27/11/2012

Final Days

Gary Gibsonin Final Days alkaa kutkuttavasti: on madonreikiä, joita pitkin parinsadan vuoden päässä asuva ihmiskunta pääsee kauas tulevaisuuteen. Niin kauas, ettei tähtiäkään enää näy universumin laajennettua valtavasti.

Kansi: Pan / MacMillan

Vaahtosin alun hienoudesta siellä täällä, täällä siellä. Pikkujouluissa ja puolisolle. Puoliso, jonka kirja oli kyseessä, kommentoi vaahtoamistani: "Niin, mutta sitten se muuttuu ihan tavalliseksi."

Ja niin se toden totta muuttui. Sääli.

Kirjassa siis elellään jossain 2200-luvulla, ja Maapalloa uhkaa katastrofi, kun niiden edellämainittujen madonreikien kautta on tuotu harkitsemattomasti alienien laitteistoa maan pinnalle. Kirjassa maailmanloppua tai ainakin omaa loppuaan väistelee kokonainen liuta päähenkilöitä, kaikki miehiä ja kaikki täysin persoonattomia ja epäkiinnostavia.

Juonikin ... äh. Tiedättekö, hetken ajan lopussa olin jo toiveikas: se ilmeinen pahistyyppi esitti havaintoja ja kysymyksiä, jotka minusta lukijana kuulostivat kiinnostavilta. Ajattelin, että josko se onkin oikeassa, voisiko tuo päähenkilö hetkeksi pysähtyä kuuntelemaan? Ei voinut. Lopputulos oli sitä samaa ankeankankeaa kyllä-minä-tiedän-mistä-muukalaiskana-pissii -rymistelyä, joka oli kaikessa odotettavuudessaan lähes itkettävää.

Ensin olin ajatellut lukea koko sarjan, sitten päätin olla ajattelematta moista. Ja kauheasti toivon, että tämän kirjan olisi kirjoittanut Joku Muu - aineksia olisi ollut vaikka mihin. Tämä olisi ollut tiukasti kahden tähden kirja ilman sitä alkukohtausta, jossa seistiin tähdettömän taivaan alla.

25/11/2012

Mistä lukuvinkkejä?

En nyt kuollaksenikaan muista, olenko jorissut tästä jo aiemmin, mutta silloin tällöin joku teistä seitsemästä lukijastani kysyy, mistä oikein kaivan ne kummalliset opukset, joihin tartun. Satunnaisesti, esimerkiksi lukiessani potkupallosta, myös toverini irl kysyvät asiasta.

Olennaisin lähde on Locus-lehden edellisvuoden suositukset: tsekkaa esim. vuoden 2011 lista. Näistä koostan sitten yhden hallitsijalistan (one list to rule them all), johon päätyvät alalistoilta kaikki, mikä kiinnostaa. Käytännössä kaikki scifi, fantasia, ya, esikoiskirjat ja novellikokoelmat. Muuta harkinnan mukaan. Sitten poistan kaikki Stephen Kingit ja Stephen Kingit lampaiden vaatteissa (ja joitakin muita lukemieni arvioiden tai aiempien kokemusten perusteella.)

Sen jälkeen otan listan käteen - tai selaimen välilehdelle - ja varaan kirjastosta kaiken, mikä varattavissa on. Varaukset tulevat tietenkin suurinpiirtein yhtäaikaa, ja kirjastovirkailija tai kirjastonhoitaja kysyy järkyttyneenä, aionko ottaa kaikki 21 kerralla. (Pidän lääkärin alustavaa diagnoosia välilevyongelmista tietyllä tavalla uskottavana.)

Lopulta päädyn tekemään excelin siitä, missä järjestyksessä kirjat luen. Tiedättehän: ne, joita ei voi uusia, koska niistä on varauksia; ne, joita ei voi uusia, koska ne on uusittu jo kolme kertaa; ne, jotka on uusittu vasta kahdesti ja niin edelleen. Niin niin, naurakaa te vain.

Kaiken tämän lisäksi saan suosituksia erilaisilta tahoilta: isäpuoleltani, äidiltäkin, tämän blogin lukijoilta ja ennen kaikkea muista kirjablogeista. Erinomainen lähde spefiin kallellaan oleville on myös Strange Horizons kirja-arvioineen. Näiden suositusten hanskaaminen on huomattavan paljon epätieteellisempi ja vähemmän lizlemon-henkinen projekti: jos suositus tulee isäpuolelta, lainaan kirjan häneltä suoraan (etenkin, jos hän on sen jo lukenut tai on muutoin antautunut realiteeteille eli sille faktalle, ettei kirja minulta ihan huomenna ole palautumassa). Muut varaan kirjastosta.

Satunnaisesti saan myös päähäni lukea esimerkiksi jonkin klassikon, mutta siitä en voi yleensä syyttää ketään muuta.

Välillä kaiken tämän kiinnostavan luettavan äärellä iskee epätoivo. Herra Sivukirjasto on pari kertaa ehdottanut, että minun olisi ehkä syytä opetella kuuntelemaan äänikirjaa samalla kun luen jotain perinteisempää opusta; minustakin alkaa tuntua siltä, että se olisi kyllä kerrassaan hyvä temppu osata.

In War Times

Kathleen Ann Goonanin In War Times oli Locuksen suosittelema. Jäin jälleen miettimään, pitäisikö esikarsintani suositusten suhteen olla tiukempi vai menettäisinkö sillä yllärihyviä kirjoja?

Kansi: Tor
In War Times ei ollut huono kirja, se nyt vain ei ollut minun kirjani: jazz ja toinen maailmansota ovat molemmat aiheita, jotka eivät suuresti puhuttele, ja niihin kirja juuri liittyi. Oli siinä myös ihan massiivisen hieno idea, mutta loppu meni niin sekavaksi aikavirtojen kanssa puljaamiseksi, etten oikein tiennyt, etenikö se hieno idea mihinkään. Minusta ei.

Kirja kertoo siis Sam Dancesta, joka on sotilas toisessa maailmansodassa. Lahjakas nuori fyysikko päätyy tekemään kaikenlaista varsinaisen rintaman takana, etenkin tavattuaan tutkijan, jolta saa prototyyppilaitteen - laitteen, joka on huippusalainen ja jonka tarkoitus on tehdä ihmisistä empaattisempia. Vähentää sotia. Hieno, iso ajatus! Mutta ei se oikein toimi, kun Goonan uppoaa syvälle rinnakkaisten aikajanojen suohon, eikä Dance ole kovinkaan aktiivinen toimija kirjan edetessä. (Tässä vaiheessa voisin huomauttaa, että vaikka päähenkilön virran mukana lillunta on inhimillistä ja uskottavaa, juuri tästä kirjasta se teki hieman tylsän.)

Kirjassa on ihan käsittämättömiä mikrometrin mittaisia pätkiä, joissa yhtäkkiä siirrytään kolmannen persoonan kuvauksesta ensimmäiseen persoonaan. Nämä ovat pätkiä, joita Sam muka kirjoittaa veljelleen sodasta, eikä niistä saa mitään irti - lyhyitä, irrallisia ja epäkiinnostavia. Käsittämätön kirjallinen ratkaisu saa valaistusta kirjan lopussa: nuo pätkät ovat ilmeisesti Goonanin isän oikeasti sodasta rustaamia muistiinpanoja, jotka Goonan on päättänyt integroida tekstiin varmaankin aitouden nimissä. Pakko sanoa, että tämä olisi ollut jokseenkin kiinnostavampi idea, jos se olisi voitu paljastaa vaikkapa esipuheessa: voipi olla, että nuo tavanomaisuudessaan omituiset katkelmat olisivat oikeassa kontekstissa olleet kaikkea muuta kuin tylsiä.

21/11/2012

Kirjalliset tunnustukseni

Sain tunnustuksen! Sekä Aamuvirkun yksisarvisen berliiniläistyneeltä Tessalta että Sannabananalta uudesta suosikistani, Pinon päällimmäinen -blogista. Ilahduin tietenkin kovasti. Iso kiitos ihanat!

Tunnustus väittää, että pidän substanssipitoista blogia. Ei se aina siltä tunnu, mutta olen silti kauhean otettu. Näin pitäisi nyt toimia:

1. Kiitä tunnustuksen antajaa - kettu kuittaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle - en osaa. Tai siis osaan. Mutta en haluaisi aina olla vaivaamassa teitä samoja lempi-ihmisiäni, ja kyllähän te muutekin tiedätte, keitä olette - eikö niin?
3. Ilmoita heille tunnustuksesta - nyt jää siis väliin.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi - okei, mutta satunnaisiksi näitä ei voi hyvällä tahdollakaan väittää, sillä ...

... nyt puhutaan lukemisesta.
  1. Kun olin pieni, minulle piti lukea uudestaan ja uudestaan Tiina tonttutytöstä. Osasin kirjan ulkoa, kuten lapset usein, ja protestoin äänekkäästi jos lukija yritti oikaista.
  2. Opin lukemaan viiden vanhana. Koska olin kuulemma ollut oppimisen kynnyksellä jo useamman viikon, löivät äiti ja isä eräänä iltana viskipullosta vetoa, oppisinko tuona iltana. Opin. Tikkukirjaimista siirryin sujuvasti ja välittömästi lukemaan Vaarallista juhannusta. Yhtäkkiä maailma oli täynnä mahdollisuuksia. (Siitä, maksoiko äiti sitä viskipulloa ikinä, en tiedä mitään.)
  3. Äiti kertoi myöhemmin, ettei ymmärtänyt, miksei minua 6-7 -vuotiaana valittu vuoden lainaajaksi paikkakuntamme kirjastossa. Olin aktiivisehko. 
  4. Isompana autoin satunnaisesti kirjastonhoitajia identifioimaan kysyttyjä kirjoja: kerran eräs tiskille minua ennen osunut tyttö etsi jotain kirjaa jossa oli isosisko ja pikkuveli ja noitia. Minä hain hänelle hyllystä Diana Wynne Jonesin Noidan veljen. En ole vieläkään varma, oliko siistiä vai todella omituista, että tiesin, mitä kirjaa etsitään.
  5. Yläasteella opettelin lukemaan englanniksi. Eddingsiä ei suomennettu tarpeeksi nopeasti.
  6. Lukioiässä huomasin, etten saanut kirjoja luettua loppuun asti. Aloitin kaikenlaista, mutta lopetin vain niitä samoja David Eddingsejä. (Tämä voitaneen laskea ihan oikeaksi tunnustukseksi.) Haastoin itseni lukemaan vuoden aikana sata kirjaa loppuun; tästä on seurannut, että yhä vielä listaan vuoden aikana lukemani kirjat ja pyrin siihen sataan. Odottamaton seuraus oli, etten nykyäänkään lue enää mitään uudestaan - vaikka varmasti muutama kirja sen ansaitsisi.
  7. Lukiossa kuulin myös, että pienenä lempikirjani oli ollut Tiina tonttutyttö. Oli päässyt unohtumaan. Kaivoin Tiina tonttutytön heti esille isovanhempieni lelukaapista, jossa se yhä oli (vaikka paappani vakuuttikin polttaneensa kyseisen kirjan juhlallisin menoin heti, kun olin lakannut sitä kaipaamasta.) Olin tyystin unohtanut myös noita-akka Pomperipossan! Kuinka saatoinkaan?
  8. Opiskelut aloitettuani kaipasin hieman rahaa ja tekemistäkin ... fuksimatematiikka ei oikein innostanut. Niinpä marssin Tapiolan kirjastoon ja kysyin, oisko töitä. Töitä löytyi; vaikka lauantaivuorot olivat välillä raskaitakin (etenkin siksi, että ne usein osuivat perjantai-illan jälkeisiin aamuihin), muistelen yhä melko haikeasti kirjastotyön ihanuutta.

20/11/2012

Some Kind of Fairy Tale

Jostain arviosta jäi päähäni sellainen lause, että Graham Joycen Some Kind of Fairy Tale on hyvä kirja, mutta Joycelle väärä.

Kansi: Orion

Ei Some Kind of Fairy Tale minustakaan ihan täysosuma ollut. Hyvä kuitenkin - sujuva ja kerrassaan ahmaistava kokemus mutta ei sillä tavalla koskettava kuin How to Make Friends with Demons, joka löi suoraan palleaan.

Asiaan: Peter saa jouluna puhelun vanhemmiltaan. Kaksikymmentä vuotta kadoksissa ollut Tara-sisko on nimittäin tullut kotiin. Vaan kun muut ovat vanhentuneet sen parikymmentä vuotta, Tara ei ole - ja vaikka Taran tarina pian tuleekin selväksi (hän on mielestään ollut kadoksissa puoli vuotta) on koko perheellä vaikeuksia suhtautua siihen. Kuolleista palaaminen on kaikkea muuta kuin helppoa.

Kuten sanoin, kirja on sujuva lukuelämys - Joyce kirjoittaa vauhdikkaasti ja etenkin dialogi on niin ... aitoa, että välillä olisin jopa kaivannut hieman strukturoidumpaa lähestymistapaa. Mutta minä olenkin tällainen hienostelija. (Okei, en ole aivan tosissani, hahmot olivat kerrassaan eläviä, ja siitä iso kiitos dialogille.)

SKoFT nojaa hirveän vahvasti brittiläiseen kansanperinteeseen. Tiedättehän, siihen, jossa haltiat keijut no ne tyypit (miksei meillä ole kunnollista vastinetta sanalle faerie? Onko meillä? Mikä se on?) varastavat kuolevaisia, jotka pääsevät kotiin ajan yhtäkkiä hurahdettua ja maailman muututtua. Taran kokemuksia ei sivuuteta, mutta Joyce vaikuttaa kiinnostuneemmalta siitä, miten moiseen tarinaan suhtaudutaan etenkin tässä hyvin rationaalisessa yhteiskunnassa. Ihan hyvä valinta: osaa tarinasta kuljettaa psykoterapeutin analyysi Tarasta, jota on kiinnostava lukea - vaikkei lukijalla silti ole todellisia vaihtoehtoja. Taran tarina on yksinkertaisempi ja uskottavampi kuin terapeutin monimutkaiset koukerot.

Perhedynamiikat Joyce saa kohdalleen, etenkin Peterin, Taran ja näiden vanhempien osalta. Peterin perheen osalta etenkin vaimo Genevieve ja tyttäret jäävät vähän etäisiksi. Genevieve ihan erityisesti on aivan ihmenainen: kadehdin sitä tapaa, jolla neljä lasta ja talo hoituvat tuosta noin vaan käden käänteessä ja hermoja riittää vielä perhekriiseillekin. (Epäilen, että äitihommat ovat Joycellekin hieman mysteeri, tai Geestä olisi ehkä tehty hieman uskottavampi hahmo.)

Lopulta kirjan parasta antia, minusta, oli Peterin poikaa Jackia koskeva juonen osa. Jack mokaa ja yrittää hyvittää tekonsa naapurin vanhalle rouvalle; kirjan Jack-jaksot olivat sydäntäsärkeviä ja antoivat paljon. Niillä vain ei ollut kauheasti tekemistä maagisten elementtien kanssa.

17/11/2012

Ashes of Honor

Voi October Daye. Meidän tiemme taitavat nyt erota.

Kansi: Penguin
Vika ei ole sinussa, vaan minussa. En jaksa sinua enää. Kirjoittajasi Seanan McGuire tekee kaikesta niin toisteista: en halua enää kuunnella yhtäkään äänikirjaa siitä, miten laukkaat halki milloin minkäkin satumaan etsimässä kaapattuja lapsia (tämä oli nyt kolmas kerta tällä juonella). En ole kiinnostunut siitä, miten moukaroituna jaksat yhä lähteä sankaroimaan pahiksia vastaan, vain kupillinen kahvia vahvistuksenasi. En halua tietää, miten lopulta pökerryt, odottaen kuolevasi - vain herätäksesi täysin yllättyneenä seuraavassa luvussa. Olen lopen kyllästynyt siihen, miten jokainen vastoinkäyminen, vaikka sitten kuinkakin pieni, kirvoittaa suustasi lauseen "Oh, oak and ash!" - ja sekin minua tympii, miten ne vastoinkäymiset (vaikka kuinkakin pienet) merkitsevät aina jotain ihan kamalaa.

Nyt, kun uuden kirjasi Ashes of Honor myötä (en muuten ymmärrä kirjan nimeä, ellen sitten siinä sinulle niin tyypillisessä ylidramaattisessa hengessä) sinulla ovat parisuhdeasiatkin ihan hyvällä, jos kohta ehdottoman antiklimaattisella tolalla, et varmaan tarvitsekaan minua enää.

Onnea tulevien lapsikaappausjuttujen selvittelyyn! Toivottavasti maailma ei ensi kerrallakaan lopu, vaikka varmasti siltä aluksi näyttää monimutkaisista syistä, jotka lukijalle on selvitettävä juurta jaksain, muuten hän ei ehkä ymmärtäisi tilanteen vakavuutta. Olen itse asiassa melko vakuuttunut siitä, että maailma ei lopu, joten voit sinäkin lopettaa spennaamisen.

Luidaegin kuulumisia kuulisin kyllä mielelläni joskus. Laittakaa postikortti.

13/11/2012

The Silver Bough

Lisa Tuttlen The Silver Bough oli selvästi minulle kirjoitettu. Siinä hengataan paljon skotlantilaisen pikkukylän kirjastossa. (Innostuin tästä niin, että ehdottelin kesälomareissua Skotlantiin.)

Kansi: Jo Fletcher Books

TSB kertoo näennäisesti siitä, kuinka amerikkalainen teinityttö Ashley lähtee etsimään isoäitinsä juuria Skotlannista, Appletonin pikkukylästä. Kylä on omalaatuinen, unelias mesta, jolla on väitteiden mukaan mennyt huonommin ja huonommin siitä asti, kun eräs nuori nainen pakeni maailmalle eikä jakanut - kylän perinteiden mukaan - taianomaista omenaa rakastettunsa kanssa.

Oikeasti kirja kertoo muutaman muunkin kylään saapuneen tarinan: ääneen pääsevät kirjastonhoitaja Kathleen, nuori leski Nell ja italialaisnuorukainen Mario. Neljän päähenkilön kautta seurataan sitä, miten vanhat perinteet ja tarinat heräävät kylässä yhtäkkiä eloon jo kadonneksi kuvitellun omenapuun yhtäkkiä kantaessa hedelmää. Kylä tuntuu irtoavan todellisuudesta ja lipuvan hiljalleen kohti jotakin muuta.

Pidin hirveästi kirjan tunnelmasta. Kuten sanottua, kirjasto on keskeinen mesta, ja minä hyrisin tyytyväisyydestä aina, kun tarina johdatti kirjaston hyllyjen väliin. Pidin monesta muustakin asiasta: siitä, miten juonen kulku ei ollut aivan itsestäänselvää ja odotettavaa; siitä, miten rakkaus ja kaipaus toisen ihmisen luo ei pelkistynyt typeräksi romanssiksi (ainakaan enimmäkseen); pidin Kathleenin surumielisestä mutta päättäväisesti uutta elämää aloittavasta hahmosta. Ja siitä, miten maaginen tunnelma pikkuhiljaa valtaa kylän, pidin ihan erityisesti.

Yksi huikeimmista, pöljimmistä ja hauskimmista pitkään aikaan lukemistani kohtauksista löytyy muuten TSB:ista - Kathleen käy moikkaamassa entistä kirjastonhoitajaa ja törmää saman tien koko tämän sukuun. Melko erikoiseen sukuun. Tuttle osaa yhdistää hauskan, kammottavan ja hieman inhottavankin nerokkaasti.

Ihan kaikesta en kuitenkaan pitänyt. Marion henkilöhahmo ihan noin erityisesti oli aivan turha: kolme naista, jotka kaikki olivat melko erilaisia, olisivat kertojiksi riittäneet. Marion pienet osuudet eivät oikeastaan tuoneet kirjaan mitään lisää. En suuremmin välittänyt myöskään Ashleysta, jos kohta se voi kertoa enemmän kirjoittajan taidoista kuin muusta - Ashley oli oikeastaan ihan uskottava hahmo. Kirjan loppu sen sijaan ... no, se oli minusta hieman turhankin sokerinen ja helppo.

Jäin myös hieman miettimään sitä, miksi Tuttle halusi kertoa tarinansa nimenomaan kylään hiljattain saapuneiden kautta. Paikalliset asukkaat olivat selvästi tarinassa vain tuomassa hieman väriä, ja se valitettavasti vie hieman kylän uskottavuutta. Eräänlainen vierailija, hiljattain saapunut vieläpä, Appletonissa on toki lukijakin, joten ehkä muualta muuttaneiden fiiliksiä on helpompi ymmärtää. Ja voihan kyse olla siitäkin, että Ashleyn tavoin Tuttle on ilmeisesti kotoisin Texasista - ja Kathleenin tavoin, hän on asunut Englannissa jo useamman vuoden.

07/11/2012

Kirottu

Chuck Palahniukin Kirottu kertoo 13-vuotiaana kuolleesta ja Helvettiin päätyneestä Madisonista. Minä olin päättänyt vihata Kirottua syvästi johonkin sivulle 25 päästyäni.

Kansi: Like
Joka aukeamalla oli nimittäin vähintään yksi seuraavanlainen pätkä:
Ja kyllä, minä tiedän mitä "sukupuoleen kohdistuvat rooliodotukset" tarkoittaa. Saatan olla turpea, lattarintainen, likinäköinen ja kuollut, mutta en todellakaan ole mikään idiootti. (s. 18)
Minä kiristelin hampaitani Madisonin kertojaäänelle ja mietin happamia vertauksia Hal Duncanin teoksen Pako helvetistä! kanssa - ja syystä tai toisesta luin Kirotun kuitenkin loppuun. Kuvittelin varmaan, että Palahniukilla olisi Helvetistä erityisesti ja elämästä ylipäänsä jotain tosi oivaltavaa sanottavaa. Tai oikeastaan kyse oli varmaankin siitä, että tietyn pisteen jälkeen kirjaan on uhrannut liikaa aikaa ja vaivaa viitsiäkseen keskeyttää. (Minulle tämä piste tulee vastaan sivulla kaksi, mutta myöntää täytyy, että kirja todella sai pohtimaan elämän lyhyyttä ja sitä, miksi luen loppuun kirjoja joista en juuri välitä.)

Madisonin ääni muuttuu loppua kohden vähemmän raivostuttavaksi, mutta mitään kovin jännittävää tai syvällistä en kirjasta löytänyt. En tosin kovasti sellaista kaivellutkaan loppua kohden: välillä toivoin, että kirja herättäisi edes jotakin tunteita, kuten leimahtavaa tai edes laimeaa vihaa ihmiskuntaa kohtaan, mutta ei. Ei vaikka Palahniuk kuinka yrittää löytää helvettiä länsimaisesta elämäntyylistä (kulunutta, paitsi ne kohdat, joissa Palahniuk yrittää löytää helvettiä länsimaisesta superrikkaiden elämäntyylistä, joka on niin kaukaista, ettei kosketa.) Loppukäänne on puolestaan niin rasittavan niinpätietenkiä, että olisin hermostunut jos se ei samalla olisi tarkoittanut ... loppua. Sitäpaitsi koko homma oli melko haljua jo tuossa vaiheessa, mitä sellaisesta hermostumaan.

Tätä herkkua on muuten tulossa vielä pari kirjaa lisää. En tule esiintymään kirjaston varausjonoissa.


Edit. Spämmisateen vuoksi kommenttihana väännetty kiinni.

06/11/2012

Suvi Kinoksen seitsemän enoa

Jukka Parkkisen teosta Suvi Kinoksen seitsemän enoa suositeltiin hiljattain kahden arvostamani tahon toimesta (arvostetut tahot suosittelijajärjestyksessä Siina ja Booksy), joten pakkohan se oli lukea. Menin kirjakauppaan: varmasti näin arvostettujen tahojen suosittelema kirja löytyy jopa Suomalaisen, jos nyt ei tänään jostain kumman syystä Akateemisen, kirjakaupan valikoimista. Seuraavaksi menin kirjastoon: toki näin tunnettu ja yleisesti pidetty lastenkirjaklassikko seisoo jokaisen pääkaupunkiseudun kirjaston toimipisteen hyllyssä seitsemänä kappaleena.

Ymmärrettyäni kärsiväni vakavista kustannus- ja kirjastotoimintaan liittyvistä harhoista tein kuten aina ennenkin ja varasin kirjan kirjastokymppiin.

Olin syystä tai toisesta ohittanut koko opuksen herkässä nuoruusiässä (kirja on ilmestynyt alunperin vuonna 1995, joten teoriassa olisin voinut sen jonain välipalana hotkaista, olettaen että olisin ollut kirjastovisiitillä yksin enkä kenenkään kaverini kanssa). Lähempi tarkastelu osoitti, että syy oli kannessa: muistan, ettei Suvi Kinoksen kansi tippaakaan puhutellut allekirjoittanutta teini-iässä. Ei se juuri puhuttele vieläkään, vaikka syy kannelle selviää ensi sivuilla.

Kansi: WSOY
Ja olihan Suvi Kinoksen seitsemän enoa ihan hillittömän hauskaa luettavaa! Se kertoo pienestä, enojensa hoiviin joutunesta tytöstä. Kaikki enot ovat tohtoreita ja dosentteja ihan vähintäänkin, eri tutkimusaloja edustavia. Ja juoppoja. Tässä kohdassa onkin pakko yhtyä siihen kirjabloggaajakinkereissä ääneenlausuttuun havaintoon, ettei kukaan oikein tiedä, mille kohderyhmälle kirja oikein tarkalleen ottaen on suunnattu. Ehkä maailma on muuttunu 17 vuodessa niin paljon, etteivät tuolloin lapsetkaan olisi hymähdelleet Turakaisen enokatraan touhuille; ehkä kyse onkin siitä, että minusta on äitiyden myötä tullut tyyppi, jonka pitäisi sovitella kukkahattua päähänsä ... mutta tätä en olisi tyrkkäämässä aivan juuri lukemaan oppineen käteen. (Vaikka jos joku juuri lukemaan oppinut sen hyllystä itse onkisi ja lukisi, tuskin olisin poiskaan repimässä. Lapseni, tulet vielä iloitsemaan siitä, että äitisi on laiska ja vapaamielinen. Tai ehkä siitä tuleekin terapiassa keskusteltava juttu.)

Nyt vain jatko-osien kimppuun. Parkkisesta on aika nopeasti tullut yksi lempparilastenkirjailijoistani.

01/11/2012

Kiduttajan varjo

Gene Wolfen Kiduttajan varjo on ensimmäinen Sivukirjastossa näkemänne arvostelukappale. Kun näin tiedotteen kirjan ilmestymisestä, hautasin periaatteeni arvostelukappaleiden kinuamisesta syvälle suohon: tuli vähän sellainen olo, kuin uusi Potter olisi ilmestynyt seuraavana päivänä. En todellakaan osaa selittää miksi, mutta Kiduttajan varjo oli luettava heti.

Kansi: Gummerus / Sanna-Reeta Meilahti
Käytännössä "heti" tarkoitti seuraavaa viikkoa, mutta itselleni epätyypillisesti raivasin Kiduttajalle tilaa lukujonosta välittömästi sen saatuani. Kiduttajan varjo onkin todella hyvä - takuulla kevyesti paras koskaan lukemani Wolfe. Tänä vuonna kannattaa siis olla erityisen kiltti, ehkä joulupukki tuo tämän teillekin!

Kiduttajan varjo on siis tieteisfantasiaklassikko, joka on alunperin julkaistu ilmeisesti 1980. Se kertoo vanhasta, kuolevasta maailmasta, jonka aurinkokin on pikku hiljaa hiipumassa. (Maailma voisi olla oma planeettamme niin kaukana tulevaisuudessa, että on helppo kuvitella miten sivilisaatiot ovat nousseet, tuhoutuneet ja nousseet taas.) Kiduttajien tornissa oppipoika Severian tekee jotain, mitä ei olisi pitänyt. Tästä seuraa lenkkaria ja käsky siirtyä hoitelemaan pyövelin pestiä toisaalle.

Nyt onkin tavallista enemmän sanottavaa, ottakaa mukava asento.

Kirjan tunnelma ja miljöö ovat mahtavia. Ikivanha ympäristö ja synkeä fiilis toimivat kuin häkä erityisesti noin kirjan puoliväliin asti, jonka jälkeen Severian lähtee linnoituksesta ja kirjan atmosfääri hieman muuttuu. En itse ilahtunut muutoksesta ihan kauheasti - alun hitaampi tempo, yksinäisyys ja vuosituhansien paino istuivat synkeään syysmielialaani koko lailla paremmin kuin loppupuolen jalkautuminen kansan pariin. Silti, kaupunkikuvauksessakin on omat mahtavat hetkensä - ja koko kirjan ajan Wolfe onnistuu välittämään tunteen siitä, että sivilisaatio on vanha ja parhaat päivänsä jo nähnyt. Jatkuvaan kasvuun kannustavassa yhteiskunnassa on ihana lukea hiljaisesta rappiosta, suosittelen kaikille.

Tunnelmoinnista seuraa kuitenkin, että juoni alkaa hitaahkosti ja jää kirjassa melko lailla kesken. Tämä ei minua haitannut lainkaan, koska a) en ole kovin juonivetoinen lukija ja b) jatkoa piisaa, jos Gummeruksen sivuja oikein tulkitsen, heti. Hieno juttu - muistan kyllä sellaisiakin sarjoja, joiden suomentaminen on ilmeisesti lopetettu osaan yksi. Toisaalta nyt olisi järjestettävä aikaa kirjakauppavisiittiin, pikimmiten.

Severian on minusta päähenkilönä ja kertojana melkoisen onnistunut - paikoin hyvinkin uskottava, millä tarkoitan, että sekoitus itsekeskeisyyttä ja ulospäinsuuntautuneisuutta on minusta oikein hyvä. Esimerkiksi argumentit, joilla tyyppi perustelee itselleen osan moraalisista valinnoistaan ovat kerrassaan inhimillisiä, eivätkä - onneksi - paukapäistä sankarillisuutta osoittavia. Vaikka Severian on toistaiseksi suosikkini Wolfen päähenkilöistä, onnistuin kuitenkin vihdoin kiteyttämään sen, mistä en Wolfessa pidä: siinä sitä ollaan, keskellä dialogia, ja yhtäkkiä sankarimme lyö kanssakeskustelijaa, avokämmenellä vain. Että mitä että? (Olen alkanut epäillä, että lukijana olen jotenkin sokea sellaisille nyansseille, jotka tekevät näistä läiskimisistä ilmeisiä valintoja.) Koska kyseessä on kuitenkin varhaiskauden Wolfea, tämä kummallinen tendenssi heretä väkivaltaiseksi on silti hyvin lieassa eikä pääse liiaksi ärsyttämään.

Mitäs vielä ... Juu, se on vielä itse kirjasta sanottava, että vaikka Severian on kiduttaja, väkivallalla ei mässäillä. Onkin itse asiassa aikamoinen taidonnäyte Wolfelta, että kiduttajien kammioihin joutuneiden kohtalo on aidosti hirveä vaikkei kidutuskohtauksia varsinaisesti kuvata.

Sitten muutama kustannustekniseksi luokiteltava kehu, koskapa Kiduttajan varjo on epäammattimaisin silmini tarkasteltuna laatutyötä. Uuden idolini Johanna Vainikainen-Uusitalon suomennos oli ihan valtaisan hyvä: luin kirjaa tavoilleni uskottomana hitaasti, sillä tekstistä todella nautti. Usein huomaan hieman harmittelevani käännökseen tarttumista, mutta nyt niin ei käynyt kertaakaan. Kirja on myös todella kaunis: ihanaa, että kirjan ulkoasuun on tällä tavalla panostettu. Ja vielä lopuksi: Wolfen klassikkoscifin julkaiseminen on minusta silkka kulttuuriteko.