Sorcerer to the Crown

Zen Chon teos Sorcerer to the Crown oli niitä kirjoja, joiden jotenkin olettaa muotoutuvan tietynlaisiksi, ja sitten ne ovatkin ihan erilaisia, ja kirjan lopussa sitä nauraa ihan silkasta riemusta.

Siis: kun kruunun velho Zacharias kohtaa regencyn ajan Lontoossa - ajattelemme nyt tiukkaa ja ennakkoluuloista luokkayhteiskuntaa - sekä oman alkuperänsä (tummaihoinen) että vähenevät taikuuden aiheuttamat esteet, purin vähän hammasta ja ajattelin, että kai tästäkin selvitään, mutta hauskaa ei kyllä tule.

Lavalle astuu Prunella Gentleman, orpo tyttö, jolla myös on taikavoimia. Eikä mitä tahansa taikavoimia, vaan kunnon taikavoimatykki kun kaikki muut puuhastelevat maagisten hernepyssyjen kanssa.

Ja sitten kirjasta tulee ihan mahtava! Ei ehkä aivan puhdasta regencyä, sillä englantilainen yläluokka ottaa dunkkuun vähän oikealta ja vasemmalta, siirtomaista ja naisväestöltä, mutta vähät siitä kun sekä Prunellalla että lukijalla on hauskaa, ja Zachariaskin taitaa jossain vaiheessa olla ihan iloinen. Ja kyllähän asia toisaalta niinkin on, että englantilainen yläluokka ansaitsee vähän iloista dunkkuun ottamista. Kirjallisesti ainakin.

Herkullista.

Foxglove Summer

Foxglove Summerissa Ben Aaronovitch päästää Peterin pois Lontoosta. Tai käskee, sillä eihän kaupunkilaispoliisimme ole tietenkään onnesta aivan litteä maaseudulle joutuessaan.

Ne meistä, jotka jostain omituisesta syystä diggaavat Brittein saarista kaikissa niiden olomuodoissa sen sijaan ovat iloisia. Kuten minä.

Foxglove Summer on aika perusvarma Aaronovitch. Suuri juoni ei ihan järkyttävästi etene, mutta kirjan juoni on sujuva ja Aaronovitchin teksti mainiota. Vähän päästään käsittelemään Peterin fiiliksiä ystävän ja toveripoliisi Lesleyn vahingoittumisen vuoksi; tässä en voinut olla miettimättä, kuinka paljon (minusta osin turhakin) kritiikki Peter-Lesley -suhteesta on hommaan vaikuttanut. Jotenkin olen silti aina kokenut, että Aaronovitch ei turhaan kaunistele kenenkään fiiliksiä, ja se on hyvä se.

Jos näistä tykkää, tykkää varmaan tästäkin, ja mä tykkäsin tästä muistaakseni enemmän kuin edellisestä.

The Mysteries

Silloin tällöin kirjaston uutuusluettelosta putkahtaa eteen jotain odottamatonta: tällä kertaa Lisa Tuttlen The Mysteries (joka on julkaistu alun perin jo vuonna 2005, eli mistään uutuudesta ei varsinaisesti ole kyse. Mutta kyllä silti ilahduin.)

The Mysteries kertoo englantilaistuneesta jenkistä, yksityisetsivästä, joka palkataan etsimään joitakin vuosia sitten kadonnutta nuorta naista. Etsivä on aikanaan kokenut kummia Skotlannissa haeskellessaan toista kadonnutta tyttöä, ja niinpä uusimman katoamistapauksen kummalliset käänteet eivät pelotakaan etsivää tiehensä.

Jälkikäteen ajateltuna juonta voisi pitää vähän pöljänä, mutta Tuttle on mainio kirjoittaja, eikä lukukokemus ole yhtään pöhelö. Itse asiassa lukukokemus on kaikkea paitsi pöhelö: oli siinä ja siinä, etten saman tien itsekin pakannut perhettäni mukaan ja muuttanut Skotlantiin samoilemaan nummille ja ... no, mitä siellä nyt on, missä voi samoilla.

Tuttle maustaa tarinaansa kertomuksilla (ilmeisesti oikeilla) kadonneista ihmisistä, tyypeistä, joiden häviämiset ovat aikanaan olleet todellisia mysteerejä - ja pysyneet yhä selvittämättä. Kirjan edetessä kertomukset muuttuvat enemmän kansantarinoiksi, joissa haltiat varastavat milloin vaimoja, milloin lapsia. Nämä tarinat ovat omiaan luomaan kirjaan taianomaista tunnelmaa, vaikka ei Tuttle suinkaan unohda, että moni katoamistapaus on oikeasti melko banaali tai tavanomaisen traaginen.

Pidin The Mysteriesistä ihan tosissani. Maailma on maagisempi Tuttlen avulla tarkasteltuna.

Ironskin

Tina Connollyn Ironskin oli oikein mainio.

Paitsi, että juuri unohdin, mitä siinä lopussa tapahtui, piru vie, mutta oikein mainio oli kyllä. Sillä tavalla brontëlaisittain, luultavasti tarkoituksella. Ehkä jopa niin tarkoituksella, että nimiä ja olemuksia oli menty lainaamaan, mutta siitä en tiedä mitään, sillä viimeksi luin ketään Brontën sisaruksista lukiossa ja rajansa ovat minunkin muistillani. Oikeastaan, kuten ehkä huomaatte, ne rajat tulevat vastaan hyvin nopeasti.

No, Ironskin oli silti tosi hyvä. Ollaan Englannissa ja takana on ihan kauhea sota, todella musertava. Keijujen kanssa. Ja tässä sodassa on sankarittaremme Jane ottanut hieman osumaa: hän sattui sivullisena uhrina kirouksen tielle, muttei kuollut. Nyt hänen kasvojensa toinen puoli hehkuu raivoa, ja Jane joutuu käyttämään rautanaamiota tukahduttaakseen vaikutuksen.

Sitten hän lähtee kotiopettajattareksi vaikeasti keijukirouksesta kärsivälle pienelle tytölle. Tytön isä on tumma, komea ja leski, dear me.

Romantiikkaahan siitä seuraa, mutta se ei ole oikeastaan kiinnostavinta Connollyn luomassa maailmassa. Kiinnostavinta on sodanjälkeinen todellisuus ja se, miten kauhea tällainenkin sota on lopulta osapuolilleen ollut. Silti, romanssikin toimii ja siitä kiitos ehkä vaikutteille. Päähenkilönä Jane on oikein fiksu ja mainio.

Kirja nostaa myös tiettyjä kiinnostavia kauneuteen liittyviä seikkoja pohdittavaksi. Vaikka kirjassa ongelmat ovat meidän todellisuuteemme nähden omalaatuisia, ajatuksia herää arkitodellisuudenkin puolella.

Jatkoa odotellessa.

Bring Up the Bodies

Hilary Mantel on minusta niin hyvä kirjailija, että haluaisin oikeastaan puhua asiasta kaikkien kanssa. Lähettelen tekstareita ympäri maata ihastellakseni Mantelin tekstiä.* En halua tietää muusta maailmasta mitään lukiessani Mantelin tekstiä.

Ajatus siitä, että lukisi lisää Mantelia on kauhean pelottava. Entä, jos pettyisin?

Bring Up the Bodies ei todellakaan ollut mikään pettymys. Se kertoo siitä näennäisesti jännästä ajanjaksosta, jolloin kuningas pettyy ja kyllästyy vaimoonsa, Anne Boleyniin. Eihän se tietenkään oikeasti ollut jännää, se oli surullista ja väistämätöntä ja kauheaa. Kirjassa tilaa saakin Cromwellin pimeämpi puoli; se, joka pelkää ja joka saa hänet janoamaan kostoa rakkaittensa kärsimysten tähden.

Voihan, kuulkaa. Ei tunnu siltä, että olisin edes arvollinen tästä mitään sanomaan. Hypistelin jokaista lausetta. Itkin ja nauroin. Ihastelin Mantelin taitoa tehdä kauheista asioista kauheita tekemättä niistä kuitenkaan verisiä ja inhottavia.

Lopuksi tekstinpätkä siitä, millainen olisi voinut olla naisen asema ja voima Cromwellin Englannissa, yhteiskuntaluokasta riippuen:

For what can a woman like Jane Rochford do when circumstances are against her? A widow well-provided can cut a figure in the world. A merchant's wife can with diligence and prudence take business matters into her hands, and squirrel away a store of gold. A labouring woman ill-used by a husband can enlist robust friends, who will stand outside her house all night and bang pans, till the unshaven churl tips out in his shirt to chase them off, and they pull up his shirt and mock his member. But a young married gentlewoman has no way to help herself. She has no more power than a donkey; all she can hope for is a master who spares the whip.

* Hyvä on, oikeasti tekstasin vain Booksylle, en keksinyt muita ymmärtäjiä.

Intrusion

Riipii. Olen taas jäljessä. Vaikka piti olla edellä. Ja samahan se muuten olisi, mutta Ken MacLeodin Intrusion oli kirja, josta oli kovasti sanottavaa silloin heti kun sen olin lukenut. Eli ei aivan eilen.

Intrusion kertoo (ylläri, ajattelette te, että Liina innostuu tällaisesta) valinnanvapauksista ja niiden kapenemisesta. Hope on raskaana ja yhteiskunta toivoo kovasti ja kovin painokkaasti, että hän viitsisi syödä pillerin, joka poistaa sikiöstä geenivirheitä ja taipumuksen saada flunssaa ja sen sellaista. (Hetkinen, ajattelette te, ei flunssaa? Antakaa tänne se lääke.) Hope ei kuitenkaan halua lääkettä ottaa, koska hän ei halua sitä ottaa, eikä ainakaan siksi, että hänen oletetaan se ottavan koska kaikki muutkin ottavat, paitsi he, jotka kieltäytyvät uskonnollisista syistä.

Hope ei vaan halua.

Hopen pitää lisäksi kaikkien naisten tavoin käyttää monitorointisormusta, joka kirjaa järjestelmään, mikäli Hope nauttii alkoholia, hengaa tupakansavussa tai tekee jotain muuta (raskaanaolevalle) kiellettyä.

MacLeodilla on selkeästi kauheasti sanottavaa. Osasta en ehkä ihan saanut selvää, osa osui ja upposi. Monitorointisormukset osuivat ja upposivat - tunsin raskaana ollessani olevani itsekin melkoinen inkubaattori, sellainen, jonka hyvinvointi on aina alisteinen sikiön hyvinvoinnille. Asia, jonka tavallaan ymmärrän, mutta joku roti. Ihminen se on äitikin.

Se kohta, jossa MacLeod kirjoittaa naisten yleisten valintojen kapenemisesta kotiäitiyden ja kotoa töitä tekevän kotiäitiyden välille pelotti ihan hirveästi. Miten lähellä lopultakin ovat ne ajat, jolloin naisen paikan itsestäänselvästi katsottiin olevan kotona - niin, vähän kävi mielessä sekin, millaisen viestin naisista kollektiivisesti antavat kotonaolonsa puolesta kynsin hampain tappelevat kotiäidit? Anteeksi, kotonaolonsa puolesta kynsin hampain tappelevat kotiäidit - en halua ajaa teitä pois kotoa, älkää suuttuko. Myönnän kuitenkin pelkääväni valinnanmahdollisuuksien kapenemista. Voi kunpa tyttäreni mahdollisuudet - suuntaan tai toiseen - eivät olisi ainakaan omiani vähäisemmät!

Ja sitten oli se pilleri, joka parantaa sikiön. Omassa luennassani tämä vertaantui helposti rokotuksiin, ja siinäpä aihe, joka todella kuumentaa tunteita. En ole missään nimessä minkäänlaisen rokotusvapaamatkailun kannattaja, enkä tällaisen vertailukohdan kautta aivan ymmärtänyt sitä, että Hope ei vaan halua. Kaikki eivät vaan halua niitä rokotuksiakaan, ja silti minusta sellainen olisi syytä ottaa kaikkien, jotka suinkin voivat. Mutta Hopen vastustama lääke ei kuitenkaan ole aivan sama asia kuin rokotus, eikä flunssa todellakaan ole sama asia kuin polio, ja MacLeodin pointista ainakin osa taisi liittyäkin siihen, voiko yksilö tehdä itseään koskevia päätöksiä esittämättä niiden tueksi esimerkiksi uskonnollista vakaumusta. Ollaan kai molemmat MacLeodin kanssa sitä mieltä, että kyllä pitäisi voida. Paitsi siinä rokoteasiassa, siitä en tiedä, mitä mieltä MacLeod on.

Luen juuri toista kirjaa, jossa on samankaltainen teema; asia tiivistettiin siinä niin mainiosti, etten malta olla lainaamatta ajatusta (uudelleen huonosti muotoilemanani) tähän. MacLeodin teemana tuntuu olevan (ainakin osin) se, onko yksilön velvollisuus yhteiskuntaa kohtaan pysyä niin terveenä kuin mahdollista; hän myös kysyy, kuinka kontrolloiduksi yhteiskunta on tähän periaatteeseen nojaten syytä tehdä.

Kirjassa oli myös minusta hieman tylsä ja tarkoitukseton scifihenkinen juonikuvio, jonka ansiosta loppu oli kuitenkin eri vinkeä.

Intrusion oli mainio; suosittelisin kyllä lähes kaikille, etenkin kaikille naisille ja miehille. Ja heille, jotka eivät ole kumpaakaan.

A Concise Chinese-English Dictionary for Lovers

Kirjablogin kirjoittaminen on ihan turvallinen ja harmiton harrastus. Niiden lukeminen sen sijaan johtaa Kirjat, jotka luen heti seuraavaksi -listan holtittomaan pitenemiseen, kuten on täälläkin usein todettu. Australiasta käsin kirjoittava Sanna (anteeksi vain, oletan tässä, ettei nimesi oikeasti ole Sannabanana) esittelee mahtavan kiinnostavia kirjoja, joista viimeksi tarttui mukaan Xiaolu Guon A Concise Chinese-English Dictionary for Lovers.

Tämähän ei välttämättä ole kirjallisuutta, johon yleensä tartun, mutta toisaalta en halua määritellä sellaista kirjallisuutta liian tarkasti. Niinpä tartuin tähän.

Kirja on nuoren kiinalaistytön tarina. Tyttö matkustaa Lontooseen vanhempiensa pyynnöstä opiskelemaan englantia, tapaa miehen, rakastuu ja kasvaa ehkä erimuotoiseksi luonteeksi kuin muutoin olisi kasvanut.

Kirjan erityishykerryttävät puolet olivat 1) kieli, joka notkistuu kirjan kuluessa, mutta on alkupuolella kömpelyydessään taianomaista (mikä erilainen ajatusmalli sieltä taustalta kuultaakaan! Osatapa kiinaa!) ja 2) kulttuurien erot. On se suhdekin ihan mainio, erikoisen miehen sankarittaremme onnistuu löytämään.

Loppupuolella, kun kieli on jo idiomaattisempaa, sujuvampaa englantia ja sankaritar reissaa ympäri Eurooppaa, kirja menettää ehkä hieman lumostaan - mutta se alku. Voisin lukea ensimmäisen luvun uudestaan vaikka kuinka monta kertaa.

(Guardianin arvioija oli pikavilkaisun perusteella kanssani tyystin eri mieltä siitä, mikä oli lumoavaa ja mikä ei. Hän on varmasti torvi.)

Angelmaker

No nyt, Hanna! Se uusi Harkaway: Angelmaker.

Seuraa osin fanityttöisä selostus: minä kyllä pidin tästä uudestakin Harkawaysta kovasti, mutta epäilen, että melkoista sontaa olisi Nick saanut rustata, jotten olisi pitänyt.

Angelmaker on hieman höyrypunkahtava teos, jossa eläkeikään ehtinyt agentti käynnistää maailmanlopun koneen ja gangsterin lempeä, kaidalla tiellä pysyttelevä poika, joutuu ongelmiin yrittäessään pelastaa maailman. Epäselvää on, siinä alkupuolella, keneltä maailma oikein pitikään pelastaa ja mikä on tarkalleen ottaen uhkan laatu - mutta kyllä se siinä selviää.

Ja välissä voi nauttia Harkawayn tekstistä, joka jälleen tuntuu siltä, että se on lähes liikaa - mutta ei se kuitenkaan ole, siitä nauttii aloituskappaleesta lähtien. Hitaasti mutustellen.

(Ja sitten kun vihdoin pääsee siihen maailmanlopun koneeseen asti: voi veljet, tämän takia juuri rrrrakstan Harkawayta. Kelle muulle tulisi mieleen löytää tällainen uhkakuva Heisenbergin epätarkkuusperiaatteesta?)

Mutta vähän jupistavaakin on. Päähenkilön, gangsterin pojan Joen, rakkauskuvion nainen on paperinohut supertytsy ja sellaisena hieman tylsä. Ehdottoman sääli onkin, ettei Harkaway saa supernaiseensa samanlaista ytyä ja luonnetta kuin eläköityneeseen agenttiinsa Edieen, joka onkin koirineen kirjan (tai ehkä kirjahyllyn) kiinnostavin hahmo. Pääroisto sen sijaan ei ollut ihan niin kiinnostava, etenkään siihen Heisenberg-ongelmaan verrattuna, joka oli parhaimmillaan hyytävä. Enkä minä siitäkään ollut aivan varma, miten Joe kirjan edetessä itsensä löysi. Olisi minusta voinut löytää itsensä toisellakin tavalla.

Niin tai näin, pidin silti kovasti. Täydellinen olisikin ehkä ollut liikaa sydänparalleni.

Wolf Hall

Tähtien asennot olivat sellaiset, että marraskuun puolella kävi selväksi Hilary Mantelin Wolf Hallin olevan seuraavana lukulistalla, halusin tai en. Kaikki osoitti kohti Wolf Hallia, ja vaikka voi olla liioittelua sanoa, että kohtalo määrää kun itse käy tonkimassa esiin sen, mitä Booksy aiheesta sanoi, väitän kuitenkin, että tässä kävi juuri niin.

Kansi: HarperCollins

Olin lumoutunut jossain sivulla 19, ja vaikka voin jossain määrin allekirjoittaa näkemykset siitä, että oli kohtia, joissa olisi voinut ehkä tiivistää, en toisaalta sitten kuitenkaan voi.

Juoni, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, käsittelee Henry VIII:n hallinnon aikakautta ja niitä vaimoja - Thomas Cromwellin näkökulmasta. Tudorit ja erityisesti tietenkin Henryn VIII:n vaimojen karmea kohtalo ovat olleet minusta jotenkin kauhealla tavalla kiehtovia, mutta vähälle on jäänyt niistä lueskelu - ehkä siksi, että homma tuntuu helposti sosiaalipornon historiavastineelta.

Mutta. Mantel on hurmaava. Cromwellin kautta tarkasteltuna kyse tuntuu olevan elämästä - ja siksi juuri tämän kirjan kohdalla tuntuu hassulta puhua juonesta. Siksi en kuitenkaan osaa allekirjoittaa huomioita siitä, että jostain olisi voinut tiivistää.

Cromwell on - minusta - yksi onnistuneimpia kohtaamiani henkilöitä. Ajattelutavaltaan moderni ja selvästi hyvin älykäs, muttei suinkaan kuitenkaan tunteeton - ja vaikka kuningaskunnan etu on vahvasti Cromwellin mielessä, hän ei ole täysin epäitsekäskään.

Wolf Hallia lukiessani itkin ja nauroin. Odottamattoman koskettava hetki oli se, kun Cromwell ensimmäistä kertaa näkee muotokuvansa - miten mahtavaan asemaan noussut mieskin haluaisi olla kaunis, edes jonkun silmissä.

Olen ihan järjettömän iloinen siitä, että luin teoksen nimenomaan englanniksi. En minä sillä, etteikö suomennos olisi varmasti niin hyvä kuin vain on mahdollista. En vain tiedä, kääntyykö tämä kovin hyvin - jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Mantelin kieli oli minusta kaunista, ja onnistuu korostamaan sitä, miten kieli on ajattelun väline. Ja kun kieli muuttuu, muuttuu ehkä ajatuksen luonnekin.

Jaksan harvoin ottaa lukunäytteitä ylös, mutta tämä tekstinpätkä on sieltä alkupuolelta kun Cromwell keskustelee kardinaali Wolseyn kanssa. Siitä rakastumisen ensihetkiltä.

The servants efface themselves, melting away towards the door. "What else would you like?" the cardinal says.
"The sun to come out?"
"So late? You tax my powers."
"Dawn would do."
The cardinal inclines his head to the servants. "I shall see to this request myself," he says gravely; and gravely they murmur, and withdraw.

Toiskohan joulupukki jatko-osan? Tai jos ei joulupukki, kaupunginkirjasto varmasti.

Some Kind of Fairy Tale

Jostain arviosta jäi päähäni sellainen lause, että Graham Joycen Some Kind of Fairy Tale on hyvä kirja, mutta Joycelle väärä.

Kansi: Orion

Ei Some Kind of Fairy Tale minustakaan ihan täysosuma ollut. Hyvä kuitenkin - sujuva ja kerrassaan ahmaistava kokemus mutta ei sillä tavalla koskettava kuin How to Make Friends with Demons, joka löi suoraan palleaan.

Asiaan: Peter saa jouluna puhelun vanhemmiltaan. Kaksikymmentä vuotta kadoksissa ollut Tara-sisko on nimittäin tullut kotiin. Vaan kun muut ovat vanhentuneet sen parikymmentä vuotta, Tara ei ole - ja vaikka Taran tarina pian tuleekin selväksi (hän on mielestään ollut kadoksissa puoli vuotta) on koko perheellä vaikeuksia suhtautua siihen. Kuolleista palaaminen on kaikkea muuta kuin helppoa.

Kuten sanoin, kirja on sujuva lukuelämys - Joyce kirjoittaa vauhdikkaasti ja etenkin dialogi on niin ... aitoa, että välillä olisin jopa kaivannut hieman strukturoidumpaa lähestymistapaa. Mutta minä olenkin tällainen hienostelija. (Okei, en ole aivan tosissani, hahmot olivat kerrassaan eläviä, ja siitä iso kiitos dialogille.)

SKoFT nojaa hirveän vahvasti brittiläiseen kansanperinteeseen. Tiedättehän, siihen, jossa haltiat keijut no ne tyypit (miksei meillä ole kunnollista vastinetta sanalle faerie? Onko meillä? Mikä se on?) varastavat kuolevaisia, jotka pääsevät kotiin ajan yhtäkkiä hurahdettua ja maailman muututtua. Taran kokemuksia ei sivuuteta, mutta Joyce vaikuttaa kiinnostuneemmalta siitä, miten moiseen tarinaan suhtaudutaan etenkin tässä hyvin rationaalisessa yhteiskunnassa. Ihan hyvä valinta: osaa tarinasta kuljettaa psykoterapeutin analyysi Tarasta, jota on kiinnostava lukea - vaikkei lukijalla silti ole todellisia vaihtoehtoja. Taran tarina on yksinkertaisempi ja uskottavampi kuin terapeutin monimutkaiset koukerot.

Perhedynamiikat Joyce saa kohdalleen, etenkin Peterin, Taran ja näiden vanhempien osalta. Peterin perheen osalta etenkin vaimo Genevieve ja tyttäret jäävät vähän etäisiksi. Genevieve ihan erityisesti on aivan ihmenainen: kadehdin sitä tapaa, jolla neljä lasta ja talo hoituvat tuosta noin vaan käden käänteessä ja hermoja riittää vielä perhekriiseillekin. (Epäilen, että äitihommat ovat Joycellekin hieman mysteeri, tai Geestä olisi ehkä tehty hieman uskottavampi hahmo.)

Lopulta kirjan parasta antia, minusta, oli Peterin poikaa Jackia koskeva juonen osa. Jack mokaa ja yrittää hyvittää tekonsa naapurin vanhalle rouvalle; kirjan Jack-jaksot olivat sydäntäsärkeviä ja antoivat paljon. Niillä vain ei ollut kauheasti tekemistä maagisten elementtien kanssa.

Whispers Under Ground

Odottelin koko tovin Whispers Under Groundia kirjastoon, ja nyt se on täällä! Täällä! Muahaha! Sori kaikki te ... viisi ihmistä, jotka olette jättäneet kirjasta varauksen: piti palauttaa se tänään, mutten ehtinyt. Yritän pikimmiten.

(Vaikka nyt, kun huomasin, että teitä on vain viisi, asia ei tunnu aivan niin kiireiseltä.)

No mutta niin. Kolmas osa Ben Aaronovitchin poliisimies Peter Grantista kertovassa sarjassa jatkaa tutulla ja hyväksihavaitulla linjalla: Peter opettelee taikuutta, jahtaa rikollisia ja Lontoo on toinen päähenkilö. Tällä kertaa selvitettäväksi tulee murhamysteeri, jonka tiimoilta Peter pääsee maan alle - metroon ja viemäreihin.

Juoni oli ihan höperö, taas. Mutta ei sillä ole mitään väliä - juoni tuntuu Aaronovitchin teoksissa aivan toissijaiselta. En toisaalta edes kirjan luettuani tiedä, mikä on ensisijaista - kielenkäyttö ehkä? Herra Sivukirjasto vaikutti tyytymättömältä, kun kirjan sivulla kolme (tai jotain) nauroin ensimmäisen kerran ääneen - ilmeisesti on hermostuttavaa, kun vaimo hihittää itsekseen sohvalla.

Pidän kauheasti Aaronovitchin huumorista, mutta pidän myös hänen hahmoistaan. Esimerkiksi tapa, jolla Peter suhtautuu työkaverinsa Lesleyn vammoihin on jotenkin kovin inhimillinen - Peter haluaa olla (ja onkin) Lesleyn tukena, muttei voi mitään sille, että etenkin alkuun ystävän vammat ovat kovin kauhistuttavia. Ei yli-inhimillistä sankaruutta, vaan fantasiapuolesta huolimatta täysin inhimillistä.

En muuten lukenut kirjan takakantta, sillä luin jostain, kuinka joku närkästynyt jenkkibloggaaja oli sen virheen tehnyt ja antanut takakannen asiaan juuri liittymättömän käänteen vaikuttaa lukukokemukseensa liiaksi. WUG:in uskaltaa kyllä lukea ilman kustantajan yhteenvetoakin: jos Lontoo kiinnostaa, Aaronovitchiin kannattaa tutustua.

Going Out

Mahtavan Our Tragic Universen jälkeen ei ollut kahta puhettakaan siitä, lukisinko lisää Scarlett Thomasia jos sitä vaikka kirjaston uutuusluettelosta sattuisi vastaan kävelemään. Kuten sattuikin. Going Out on tosin kirjoitettu jo vuosituhannen alkupuolella, ja nyt siitä on otettu ilmeisesti vain uusi painos. Vessapaperille; arvon kustantamo, jos paperiin ei ole varaa sijoittaa senttiäkään, pitääkö ottaa uusintapainos?

Going Out kertoo Lukesta, joka on allerginen kaikelle, ja Luken parhaasta ystävästä Juliesta - joka pelkää kaikkea. Siinä missä parikymppinen Luke haluaisi mennä ulos, muttei pääse, Julie ei oikeastaan edes haluaisi mennä (vaan pakko on.)

Ja siinäpä tämä vuosituhannen alkupuolelle keskittyvän romskun juoni pääpiirteissään on. GO on hieman vinksahtanut - kirjan nuorista kukaan ei ole löytänyt oikein paikkaansa mistään, ja Luken allergian epämääräisyys saa kaiken tuntumaan hieman kuumehoureelta - mutta ei se silti niin kiehtova ole kuin jo mainittu Our Tragic Universe. Mukava huomata, että kirjailijat kasvavat!

Teknologinen havainto: vaikka kirja olisi sinänsä voinut sijoittua myös nykyhetkeen, ajankohta käy selväksi, kun lankapuhelimella ei pääse kuuntelemaan muuta kuin modeemin ääntä. Muutama muukin teknologinen yksityiskohta aiheutti kulmien kohottelua, enkä voinut jälkikäteen olla miettimättä, voiko moinen ajankuva olla kirjan selviämiselle jopa haitaksi? Vuosikymmenen päästä kyseessä olisi varmaan nostalgiatrippi; tällä hetkellä kännyköiden laatu kirjan henkilöillä lähinnä puistatti. (Jäin miettimään samaa, kun Gibson uusimmissa kirjoissaan käytti sanaa "iphone" yleisemmän, brändiin liittymättömän sanan tilalla - jos iPhone ei olekaan se standardilaite, joka kaikilla kymmenen vuoden päästä on (kuten nyt vähän näyttää), kuinka paljon Gibsonia harmittaa moinen pikkutarkka, pieleen mennyt ennustus?)

Anita

Anita on scifikirjailija Keith Robertsin 70-luvulla julkaisema kokoelma tarinoita Anita-nimisestä teini-ikäisestä noidasta. Kirja tuli tietoisuuteeni Audiblen kautta, jossa siitä oli tehty äänikirjaversio Neil Gaiman Presents -sarjassa.

Tämä kansi ei ole äänikirjan kansi, mutta tykkäsin tästä enemmän, eikä tässä lue missään Neil Gaiman.

Olen (tai ehkä en) tuonut täälläkin julki angstiani aiheesta Neil Gaiman, joten NGP-sarja ei suinkaan ollut mikään välitön suositus. Sanomattakin oli selvää, että kirja alkoi Gaimanin jorinalla äänikirjantekoprosessista - hermoni kiristyivät.

Sitten puikkoihin astui varsinainen lukija, Nicola Barber, joka (ärsytti myöntää) todella oli juuri niin hyvä kuin Gaiman oli luvannutkin.

Okei, itse kirja. Kyseessä on tosiaan setti löyhästi yhteenliittyviä tarinoita Anitasta ja hänen isoäidistään, joka toki on myös noita. Isoäidin hahmo on mainio, ja ajankuva 60- ja 70-lukujen Englannista on ihan huikea. Kirjaa kuunteli siksi eri mielellään. Anita hahmona oli myös ihan sympaattinen.

Kaikkiin tarinoihin en jaksanut keskittyä aivan täysillä ja muutamassa Anita teki jotain niin hiuksianostattavan kauheaa*, etten noina hetkinä oikein osannut nauttia kuuntelukokemuksesta, mutta muutoin kirja kyllä oli vallan mainio. Gaiman oli oikeassa. Taas ärsyttää.

* Ihmisten lähettäminen keskiajalle toimivien antibioottikuurien ulottumattomiin koska heillä on "keskiaikaiset kasvot" - WTF?

Emperor

Stephen Baxterin Emperor käsittelee Rooman vallan aikaista Britanniaa ja sitä, miten paikalliset ja roomalaiset asukkaat pyrkivät etenemään yhteiskunnassa - ja edistämään mystisen ennustuksen toteutumista.

Kirjassa rakennetaan Hadrianuksen muuria ja yritetään useampaan otteeseen surmata visiitillä oleva caesar. Kolmessasadassa sivussa käydään läpi noin neljänsadan vuoden ajanjakso ja useamman henkilön näkökulma.

Tykkäsin kirjassa Rooman valtakunnan kuvauksesta (olletikin, että lähinnä pysyttiin Brittein saarilla) ja sikäli lukemani oli oikein kiehtovaa. Valitettavasti käsitykseni alueen historiasta etenkin Rooman vallan ajalta on siksi hutera, etten juurikaan pystynyt arvailemaan, missä vaihtoehtoinen historia korvasi todellisen. Wikipediahan sen tietenkin olisi kertonut, mutta kyllä menee kaunokirjallinen kokemus moisessa pilalle.

Wikipedia kuitenkin kertoi sen verran, kun jälkikäteen asiaa tutkiskelin, että sarja pohtii sitä, miten vaihtoehtoisesta menneisyydestä päästään tulevaisuudesta käsin tapahtuvien interventioiden (eli sen ennustuksen) kautta nykyhetkeen. Yritän olla ajattelematta tuota liiaksi, sillä a) kuolen kohta nauruun ja b) voihan olla, että Baxterilla on tähän kaikkeen jokin syy. Tirsk.

Teksti ei ollut mukaansatempaavinta mahdollista, mutta ei missään nimessä myöskään lukukelvotonta. Aion lukea jatko-osatkin siinä toivossa, että tunnistan jostain edes yhden kohdan, joka on historiana sitä vaihtoehtoa.

The Woman in Black

Yritin keksiä jotain aasinsiltaa, jolla voisin aloittaa postauksen maininnalla uudesta Android-tabletistamme, jonka herra Sivukirjasto eräänä päivänä kotiin toi - minulle. Oltuaan sitä ennen pahoillaan siitä, ettei yleensä muista tuoda kukkia. Ostan jatkossakin omat tulppaanini mielelläni itse - tämä tabletti on aivan loistava, mutta en olisi varmaankaan tullut ostaneeksi sitä itse, suhteeni rahankäyttöön kun on nykyään hieman kiero*.

Huomaatte kohta, etten keksinyt mitään aasinsiltaa, sillä Jäljen äänestä bongaamallani Susan Hillin kirjalla The Woman in Black ei ole mitään yhteistä tablettien kanssa. En edes lukenut sitä sähköisesti vaan lainasin kirjastosta. Tätä postausta tosin kirjoitan tabletilla.




TWiB on kummitustarina, ja melkoisen hyytävä sellainen kaupan päälle. Kuten parhaat kummitustarinat, se jätti hiukset pystyyn pitkäksi aikaa, mutta tarinana se ei kuitenkaan ole absurdi tai (kuten niin monet kauhukirjat nykyisin) vähän pöljä - kauhu siinä on tutumpaa, uskottavaa.

Lyhyestä virsi kaunis: nuori lakimies lähtee setvimään kuolleen asiakkaan papereita. Yksinäisellä paikalla sijaitsevassa talossa vain on jotain outoa - jotain, minkä läheisen kylän asukkaat tuntuvat kyllä tuntevan, mutta joka ei nuorukaiselle heti selviä.

Tykkäsin kirjasta, kyllä vain, mutta jotain on tapahtunut, kun loppu tuntui minusta hieman liiankin hyytävältä. Jäi paha mieli, ja jos sen nyt voi olettaa olevan kirjailijattaren tarkoituskin, ei se lukukokemuksesta suuresti miellyttävämpää tee. Kirjan kiinnostavinta antia on muuten huikaisevasti kuvattu miljöö.

Erityismaininta kirjan uudesta painoksesta, jonka myötä pieni tarina on ulkoisestikin kuin pieni jalokivi - pokkarin kokoinen kovakantinen oli suloinen kädessä pideltävä.

* Edes varta vasten johonkin tarkoitukseen säästettyä rahaa ei pidä käyttämän. Se on säästöä, ja säästöt laitetaan patjan alle ja niitä vartioidaan katkaistun haulikon kanssa.

Drood

Pohdin Dan Simmonsin Drood-kirjan lukemista todella pitkään. Se on nimittäin paksu. PAKSU! Masensi jo kättelyssä vähän, mutta kun sitä oli kehuttu ja olin sen jollekin listalle lisännyt ja kun sitä on vähän sellainen pakkomielteinen kaikenlaisten listojen suhteen ja ... Niin että luin sen sitten kuitenkin.

Kannatti. Drood oli mainio vaihtoehtoinen historia. Tämä saattaisi kiinnostaa muutoin spekulatiivisen fiktion kenttiä kartteleviakin, sillä kirja pyöri Charles Dickensin ympärillä.

Kertojana Droodissa toimii Wilkie Collins, Charles Dickensin ystävä ja suojatti. Romaanin Herra Collins on näkemyksiltään aikaansa nähden kohtuullisen progressiivinen kirjailija ja samalla pahimmillaan melkoinen ... no, niin, mulkku. Kunnianhimoinen kirjailija on myös oopiumaddikti, ja tämä addiktio tuo kirjaan oman pikantin lisänsä. (Romaanin herra Collins siksi, että Wilkie Collins on historiallinen hahmo, ja romskun tapahtumista monet ovat ainakin Wikipedian, tuon kaiken informaation ehtymättömän ja oikeamielisen lähteen mukaan oikeasti tapahtuneet.)

No, Wilkie kertoo siis Dickensin viimeisistä vuosista ja ystävyydestään suuren kirjailijan kanssa. Ystävyys, jonka kilpailuasetelma ennen pitkää muuttaa kateudeksi ja katkeruudeksi, onkin kiehtovaa luettavaa - jopa kiehtovampi kuin kirjan varsinainen juoni: Collins näkee ystävänsä joutuneen mystisen Drood-nimisen hahmon valtaan, ehkä jopa ryhtyvän murhaajaksi, ja yrittäessään pelastaa ystävänsä Collins uppoutuu itsekin yhä syvemmälle Droodin verkkoon.

Kun sanoin, että herra Collinsin oopiumaddiktio tuo kirjaan oman pikantin lisänsä, tarkoitin sitä todella. Lukija - ainakin minä - saa ehdottomasti kieroa lisänautintoa miettiessään, missä määrin Collinsin todistamat kauheudet ovat hänen omien huuruisten aivojensa tuotetta. Sekä Collinsin että Dickensin hahmot olivat muutenkin mainiosti toteutettuja ja kaiken lisäksi ainakin minulle jäi vaikutelma siitä, että kirja oli kirjoitettu maallikon silmiin uskottavasti ajan tyyliin: vaikka kirja oli paksu, se oli yllättävän nopea luettava, ja loppupuolella jopa hetkellisesti toivoin, että kirja olisi ollut vielä hieman paksumpi.

Nyt vain tuntuu siltä, että pitäisi ehkä uskaltaa lukea myös hieman Dickensiä. Hmmm.

Nell Gwynne's Scarlet Spy

Hyvää uutta vuotta vaan kaikille. En juuri perusta uudesta vuodesta - koen hieman ahdistavaksi sen, miten aika yhtäkkiä muuttuu diskreetiksi ja huomenna on kaikki paremmin. Yritän kyllä jonkinlaisen Sivukirjastovuoden summauksen hoitaa, mutta parempi minä syntynee pikkuhiljaa.

Ennen joulua luin hieman lisää Kage Bakeria: Nell Gwynne's Scarlet Spy on pienoisromaani, jonka ostin kerran suunnattoman närkästyneenä siitä, että sarjan ensimmäinen osa oli tuosta noin vaan kehdattu myydä loppuun.

Kansi: J. K. Potter / Subterranean Press

NGSS kertoo Lady Beatricesta, joka kohtaa perin kiusallisia vastoinkäymisiä (tulee raiskatuksi) ja joka täten joutuu ansaitsemaan elantonsa katuja mittailemalla. Aikaa myöten hän kuitenkin pääsee Nell Gwynnen ... hmmm ... laitokseen, jossa korkeamman luokan prostituoidut eivät vain harrasta maksullista seksiä vaan myös toimivat vakoojina The Gentlemen's Speculative Societylle. Society lähettää Beatricen ja muutaman muun naisen selvittämään kummallista kaupankäyntiä maaseudulla. Kirja sisältää toisenkin, lyhyemmän tarinan Lady Beatricesta - ilmeisesti siltä varalta, että joku lukijoista kokee tulleensa puijatuksi hinta/sivumääräsuhteen vuoksi.

NGSS oli mainio pieni höyrypunktarina, mutta jälkikäteen jäi sellainen olo, että Baker on kuitenkin parhaimmillaan pidempien tekstien kimpussa. Näistä lyhyemmistä en - syystä tai toisesta - löydä sitä Bakeria, joka hohtaa muistikuvissani vähintään yhtä myyttisenä kuin lapsuuden joulut. Hmmm, voi olla, etten löydä sitä Bakeria enää koskaan mistään.

Epätavallinen lukija

Olen tällä viikolla pitkästä aikaa käynyt kirjastossa ihan vaan tutkimassa hyllyjä. Yleensä nimittäin varaan netin kautta kaiken, mitä haluan lukea, ja se toimitetaan keskustan Kirjasto 10:n varaushyllyyn. Tässä on puolensa, mutta sattuman vaikutuksen saavat hoitaa muut, kuten esimerkiksi kirjablogit: Marjista on kiittäminen siitä, että hoksasin varata Alan Bennettin kirjan Epätavallinen lukija.

Epätavallinen lukija on eräänlainen yhteiskunnallinen satiiri, joka tarkastelee sitä, mitä tapahtuu kun Englannin kuningatar törmää palatsin pihalla kirjastoautoon ja hovinsa kauhistukseksi innostuu kaunokirjallisuudesta. Kirja on aika mainio; ensinnäkin on ihanaa lukea lukemisesta, koska silloin tietää lukevansa poikkeuksellisen älykkäistä ihmisistä. Toisaalta kirja on myös kohtuullisen hauska, vaikka etenkin valtionpäämiehistä ja -naisista siinä annetaan aika ankea kuva. Siitä olen samaa mieltä Marjiksen kanssa, että kirjan parasta antia oli nimenomaan lukemisen pohdiskelu - en ole kovin hyvä satiirien kanssa, mutta otaksun, että viiltävämpiäkin löytyy.

Hieman tosin masennuin siitä, ettei kuningatar pitänyt fantasiakirjallisuudesta.

Asiasta toiseen, ylihuomenna menen kirjamessuille useamman vuoden tauon jälkeen! Opiskeluaikana ravasin messuilla joka vuosi, mutta työelämään siirryttyäni ahdistuin viikonloppujen messutungoksesta niin, että murjotin messujen ajan kirjan takana kotona. En ole vielä varma, tulenko paikalle kantoliinan vai vaunujen kera, mutta sovitaan jo etukäteen, että jos joku hurjapää ajaa varpaidenne yli musta-oransseilla kärryillä, se en ollut minä.

Moon Over Soho

Seuraavakin Ben Aaronovitch jaksoi ilahduttaa: Moon Over Soho on ilahduttava urbaani poliisiaiheinen fantasia, sellainen jolle tulee välillä naureskeltua ääneen (tervetuloa, perheen kummeksuvat katseet, olenkin ikävöinyt teitä.)

Moon Over Soho on jatkoa Rivers of Londonille, ja päähenkilöitä on tässäkin oikeastaan kaksi: nuori poliisi Peter ja Lontoon kaupunki, jotka ovat jotakuinkin yhtä sympaattisia. Juonessa ei nytkään ole oikeastaan päätä eikä häntää - sanalla sanoen, jazzvampyyreita - mutta ei sillä niin väliä. Itse asiassa välillä toivoisi, että kirjailija keskittyisi fiilistelemään Lontoota ja sivuuttaisi mokomat juonelliset pakot tyystin. En yhtään ihmettele, että nämä keikkuvat kaikkien brittikirjakauppojen "tästä varmasti pidät" -listoilla, jotain sympaattista Aaronovitchin kirjoissa on.

Se, mitä jäin miettimään, on päähenkilö Peterin afrikkalainen tausta. Peter, joka toki on paljasjalkainen lontoolainen, kohtaa jossain määrin rasismia - seikka, joka saa hieman mietteliääksi. Sitä niin helposti ajattelee, että iso city on tällaisissa asioissa jo sivistyneempi, mutta ainakin Aaronovitchin Lontoossa tummaihoinen henkilö on paikoin samanlainen kummajainen kuin perussuomalaisten Helsingissä. Sääli. Toisaalta pohdin myös Aaronovitchin melko sympaattisesti kuvaamia afrikkalaisia perheitä, joissa naiset (etenkin äidit, voimaa äideille sanon minä) ovat hyvin voimakastahtoisia. Koska pidin kovasti perhekuvauksista, haluaisin tietysti ottaa tämän ihan silkkana totuutena, mutta kuten nimestäkin voitte päätellä, kirjailija ei itse ole afrikkalaistaustainen - väkisinkin jää miettimään, missä määrin kirjailija voi uppoutua vieraaseen kulttuuritaustaan. Onko se ihan reilua kyseisen kulttuurin edustajille? Onko siinä riski siitä, että muiden kulttuurien edustajat määritellään stereotypioiden - vaikka kyse olisi kuinkakin mukavista stereotypioista, eivät ne nähdäkseni ole sen parempia kuin ikävät vastinkappaleensakaan - kautta?

Äh, ehkä mietin liikaa. Ehkä Aaronovitchilla on afrikkalainen vaimo tai ystäviä. Ehkä joskus pitäisi ottaa viihde viihteenä.

The Iron Duke

Bongasin Meljean Brookin kirjan The Iron Duke eräältä vuodenvaihteen Locuksen best of 2010 -listalta, ja jäin kuvittelemaan kyseessä olevan nuorille aikuisille suunnatun teoksen - jos nyt ilmeisesti kohtuullisen, erm, vauhdikkaan nuorille aikuisille suunnatun teoksen.

Lukiessani TID:a mietin paikoin, että kyllä on ya-osaston tarjonta muuttunut sitten minun päivieni. (Mutta lopulta kävi ilmi, että kyseessä oli ehkä oma väärinymmärrykseni.)

TID on steampunk-romanssi, jossa Brook yhdistää iloisesti nanoteknologiaa ja höyrykoneita valloittajien ikeen alta vapautuneessa Englannissa, jossa ei mene kovin voittoisasti. Kirjan sankaritar, etsivä Mina, törmää kansalliseen ikoniin, rautaherttua Rhysiin, joka on aikoinaan auttanut saarivaltiota saavuttamaan itsenäisyyden, kun joku tiputtaa kuolleen ja jäätyneen miehen rautaherttuan portaille. Seuraa nopeatempoinen seikkailu, jossa fiittaavat ilmalaivat ja erikoisvarustellut haikalat - okei, hait ovat aika pienessä roolissa, mutta satun pitämään niistä - ja juonen etenemisen puolella ei ainakaan minulla ollutkaan valittamista.

Se, mistä en niin pitänyt, oli Minan ja Rhysin romanssi (ei, tämä ei ole spoileri), joka on monella tapaa suorastaan häiritsevä. Vaikka sankareidemme keskinäinen balanssi muuttuu loppua kohti ja molemmista löytyy uusia puolia, en ole lainkaan varma, riittikö tämä korvaamaan alun kohtaukset, jotka muistuttivat sekä kirjoitustyylinsä että asenneilmastonsa puolesta aika lailla harlekiiniromantiikkaa. Tämän seurauksena koin ainakin itse kirjan hot and steamy -osiot lähinnä vaivaannuttaviksi, vaikka yleensä en moisista häiriinny.

Romanssin ja päähenkilöiden jonkinasteinen kökköys on vähän sääli, sillä Brookin maailma ja miljöö ovat kiehtovia ja niistä lukisi mielellään lisääkin.