29/11/2011

Sivistyksen turha painolasti

Bongasin Minna Lindgrenin kirjan Sivistyksen turha painolasti Booksylta, ja lainasin sen kirjastosta hieman tutisevin käsin. Ai miksi tutisevin? No siksi kun Hesarin kriitikko selvästi vihasi sekä kirjaa että kirjailijaa. Booksyn arvio oli koko lailla positiivisempi, mutta odotukset olivat vähintäänkin epävarmat.

Kansi: Teos
Nyt, Sivistyksen turhaa painolastia viisaampana, voin vain otaksua, että ilmeisesti toimittaja ja kriitikko Lindgren on joskus - epäilemättä vahingossa - ottanut ja pissinyt Helsingin Sanomain kriitikon muroihin. (Tässäpä hyvä syy olla syömättä muroja. Sitä kuitenkin vain hermostuu jos joku on pissinyt niihin.) Voi tietysti olla, että Hesarin asiattoman rajalla horjuen tasapainoilevaan juttuun on jokin muukin syy, mutta minulle jäi siitä suoraan sanottuna aika paha mieli - jo ennen kirjan lukemista.

Minusta Sivistyksen turha painolasti oli hauska, viihdyttävä, ajankohtainen ja vähän haikeakin. Se käsitteli työelämää, ja muuta elämää, ja tiedon ja sivistyksen merkitystä ja merkityksen murenemista. Kuten Booksy, minäkään en sure perinnöllisen sivistyneistön katoamista (hyvä termi, itse varastin - kiitos Booksy) mutta olen hieman huolestunut siitä, miten sivistys yleensä tuntuu nykyään olevan niin kovin ... halveksittua. Koin myös hieman surua vanhentuneiden kirjojen äärellä. (Toisaalta, sehän on erinomainen syy hamstrata fiktiota, eikö? Se ei vanhene samalla tavalla.)

Mitä tähän nyt vielä voi sanoa? Nauroin ääneen monta kertaa kirjaa lukiessani, mikä hieman huvitti herra Sivukirjastoa. Luin myös nuorelle neiti Sivukirjastolle kirjasta lakkojuhlia käsittelevän pätkän, joka kiinnosti myös - juuri tuolloin oman lakkonsa alkamisesta tietoa odottelevaa - herra Sivukirjastoa suuresti. Kunnes muisti, ettei häntä oltu kutsuttu mihinkään lakkojuhliin, ja ilme synkkeni.

Kindlen upgrade

...tapahtui ihan itsekseen vain. Ostin taannoin Kindlen, joka oli täsmälleen ensimmäisiä Suomeen myytäviä laitteita, ja olin hommasta pähkinöinä - huolimatta siitä, että tänne kehitysmaahamme ei myyty laitteita, joissa olisi ollut toimiva verkkoyhteys. Ei edes WLAN-yhteyttä.

Koska koko ajan verkkoa etsivä Kindle kulutti akkua kuin allekirjoittanut joululauluja lokakuussa (rutkasti enemmän kuin muiden mielestä olisi tarpeen), käänsin verkkoyhteyden pois päältä ja unohdin koko jutun.

Nyt on kuitenkin tapahtunut jotain - ehkä uusi versio, ehkä maamme on päästetty pannasta, tai jotain muuta, mutta kun Brittein saarilta palattuamme avasin Kindlen, havaitsin, että olin unohtanut siihen verkon päälle - olin kokeillut Kindle Storea Londoon hotellihuoneessa innoissani Kindlellä toimivasta verkosta (ostin hienolla nimellä varustetun kirjan, Mall of Cthulhu. Odotan sanoinkuvaamatonta lukuelämystä) - ja signaali löytyi ihan täältä Suomestakin käsin.

Ihan kuin olisin saanut uuden laitteen. Oi onnea!

27/11/2011

The Testament of Jessie Lamb

Jane Rogersin The Testament of Jessie Lamb oli ihan kamala. Todella hyvä, mutta ihan kamala.


Teini-ikäisen Jessien maailma on vähän kuin meidän, paitsi, että joku pahis on päästänyt liikkeelle prionitaudin, joka tappaa raskaana olevat naiset. Kaikki raskaana olevat naiset. Ongelman vaikutus alkaa selvitä yhteiskunnalle, ja seuraukset ovat tietenkin moninaiset: uuden sukupolven puutteen ohella uskonnollisia liikkeitä, protesteja tutkimusta vastaan, lapsikaappauksia - ja hieman hälyttävästi, keino saattaa maailmaan eläviä vauvoja nukuttamalla näiden äidit. Näiden vapaaehtoisten sleeping beautyjen aivot tuhoutuvat raskauden aikana ja raskaus on heille siis samanlainen kuolemantuomio kuin muillekin naisille.

TToJL käy tapahtumia läpi vain ja ainoastaan Jessien silmien kautta. Poissa on kaikenlainen ylhäältä alaspäin tiiraileva katastrofien kuvaus, ja se tekee kirjasta monta muuta katastrofikuvausta puistattavamman. Jessie haluaa tehdä itsekin jotakin, mitä vain, auttaakseen ihmiskuntaa katastrofista eteenpäin samalla, kun seuraa vanhempiensa riitoja ja tätinsä lapsettomuuden tuskaa.

Jessie on päähenkilönä hyvin teini-ikäinen - ja aivan äärimmäisen itsekeskeinen, vaikkakaan en ole varma, onnistuuko Rogers tässä kuvailemaan teini-ikää sinänsä vai ihmisyyttä yleensä. Jessie syyttää vanhempiaan itsekeskeisyydestä, muttei huomaa malkaa omassa silmässään (mikä muuten on malka? Olen ajatellut, että se on jotain tukin kokoista joka tykkää majailla silmissä) ja tulee näin ehkä kertoneeksi jotain siitä, miten kovin itseemme käpertyneitä ehkä kaikki lopulta olemme, ainakin oikeissa olosuhteissa.

Minusta TToJL oli oikeasti hyytävä. Haluaisin käyttää termiä pahan mielen kirja, koska vaikka kirja herätti miettimään asioita monelta kantilta, ei siitä missään nimessä kovin hyvä fiilis tullut.

Jäin myös miettimään sitä, missä määrin lukukokemukseen vaikuttaa elämäntilanne. Ehkä vielä vuosi sitten olisin lukenut kirjan hyvin eri tavalla, mutta nyt - pienen tytön äitinä - kirja tuli monella tavalla niin vahvasti iholle, että pahaa teki. Lapsettomuuden tuskaan pystyi samaistumaan erittäinkin helposti; toisaalta vielä helpommin ymmärsin Jessien vanhempia, joiden esimerkkiä seuraisin ja joiden virheistä takuulla oppisin, jos oma tyttäreni teini-iässä toimisi kuin Jessie kirjassa aikoo toimia.

Loppu jää auki, muttei kuitenkaan - Rogers haluaa selvästi herättää kysymyksiä, ja välttää antamasta niihin omia vastauksiaan.

26/11/2011

Daughter of Smoke and Bone

Laini Taylorin Daughter of Smoke and Bone on sekä tosi kiehtova että tosi ... argh.


DoSaB kertoo teini-ikäisestä Karousta, jonka hiukset ovat siniset ja kasvattiperhe vähän kummallinen: lauma chimeroita, jotka eivät oikeastaan asu maan päällä - toisin kuin Karou, joka on sijoittanut itsensä Prahaan taidekouluun ja kasvatti-isänsä juoksutytöksi. Kunnes kaikkien kaupunkien oviaukot kasvattiperheen luo katoavat, ja tästä on vastuussa mahdottoman puoleensavetävä enkeli, johon Karou on sattumalta törmännyt aiemminkin ... ja jota ei tietenkään voi vastustaa.

Taylor onnistuu jotenkin luomaan maailman, joka on erilainen - kaunis, kauhea ja erinomaisen viihdyttävä. Rakastin kuvauksia Prahasta, Karoun koulutyttöelämästä ja seikkailuista sekä muissa kaupungeissa että muissa ulottuvuuksissa. Enkeli Akivan ja Karoun romanssi sen sijaan on juuri sen verran kohtalokas ja suureellinen, että itse lähinnä kiusaannuin. Tosin on tunnustettava, että juuri tämänhetkisessä elämäntilanteessani romanssikuvaukset tuntuvat useammin kiusaannuttavilta kuin miltään muulta, enkä ehkä siis ole aivan paras yksilö arvioimaan niiden yliampuvuutta.

Kuuntelin DoSaB:n äänikirjana, ja enimmäkseen viihdyin erinomaisesti. Jatkoa piisaa, ja itse ainakin odotan seuraavia osia mielenkiinnolla.

25/11/2011

Kodittomien kaupunki

Annika Lutherin Kodittomien kaupunki päätyi lukulistalle melko varmasti Marjiksen suosituksesta, ja hyvä niin, sillä se oli mainio kotimainen* ekokatastrofin jälkeistä maailmaa kuvaava tarina.

Kansi: Teos / Otto Donner
Kk kertoo Liljasta, joka karkaa melko lailla kontrollikeskeisestä uudesta pääkaupungistamme, Jyväskylästä, Helsinkiin etsimään äitiään, jota on siihen asti luullut tädikseen. Helsinki on suureksi osaksi veden alla, ja jäljelle jääneitä osioita asuttavat enimmäkseen Kiinasta ja Intiasta paenneet maahanmuuttajat. Liljalla käy tuuri, kun hän päätyy varakkaan intialaisperheen kasvatiksi - perhe auttaa Liljaa sekä selviämään että saamaan yhteyden omaan perheeseensä.

Ihan ensiksi on pakko sanoa, että Lutherin visioima maailma tuntuu jotenkin raikkaalta ja uskottavalta. Olen samoilla linjoilla siitä, että luultavasti vähemmän mukavaan elämään tottuneet maailmamme kansalaiset selvinnevät mahdollisista/todennäköisistä (yliviivaa tarpeeton) tulevista katastrofeista paremmin kuin me laiskanpulskeat suomalaiset. Rakastin sitä, miten maahanmuuttajat olivat tehneet hylätystä Helsingistä omansa (ja hieman ilkeästi rakastin sitäkin, miltä me suomalaiset ehkä ulkomaalaisten silmiin näytämme.) Minusta oli ihanaa ajatella tuttuja seutuja veden alla ja yrittää tunnistaa Liljan löytämiä paikkoja.

Lutherin päähenkilö, Lilja, oli jotenkin aivan käsittämättömän pöljä teini - en osaa sanoa, ehkä sinänsä myös realistinen hahmo, ja voi toki olla, että ilman pöljiä teinejä suurin osa fiktiosta olisi mahdotonta, sillä vähemmän pöljä teini olisi ehkä ajatellut muutamia juttuja jo etukäteen ja kirja olisi jäänyt kirjoittamatta - mutta minun kyllä teki mieli muutamaankin otteeseen pistää nenäni kirjasta läpi ja karjua "TORVI!". Läsnäolijoiden loputtomaksi riemuksi en tehnyt sitä.

Jotenkin toivoisin, että Lutherin mainio kirja käännettäisiin myös vaikkapa englanniksi, sillä se tuntuu jotenkin hyvin omintakeiselta - katastrofinkin jälkeen elämä jatkuu.

* Käsittääkseni.

24/11/2011

Clowns at Midnight

Terry Dowlingin Clowns at Midnight tekee ilmeiseksi e-kirjojen mahdollisuudet. Jenkki-Amazon olisi nimittäin kyllä tuonut minulle australialaiskirjailijan teoksen myös fyysisenä kappaleena, 50 taalan sopuhintaan. Vaihtoehtona oli murto-osa hinnasta - Kindlelle. (Toden sanoakseni etsinkin Kindlelle luettavaa, joten luultavasti olisi siihen muutoinkin päätynyt.)


CaM kertoo australialaiskirjailijasta, joka vetäytyy maaseudulle saadakseen hetken huilia fobiansa kohteesta: klovneista ja naamioista. Koska kirja on "a tale of appropriate terror", ketään ei varmaan kamalasti yllättä, että Australian maaseudun pusikoista alkaa yhtäkkiä pukata pellejä kuin paremmastakin sirkuksesta.

CaM ei kuitenkaan ole kovin perinteinen pelottelukirja - vaikka siinä on omat synkät ja ihan oikeastikin välillä pelottavat hetkensä, kertoo se ehkä enemmän siitä, miten päähenkilö ottaa tilastaan niskalenkin. Se kertoo myös vanhoista riiteistä ja Commedia dell'Artesta, ja tekee molemmista sekä kiinnostavia että hieman pelottavia.

Vaikka kirja onnistuu olemaan sekä pelottava että kiehtova, osaa se kuitenkin paikoin olla myös hieman tylsä. Lisäksi päähenkilö on ehkä hieman rasittavanpuoleinen minäkertojien joukossa, paikoin epäuskottavan vainoharhainen ja paikoin raivostuttavan luottavainen. En myöskään arvosta suunnattomasti juonenkuljetusta, jossa asiat saadaan primääristi etenemään sillä, että ollaan suuren paljastuksen äärellä, kunnes yhtäkkiä asiasta ei mitenkään voidakaan puhua, ei nyt, älä painosta minua pyydän, tämä kaikki on liikaa. En jotenkin jaksa uskoa, että ihmiset oikeasti käyttäytyisivät aivan tuolla tavalla - tai hyväksyisivät sellaisen käytöksen muilta. Päähenkilö (jonka nimen, tunnustan, olen jo unohtanut) on suuressa määrin syyllinen siihen, että osallistuu kauheaan tanssiin - mutta tiedostaa asian sentään itsekin.

18/11/2011

Omegapiste

Luin Don DeLillon kirjan Omegapiste, koska se työnnettiin käteeni. Eikä kenen tahansa toimesta, vaan isäpuoleni, joka on maailman viisain ihminen ja arvostaa - laillani - lyhyitä kirjoja.

Kansi: Tammi / Markko Taina
Omegapisteestä on vaikea kirjoittaa mitään. Se oli mainio kirja, ja siinä oli huikea tunnelma - Omegapisteen lukeminen tuntui kirjalliselta meditaatiolta. Kun Omegapisteen henkilöt ovat autiomaassa ja aika hidastuu heidän kohdallaan, tuntuu se hidastuvan myös lukijalla. Ja vaikka Omegapiste on lyhyt, on se - kuten Hesarissakin kirjoitetaan - pituuttaan isompi kirja.

Tunnen muuten lievää tyydytystä sen vuoksi, ettei Hesarinkaan kriitikko ole näemmä osannut kirjoittaa aiheesta juuri mitään. Omegapiste kannattaakin lukea, sillä sen voisi helposti kuvailla rikki. Ettekä te sitä halua. Tai minä en ainakaan halua.

17/11/2011

Kielletty planeetta

...ei ole kirja vaan kauppa. Anteeksi radiohiljaisuus - olimme Brittein saarilla nuoren neiti Sivukirjaston kanssa. Virallinen syy oli ystävien häät (oli hauskaa!) mutta koska emme käy Brittein saarilla ihan joka viikko*, kiersimme myös Lontoon Forbidden Planetin kautta. En voi ikinä ilmoitella tällaisista pikku reissuista blogissa etukäteen, koska elän absurdissa pelossa siitä, että joku murtautuu meille ja vie kaikki kirjani.

Sain muutamia aikaisia joululahjoja, joista yksi oli - Forbidden Planetin myymäksi - hämmentävähkö:


  • Diana Wynne Jonesin käsittääkseni viimeinen kirja, Earwig and the Witch, tarttui viimein mukaan. Olin vältellyt sen ostamista, koska ... sitten ei ole enää mitään. Ei mitään.
  • Creepy Cute Crochet oli se hämmentävähkö osuus. En varsinaisesti odottanut käsityökirjallisuutta nörttikaupasta. Vihdoinkin on siis ok olla neulova nörtti.
  • Colson Whitehead on ilmeisesti ei-genrekirjailija, joka on päättänyt näyttää genrekirjailijoille, mistä kana pissii. Zone One on "a zombie novel with brains", mille hihittelin hyvän aikaa ja päätin sitten itsekin vilkaista, että onnistuuko se genrerajojen kolkuttelu noin helposti.
  • Sokerina pohjalla on Joan Slonczewskin The Highest Frontier, joka on - ymmärtääkseni - nuorten aikuisten scifi/college -tarina. Kävin päässäni seuraavan laskutoimituksen: Slonczewski + scifi + college = väistämättä silkka lukukokemuksellinen herkku.

Kirjakaupasta poistuttuamme kysyin herra Sivukirjastolta, voimmeko viettää loppuloman hotellihuoneessa lukien. Emme voineet.

* Etenkään nuoren neiti Sivukirjaston kanssa. Kaikki meni hyvin, mutta olen aivan järjettömän poikki.

06/11/2011

Countdown

Countdown on Mira Grantin Newsflesh-sarjan eräänlainen prologi, pienoisromaani (paino etuliitteellä "pienois"), joka kertoo siitä, miten zombiapokalypsi käynnistyi.

Kansi: Orbit
Aion nyt ihan ensi töikseni kertoa, että Countdownia kuunneltuani näin painajaisia zombeista, joten Grant saa tehokkuuspisteitä - vaikka samalla on tunnustettava, että Countdown on monella tapaa eri perinteinen zombiapokalypsi. Tiedättehän, viruksen aiheuttama tartunta leviää onnettomien sattumusten kautta, jotka voimattomalle lukijalle perinpohjin selostetaan. Tahattomasti tai tahallisesti levittämiseen osallistuneille tunareille käy huonosti, mille on tarkoitus hykerrellä. Näkökulmia on useita, ja useimmat muuttuvat zombeiksi alta aikayksikön.

Mutta oli Countdown muutakin. Kun Newsflesh-sarja itsessään keskittyy aikaan zombiapokalypsin jälkeen - yhteiskunnan muutoksiin ja uudelleenrakennukseen - käsittelee Countdown myös sitä, miten yhteiskunta (esimerkiksi media) epidemiaan reagoi, ja miten henkiinjääminen ja jälleenrakentaminen ovat olennaisia jo, kun pahin paniikki on päällä. Tästä pidin eritoten.

Niin, ja siitä tehokkaasta kauheilusta pidin myös. Hyllyssä odottelee Newsfleshin toinen osa, Deadline, ja toivon todella, että se on yhtä vaikuttava luettuna kuin Feed (ja siis hieman myös Countdown) oli äänikirjana.

05/11/2011

Tarinoita tuonpuoleisesta

Lainasin David Eaglemanin kirjan Tarinoita tuonpuoleisesta, sillä Tessa tykkäsi siitä kovin - ja myöhemmin sen julisti täydelliseksi myös Olivia-lehti - jos nyt henkilökohtaisesti annankin enemmän painoa Tessan arviolle.

Kansi: Avain / Jussi Jääskeläinen
Tarinoita tuonpuoleisesta sisältää siis 40 pientä tarinaa - tuonpuoleisesta. Näennäisesti tuonpuoleisesta, sillä ainakin itsestäni tuntui siltä, että moni tarina kertoi enemmän tämänpuoleisesta. Sehän ei toki haitannut yhtään - oli ihan hauskaa peilata elämää kuoleman kautta, ja monet Eaglemanin tarinoista olivatkin vallan oivaltavia juuri tässä suhteessa.

Henkilökohtaiseksi suosikiksi kirjasta ei kuitenkaan minulle ollut, muutamastakin syystä. Ensinnäkin 40 tarinaa oli hieman liikaa - itselleni olisi riittänyt 15. Tämä siksi, että tarinoista osa oli hieman toisteisia - seikka, joka tuli esille etenkin jos kirjaa luki pidemmän pätkän putkeen. Moni tarina käsitteli esimerkiksi perspektiiviä, joka riippuu fyysisestä koosta - ajatus, joka sinänsä on kyllä hirvittävän kiehtova, mutta mutta ... kiehtovuus ei lisääntynyt asiaa enemmän käsittelemällä. Jos kirjan lukee, onkin ehkä fiksuinta lukea sitä pienissä pätkissä, jottei toisteisuus häiritse - ja tästä päästäänkin kirjan toiseen ongelmaan. Jokin kirjoitustyylissä nimittäin tökki niin, etten oikein itse kyennytkään lukemaan sitä kuin pienissä pätkissä. Ehkä tyyli oli hieman viileä ja etäinen - seikka, joka kirjaan toki sopikin, mutta sai sen muistuttamaan enemmän satiiria kuin tarkalleen ottaen olisi ollut välttämätöntä, ainakaan minulle. Mutta tuskin herra Eagleman kirjoitti tarinoitaan vain minulle, joten pidettäköön tätä nyt henkilökohtaisena ongelmana.

03/11/2011

Directive 51

John Barnesin Directive 51 on post-apokalyptisen sarjan aloitusosa, joka itsessäänkin on pitkä kuin nälkävuosi.

Tässäpä kansi, joka onnistuu näyttämään harvinaisen suttuiselta kuvassa.
Tällä kertaa kyseessä ei ole zombiapokalypsi tahi epidemia joka surmaa suuren osan väestöstä, vaan netissä leviävä aate, joka saa muutamat aktivistit tarttumaan ... labravälineisiin ja rakentelemaan epäspesifejä nanoötököitä, jotka hyökkäävät kursailematta kaiken muovisen tai öljyn kimppuun. Ja lisääntyvät. Moderni yhteiskunta - tahtoo sanoa, Yhdysvallat - ei moista montaakaan päivää kestä, ja D51 kuvaakin tyypilliseen top-down -katastrofikirjan tapaan sitä, miten homma käynnistyy, mitä siitä seuraa, ja miten hallinto yrittää estää ja hidastaa tapahtunutta ja miten lopulta maata yritetään johtaa 1800-luvulle taantuneen teknologian kanssa.

D51:ssa on olevinaan päähenkilöitä, mutta Barnes toimii kuin genren muutkin edustajat ja tekee päähenkilöistään vain silmiä tapahtumien keskelle. Tapahtumia seurataan enimmäkseen valtion virkanaisen, Heatherin, kautta, mutta eihän tällainen kirja olisi mitään ellei etenkin alkupuolella seurattaisi myös terroristeiksi ryhtyneiden kadunmiesten ja -naisten toimintaa: oikeamielistä uhoa ja sitä, miten paha saa palkkansa kun erään aktivistin lapsen astmaa ei hoidetakaan muovinsyöjänanojen mädättämillä inhalaattoreilla. Tällaiset kohtaukset olivat odotettavissa noin sivulta yksi enkä voinut useinkaan välttyä fiilikseltä siitä, että nyt mentiin kyllä siitä, mistä aita on matalin.

Minusta teknologinen dystopia on sekä kiehtova että karmiva aihe - omalla tavallaan D51 on paljon pelottavampi ajatus kuin zombiapokalypsi, sillä - kuten ehkä olette aiemminkin täältä lukeneet - en ole itse likimainkaan valmis siirtymään 1800-luvun teknologian piiriin tai polttamaan kirjojani lämmitysaineina. D51 keskittyy jälleenrakennuksen sijaan kuitenkin tiiviisti presidenttipeliin ja poliittiseen juonitteluun (kirjan nimikin viittaa jenkkein lainsäädännön pykälään, jonka tarkoitus on taata hallinnon jatkuvuus katastrofin sattuessa) ja vaikka varmasti voidaan argumentoida, että jälleenrakennukseen liittyy keskeisesti toimiva hallinto ja sen tekemät päätökset, jäi minulle kuitenkin sellainen olo, että kirja olisi voinut olla kaikin puolin elegantimpi paketti, mikäli tätä suhmurointia olisi nähty vähemmän.

01/11/2011

Living With Ghosts

Kari Sperringin Living With Ghosts oli lopulta yllättävän sujuva lukukokemus, vaikka meinasin kyllä tikahtua kaiken sen surullisen draaman määrään jo alkusivuilla.


No, sivuilla ja sivuilla, luin tämän kännykälläni. Ihan ensi alkuun on mainittava, että kirjasta kiinnostuneiden kannattanee hankkia tämä paperisena versiona - en ole ikinä nähnyt kirjaa, jossa on näin paljon typoja ja ... taittovirheitä? Kun kirjassa seurattu hahmo vaihtuu välillä, olisi vaihtelusta kaivannut jotain typografista vihjettä - paikoin ihan vaan kappalejakokin olisi auttanut. Lisäksi kursiivilla olevissa osioissa luvattoman moni sana oli jostain syystä kirjoitettu putkeen. Ja kun sanon "luvattoman", tarkoitan, että kaksikin tällaista olisi ollut liikaa, mutta valitettavasti tässä ilmiö oli enemmän sääntö kuin poikkeus.

Sitten itse juoneen. LWG on eeppisehkö fantasia, jossa eräässä joen varrella sijaitsevassa suurkaupungissa juonittelu ja taikuus saavuttavat lakipisteensä. Vieraan vallan agentti Quenfrida juonittelee yhdessä vasallikuningaskunnan prinssin kanssa kaupungin tuhoa vastaan, ja häntä ovat estämässä vain Quenfridan epäonnistunut oppipoika Gracielis ja kaupungin johtohahmon kanssa onnettomasti naimisissa oleva, entisen ystävänsä aaveen nähnyt Thiercelin.

Suuria tunteita räiskyy puolelta toiselle ja enimmäkseen hahmot kieriskelevät omassa tuskaisessa synkkyydessään, mutta tästäkin huolimatta kirja onnistui takkuisen alun jälkeen olemaan kohtuullisen viihdyttävä. Vaikka kirja ylittikin ärsytyskynnykseni rakentamalla ison osan juonesta täydellisen viestinnän puutteen varaan, viittasin asialle tällä kertaa kintaalla ja uppouduin lukemaan yrittämättäkään kiintyä hahmoihin sen enempää. Ja viihdyttävyyden lisäksi muuta ei ehkä voikaan vaatia kirjalta, jota lukee kännykällä enimmäkseen metromatkojen aikana ja öisin imettämään herättyään.

Kirjamessuista

Kävin kirjamessuilla, jotka olivat jotakuinkin sellaiset kuin muistinkin. Kantoliinassa oleva vauva teki tungoksesta ahdistavamman, enkä suoraan sanottuna olisi uskonut, että perjantaiaamupäivänä löytyy niin monta muuta ihmistä, joiden ei muka tarvitse olla töissä, mutta olipa kerrankin hyvä syy ostaa lastenkirjoja. Periaatteessa koen kaikenlaiset messut nykyään hieman järjettömiksi - maksan siis siitä, että pääsen ostamaan, kätevää? Lisäksi oma genreni on yleensä aika huonosti edustettuna, ja saan ahdistuskohtauksen kaikesta paljoudesta, mutta onneksi mahtava seura sai messuapatiani hieman helpottamaan. (Kirjamessuilla tapasin siis isäpuoleni, kummitätini Maijan että Booksyn, joka on livenä vielä mahtavampi kuin blogissaan. Muille kirjabloggaajille en surukseni päässyt sanomaan käsipäivää, koska ne/te roistot tapasivat ymmärtääkseni vasta lauantaina.)

Itselleni ostin Teoksen osastolta omaksi - paras ständi - Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa -kirjan, josta kovasti pidin. Olen hieman irrottautunut ajatuksesta, jossa tosi hyvät kirjat pitää aina saada omaan hyllyyn, mutta Luontoon se ei päde. Olisin myös todella katkera siitä, etten päässyt kuuntelemaan kirjoittajaa, joka oli parillakin ständillä pari tuntia poistumiseni jälkeen, ellen salaa olisi ihan varma siitä, että olisin vain ojentanut hänelle signeerattavaksi kirjan saatesanoilla "qwxvtsh" ja sitten piiloutunut ujona pöydän alle. Teoksen Baabel-käännössarja on muuten ehkä maailmankaikkeuden kauneimmilla kansilla varustettu setti kirjoja, ja jäänkin toivorikkaana odottelemaan, että jouluna paketista paljastuu sarjaan kuuluva A. S. Byattin Lasten kirja. Jos ei paljastu, toimin kuten valtakunnan kaikki papat, jotka joulun jälkeen pettyneinä ilmestyvät kirjastoon varaamaan uusimman Päätalon.

Tästä suttuisesta kuvasta ei ehkä käy ilmi kirjan kannen kauneus, mutta toisaalta tästä ei myöskään turhan hyvin näy lookin pilannut hintalappu
Lapsen kirjojen kohdalla ehkä menetin hieman kontrollin: ostin muutaman Elsa Beskown kuvakirjan, Astrid Lindgrenin Mio, poikani Mion ("Joskus se on kuitenkin ostettava", sanoi kummitätini avuliaasti - niinpä tietysti) ja kuvakirjan Olivia-possun seikkailuista.

Seuraavaksi pidän omat lastenkirjamessut vanhempieni vintillä, äitini on nimittäin säästänyt huomaavaisesti jotakuinkin kaikki lapsuuteni kirjat. Jos joukosta ei löydy Aulikki Oksasen Ykä ja kuu -kuvakirjaa, nähdään lapsekas kiukkukohtaus - eikä varmasti tyttäreni toimesta.