The Affinities

Robert Charles Wilsonin The Affinities on melkein mahtava, mutta ei sitten ihan kuitenkaan. Tai ehkä se vain valitsee eri tavan käsitellä teemoja, joista olisin halunnut enemmän ymmärtää, mutta silti.

The Affinities kertoo sosiaalisista verkostoista, joihin jäsenet valitaan psykologisen profiloinnin avulla. Kunkin verkoston jäsenet tuntevat jonkinlaista syvää luottamusta toisiinsa, ihastuvat toisiinsa - eivät välttämättä seksuaalisessa mielessä vaan ihan vain sillä tavalla, jolla toiseen ihmiseen joskus ihastuu ystävänä - ja kokevat luontevaksi auttaa toisiaan.

Sisään päässeille siis jonkinlainen sekoitus unelmaa ja märkää unta.

Ulos jääneille kitkerä paikka, ja tämä on ehkä lopultakin se, mistä olisin itse halunnut lukea enemmän: mitä tapahtuu, kun tietoisesti muodostetaan sisäpiirejä, jotka haluavat olla tekemisissä enimmäkseen toistensa kanssa?

Mutta Wilson käsittelee tätä hieman toisin. Kertojaääni päätyy osaksi oman possensa johtavaa sakkia, hän politikoi ja neuvottelee edistääkseen omiensa asemaa. Toinen merkittävä ryhmittymä päätyy tietenkin, lähes väistämättä, vihollisasemaan. Myöskään yhteiskunta ei katso näin valtavaa kansallista yhtenäisyyttä rikkovaa voimaa hyvällä. Tästä kaikesta seuraa juoni, joka on ehkä inan verran toiminnallisempi kuin toivoisin.

Suljin äänikirjasoftan kirjan jälkeen puoliksi vaikuttuneena, puoliksi turhautuneena. Kirjassa on kuitenkin niin paljon kiinnostavaa, että sitä on aika helppo suositella, jos aihe kiinnostaa.

Love is the Drug

Alaya Dawn Johnsonin Love is the Drug on kelpo ya-pläjäys joka tavalla.

Kirja sijoittuu tulevaisuuteen, mutta ei kovin kauas. Sen sankari, Emily Bird, käy hienostokoulua ja suoristaa hiuksiaan minkä ehtii ollakseen hyväksyttävä. Love is the Drug käsittelee nimittäin osaksi rasismia. Emilyn vanhemmat ovat äärimmäisen etäällä ja poikaystävä äärimmäisen nulju - ja sitten eräänä päivänä Emily herää sairaalasta elimistössään melkoinen cocktail kaikkea kemiallista.

Se kemiallinen tuo vaikeuksia. Ensinnäkään Emily ei muista vetäneensä kotikemistien aikaansaannoksia. Toiseksi koulun kiinnostavin henkilö on yhtäkkiä ongelmissa. Kolmanneksi visto agenttihenkilö vaikuttaa turhan kiinnostuneelta Emilystä.

Hänen pitää siis löytää totuus, ja joku paikka mihin tunkea suoristusaineensa. Ja sitten on influenssaepidemia, joka tässä ehkä kuulostaa liialliselta, mutta ei ole sitä.

Kirja oli hyvä juonen puolesta ja Emily oli mainio sankaritar, mutta todellinen vahvuus oli ehkä siinä, miten moniulotteisia henkilöitä kirjassa oli. Esimerkiksi sankarittaren äitiä en omakseni haluaisi, mutta hänelläkin on ymmärrettävät ja inhimilliset puolensa.

Hyvä kirja, parempi mieli.

Chimpanzee

Valitsin Darin Bradleyn Chimpanzeesta äänikirjaversion, ja sainkin ääninäytelmän, jonka jälkeen tavalliset äänikirjat eivät tuntuneet paljon miltään.

Chimpanzeessa siis lukijoita on useita ja äänimaisemaan on panostettu. Hieno kokemus, vaikka se osin teki hommasta myös vaikeamman - siis välillä oli vaikea saada selvää.

Chimpanzee sijoittuu lähitulevaisuuden Amerikkaan. Talous on romahtamassa hiljalleen, eikä koulutus takaa enää mitään. Mitä tapahtuu, kun ei voi maksaa jättimäistä opintolainaansa takaisin? Sen tilanteen edessä on kirjan päähenkilö ja minäkertoja Benjamin Cade, joka on saanut fudut kirjallisuudenopettajan pestistään ja maksaa nyt lainaansa takaisin osallistumalla työkomennuksille ja ... muistintyhjennysoperaatioon. Kaikkea ei viedä, mutta kaikki tutkinnon kautta hankittu viedään.

Mutta mitä jää ihmisestä, kun valtavia aukkoja tulee mieleen? Keskellä kaupunkien levotonta ilmapiiriä Benjamin yrittää jättää itsestään jotain ja siirtyy pitämään luentoja keskellä puistoa.

Chimpanzee on aika pieni kirja, ja synkkyydessään harvinainen tässä pienessä synkässä romahduksen jälkeisten kirjojen kentässään. Vai pitäisikö sanoa, että kirja kertookin siitä, millaista on elää sortuman keskellä?

Pidin kokemuksesta - ja tämän ääninäytelmän jälkeen on vähän vaikea puhua pelkästä kirjasta - kovasti. Suosittelen.

Bête

Mulla oli tosi pitkään Adam Robertsista sellainen kuvitelma, että se kirjoittaa vaan jotain kummallisia parodiatyyppisiä juttuja, ja sitten, kun pääsin siitä yli, on ollut hyviä hetkiä ja huonompia hetkiä, mutta sitä nyt kuitenkaan ei käy kieltäminen, etteikö Roberts kirjoittaisi paikoin vittumaisimman haastavinta scifiä, jota on.

Ei haastavinta sillä tavalla, että tulkinta olisi erityisen vaikeaa (vaikka aina tulee muistaa, että taso tai kymmenen saattaa viuhua pääni yli niin, että hilse vain pöllyää) vaan sillä tavalla, että tulee haastetuksi ihmisenä.

Bête asettaa meidät tilanteeseen, jossa eläinsuojelijat ovat asentaneet eläimiin mikrosirun* ja näin ollen puhekyvyn. Ja päähenkilö Graham Penhaligon, jonka muistelmateos kirja on olevinaan, on karjatilallinen.

Kirja alkaa Grahamin ja lehmän keskustelusta.

Ensiajatuksella voisi tietysti olla, että no niin, nyt se puhuu, se on tietoinen eikä sitä sitten voi syödä. (Miksi tämä ensiajatus on niin vaikea ilman puhekykyä?) Mutta sitten käy ilmi, tietenkin, että on iso osa ihmisiä, jotka eivät usko, että lehmät osaisivat puhua. Luultavasti mikrosirussa on nauhoite.

Palataan tietoisuuden ongelmaan: mistä ylipäätään tietää, että toisella on sellainen? Ja Grahamiin, joka ei ole mitenkään kovin hauska tyyppi. Ja yhteiskuntaan, jolle muutoksella on kuitenkin todellisia vaikutuksia, vaikka, okei, ei ehkä pelkästään muutoksella.

Tekstinä Bête on kuin kovin moni muukin Robertsin kirja, siis rakenteeltaan. Alkaa jollain tavalla hyvin konstruoidusti, mutta - ehkä päähenkilön henkistä tilaa kuvaten - muuttuu matkan myötä, eikä välttämättä helpommaksi.

Ehdottoman suositeltava kirja joka tapauksessa.

* Tai jotain, en muista enää, ja joka tapauksessa käytetty teknologia on yhdentekevä.
 

Afterparty

Afterparty oli ensitutustumiseni Daryl Gregoryyn, mutta ei viimeinen (kuten tulette huomaamaan.) Äänikirjana kuuntelemani opus oli vauhdikas, napakka ja sopivasti kirpeä tarina Lydasta, joka juuri vapautettiin mielisairaalasta.

Lydalla kun on jotain tietoa uudesta, kaduilla leviävästä designerhuumeesta, Numinousista, jonka käyttäjät löytävät jumalan. Tiedon lisäksi Lydalla on myös henkilökohtainen suhde jumalaan. Tai paha setti skitsofreniaa, mistä näistä tietää.

Afterparty oli ihan mahtava. Se oli yllättävä, hätkähdyttävä, hauska ja synkkä. Pääosin ehkä synkkä, mutta kirjan lukeminen - tai kuuntelu - ei ollut tippaakaan synkeää. Teksti ja värikäs henkilögalleria imaisivat mukaansa. Teemat ovat vaikeita, usko tuppaa olemaan henkilökohtainen asia, mutta Gregory hanskaa homman.

Pääosa henkilöistä on jotenkin vähän sekaisin, ja Gregoryn voitoksi voi ehkä laskea sen, miten nämä tyypit sekavuudestaan huolimatta tulevat lähelle, ymmärrettäviksi ja uskottavasti raapivat itsensä elämässään ... johonkin suuntaan, kuka sen sanoo, että aina pitäisi mennä eteenpäin.

Descent

Ken MacLeodin Descent pelaa ufosieppauksilla ja salaliitoilla, valvontayhteiskunnalla ja vaikka millä.

Ryan kokee kaverinsa kanssa teini-iässä jotain, joka vaikuttaa hänen elämäänsä melko pitkän aikaa jälkikäteenkin: mahdollisen ufosieppauksen. Ehkä. Koska Ryan ei kuitenkaan ole kovin herkkäuskoinen, hän ei niele ilmeisintä selitystä tästä eikä oikeastaan mistään muustakaan asiasta.

Ja kaikki tapahtuu Skotlannissa. Megalomaaninen plussa.

Minulle Descent oli kerrassaan mainio kokemus. MacLeod kirjoittaa hyvin, ja kirjan juoni on mahtavalla tavalla sekä kasassa että toisaalta tarpeeksi sotkuinen - harvaan asiaan tulee lopullista vastausta. Lukija jätetään tutkimaan viimeisintä versiota totuudesta, ja onko sekään toisaalta totuus vai vain päähenkilö Ryanin näkemys?

Ryan on myös henkilönä etenkin moraaliselta kannalta aika vaikea, vaikka lukijana hänestä kyllä pidinkin. Tyyppi tekee asioita, joista ei tietenkään voi olla ylpeä, mutta tekee silti.

Hyvä teos. Lisää MacLeodia mulle.

Europe in Autumn

Europe in Autumn oli teos, josta olin kuullut hyvää, ja jota innolla odotin. Dave Hutchinsonille haitaksi menin kuitenkin lukemaan tämän juuri uuden Kazuo Ishiguron jälkeen, ja, no niin, voi sentään.

Europe in Autumnissa on fragmentoituvassa Euroopassa toimiva kuriiriverkosto, joka on niin pölö, että siihen kirjassakin usein kiinnitetään huomiota. Verkostossa hommat satunnaistyöläisenä aloittaa Rudi, virolainen kokki, mistä muuten pisteet, oli tosi virkistävää lukea kirjaa, joka osin jopa sijoittui eteläiseen naapurimaahan. Lontoo oli ihan tylsä Viroon nähden.

No mutta kuitenkin. Tulee viitteitä siitä, että kaikki ei olekaan vaan harmitonta tavaran liikuttelua paikasta toiseen.

Lopulta kirja oli myönteinen ja palkitseva lukukokemus, vaikka vielä puolivälissä mietin, miksi luen näin tukkoista trilleriä. (No siksi, että ihanan Ishiguron jälkeen MIKÄ TAHANSA OLISI VARMAAN OLLUT TUKKOINEN TRILLERI. Paitsi ehkä joku LeGuin. Mikä taas olisi ollut vain ongelman siirtämistä eteenpäin.)

Lukekaa te tämä jossain paremmassa tilanteessa ja kertokaa, paraniko se.

2 x Genevieve Valentine

Koska olen kuullut paljon myönteistä Genevieve Valentinesta, luin ja kuuntelin pari hänen opustaan.

Ensimmäinen, e-kirjana kirjastosta mukaan tarttunut The Girls at the Kingfisher Club on 1920-luvulle sijoittuva uudelleenkerronta 12 tanssivaa prinsessaa -sadusta. Toinen, Persona, oli äänikirjaksi luettu scifistinen trillerihkö politiikasta.

The Girls at the Kingfisher Club oli paikoin hyvä, mutta etenkin alussa niin kieroutuneen ahdistunut, että tuota noin. Kaksitoista sisarusta elää tiukan isänsä talossa hiipien öisin tanssimaan ja juomaan skumppaa - näistä lähtökohdista olisin suoraan sanottuna toivonut poreilevampaa tekstiä, mutta sitä ei tarjottu.

Ollakseni tosin reilu, kun alun ahdistusta tiukennetaan kuin jousta, puolivälin jälkeen tuleva toimintaan räjähtäminen (huom! Ei Hollywood-toimintaleffan tyyliin!) on varsin tyydyttävä hetki.

Kaikkinensa kuitenkin myönteinen lukukokemus - en malta odottaa, että Catherynne M. Valente saa valmiiksi oman 1920-luvulle sijoittuvan versionsa 12 tanssivaa prinsessaa -sadusta, jotta voin sitten verrata niitä. (Kyllä. Tämmöinen yhteensattuma.)

Personakin oli ahdistunut. Ahdistuksen määrää kasvatti äänikirjan lukija, jonka tunnevalikoimasta etenkin ahdistus on hyvin edustettuna.

Personassa päähenkilö edustaa maataan jonkinlaisissa globaaleissa missikisoissa, jossa kukin maa lähettää kansainväliseen järjestykseen oman edustajansa. Edustajaa ei suinkaan valita vain poliittisen taidon vaan myös kauniin naamataulun vuoksi, eikä kukaan tai mikään ole sitä, miltä näyttää.

Sitten päähenkilöä päin ampuskellaan, ja hänet pelastaa nuori reportteri, ja tästä kaikesta seuraa nähdäkseni hieman triviaali trilleri, joka ei juuri pelota, mutta joka saa ainakin äänikirjaa kuuntelevan toivomaan, että voisi läpsiä molempia draaman kuninkaallisia ympäri korvia.

Fiilikseni Valentinesta ovat nyt siis hieman kaksijakoiset. Toisaalta hän selvästi osaa kirjoittaa, toisaalta tunneskaala on makuuni turhan yksipuolinen.

Karsintavaihe

Maarit Verrosen Karsintavaihe on yksi Spefin 101 helmestä. Melkoisen hyvä kokemus kirja olikin.

Verronen maalailee yhteiskuntaa, jossa työt vähenevät radikaalisti. On ehkä todistettava kelvollisuutensa. Vaihtoehdot ovat vähissä, sitä työtä on tehtävä, mitä sattuu saamaan. Terveydenhuoltoa on tarjolla maksukykyisille. Enin osa ihmisistä asuu asuntoloissa, niin myös kirjan päähenkilö Lumi.

Elämä vaikuttaa tästä universumista tirkisteltynä kauhealta, mutta Verrosen ehkä paras temppu onkin siinä, että ei se kuitenkaan sitä Lumille ole. Toki välillä on raskasta, mutta enimmäkseen kuitenkin vain elämää. Ja kun juonikin on enemmän kuvaus ajasta ja hetkestä, sitä huomaa lukijana kulkevansa Lumin rinnalla. Surevansa ja iloitsevansa päähenkilön kanssa.

Karsintavaihe on kirja, jonka toivoisin monien poliittistenkin päättäjien lukevan. Välillä sen tulevaisuudenkuva tuntuu vaikealta uskoa, mutta etenkin siltä osin, kun Verronen käsittelee työn muutosta, tekstin pitäisi kuulua poliitikkokoulujen perusohjelmaan. Jonkinlainen rakennemuutoshan työn osalta on takuuvarmasti tulossa tai käynnissä - tältä etäisyydeltä on vaikea sanoa, kummasta on kyse. Ja sellainen rakennemuutos olisi hyvä kohdata pää pystyssä ja valmistautuneena, eikä menneen palaamista odotellen.

Mainio kirja kaikkinensa siis.

Hurricane Fever

Tobias S. Buckellin Hurricane Fever mainosti olevansa vauhdikas ja agenttihenkinen ja katso! Se oli just sitä.

Kirjan lukee siis vähän samalla tavalla kuin katsoo James Bond -leffan. Sellaisen Brosnan-Bondina -leffan, tiedättehän, jossa pääpahiksella on joku ihan urpå suunnitelma ja sitten on paljon toimintaa.

Että lukeehan sen ennen kuin selkäänsä ottaa. (Olkaa ystävällisiä älkääkä pohtiko tuota sanontaa yhtään enempää.) Kirja on aika vauhdikas, nopealukuinen ja lyhyt; sen seurassa voi myös ihan väittää viihtyvänsä.

Päähenkilö, entinen Karibian tiedusteluryhmän vakooja Roo Jones (joka muistaakseni fiittasi jo Arctic Risingissa) saa jännän puhelun kuolleeksi ilmoittautuvalta vakoojatoveriltaan. Siitä sitten seuraa seikkailua.

Koska Hurricane Fever oli kuin Bond-leffa kirjan vaatteissa, toimintakohtaukset jättivät vähän hohhoijaa-olon, mutta lähitulevaisuuden scifi sentään piristää miksausta. Hurja ilmastonmuutos ja Karibian saarten sopeutuminen jatkuviin hurrikaaneihin tekee kirjasta sen verran kiinnostavan, ettei nyt suoranaisesti tunne hukanneensa aikaa.

Se, viitsinkö jatkossa enää hengata Buckellin seurassa, on sitten toinen kysymys.

The Red: First Light

Myönnä. Jos olisit itse lainannut kirjastosta Linda Nagatan kirjan The Red: First Light ja nähnyt sen kannen, joka näyttää tältä:

...olisit itsekin kuvitellut, että se kertoo soturityypeistä Marsissa, ja sitten vähän hätkähtänyt, kun se kertookin kyynisestä upseerista Afrikassa.

Olen vähän epäsotilaallinen tyyppi, joten em. hätkähdys ei ollut vain myönteinen kokemus, mutta kirja sen sijaan itsessään oli. Nagatan kirpakka kommentaari puolustusalihankkijoista ja tekemällä tehdyistä konflikteista oli ihan hurjan kiinnostava. Myös teknologiset ratkaisut viehättivät. Aivan erityisen vaikuttunut oli kirjan nimeenkin eksyneestä Punaisesta, joka on jonkinlainen emergentti tekoäly. Sen kanssa ei koskaan päästä keskusteluyhteyteen asti, mutta vaikka se on etäinen, se on myös vahvasti läsnä.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen on paras. Lopuissa esitellään jamesbond-henkinen juonenkäänne ja roisto, eikä se nyt ainakaan paranna yleistilannetta. Onneksi opus oli muutoin niin toimiva, että megalomaanisten idioottien ohi on mahdollista lukea ja nauttia lukemastaan.

No Harm Can Come to a Good Man

Mainion The Machinen jälkeen tartuin tähän James Smythen uudempaan kirjaan innoissani. No Harm Can Come to a Good Man -kirjassa on siinäkin mahtava premissi: entäs, jos olisi algoritmi, joka voisi ennustaa ... no, kaikkea.

Ja jos olisi algoritmi, joka voisi ennustaa kaikkea, sillähän voisi ennustella vaalituloksia, eikö niin? Ja sen kokevat - valitettavan karvaasti - Lawrence ja Deanna Walker. Lawrence on karvan päässä presidentinvaaliehdokkuudesta Jenkeissä, kun hänen mahdollisuuksiaan päätetään arvioida algoritmin avulla.

Ja sitten kaikki alkaa murentua. Ja kun murennutaan, murennutaan sillä tavalla, että lukijallakin vähän sydän käpristyy. (Mutta enemmän se käpristyy jo siinä kirjan alkupuolella, kun Walkerien perhettä koettelee toisenkinlainen tragedia.)

Lukukokemus muistutti hieman Lauren Beukesin Säkenöiviä tyttöjä, osin ulkoisten tekijöidensä vuoksi: oli kiehtova aiempi teos, ja nyt uusi, selvästi isommalle yleisölle markkinoitu opus. Ja valitettavasti jotain oli menetettykin, vaikka Beukes kyllä menetti selvästi enemmän.

Smythe pitää siis pakettinsa kasassa ja kirja on enimmäkseen vetävä. Osa jännitteestä tulee tosin siitä, että Smythe pitää paljon piilossa näennäisen päähenkilönsä luonteesta, enkä ole ihan varma, onko se nyt hyvä ratkaisu vai ei. Loppua kohden kaikki alkaa hieman murentua: väistämättä jäi vähän sellainen fiilis, että kirjoittaja ei itsekään ihan tiennyt, mitä tästä kaikesta nyt pitäisi ajatella ja miten kaiken pitäisi päättyä.

Kun The Machine voimisti otettaan lukijasta loppuaan kohden, No Harm Can Come to a Good Man ei todellakaan valitettavasti yllä samaan. Keskivertoa parempi kokemus silti, jos ei muuta, niin tiukan alkupuolikkaansa ansiosta.

Ja kun nyt hetken vielä ainakin aion vältellä Beukesia, seuraavaan Smytheeni voin kuitenkin tarttua vaikka ensi viikolla.

Erityispisteet muuten karmeaa asennetta heijastelevasta nimestä.

Homeland

Homeland ei alkanut kovin lupaavissa merkeissä. Ensinnäkin se oli jatkoa Little Brotherille, josta pidin ihan hurjasti, ja toisaalta olin vähän aiemmin lukenut Cory Doctorow:lta myös Pirate Cineman, josta en pitänyt niin hurjasti. Eikä alku ollut ihan kovin hyvä.

Mutta sitten kirja jotenkin asettui. Se oli yhtäkkiä ihan just sitä, mistä pidin niin hurjasti Little Brotherissa.

Homeland alkaa Burning Man -festareilta, jotka ihan oikeasti ovat olemassa, vaikka kuulostavat just siltä, että tosimaailmassa moinen ei onnistuisi. (Piti tämäkin googlata.) Homma vaikuttaa homeiselta namedroppailulta, vaikka Doctorow varmasti on vain aidon innoissaan asiastaan (ja kylmähaudutetusta kahvista, johon tässä vaiheessa suhtauduin jo avoimen vihamielisesti, vaikka se kyllä muuttui sittemmin.) Sitten vanha tuttu ilmestyy paikalle, tökkää päähenkilö Marcuksen käteen muistitikun, korvaan ohjeita ja tulee kidnapatuksi.

Tässä vaiheessa olin että hohhoijaa ja kirosana. Katsokaa kun Little Brotherissa kyse ei ollut tällaisista jutuista, salaperäisistä kohtaamisista ja sen sellaisesta. Se oli elämänmakuisempi.

Mutta onneksi Homeland parantaa menoaan kuin sika juoksuaan. Yhtäkkiä sekin on elämänmakuisempi. Takakannen nuljusta esittelystä poiketen Marcus poimii sellaisten ongelmien kanssa, jotka eivät ole kovin selvärajaisia. Vastoinkäymiset eivät ole kaunokirjallisen dramaattisia tai jotenkin ... juonenkuljetuksellisia. Tykkäsin siitä ihan hirveästi; Doctorow esittelee jälleen yhteiskunnan, joka ei - luojan kiitos - ole ihan vielä omamme, mutta ei valitettavasti kovin kaukanakaan. Ja siinä yhteiskunnassa kirjan henkilöt elävät, ja juoni toimii mainiosti arkisemmalla tasolla. Vaikka tietenkin tässäkin on tosi isoista jutuista kyse ja sitä rataa.

Doctorow jättää monta juonen kuviota ihan auki kirjan lopussa, mutta hyvä niin. Sellaistahan elämä on.

Infodumppeja Doctorow jakelee myös aivan ilman ainuttakaan anteeksipyyntöä. Se on hyvä: ne toimivat. Ja siinä, missä Pirate Cinema oli jotenkin pikemminkin lannistava kuin innostava, Homeland on nimenomaan innostava.

Niin ja nyt kyllä aion kokeilla sitä kylmähaudutettua kahviakin.

MaddAddam

Margaret Atwoodin MaddAddamista olin kuullut vähän sellaista "ei sarjassaan parasta" -mutinaa. Minä en moista kuunnellut, vaan kun sain tämän käsiini, olin ihan että shut up and take my money. (Mutta ei kirjasto sitten kuitenkaan halunnut rahaa. Mukava laitos se on.)

Siinä lukiessanikin olin vielä, että shut up jne. Ja kirjan lopetettuanikin olin ihan sillä tavalla, että kuulkaa minua ei nyt mikään analyyttinen kiinnosta. Jossain vaiheessa, kesken sarjan, tulin näemmä siihen tulokseen, että Atwood on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua, ja vaikka, okei, MaddAddam ei ollut aivan yhtä puhdaslaatuista kirjallista kokaiinia kuin The Year of the Flood, väitän kuitenkin, että ero on hiuksenhieno, enkä todellakaan aio valittaa.

Haluan tätä vain lisää.

MaddAddam kertoo aiemmissa teoksissa fiitanneen Zebin tarinan jatkaen hieman eteenpäin suuresta tulvasta selvinneiden kanssa. Toisena päähenkilönä on Toby, lempparisankarittareni, jonka kanssa kärsin suurta epävarmuutta ja iloitsin aina, kun siihen oli aihetta.

Nämä voisin ostaa omaankin hyllyyni. Kovakantisina. Hyvälle paperille painettuna. Tiedättehän. Sitten voisin lukea niitä uudestaan ja uudestaan ja kun en lukisi, voisin ihailla niitä.

Slow Apocalypse

En voinut sille mitään: vertailin John Varleyn Slow Apocalypse -kirjaa koko ajan Will McIntoshin Soft Apocalypseen. Enimmäkseen siksi, että pitkään kuvittelin kirjojen olevan samannimisiä.

Aika on tehnyt tehtävänsä: kun joskus muinoin marisin Soft Apocalypsen lopusta, juuri nyt se tuntui minusta suunnattoman hehkeältä aseelta tässä vertailussa.

Vaikka, no, ei Soft Apocalypsekaan huono ole, mutta kuitenkin jotenkin ehkä vähän nähty. Käy nimittäin niin, että yhtäkkiä loppuu öljy - tällekin tarjotaan selitys, mutta sitä ei ikinä päähenkilöiden näkökulmasta vahvisteta. Kun öljy loppuu, keskushallinto tekee ensin kaikkensa salatakseen tilanteen, mutta kriisi on lopulta väistämätön.

Päähenkilö Dave saa kaikesta hieman ennakkovaroitusta ja toimii kuten kuka tahansa hyvintoimeentuleva valkoinen perheenisä: pyrkien varmistamaan oman perheensä selviämisen. Ja pikku hiljaa käy ilmi, että hyvää kannattaa odottaa, huonoa ehkä ei, sillä ympäristö (Los Angelesin vauraampi esikaupunkialue) alkaa murentua ympäriltä - muun maailman ohella.

Kun yhteiskunta ja sen tukirakenteet ropisevat ympäriltä, maailma kutistuu ja taantuu. Sen saavat kokea myös Dave perheineen ja ystävineen lähdettyään lopulta hieman epätoivoiselta tuntuvalle matkalle jonnekin, missä asiat olisivat paremmin. (Missä ne voisivat olla paremmin?)

Minua vaivasi koko kirjan halki suunnaton oikeutuksen tunne. Dave perheineen yrittää selviytyä, kuten kaikki muutkin: suurempi hyvä ei kiinnosta ketään. Valtiosta tulee vihollinen jokapäiväisessä selviytymiskamppailussa, ja kaikki pyrkivät vain pitämään omistaan huolta. Kirja tuntuukin puhuvan lähinnä pienen yhteisön merkityksestä vaikeina aikoina (minkä nyt toisaalta voisi lukea selvänä taantumuksena koko ihmiskunnalle: kun nälkää näkevistä on pakko tehdä niitä toisia.)

Lopussa en voinut aivan välttyä siltä fiilikseltä, että päähenkilön matka on hyväosaisuudesta vaikeuksien kautta hyväosaisuuteen. Se tuntui oikeastaan vähän raskaalta, ja vaikka kirja olikin ihan kiinnostava (ja masentava) tulevaisuuden visio, enkä tunne varsinaisesti hukanneeni aikaa sen kanssa, en sitä suuremmin rakastanutkaan.

Pirate Cinema

Pirate Cinema. Kirja, jota luin hartaasti ja pitkään, välissä jotain muutakin. Eikä se tietenkään opukselle pelkästään hyvää tehnyt.

Cory Doctorow:n vapaasti tarjolla oleva e-kirja ei siis iskenyt yhtä lujaa kuin Little Brother, mutta siitä toisaalta pidin niin paljon, että vaikea sitä on ylittääkään.

Pirate Cinema sijoittuu Englantiin, johonkin lähitulevaisuuteen, tiukkojen ja tiukentuvien tekijänoikeuslakien alle. Päähenkilö Trent ryssii perheensä nettiyhteyden tekemällä laittomia remiksattuja filkkoja taidolla, joka oli minusta fantastisin elementti kirjassa, muuttaa Lontooseen, rupeaa talonvaltaajaksi ja alkaa taistella tekijänoikeuslakeja ja jättikorporaatioita vastaan.

Tätä on nyt vähän vaikea sanoa, mutta jollain tavalla kirja tuntui piraattien omalta Disneyleffalta. Ja se on ihan kamalaa.

Tiedättehän: kun kirjailija selvästi haluaa sanoa jotain, olla inspiroiva, saada ihmiset ajattelemaan; hänpä kirjoittaa kirjan! Kirjan taistelusta tekijänoikeuslakeja vastaan ja ihmisoikeuksien puolesta! Ja sitten hän kirjoittaa sen kirjan, mutta sen sijaan, että kirja olisi (ainakaan yksinomaan) inspiroiva, se jättää jälkeensä lievän masennuksen siitä, että en minä tuohon pysty. Emme me tuohon pysty. Meillä ei ole apunamme puhuvia eläimiä (Disney) tai ohimennen tavattuja tietokonevelhoja, joiden varastosta löytyy KAIKKEA, jota juoni nyt sattuu kulkeakseen tarvitsemaan (Doctorow).

Vaikka tuskin Doctorow minua ajatteli, kun hän mietti, millaista jengiä barrikadien takaa voisi kurkkia. Luultavasti hän kirjoitti opuksensa teineille, joissa vielä voi ollakin voimaa ja kykyä löytää tietokonevelhojen mahtavia varastoja.

Enkä nyt silläkään, etteikö kirjassa olisi ollut paljon hyvää. Monella tavalla se oli tosi hyvä, ihan oikeastikin agitoiva, mutta samalla viihdyttävä - juoni kulki eteenpäin liukkaasti ja jännästi, ja okei, jopa minä, 586-vuotias ikäloppu, halusin hetkeksi asumaan Trentin sosialisoituun taloon, sillä siellä selvästi oli hyvä meininki.

Mutta ei kuitenkaan täysosuma, minulle.

The Year of the Flood

Margaret Atwoodin The Year of the Flood ei ihan varsinaisesti jatka Oryx and Craken aloittamaa tarinaa; kyse on ehkä enemmänkin toisesta näkökulmasta, vaikka askel päästään eteenkinpäin.

Sain Atwoodin kanssa mahdollisuuden lähes lukumaratoniin (tai niin lähelle sellaista kuin tässä elämäntilanteessa on mahdollista). Liekö siinä ollut osasyy siihen, että The Year of the Flood lumosi minut täysin.

Kirja kertoo Herran tarhureista, uskonnollisesta ryhmästä, joka yrittää elää niin, että tulevat selviämään suuresta tulvasta (tulvan käsitteen ollessa symbolinen - kukaan ei kai odottanut varsinaista vedenpaisumusta.) Päähenkilöt Toby ja Ren siis asustavat tiukasti köyhälistön alueella, toisin kuin Oryx and Craken kultalusikkasuiset henkilöt.

Tämä jatko-osahko oli minusta jopa ensimmäistä parempi. Atwoodin tapa kirjoittaa on riemastuttava; Herran tarhureiden yhteisö on yhtä aikaa inhimillinen, parodiankaltainen ja silti tenhoava ja molemmilla päähenkilöillä on selkeä oma ääni.

Tällaisia kirjoja lukiessaan muistaa erityisen selvästi, miksi kirjallisuus on parasta maailmassa.

Wolves

Iski sellainen tietyntyyppinen kauhu juuri äsken.

Se liittyi siihen, että tuossa lenkillä taputin itseäni tyytyväisenä olalle: olen päässyt kirjaston varausjononi herraksi. Lähitulevaisuudessa kotiimme on tulossa on enää 7 kirjaa. Sitten löysin Locuksen listan siitä, millaisia kirjoja tässä syksyllä pitää julkaistaman.

Piti vähän aikaa täristä lattialla. Siellähän on vaikka mitä siistiä. En ikinä pääse kirjastovarausteni herraksi.

Sitten muistin, että on tämä blogikin, ja että Simon Ingsin kirjan Wolves luin joskus kesälomalla, ja että jos en kohta kirjoita siitä, en pääse ikinä kirjabloginikaan herraksi ja valtiattareksi.

Valitettavasti primäärimuistikuvani Wolvesista ovat seuraavat:

1. Olin varma, sivuakaan lukematta, että se on surrealistinen ja siksi raivostuttava.
2. Useita sivuja luettuani selvisi, että se ei ole surrealistinen ja raivostuttava, vaan ihan tarinallinen ja oikein hyvä.
3. Siinä oli joku pätevä augmented realityyn liittyvä pointti, jota en enää muista, mutta joka kuitenkaan luullakseni ei ollut se, että augmented realitya tullaan ensimmäisenä käyttämään mainontaan ja pornoon. Huomatkaa vieraskielisen termin ammattimainen kursivointi. Toiset ne osaa.
4. Asetelma oli sellainen, että yhteiskuntarakenne oli romahtamassa hissukseen ja itsestään meteliä pitämättä. Päähenkilö joutui keskivaiheilla sellaisiin juhliin, joissa nuorisolaiset tuhosivat jotain taloa, ja pohti mielessään tekemisen ja tuhoamisen suhdetta. (Muistan tämän, koska viime perjantaina hiprakassa googlasin, mitä kirjassa oikeastaan tapahtui.)

Voi toki näillä eväillä tuntua arveluttavalta tarttua uuteen kirjaan, mutta suosittelen silti! Wolves oli oikein hyvä! Lisäksi sillä on puolellaan olennainen etu: se ei ole ollenkaan pitkä.

The Fourth Wall

Walter Jon Williamsin The Fourth Wall liittyy löyhästi This Is Not a Game -teokseen.

Päähenkilönä - meinasin kirjoittaa määhenkilönä, sekin olisi ollut osuva termi - on Sean Makin, hieman epäonnistunut näyttelijä, jota onnistaa isosti. Hän saa pääroolin Dagmar Shawn leffaprojektista. Sitten ympärillä alkaa tulla ruumiita.

Kirjassa oli joitakin tosi onnistuneita puolia. Ensinnäkin Sean Makin on mainio päähenkilö, käsittämättömän itsekeskeinen torvi. Hänestä on vaikea pitää, mutta voi miten virkistävää on lukea teosta, jonka päähenkilöstä ihan aidosti on vaikea pitää. Williams onnistuu tekemään Seanista kuitenkin hyvin uskottavan - ei hän ole paha, heikko vain, ja taitava valehtelemaan itselleen.

Toisaalta kuvauksena leffateollisuudesta kirja on tosi tyly. Hautaisin kaikki haaveet näyttelijänurasta tässä vaiheessa, jos minulla olisi sellaisia yhtään.

Kolmanneksi kirjan kuvaus augmented reality -teknologiasta on ihan hirveän masentava, ja sellaisena varmasti täydellisesti toteen osoittautuva. Viimeistä huutoa olevia AR-laseja käytetään ensisijaisesti - tietenkin - mainontaan.

Pääjuoni oli sen sijaan minusta hivenen, no, tylsä. Vaikka jengiä kuolee kuin kärpäsiä, heistä ei jaksa kiinnostua. Eikä paljon muistakaan kirjan juonikuvioista. Vaikutusta voi toki olla silläkin, että luin kirjaa kännykältä milloin muistin - mutta parhaat opukset kestävät tämänkin.

Fiilis on siis vähän outo - kirjassa on hurjasti hyvää, mutta myös hurjasti heikompia pätkiä, jotka eivät oikein jaksa kantaa juonta. Eikä juonessa edes olisi kauheasti kannettavaa. Voi sentään.

Parasite

Tein sellaisen virheen, että menin olettamaan Mira Grantin Parasite-kirjaa yksittäiskappaleeksi. Ajattelin, ettei loismadoista kertovasta kauhuhkosta tarinasta mitenkään riittäisi sarjaksi.

Mutta Grant tekee Wowbaggerit* ja - sen ohella, että saa Parasitenkin kestämään viissataa sivua - toden totta aikoo ilmeisesti vääntää aiheesta trilogian.

Lukijahan siitä kärsii. Harvoin olen nääääääääin hidasta etenemistä kohdannut. Näääääääääääin typäreestä päähenkilöstä puhumattakaan.

En erityisemmin suosittele kellekään, paitsi heille, jotka tuntevat vetoa loismatoihin ja tyhjänpäiväisiin opuksiin.

* Douglas Adamsin ikiomassa trilogiassa fiittaa tyyppi nimeltä Wowbagger, "loputtomasti venytetty", joka usein tulee tällaisissa tilanteissa mieleen.