Love is the Drug

Alaya Dawn Johnsonin Love is the Drug on kelpo ya-pläjäys joka tavalla.

Kirja sijoittuu tulevaisuuteen, mutta ei kovin kauas. Sen sankari, Emily Bird, käy hienostokoulua ja suoristaa hiuksiaan minkä ehtii ollakseen hyväksyttävä. Love is the Drug käsittelee nimittäin osaksi rasismia. Emilyn vanhemmat ovat äärimmäisen etäällä ja poikaystävä äärimmäisen nulju - ja sitten eräänä päivänä Emily herää sairaalasta elimistössään melkoinen cocktail kaikkea kemiallista.

Se kemiallinen tuo vaikeuksia. Ensinnäkään Emily ei muista vetäneensä kotikemistien aikaansaannoksia. Toiseksi koulun kiinnostavin henkilö on yhtäkkiä ongelmissa. Kolmanneksi visto agenttihenkilö vaikuttaa turhan kiinnostuneelta Emilystä.

Hänen pitää siis löytää totuus, ja joku paikka mihin tunkea suoristusaineensa. Ja sitten on influenssaepidemia, joka tässä ehkä kuulostaa liialliselta, mutta ei ole sitä.

Kirja oli hyvä juonen puolesta ja Emily oli mainio sankaritar, mutta todellinen vahvuus oli ehkä siinä, miten moniulotteisia henkilöitä kirjassa oli. Esimerkiksi sankarittaren äitiä en omakseni haluaisi, mutta hänelläkin on ymmärrettävät ja inhimilliset puolensa.

Hyvä kirja, parempi mieli.

Maelstrom

Tämä kirjabloggaaminen ei nyt oikein ota onnistuakseen. Taas mennään jossain ties missä, sillä tavalla, että muistan kyllä Peter Wattsin Maelstromin lukeneeni, mutta.

No, muistan minä muutakin. Maelstrom on jatkoa Starfishille, mitä pidin merkittävänä suosituksena seistessäni Finnconin kirjastobussissa, mutta ei se sitten ehkä ollutkaan. Maelstrom sinänsä ei nimittäin viittaa veden muodostamaan superpyörteeseen vaan täysin käsistä lähteneeseen nettiin ... ja kylläpä niitä tietoliikennekuvauksia olikin tylsä lukea.

Mutta tokihan Maelstrom seuraa myös Starfishin päähenkilöä Lenie Clarkea, joka hoipertelee halki Amerikan mantereen ehkä tartuttaen jotain jänskää, kuten edellisestä kirjasta muistamme. Ne kohdat olivat vetävämpiä, vaikka nyt on Douglas Adamsia mukaillen huomautettava, että kuivalle maalle nousu oli minusta lähtökohtainen virhe tämän trilogian osalta.

Nyt en tiedä, lukeako (ilmeisesti kahtia jaettu) seuraava osa. Maelstrom oli lukukokemuksena sen verran Starfishia heikompi, että vähän on sellainen mnääh-olo - toisaalta sisäinen perfektionistini itkee, ja sisäinen utelias kissani (se, joka vielä pääsee hengestään kiitos uteliaisuutensa) haluaa ehdottomasti tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Ehkä vain pyrin unohtamaan koko jutun (toisin sanoen varaan jatko-osan heti huomenna.)

The Testament of Jessie Lamb

Jane Rogersin The Testament of Jessie Lamb oli ihan kamala. Todella hyvä, mutta ihan kamala.

Teini-ikäisen Jessien maailma on vähän kuin meidän, paitsi, että joku pahis on päästänyt liikkeelle prionitaudin, joka tappaa raskaana olevat naiset. Kaikki raskaana olevat naiset. Ongelman vaikutus alkaa selvitä yhteiskunnalle, ja seuraukset ovat tietenkin moninaiset: uuden sukupolven puutteen ohella uskonnollisia liikkeitä, protesteja tutkimusta vastaan, lapsikaappauksia - ja hieman hälyttävästi, keino saattaa maailmaan eläviä vauvoja nukuttamalla näiden äidit. Näiden vapaaehtoisten sleeping beautyjen aivot tuhoutuvat raskauden aikana ja raskaus on heille siis samanlainen kuolemantuomio kuin muillekin naisille.

TToJL käy tapahtumia läpi vain ja ainoastaan Jessien silmien kautta. Poissa on kaikenlainen ylhäältä alaspäin tiiraileva katastrofien kuvaus, ja se tekee kirjasta monta muuta katastrofikuvausta puistattavamman. Jessie haluaa tehdä itsekin jotakin, mitä vain, auttaakseen ihmiskuntaa katastrofista eteenpäin samalla, kun seuraa vanhempiensa riitoja ja tätinsä lapsettomuuden tuskaa.

Jessie on päähenkilönä hyvin teini-ikäinen - ja aivan äärimmäisen itsekeskeinen, vaikkakaan en ole varma, onnistuuko Rogers tässä kuvailemaan teini-ikää sinänsä vai ihmisyyttä yleensä. Jessie syyttää vanhempiaan itsekeskeisyydestä, muttei huomaa malkaa omassa silmässään (mikä muuten on malka? Olen ajatellut, että se on jotain tukin kokoista joka tykkää majailla silmissä) ja tulee näin ehkä kertoneeksi jotain siitä, miten kovin itseemme käpertyneitä ehkä kaikki lopulta olemme, ainakin oikeissa olosuhteissa.

Minusta TToJL oli oikeasti hyytävä. Haluaisin käyttää termiä pahan mielen kirja, koska vaikka kirja herätti miettimään asioita monelta kantilta, ei siitä missään nimessä kovin hyvä fiilis tullut.

Jäin myös miettimään sitä, missä määrin lukukokemukseen vaikuttaa elämäntilanne. Ehkä vielä vuosi sitten olisin lukenut kirjan hyvin eri tavalla, mutta nyt - pienen tytön äitinä - kirja tuli monella tavalla niin vahvasti iholle, että pahaa teki. Lapsettomuuden tuskaan pystyi samaistumaan erittäinkin helposti; toisaalta vielä helpommin ymmärsin Jessien vanhempia, joiden esimerkkiä seuraisin ja joiden virheistä takuulla oppisin, jos oma tyttäreni teini-iässä toimisi kuin Jessie kirjassa aikoo toimia.

Loppu jää auki, muttei kuitenkaan - Rogers haluaa selvästi herättää kysymyksiä, ja välttää antamasta niihin omia vastauksiaan.