikeita - tekisi mieleni suorastaan suositella lukemaan vain kaksi viimeistä osaa ja skippaamaan ensimmäiset (älkää huoliko, mukaan pääsee kyllä), mutta toden sanoakseni en muista ensimmäisistä ihan niin paljoa - voi olla, että tekisin vääryyttä.


Silti, The Price of Spring jatkaa siitä, mihin An Autumn War jäi - kaksi kansakuntaa on kadottanut sukupolven verran lapsia. Diplomatian kautta tilannetta yrittää korjata toisen valtakunnan hallitsija Otah. Otahin tytär, Eiah, etsii sen sijaan käsiinsä koko katastrofin aikaansaaneen Maatin, jonka keinot sopan korjaamiseksi liittyvät siihen samaan taikuuteen, josta kaikki alkoi. Vaikka päämäärät ovat yhteiset, keinot tekevät näistä kahdesta osapuolesta toistensa vihollisia. Taikuus tuo myös esiin vanhat kysymykset vastuusta ja vallasta - tiedättehän, with great power comes great responsibility (Wikipedian mielestä tätä ei alunperin olekaan sanonut Peter Parkerin Ben-setä, vaan vanhimmat versiot löytyvät esimerkiksi Luukkaan evankeliumista. Päivän triviatieto, olkaa hyvät.)

Nyt olen tosi iloinen siitä, että luin sarjan loppuun.

09/09/2011

How to Make Friends with Demons

Anteeksi radiohiljaisuus - se johtuu lähinnä siitä, että minusta on pelottavaa kirjoittaa kirjoista, joista eniten pidän. Kuten Graham Joycen How to Make Friends with Demons -kirjasta, joka nosti Joycen kategoriasta "hyvä, mutta ei minun juttuni" luokkaan "briljantti" yhdellä hujauksella.


How to Make Friends with Demons kertoo William Heaneysta, joka Lontoossa sijaitsevan, sosiaalityön ministeriökuvioihin liittyvän päivätoimensa lisäksi väärentää ensipainoksia vanhoista kirjoista kolmen miehen koplassa ylläpitääkseen kodittomien majaa ja näkee demoneita, jotka seuraavat ihmisiä. Ja voi, miten mahtava - paikoin purevan sarkastinen, paikoin täynnä tunnetta - HtMFwD onkaan. Se itketti ja nauratti ja rakastuin siihen niin kuin vain kirjaan voi rakastua.

Nyt ei varmaan kenellekään ole ylläri se, että suosittelen kirjaa lämmöllä.

HtMFwD on myös kirja, jonka olen - ilman omaa syytäni, nähdäkseni - onnistunut ostamaan duplikaattina. Kirja on nimittäin jossain päin maailmaa julkaistu (mikä hauska pikku kepponen) nimellä Memoirs of a Master Forger, kirjoittajana - niinpä tietenkin - William Heaney. Olen tavallaan hieman pahoillani, että luin kirjan Joycen nimellä, koska otaksun, että kirjan tietynlainen realistisuus olisi tehnyt siitä kiehtovan lukukokemuksen, jos edes hetken aikaa olisi voinut leikkiä ajatuksella siitä, että teos onkin oikeasti omaelämäkerrallinen.

02/09/2011

What I Talk About When I Talk About Running

Ei, minä en puhu juoksemisesta, vaan Haruki Murakami puhuu. What I Talk About When I Talk About Running on omaelämäkerrallinen, juoksemisen kautta taaksepäin (ja eteenkinpäin) katsova teos, jonka kuuntelin äänikirjana.


Sitten sain tietysti juoksukärpäsen pureman, jota en juuri nyt voi toteuttaa. Murakami saa maratonit kuulostamaan kamalan hyvältä!

Kammoksun hieman kirjoja, joissa otetaan mikä tahansa harraste - puutarhanhoito, juokseminen, neulonta,  postimerkkeily tai suklaan syönti - ja väännetään siitä metafora elämälle. Murakami välttää tällaisen ansan täysin, mikä ei minusta ollut lainkaan yllättävää. Minulle WITAWITAR oli fiiliskirja. Kuuntelin sitä kävelyllä ja nautin siitä, miten kroppani liikkuu ja liikuttaa minua, ja olisin nauttinut kirjasta enemmän vain jos olisin ollut juoksukunnossa (mutta vatsani kanssa olin kyllä kaikkea muuta.) Murakami kertoo juoksemisen ohella myös kirjoittamisesta; siitä, miten hän on kokenut kirjoittamisen ja juoksemisen olevan toisiinsa yhteydessä, miten hänelle molemmat ovat lähes fyysisiä ponnisteluita - mutta kirja käsittelee muutakin. Suosittelen kuitenkin tutustumaan kirjaan itse; se ei ole pitkä, ja etenkin äänikirjana, mukana lenkillä, se on hirveän inspiroiva.

Vaikken pitänytkään tätä ihan täyden kympin kirjana, huomaan jollain tavalla kaipaavani sekä lukijan että Murakamin rauhallista ääntä; saatan kuunnella kirjan uudestaan, jos joskus juoksuharrastuksen pääsen aloittamaan. Luulen, että tämä auttaa aloituksen tuskan yli.

Jos kuitenkin innostutte juoksemaan maratoneja tämän seurauksena, vetäydyn kaikesta vastuusta.


01/09/2011

A Door into Ocean

Minua jännitti kovasti tarttua Joan Slonczewskin kirjaan A Door into Ocean, koska olin tulkinnut, että kyseessä on kirja, josta Booksy on kovin pitänyt - ja tiedättehän, kun lukee jotain jollekulle muulle tärkeää, siitä haluaisi pitää. Etenkin jos arvostaa kyseisen toisen henkilön mielipidettä, kuten nyt.


Ei olisi tarvinnut jännittää. A Door into Ocean oli huippuhyvä, eikä vain siksi, että se tapahtuu suurelta osin veden alla.

ADiO kertoo veden peittämästä kuusta, Shorasta, jonne viereinen kolonialistinen planeettoja käsittävä supervalta lähettää miehityshallinnon. Kirja kertoo myös viereiseltä planeetalta Shoralle muuttaneista Spinelistä ja Berenicesta, jotka yrittävät oppia elämään kuin Shoran natiiviasukkaat, vedessä elävät naiset.

ADiO on oikeasti huikea. Se on kirjoitettu 1986, mutta on hyvin tuoreen oloinen yhä tänään, vaikka nykyään tuskin kukaan kirjoittaisi pelkkien naisten asuttamasta planeetasta (enkä lopultakaan ole aivan varma, onko vain naisia sisältävä populaatio kirjailijattaren omien, luonnollisuutta puolustavien arvojen mukainen?) Itse nautin suunnattomasti Shoran luonnon kuvauksesta ja siitä, miten shoralaiset luontoon suhtautuivat. Kirja oli myös valtaisan pasifistinen, ja käy läpi sitä, miten shoralaiset vastustavat miehittävää valtaa vain siten, etteivät he suostu menemään miehittäjän peliin mukaan. Itse pidin huikeimpana kuitenkin sitä, miten Slonczewski käsittelee kielen merkitystä maailmankuvalle ja sen ymmärtämiselle: vaikka shoralaiset ja miehittävä valtio teknisesti ottaen ymmärtävät toisiaan - he puhuvat toistensa kieltä - he eivät kuitenkaan lainkaan ymmärrä toistensa maailmankuvaa tai asenteita. Kirjan tietty traagisuus kumpuaakin juuri tästä vastakkainasettelusta, jossa viestinnän epäonnistuminen tuntuu olevan pikemminkin välttämätöntä kuin todennäköistä.

Turha varmaan mainitakaan, että kaiken huipuksi nautin ihan kauheasti vedenalaisten maisemien kuvailussa - kuuntelin tämän äänikirjana, ja välillä piti kelata taaksepäin ihan vain nauttiakseen ympäristöstä uudemman kerran.

Kiitos Booksy - ilman 101 spefin helmeä en olisi varmaankaan ikinä tarttunut tähän, ja se olisi kyllä ollut menetys.