Bowl of Heaven

Palataanpa päiväjärjestykseen eli yhtäältä spekulatiiviseen fiktioon ja toisaalta siihen, että kirjoitan jostain, minkä luin useita päiviä / viikkoja sitten. Tässä tapauksessa päiväjärjestykseen kuuluu siis Larry Nivenin ja Gregory Benfordin Bowl of Heaven.

Bowl of Heavenin jälkeen vitutti. Juoni menee jotakuinkin sillä tavalla, että eräs avaruusalus lähtee asuttamaan erästä planeettaa, mutta törmääkin matkallaan tällaiseen keinotekoiseen ... eeeh ... taivaan kulhoon, valtavaan rakennelmaan joka matkustaa tähtienvälisessä avaruudessa. Avaruusalukselta lähtee retkue tutustumaan tähän kulhoon, ja siinä sitä sitten ollaan, kaikki menee vähän huonosti, retkue joutuu toisistaan eroon ja toiset jäävät muukalaislajin vangeiksi ja sitä rataa.

Voisi ajatella, että tällaisista lähtökohdista kirja ei olisi tylsä, mutta Bowl of Heaven onnistui olemaan juuri sitä. Kaikki jännitys pakkautui alkupuolen niihin osiin, kun rakennelmaa kuvattiin. Sankarillisen retkikunnan lähtiessä liikkeelle kiinnostus lopahti - tapahtumia kuvattiin, kuten siihenkin asti, retkikunnan kahden puoliskon johtajien näkökulmasta, ja lisäksi täysin aneemisen konnamaisen muukalaistyypin näkökulmasta. En välittänyt yhdestäkään henkilökaartin jäsenestä, mutta toisaalta, enpä heitä juuri inhonnutkaan, hehän olivat paikalla vain kuljettaakseen tarinaa eteenpäin.

Puolet kirjasta Niven ja Benford vihjailevat millä ties suurella salaisuudella, jota ihmiset eivät saa saada selville, mikä lähestulkoon herätti kiinnostukseni, kunnes noin kaksikymmentä sivua ennen loppua aloin tajuta karmealla tavalla, että Bowl of Heaven on sarjan ensimmäinen osa - ja vielä sitä sorttia ensimmäinen osa, joka todellakaan ei toimi yksinään luettuna.

Jos herrat Benford ja Niven kuvittelevat, että tämä saa minut tuhlaamaan aikaani kakkososaankin, ovat he väärässä.

Grail

Sacrebleu, sitä voisi ajatella, että tässä iässä osaa jo hyväksyä sen, minkä tosiasiaksi sisimmissään tietää: tämä blogi ei pysy ajan tasalla kuin muutamia hupenevia hetkiä. Vaan kun ei.

Ja sitten muutenkin. Kuuntelin viime vuonna tähän aikaan Elizabeth Bearin Chillin enkä suuremmin välittänyt, ja koska se oli toinen osa sarjaa, jonka ykkösosaa en lukenut, ajattelin toki kolmannen osan väistämisen olevan helppo nakki.

Sitten kävi niin, että joku vuodenajassa tai jossain vaati minua kaivamaan sarjan kolmannen osan, Grailin, Audiblesta. Ehkä kaipasin lukija Alma Cuervoa (josta en edes tiennyt pitäneeni), ehkä Jacob's Ladderin erikoista miehistöä - en tiedä. Epäilen, että pimenevä joulukuu ja Cuervon ääni olivat saaneet aikaan muiston, joka oli vahva jo ihan fyysisellä tasolla.

Kuuntelin Grailia enimmäkseen tahkotessani behemoth-kokoluokan neuleprojektin parissa. Koska projekti oli mutkikas, tavallisen kirjan lukeminen siinä samalla oli hankalaa. Koska projektilla oli kiire, tuli Grailia kuunneltua hyvinkin pari tuntia illassa. Intensiivisyys auttoi ja Grail toimi kohdallani Chillia paremmin. (Huomasin myös, että aina, kun kuuntelin Grailia kävellessä, ajatus alkoi harhata.)

Grail on siis jatkoa Chillille. Jacob's Ladderin miehistö löytää vihdoin Graalin maljansa, planeetan, jota kohti on suunnistettu - mutta se on asutettu, ja vieläpä hyvin eri arvot omaavien ihmisten toimesta. Alkuperä on yhteinen, mutta eriytyminen valtavaa. Miten toimia? Entäpä, kun ne ikävämmät Connin perheen jäsenet järjestävät taas epätasapainoa aluksen sisällä?

Kuten sanottua, intensiivinen kuuntelukokemus toimi mainiosti, mutta Grail ei silti noussut aivan täysosumaksi. Ehkä ongelma oli siinä, että samaan aikaan aloittelemani Miéville (josta lisää myöhemmin) käsitteli joitakin Grailin teemoja osuvammin (tai siltä se tuolloin tuntui); tai siinä, että hahmot olivat edelleen vaikeita sympattaviksi. Eniten ehkä kuitenkin siitä, että päättymätön matka avaruusaluksella tuntui paljon hauskemmalta kuin uusi planeetta.

Loppu oli kyllä hieno. Niin, että lopulta olen ihan iloinen siitä, että jokin minussa vaati tämän kuuntelua.

Darwinin radio

Hola. Jatkamme iloisemmilla aiheilla tässä potkupallo-ottelun tauolla, vai mikä lie puoliaika on kyseessä. Ei Greg Bearin scifiopus Darwinin radio tosin mikään vitsikirja ole.

Okei, yksi juttu vähän nauratti: kustantaja kehaisee jatko-osan suomennoksen olevan tuloillaan ihan hetikohta vuonna 2004. Kummasti ne vanhenee, kirjojen takakannetkin. (Ja itse asiassa tuli myös mieleen, että pitäisikö se jatko-osakin etsiä käsiinsä? Vai ilmestyikö sitä ikinä? Onko Bookstudio vielä olemassa?)

Darwinin radio käsittelee lähitulevaisuutta ja tilannetta, jossa evoluutio ottaa isomman loikan eteenpäin. Valitettavasti koko hoito tapahtuu siten, että suurin osa raskaaksi tulevista naisista kokee keskenmenon ja alkaa sitten odottaa jotain hieman muuta - ja sekä epidemiaksi yltyvät keskenmenoaallot että se hieman muu peloittavat kovastikin siviilihallintoja ja kansaa ympäri maailman. Jenkeissä hallinto osoittaa fiktiivisen totutusti kykynsä olla hirveä, takapajuisemmilla seuduilla (eli paikoissa, joilla ei ole käynyt tuuri siirtää kaikkea typeryyttä amerikkalaisviranomaisten yksinoikeudeksi) ihmisjoukot tarttuvat soihtuihin ja talikoihin. Ja muutama tiedemies yrittää saada äänensä kuuluviin jotta uuteen tilanteeseen suhtauduttaisiin rauhallisesti.

Darwinin radiossa siis sosiaalinen järjestys on mureta katastrofin edessä, mikä ei lajin kirjallisuudessa ole ehkä niinkään uutta. Tuoreena äitinä sain ehkä itse eniten irti siitä tunneskaalasta, jonka keskenmenoja läpi käyneet tai niitä pelkäävät naiset kävivät läpi - ihmisen lisääntymiseen liittyy paljon ristiriitaisia ja vaikeita tunteita, ja kirjan teemaa tuli pohtineeksi hieman eri tavoin kuin ehkä toisessa tilanteessa olisi.

Olen taas hieman jäljessä postaustahtini kanssa - muistelen, että Darwinin radio oli sekä melko toimiva romsku että isoja teemoja sisällään pitävä scifiopus, mutta tässä väsymyksen tilassa ja FC Barcelonan ollessa tappiolla en voi mennä mistään takuuseen. Suosittelen kuitenkin.

Watch

Heippa! Harmittaa pitkäksi venähtänyt blogitauko. Inspiraatio otti lopputilin enkä ole vielä löytänyt uutta, mutta onneksi pitkin talvea näivertäneeseen väsymykseen löytyi luullakseni helppo syy hemoglobiinin pikatestissä, ja epäzombioidun pikkuhiljaa.

Hoiperrellessani väsyneenä Herttoniemessä (jos näitte naisen, joka lykki kärryjä kuin ne olisivat puhdasta lyijyä, se olin minä) kuuntelin äänikirjoja. Esimerkiksi Robert J. Sawyerin WWW-trilogian toisen osan, Watchin.

Saanko ihan alkuun huomauttaa, että on vähän kiusallista kirjailijalta viitata kirjassa omaan teokseensa (tässä tapauksessa telkkarisarjaksikin käännettyyn Flashforwardiin)? Kiitos. Helpotti.

Ja sitten. Watch jatkaa siitä, mihin Wake* jäi - Caitlin on saanut näkönsä takaisin ja hengaa webissä spontaanisti syntynsä saaneen tekoälyn, Webmindin, kanssa. Tekoälylle pitää opettaa hieman ihmisyydestä, mutta on tietysti tiettyjä riskejäkin - erinäiset hallitukset tulevat pikkuhiljaa tietoisiksi Webmindista eivätkä ennakoitavasti ole hyvillään (etenkään, tietenkään, jenkit.)

Sawyer itse kehaisee kirjan alkupuheessa, ettei yllättyisi, vaikka Wake olisi trilogiansa paras kirja, eikä se tosiaan hullumpi olekaan. Tietoisuutta käsitellään monelta eri kantilta, ja erityisesti matematiikan fanittaminen on aika siistiä. Sawyer myös esittelee esimerkiksi peliteoriaa juurta jaksain (ja kylläpä se kuulostaakin kylmältä). Äänikirjassa Caitlin saa teinityttömäisemmän äänen kuin ehkä luettuna, mikä on oikein hauska ratkaisu. Toisaalta Caitlin on myös hieman liiaksi nörttipoikien wishfulfillmentia välttääkseen tietyn rasittavuuskertoimen, mutta kuka nyt ei silloin tällöin haluaisi kuvitella olevansa nörttijumalatar? Niinpä.

Nyt pitää varmaan lukaista se trilogian viimeinenkin osa.

* Kas, olen aloittanut myös Wake-postauksen sanalla heippa. Onpa kiusallista.

Wake

Heippa, täällä on ollut melkoista hiljaiseloa, koska netin yllättävän rikkoutumisen sijaan tietokone lakkasi käynnistymästä. (Raahasin kyllä työkonetta uskollisesti kotiin aikomuksenani kirjoittaa jotain, mutta repussa se silti vietti useimmat illat.) Mutta nyt on kone. PC, sillä herra Sivukirjasto suhtautuu Omppukoneisiin hieman nihkeästi. (Se ehkä selittänee osittain myös sitä, että työkone hengasi laukussa eikä pöydällä.)

Mutta takaisin osastolle "Viime vuonna luettua". Epäröin melko pitkään tarttua Robert J. Sawyerin kirjaan Wake, koska Robert J. Sawyer on se jamppa, jonka kynästä on syntynyt tekele nimeltä Fastforward, josta Nelonen aikanaan esitti televisioadaptaation, joka oli käypä ainoastaan viihdyttämämään aikaparadokseihin mieltyneitä onnettomia sieluja tai lääkkeeksi uniongelmaisille.*

Wake kertoo 15-vuotiaasta Caitlinista, joka on sokea (niin, tämä oli toinen Epäilyttävä Tekijä; kuten luultavasti kuka tahansa kirjatoukka, minäkin pelkään sokeutumista yli kaiken, enkä oikeastaan haluaisi aiheesta juuri lukeakaan) mutta saa kokeellisen teknologian avulla näkönsä takaisin. Caitlin, joka on avustusteknologian avulla surffaillut webissä kuin delfiinit laineilla kolmen vuoden herkästä iästä asti, näkee vaan laitteellaan jotain muutakin - tietoisuutta kehittävän interwebin. Miten tähän vieraaseen, herkkään älyyn pitäisi suhtautua - ja miten sen kanssa voisi kommunikoida?

Wake käsittelee tietoisuutta ja sen heräämistä moneltakin kantilta, ja on ihan kauhean kiehtovaa luettavaa, joskin omalla tavallaan melkoisen kevyt. Suosittelen ehdottomasti; Wake on trilogian aloitusosa, ja jossain vaiheessa lukulistalle tulevat ehdottomasti seuraavatkin osat.


* Kyllä, jaksoin katsoa kokonaista kaksi jaksoa, joten ottakaa tämä arvio sopivalla painokkuudella.