The Golden Age

Olen taas päättänyt ottaa lukutahdin kiinni blogissa - huomaatteko? Se olen minä, joka floodaan. Onneksi lapsi menee nykyään nukkumaan suhteellisen aikaisin, ja onneksi keuhkoputkentulehdus estää kaikenlaiset pois koneen ääreltä vievät harrastukset, kuten juoksemisen. Yhä. No, siitä olen jokseenkin katkera.

Locuksen suosituksesta lukuun päätyy kaikenlaista kummallista, kuten tsekkiläisen Michal Ajvazin opus The Golden Age. Hankin sen e-kirjana, vaikka vähän meinasi mennä pissa sukkaan kun verkkokaupassa joku rinnasti tämän sanallisen labyrintin esmes erääseen Joyceen.

The Golden Age kertoo niin kummallisesta saaresta, että lievätkö sen asukkaat ihmisiä lainkaan. Ajvaz punoo saaren rauhallisen tunnelman verkoksi, johon lukija uppoaa - ja siirtyy sitten kertomaan saarella luetusta ja kirjoitetusta kummallisesta kirjasta, joka on tekstuaalinen labyrintti ihan oikeasti. Rauhallinen fiilis rikkoutuu kun lukija uppoaa Ajvazin labyrinttiin.

Jätän vertailut muille. Minä pidin TGA:sta lopulta kovasti, vaikka aivan ensialkuun meinasin hermostua kummalliseen verkkaiseen tahtiin ja ärsyttävyyteen asti omituisiin saaren asukkaisiin. Ajvaz todella onnistuu luomaan erikoisen ja erityisen tunnelman, josta on helppo nauttia. Etenkin sitten, kun tajuaa säätää kännykän lukuohjelman fonttia pienemmäksi: kaikkien kirjojen kohdalla näin ei ehkä ole, mutta TGA vaatii isompia tekstipintoja (toivottavasti ymmärrätte, mitä tarkoitan. Itse kuvittelen ymmärtäväni, mutta ei sekään ole ihan varmaa.)

En tosin uskalla suositella tätä kellekään. Joyceen vertaaminen pelotti pois varmasti ne harvatkin kiinnostuneet, vaikka minusta tämä on kyllä helpompi - tai sitten en vain ymmärtänyt puoliakaan, en saanut viittauksista kiinni ja olin pihalla. Vaan vähät minä siitä. Sitä ottaa mukaansa, mitä saa - tästäkin. En ole kovin analyyttinen lukija, enkä edes osaa pitää sitä erityisen pahana.

Howards End Is on the Landing

Fiilis on ihan maksimaalisen ankea, ja typerä syyskuukin päätti loppua ennen kuin ehti edes kunnolla alkaa, mutta kirjojen ajattelu piristää aina. 

Ja tämän aasinsillan kautta (ei, älä tipu rotkoon, aasi!) jatkamme suoraan Susan Hillin kirjaan Howards End Is on the Landing, joka on vähän sitä samaa lukutoukan oman navan tutkailua kuin taannoinen Bonnet:kin, mutta paljon paremmin toteutettuna.

Susan Hillillä on nimittäin a) mielipiteitä, b) anekdootteja ja c) sietämätön ja ihastuttava tarve harjoittaa namedroppailua, joten kirjallista "tänä vuonna luen vain himasta löytyviä kirjoja" -matkaa seuraa kasvavalla mielenkiinnolla. Välillä voi olla samaa mieltä ja välillä eri mieltä, ja sehän on hauskaa vain.

Esimerkkejä:

Ihastuin: siihen, kun rouva Hill kertoo kerran tulleensa kotiin ja tarkastaneensa jo aikuistuneiden tytärtensä tilan - kätkytkuoleman varalta, ymmärrän täysin. Molemmat tyttäret olivat lukeneet sängyissään Harry Potteria (sarjan eri osia). Sitten Hill oli tarkistanut aviomiehensä tilan ja löytänyt tämänkin lukemasta Harry Potteria. Eri osaa kuin kumpikaan tyttäristä. Oikeastaan ihastuin siihen, että joku muukin on noin huolissaan kätkytkuolemasta, mutta osaa nauraa sille. Silti, tykkäsin myös Pottereiden suosiosta.

Tunsin syyllisyyttä: kun rouva Hill moittii pikalukijoita. Ymmärrän. Minä luen välillä ihan liian vauhdilla, ja mikä pahempaa, lasken vuosittain lukemani kirjat (lienee kirjablogistien helmasyntejä.) On siihen kyllä syynsäkin: teini-iässä oli vaihe, jolloin minkä tahansa uuden kirjan saattaminen loppuun tuntui mahdottomalta. Aloitin sitä, tätä ja vähän tuotakin, mutten lopettanut juuri muuta kuin niitä samoja David Eddingsejä. Päästäkseni tilanteesta haastoin itseni lukemaan 100 kirjaa vuodessa loppuun asti, ja tapa jäi ns. päälle. En voi sille mitään, että vieläkin ahmin usein - mutta olen pyrkinyt antamaan tilaa ja aikaa myös teksteille, joita ei voi ahmaista. Se on ollut hyvä valinta.

Olin eri mieltä: En muista. Ei kun muistanpas. Rouva Hill suhtautui penseästi Joyceen. Koska olen itse lukenut Odysseuksen (onhan nyt kaikille varmasti selvää, että olen?), paheksuin tietenkin Hillin "en ole lukenut Joycea enkä aio" -asennetta kulmat kurtussa.

Jupina: Minusta pitäisi kyllä olla Howard's eikä Howards. En halua kuulla, että apostrofittomuuteen on joku hyvä syy.

Ragnarok

Olen yleisesti ottaen tosi kiinnostunut lukemaan kirjallisuutta, jossa seikkailee koiramme Loki, joten sen kummemmin kyselemättä varasin kirjaston uutuusluettelosta A. S. Byattiin Ragnarokin. (Ja sitten vähän siksi, että ajattelin Byattista irtoavan Oikean Kirjallisuuden Lukija -pisteitä, joita allekirjoittaneella ei todellakaan ole lampaille syöttää.)

No, Byatt siis kertoo Ragnarökin uudestaan lukemansa aineiston pohjalta ja sitoo sen varsin lyhyessä kirjassaan nuoren englantilaistytön kokemuksiin toisen maailmansodan ajalta, ja onnistuu koko hommassa yllättävän hyvin. Että ei ole turhaan Byattille palkintoja sadellut.

Etenkin maailmanloppua norjalaisittain kuvatessaan Byatt onnistuu minusta ihan loistavasti: myytit ovat juuri sellaisia kuin pitääkin, vaikuttavia ja sotkuisia ja eivätkä ollenkaan tästä elämästä mutta silti hyvin relevantteja.

Joku voisi sanoa, että Sivukirjastokoira Loki ei Ragnarokin tapahtumissa esittäydy kovin erinomaisessa valossa, mutta väliäkös tuolla. Meillä kotona Loki on yleensä ihan mukava, karvainen ja possuallergikko. Postinkantaja tosin pelkää Lokia, mutta jollain se on mainekin ylläpidettävä.

In Other Worlds

Olen satunnaisesti osunut lukemaan Margaret Atwood vs. spefi-genre -sähinää siitä, miksei Atwood myönnä kirjoittavansa scifiä, vaikka ihan selkeesti kirjoittaakin scifiä, halveksiiko se jotenkin scifiä mitähäh. Ja ilmeisesti osin tähän keskusteluun tympääntyneenä Atwood kirjoitti kirjan scifistä. Minusta In Other Worlds oli kerrassaan mainio lukukokemus, vaikka välillä tulikin sellainen olo, että tieteiskirjallisuuden ydin on Atwoodin mielestä ehkä hieman banaali: miten niin kyse on vain vaatteista ja seksistä? (Eikä se sittenkään ole ihan niin banaali, niitähän Atwoodin huikean hyvässä Orjattaresi-teoksessakin puidaan.)

Kirja sisältää pohdintaa scifistä ja muutamia tekstinpätkiä. Tekstinpätkät olivat ihan ok, mutta itse viihdyin parhaiten pohdintojen äärellä. Oli kiehtovaa lukea esimerkiksi Atwoodin näkemyksiä dystopioista ja utopioista (jotka, toden totta, eivät ole kaukana dystopioista nekään); vielä asteen verran kiehtovampaa oli upota miettimään sitä, miten lähellä Orjattaresi-kirjan maailma toteutumistaan on. Atwoodkin sanoo, että oli hetken aikaa jo ollut melko varma siitä, että hänen kuvaamansa dystopia olisi vältetty ... mutta se tunne meni valitettavasti ohi.

Kirja tarjoaa myös vastauksen siihen, miksi Atwoodin kirja The Year of the Flood on suomennettu nimellä Herran tarhurit (tätä asiaa on pohdittu kerran jos toisenkin viinilasillisen äärellä); ja mikä vielä olennaisempaa, viimeistään vakuutti minut siitä, että Herran tarhurit pitäisi lukea pikimmiten.

Tätä uskaltaa kyllä suositella kaikille scifistä kiinnostuneille, sillä Atwood kirjoittaa ihan älyttömän sympaattisesti.

Kirjaston henget

Lukeminen on pahimmillaan yhtä oman napanöyhdän ihastunutta tutkailua: sitä se on etenkin silloin, kun lukee lukemisesta. Kustantaja Jacques Bonnet on kirjoittanut aiheesta kirjankin, joka ... jää minusta kyllä sisältönsä puolesta kovin köykäiseksi, jos kohta tarjoaa mahdollisuuden edellämainittuun tutkailuun.

Okei, Kirjaston henget oli muistaakseni paikoin ihan hauskakin, mutta enimmäkseen se a) tarjoaa kovin vähän uutta etenkään pesunkestävälle kirjatoukalle (ellei lasketa lievää närkästystä siitä, että toisilla on Pariisin keskustassa varaa kämppään, johon mahtuu kymmeniätuhansia kirjoja) ja b) nojaa kovin vahvasti Georges Perecin tekstiin Lyhyitä huomioita kirjojen järjestelystä, joka on sekä hauskempi että ytimekkäämpi kuin (valitettavasti) mikään, mitä Bonnet aiheesta saa irti.

Itse asiassa, unohdetaan Bonnet ja keskitytään Pereciin. Minulla on nimittäin onni omistaa paperikopiona edellämainittu teksti, joskaan en osaa lainkaan sanoa, mistä aviisista kopio on otettu. Suomentaja on joka tapauksessa Ville Keynäs. 

Perec kirjoittaa kirjojen järjestelystä esimerkiksi seuraavaa:

"Tätä sympaattisen epäjärjestyksen puolustuspuhetta vastustamaan nousee viheliäinen pyrkimys yksilölliseen byrokratiaan: jokaisella esineellä on oltava oma paikkansa ja jokaisella paikalla oma esineensä ja päinvastoin; näiden kahden jännitteen välillä, joista yksi asettaa etusijalle välinpitämättömyyden ja anarkisoivan hyväluontoisuuden, ja toinen ylistää tabula rasan hyveitä sekä ankaran järjestyksen tehokasta viileyttä, päätyy aina laittamaan kirjansa järjestykseen: se on koetteleva ja masentava operaatio, joka kuitenkin saattaa tuottaa miellyttäviä yllätyksiä kuten silloin, kun löytää kirjan jonka on unohtanut koska se on ollut poissa silmistä ja lykäten huomiseksi sen mitä ei teekään tänään ahmii sen samantien sängyssä mahallaan maaten." - Georges Perec, Lyhyitä huomioita kirjojen järjestelystä

Perec myös kertoo, millainen kohtalo oli ystävällä, joka päätti rajoittaa kirjastonsa koon 361 kirjaan. (Ei aivan niin onneton kuin voisi kuvitella.)

Jos siis tiellenne osuu valintatilanne Bonnet vs. Perec, valitkaa Perec. Mikäli vaihtoehtona ei ole Perec, tehkää kuten parhaaksi näette - ei Bonnet:n lukeminen mitään ota, jos nyt ei annakaan.

The Complete Polysyllabic Spree

Lisää Booksyn vinkeistä kaiveltuja teoksia - toinen ikinä lukemani Nick Hornby. Ensimmäinen käsitteli potkupalloa, toinen aihetta, josta pidän vielä enemmän: lukemista.

The Complete Polysyllabic Spree käsittää Hornbyn kirjoittamia kolumneja kirjoista, joita on lukenut. Koska pidän lukemisesta, pidän myös lukemisesta lukemisesta - voidaan ehkä sanoa metalukemisesta - ja hotkaisin kirjan onnellisena taannoisella Englannin matkalla Kindlelläni.

Ääneen nauraen, herra Sivukirjaston suureksi iloksi.

TCPS oli siis hauska ja innostava, ja oli varmaan jossain määrin onni, etten Englannissa halunnut maksaa dataroamingista tai olisin varmaankin varannut kirjastosta joka toisen kirjan, jonka Hornby mainitsi (nyt tyydyin yhteen ja se odottaa vielä lukemistaan.) Siihen kyllä petyin, miten nuivasti Hornby suhtautui esimerkiksi scifiin.

Ennen kaikkea innostuin kirjan esipuheesta, jossa Hornby käsittelee sellaisia asioita kuin miksi olisi hyvä lukea kirjoja joista nauttii, tai miksi ajatus siitä, että Oikean Kirjallisuuden tulee olla niin vaikeaselkoista, että lukijan hiukset tipahtavat sivulla 6 on hieman kummallinen ajatus. Kirjoista ilman muuta kannattaa nauttia eikä mitään välttämättä kannata lukea vain siksi, että se jostain syystä tulisi jokaisen lukea.

Ja sitä kohtaa rakastin ihan erityisesti, kuulkaa, kun Hornby kirjoittaa siitä, miten lukukokemus on yleensä kirjan, lukijan ja tilanteen summa (tai ehkä tulos jostain monimutkaisesta differentiaaliyhtälöstä) - tätä eivät viralliset kirja-arvostelijat kai saa sanoa, mutta totta se kuitenkin on. Minä luen kirjoja erilaisissa mielentiloissa, mikä on tullut erityisen selväksi tänä hormonien käryisenä syksynä, ja on varmaa, että joskus olen väärä lukija kirjalle. Sen vuoksi kirjoista bloggaaminen on jokseenkin helpottavaa - ei tarvitse teeskennellä toimivansa absoluuttisten totuuksien kanssa.

Kirjasta löytyi myös Sivukirjaston kannatteleva ajatus, lainauksen lainauksena, olkaa hyvät:

Zaid's finest moment, however, comes in his second paragraph, when he says that 'the truly cultured are capable of owning thousands of unread books without losing their composure or their desire for more'. That's me! And you, probably! That's us! 'Thousands of unread books'! 'Truly cultured'!

- The Complete Polysyllabic Spree, noin 44% kohdalla

Sivistyksen turha painolasti

Bongasin Minna Lindgrenin kirjan Sivistyksen turha painolasti Booksylta, ja lainasin sen kirjastosta hieman tutisevin käsin. Ai miksi tutisevin? No siksi kun Hesarin kriitikko selvästi vihasi sekä kirjaa että kirjailijaa. Booksyn arvio oli koko lailla positiivisempi, mutta odotukset olivat vähintäänkin epävarmat.

Kansi: Teos

Nyt, Sivistyksen turhaa painolastia viisaampana, voin vain otaksua, että ilmeisesti toimittaja ja kriitikko Lindgren on joskus - epäilemättä vahingossa - ottanut ja pissinyt Helsingin Sanomain kriitikon muroihin. (Tässäpä hyvä syy olla syömättä muroja. Sitä kuitenkin vain hermostuu jos joku on pissinyt niihin.) Voi tietysti olla, että Hesarin asiattoman rajalla horjuen tasapainoilevaan juttuun on jokin muukin syy, mutta minulle jäi siitä suoraan sanottuna aika paha mieli - jo ennen kirjan lukemista.

Minusta Sivistyksen turha painolasti oli hauska, viihdyttävä, ajankohtainen ja vähän haikeakin. Se käsitteli työelämää, ja muuta elämää, ja tiedon ja sivistyksen merkitystä ja merkityksen murenemista. Kuten Booksy, minäkään en sure perinnöllisen sivistyneistön katoamista (hyvä termi, itse varastin - kiitos Booksy) mutta olen hieman huolestunut siitä, miten sivistys yleensä tuntuu nykyään olevan niin kovin ... halveksittua. Koin myös hieman surua vanhentuneiden kirjojen äärellä. (Toisaalta, sehän on erinomainen syy hamstrata fiktiota, eikö? Se ei vanhene samalla tavalla.)

Mitä tähän nyt vielä voi sanoa? Nauroin ääneen monta kertaa kirjaa lukiessani, mikä hieman huvitti herra Sivukirjastoa. Luin myös nuorelle neiti Sivukirjastolle kirjasta lakkojuhlia käsittelevän pätkän, joka kiinnosti myös - juuri tuolloin oman lakkonsa alkamisesta tietoa odottelevaa - herra Sivukirjastoa suuresti. Kunnes muisti, ettei häntä oltu kutsuttu mihinkään lakkojuhliin, ja ilme synkkeni.

Epätavallinen lukija

Olen tällä viikolla pitkästä aikaa käynyt kirjastossa ihan vaan tutkimassa hyllyjä. Yleensä nimittäin varaan netin kautta kaiken, mitä haluan lukea, ja se toimitetaan keskustan Kirjasto 10:n varaushyllyyn. Tässä on puolensa, mutta sattuman vaikutuksen saavat hoitaa muut, kuten esimerkiksi kirjablogit: Marjista on kiittäminen siitä, että hoksasin varata Alan Bennettin kirjan Epätavallinen lukija.

Epätavallinen lukija on eräänlainen yhteiskunnallinen satiiri, joka tarkastelee sitä, mitä tapahtuu kun Englannin kuningatar törmää palatsin pihalla kirjastoautoon ja hovinsa kauhistukseksi innostuu kaunokirjallisuudesta. Kirja on aika mainio; ensinnäkin on ihanaa lukea lukemisesta, koska silloin tietää lukevansa poikkeuksellisen älykkäistä ihmisistä. Toisaalta kirja on myös kohtuullisen hauska, vaikka etenkin valtionpäämiehistä ja -naisista siinä annetaan aika ankea kuva. Siitä olen samaa mieltä Marjiksen kanssa, että kirjan parasta antia oli nimenomaan lukemisen pohdiskelu - en ole kovin hyvä satiirien kanssa, mutta otaksun, että viiltävämpiäkin löytyy.

Hieman tosin masennuin siitä, ettei kuningatar pitänyt fantasiakirjallisuudesta.

Asiasta toiseen, ylihuomenna menen kirjamessuille useamman vuoden tauon jälkeen! Opiskeluaikana ravasin messuilla joka vuosi, mutta työelämään siirryttyäni ahdistuin viikonloppujen messutungoksesta niin, että murjotin messujen ajan kirjan takana kotona. En ole vielä varma, tulenko paikalle kantoliinan vai vaunujen kera, mutta sovitaan jo etukäteen, että jos joku hurjapää ajaa varpaidenne yli musta-oransseilla kärryillä, se en ollut minä.

Among Others

Ilahdutan teitä toisellakin postauksella tänään, lähinnä testatakseni, johtuvatko Facebookprofiiliini tuplana syötetyt postaukset jollain ihmeen tavalla uudistuneesta Bloggerista (niin, en keksi enää muutakaan ja alan olla sekä kärttyisä että epätoivoinen - jos joku osaa Networked Blogsia, saa ilmoittautua.)

Yritän rauhoittua ajattelemalla Jo Waltonin Among Othersia, jonka kuuntelin elokuussa.

Among Others kertoo teini-ikäisestä, Walesissa asuvasta Morista, jonka äiti on noita, ja jonka kaksoissisko on kuollut, koska tytöt taistelivat äitiään vastaan. Nyt Mori on paennut kotoa isänsä ja tämän kolmen, hieman erikoisen sisaren luo, ja joutunut sieltä sisäoppilaitokseen. Sisäoppilaitoksessa ja läheisessä kylässä Mori oppii elämään ihmisten keskellä - myös niiden, jotka eivät näe keijuja - ja kohtaa kaltaisiaan (kaltaisiamme) höperöitä, jotka rakastavat scifiä ja fantasiaa. Vuoden aikana Mori tekee myös viimeisen palveluksen sisarelleen.

Among Others oli kirja, johon oli hirveän helppo samaistua - olen itsekin ollut hieman ulkopuolinen teini-ikäinen, se, joka höpsähti lohikäärmekirjoihin ja oli muista hieman outo (mutta minun äitini ei ole ilkeä tai noita. Ja kuten ehkä olette huomanneet, en suinkaan lukenut Heinleinejani herkässä teini-iässä, mikä nyt hieman harmittaa.) Rakastin kirjassa etenkin kirjallisuuskommentointia - Mori puhuu lukemistaan kirjoista kuin lukutoukka ainakin, ja innostuu uusista löydöistä ja uusista kirjakaupoista niin, että - arvaatte varmaan - itsellekin tulee tarve lähteä koluamaan kirjakauppoja brittiläiselle maaseudulle (joskin näinä kirjakauppaketjujen aikoina on varmaan vaikea kokea ihan vastaavaa löytämisen iloa.) Morin kohtaama taikuus ja ymmärrys taikuudesta on hyvin hienovaraista - lukijalle jää hieman epäselväksi, onko taikuutta itse asiassa lainkaan, mutta tässä kirjassa ratkaisu toimii hienosti.

Tuntuu siltä, etten oikein osaa antaa kirjasta kovin hyvää kuvaa - luulen, että tämä puhuttelee monia, jotka ovat joskus kokeneet* kirjat helpommaksi seuraksi kuin ihmiset. Toisaalta, jos inhoaa päiväkirjamuotoa, ei ehkä kannata vaivautua.

* Tai kokevat joskus yhä. Köh.

Rivers of London

Ben Aaronovitchin Rivers of London on hyppinyt silmille joka paikasta, ja kun se viimein hyppi silmille kirjaston uutuusluettelosta, tein Johtopäätöksen.

Rivers of London oli itse asiassa erinomaisen mukava lukukokemus, vaikka kannessa oleva blurb, jonka sanoma oli suurinpiirtein "kuin Harry Potter olisi kasvanut aikuiseksi ja ruvennut kytäksi", oli ilmeisen korniutensa ohella myös valitettavan osuva.

RoL:in päähenkilö Peter on tuore poliisi, joka sattuu näkemään aaveen murhapaikalla, ja tästä syystä päätyy Lontoon poliisivoimien X-Files -siipeen (no ei sen nimi ole X-Files), jota vetää velho Nightingale. Nightingalen johdolla Peter alkaa a. opiskella velhoksi ja b. selvittää murhamysteeriä ja c. toimia diplomaattina paikallisten jokien jumalien välienselvittelyssä.

Niin, kuulostaa kauhealta, mutta Aaronovitch kirjoittaa vetävästi ja aika hauskasti - on aina kiva, jos kirja onnistuu hihityttämään metrossa. Peter on mukava nuori mies päähenkilöksi, ja vaikka juoni oli sen verran hapero, että näin jälkikäteen tunnen oloni hieman hölmistyneeksi, se ei oikeastaan lukutahtia haittaa.

Melko täydellinen kesäkirja, sanoisin. Odotan seuraavaakin ilmestyväksi, kirjastoon siis.

Kesäkirjoista puheenollen, tsekatkaapa Booksyn koostama erinomainen lista 101 spefin helmeä, josta genrestä innostuneelle löytyy luettavaa hetkeksi. Ajattelin itse asiassa mainostaa koko juttua vasta kun olen itse pelastanut uskottavuuteni ja lukenut listan opuksista yli puolet, mutta menköön. Tässä mitään kunniaa ole kuitenkaan jäljellä, ja teillä voi olla tylsä kesä edessä jos aurinkoa ottaessa ei ole mitään luettavaa.

Itse otin listalta luettavaksi välittömästi uudempaa kotimaista ja vanhempaa Heinleinia.

Our Tragic Universe

Scarlett Thomasin Our Tragic Universe käsittelee (muun muassa) tarinatonta tarinaa, ja ehkä yrittää ollakin sellainen. Tämän siitä saa kun ei opiskellutkaan kirjallisuutta yliopistossa; en tajua eri narratiiveista mitään. Sen tiedän, että pidin OTU:sta ihan hirveästi.

Kirjan päähenkilö Meg elää karmeassa parisuhteessa ja yrittää kirjoittaa suurta romaaniaan; henkensä pitimiksi Meg joutuu kuitenkin suoltamaan genrefiktiota (toden totta, huudahtaa genrelukija. Mikä kaamea kohtalo!) ja kirjoittamaan arvioita lehtiin. Erilaisten sattumien kautta Meg päätyy arvioimaan kirjan, jonka kirjoittajan mielestä olemme kaikki jo kuolleet ja nyt meillä on mahdollisuus, omaa sankaritarinaamme elämällä, pyristellä kohti ikuista elämää. Mutta Meg ei halua elää ikuisesti - ja kukapa nyt oikeasti haluaisi?

Kaikista tavoistani poiketen kirjoitin muistiin kirjasta pätkän, joka nähdäkseni aukottomasti todistaa Megin parisuhteen olevan vähintäänkin tasoa "julma ja epätavallinen rangaistus". Kas näin:

"Almost a week later, on New Year's Day, I'd woken up in the house in Dartmouth, pressed my leg against Christopher's and then watched as he got up without looking at me and left the room. He'd clearly been unsettled by Christmas too, although he hadn't yet said why. The day ahead was gaping like a black hole. I couldn't go to the library, because it wasn't open. I couldn't read a book, because Christopher thought you should spend a day reading a book only if you were ill, or if someone was paying you to do it."

- Scarlett Thomas, Our Tragic Universe, sivu jotain 

Se, että pidin OTU:sta paljastaa varmaan täydelliseksi valheeksi usein huutelemani väitteeni siitä, että vihaan metafysiikkaa. (Siis sikäli tietenkin, että yhtään ymmärrän, mistä metafysiikassa on kyse.) OTU on mahtava kirja elämästä, kuolemasta, tarinoista, kirjoittamisesta, koirista ja neulomisesta. Se huomauttaa, vallan osuvasti, ettei kaikkien tässä elämässä ole suinkaan pakko olla sankareita - toisten on pakko olla hirviöitä tai muita arkkityyppejä. Siinä neulotaan sukkaa (sivumennen sanoen, halusin aika usein hypätä kirjaan Megin seuraksi, jos ei muutoin niin kertoakseni, että sukan neulominen on helppoa kuin heinänteko.) Siinä kasvetaan, muttei mihinkään erityiseen suuntaan, vaan pikemminkin kohti vapautta. Ja mikä parasta, OTU:n sivuille oli ihana uppoutua.

Luen nykyään harvoin kirjoja uudestaan, mutta OTU on varmaan pakko hankkia omaankin kirjahyllyyn, jotta voin sukeltaa sen maailmaan vähintään kerran vuodessa. Nythän lukukokemuksen tarjosi - tietenkin - kirjasto.

PS. Our Tragic Universen voi varmaan huoletta lukea, vaikka vihaisikin genrefiktiota. Kirjan fantastiset elementit olivat niin vähäiset, että vastaavaa voi löytää mistä tahansa mainstreamiksi luettavasta.