The Orphan's Tales, ihan kokonaisuudessaan

Luin kesällä ensi Finnconiin vieraaksi (jeee!) tulevan Catherynne M. Valenten varhaisempaa tuotantoa, hassua sanoa varhaisempaa, ihan kuin kyse olisi jostain viime vuosituhannelta tulevasta. Puhutaan ehkä vuodesta 2006.

The Orphan's Tales on kahden kirjan duologia, jossa vähän tuhannen ja yhden yön hengessä erään palatsin puutarhassa orpo tyttölapsi kertoo prinssille tarinoita.

Ja millaisia tarinoita, kysytte te? Sellaisia, jotka kiemurtelevat hahmosta toiseen, luikertelevat sinne tänne, tänne sinne ja välillä risteävät itsensä kanssa. Rikkaita tarinoita, koristeellisia, vähän kuin itämaiset koristeaiheet tai oikein runsas ja runsaasti maustettu illallinen.

Ensimmäinen osa, In the Night Garden, oli minusta erityisen lumoava. Toisen osan, In the Cities of Coin and Spicen, kohtalo oli olla lopulta sitä samaa (ja vähän kuin oikein runsas ja runsaasti maustettu illallinen, loppua kohden myös ehkä vähän liikaa. Enkä suinkaan lukenut näitä aivan putkeen.)

Vaikka loppua kohden meinasi tulla ähky, Valente on silti ällistyttävä, huikean monipuolinen ja hengästyttävän hyvä kirjoittaja. Jos rouvan teoksista tuntee vain suomennetun Satumaa-sarjan, kannattaa ehdottomasti vilkaista tilannetta laajemminkin.

Charm

Hehehihihoo! Sarah Pinborough:n satutrilogian jokin osa Tuhkimoineen tuli vihdoinkin kirjastoon (jo aikaa sitten, olen taas jäljessä, katsokaas): ja kuinka käy! Charm tarjoaa Pinborough:n päähenkilöille hyviäkin uutisia!

Jos nyt muistelen trilogiaa, sanoisin, että Poison oli mainio, Beauty lievästi pettymyksellinen ja Charm taas mainio. Siinä Tuhkimomme ei ole mikään siveellinen ja kaltoinkohdeltu immyt vaan sellainen oikea ihminen. Yhtäältä kunnon pyrkyri (mutta ehkä enemmän nuoruuttaan ja pöljyyttään) ja toisaalta sisältäen mahdollisuuksia kasvaa aistilliseksi naisihmiseksi.

Samalla kierroksella vieraillaan entistenkin päähenkilöiden luona.

Kaiken kaikkiaan viihdyin ja viihtymisen ohella pidin siitä, etteivät asiat ole niin kovin satumaisen mustavalkoisia.

Ainoa narinan aihe on tuo kansi - miksi, miksi! Kun näille on ne ässät satuaiheisetkin olemassa! Pois kannesta, sinä geneerinen kaunotar!

Kaislikossa suhisee

Lainasin lapsen iltasatukirjaksi Kenneth Grahamen klassikkoteoksen, jonka päätin lukea sitten itsekin. (Varsinaisen iltasatusuoritteen tämän kanssa hoiti puolisoni, herra Sivukirjasto, joka sivumennen sanoen vaikutti siltä, että suhiskaa keskenänne. Lapsen mielipidettä ei ole missään vaiheessa tiedusteltu.)

Kaislikossa suhisee on lapsuuteni lemppareita, mutta en toki siitä aikuisiällä paljonkaan muistanut. Sen verran kuitenkin, että ihan ehdottomasti piti saada juuri oikea painos kirjastosta. Mikään uudenaikainen hapatusversio ei tulisi kyseeseenkään.

Edellämainitusta syystä on turha kuvitella, että kyse olisi ollut mistään muusta kuin nostalgiatripistä. Ja ihan mainio nostalgiatrippi kyseessä olikin: Myyrän ja Vesirotan seikkailut olivat mahtavia edelleen. Rupikonna ärsytti vähemmän kuin nuorena - epäilen kokeneeni Konnankartanon herran seikkailut kovinkin epäoikeudenmukaisina, kun olin lapsi. Nyt pikemminkin nauratti. Myyrän koti-ikävä puolestaan itketti (yhä; näiltä osin ei mikään ole muuttunut kuluneina vuosikymmeninä.)

Kirjan brittiläisyys kolahti nyt vielä kovemmin kuin skidinä, tietty. Kaislikossa suhisee saattaa siis selittää viehtymykseni tweediin (ja sen, että Mäyrän kodin jälkeen eräs hobitin kolo oli minusta välittömästi tutun ja kotoisan oloinen.)

Ja oiskohan se sit Narnia seuraavaksi, vai pitääkö siirtyä Ruohometsän kansaan?

Putoavan tähden prinsessa

Olen kuullut Anni Nupposen kirjoista vain hyvää. Putoavan tähden prinsessa kiinnosti kovin etenkin Vesa Sisätön Hesariin kirjoittaman arvion vuoksi, jos nyt sitten kävikin niin, että kirjaa lukiessani minulla ei ollut enää hajuakaan siitä, mitä Sisättö kirjasta oli sanonut tai mitä siinä noin ylipäänsä voisi tapahtua.

Jos nyt tiivistämme hieman juonta, kerrottakoon, että prinsessa Rhéta herää lumotusta unesta sadan vuoden jälkeen. Yksin ja muuttuneeseen maailmaan. Taikavaltakunnan meno on kovin erilaista, kun taikuus on kielletty.

Minä pidin Putoavan tähden prinsessasta melko lailla. Pidin siitä juuri niistä syistä, jotka olisivat tehneet kirjasta ehkä minulle vaikean kymmenen vuotta sitten; pidin siitä, ettei mikään mennyt ihan niin kuin odotin. Pidin hieman hämmentyneestä päähenkilöstä, joka tuntuu enemmän vetäytyvältä kuin aktiiviselta sankarittarelta (ja todella: ei meistä kaikista ole sankarittariksi, ei varmaan edes heistä, jotka ovat syntyneet prinsessoiksi.) Pidin siitäkin, miten pitkän ja surumielisen kaaren Nupponen kirjaansa sai kirjoitettua.

En voi olla välttämättä pientä vertailua esimerkiksi Sarah Pinboroughn vahvasti satuihin nojaaviin kirjoihin. On sanottava, että Nupposen kirja kolahti itseeni enemmän ehkä juuri siksi, että sinne on jätetty (tai jäänyt) vähän rosoa.

Ostin Finnconista muutaman muunkin Nupposen teoksen, palaan niihin kunhan tässä kerkiän.

Beauty

Lisää Sarah Pinborough:n synkeitä satuja: vuorossa on Beauty. No, vuorossa oli Beauty joskus kolmisen viikkoa sitten, eikä aika ole ollut muistikuvilleni aivan ystävällinen.

Beautyssa ruodittavaksi otetaan prinsessa Ruusunen ja kuutisensataa pari, kolme muutakin satua. Omalla tavallaan Beautykin on karmiva, mutta Poisoniin verrattuna kuitenkin vähän höppänä, sillä Poisonin karmivuus ei liity murhanhimoisiin henkilöhahmoihin.

Se, että tarinaan on punottu muitakin satuja (Punahilkka ja Tittelintuure muistini mukaan ainakin) ei oikeastaan palvele teosta. Käy nimittäin niin, että juoni tuntuu kovin täydeltä, jopa vähän tukkoiselta, ja pitkin matkaa huomaa miettivänsä, onko lisäsadut otettu mukaan vain, jotta kirjailija voi näyttää, kuinka nokkela hän on. (Se on tosin oikein ymmärrettävä tarve.)

Beauty on kuitenkin a) kohtuullisen viihdyttävä ja b) väljällä fontilla ja isolla kuvituksella siunattu teos, joten muuta tekemällä aikaansa voisi käyttää sekä huonommin että paljon enemmän.

(Jos ei vieläkään ole aivan varma, kannattaako Beauty lukea vai ei, voi myös tsekata, mitä Norkku asiasta on mieltä. Päätöksen joutuu silti tekemään itse.)

Poison

Sarah Pinborough on kirjoittanut sarjan romaaneja, jotka perustuvat satuihin. Käteeni osui Poison, tarkoitan, että se osui käteeni kun hain sen varauksena kirjastosta, ja sitten ojensin 50 snt kirjastolle vastineeksi, mutta ei siinä sen erityisempää ollut. Poison kertoo Lumikista, tietenkin.

Poison etenee aika näppärästi, taisin lukea tämän yhden sairaslomapäivän aikana. Siinä seurataan Lumikin äitipuolen tuntemuksia ja Lumikin myös. Ja lopulta erään prinssin.

Nythän on niin, että Lumikki on hyväsydäminen ja kaunis, mutta myös reipas ja rempseä nuori nainen. Kiskoo olutta kääpiöiden kanssa kuin minä opiskeluvuosinani. Itselläni ei tosin ollut kääpiöseuraa. No, asiaan. Lumikin äitipuoli ja prinssi ovat molemmat järkyttyneitä naisesta, joka näin julkeasti käyttäytyy. Lukijalle tulee väkisinkin sellainen olo, että Lumikin äitipuoltakin ehkä hieman vituttavat ne korsetit, joihin hän yrittää tytärpuoltaan sulloa, mutta äitipuoliparka on jo murrettu kapoisten vyötäröiden ikeen alla.

Pinborough on ottanut satuunsa jokseenkin feministisen kulman, ja siitä kulmasta katsottuna loppu oli pelottavinta, mitä olen hetkeen lukenut.

Saatan tutustua sarjan muihinkin osiin sikäli, kun niitä kirjastoon tulee.

Vähän Goldsteinia

Olen jostain muodostanut Lisa Goldsteinista kaksi mielikuvaa:

1. Rouva on arvostettu ... eeeh ... urbaanihkon fantasian kirjoittaja ja edelläkävijä
2. Booksy ei niin välittänyt Goldsteinin uusimmasta.

Nyt kun tarkistin, kävi ilmi, ettei Booksy ollenkaan lytännyt uusinta Goldsteinia vaikka minä muuta muistin (kyllä taas nähdään, miten hutera on ihmisen muisti.) Mielikuva #1 saattaa pitää paikkaansa, vaikka kahden lukunäytteen perusteella en olekaan aivan varma, miksi.

Ensimmäiseksi Goldsteinikseni luin Dark Cities Undergroundin, joka on kirjoitettu luullakseni joskus vuonna miekka, kirves ja sulkakynä. Siinä seikkaillaan metroissa, joissa myytit tulevat todeksi: nuori toimittajanainen yrittää tehdä elämäkertaa lastenkirjoilla suosioon nousseesta naisesta, ja törmää tämän poikaan ... joka kokee äitinsä käyttäneen pojan unia hyväkseen julmalla tavalla kirjat rustatakseen.

Toisena luin Booksynkin lukeman The Uncertain Places -kirjan, jossa nuori Will tapaa Livvyn ja Livvyn maagiselta vaikuttavan perheen. Perhettä ei juuri epäonni rasita, mutta onnekkuudesta pitää maksaa hinta, joka tuntuu Willistä kovalta. Sitten seikkaillaankin satumaailmassa.

Molempia kirjoja yhdisti kaksi asiaa: en välittänyt henkilöhahmoista enkä siitä, että iso osa juonesta pelkistyi kummalliseksi ympärijuoksenteluksi; todistuskappale A sisältää juoksentelua metrotunneleissa, todistuskappale B kiitää kuin hullu jonkinlaisen satumaan halki sinne tänne, tänne sinne. Henkilöhahmot puolestaan jäävät vähän elottomiksi. The Uncertain Places -kirjan Will on minusta erityisen rasittava tyyppi tehdessään miehekkäästi päätöksiä kaikkien puolesta muita kuuntelematta.

Eloton päähenkilö on vähän vaikea konsepti, joten yritän selittää: lukijana minulle ei ollut missään vaiheessa kovin selvää tai ymmärrettävää, miksi joku henkilöistä teki jotain - kummassakaan kirjassa. Miksi tuohon sivuhenkilöön luotetaan tai ei luoteta? Miksi mennään tuonne eikä tänne? Miksi Livvy muka on niin ihana, kun minusta hän vaikuttaa zombien ja aaveen ristisiitokselta?

Vaikka etenkin jälkimmäisessä kirjassa asetelma on ovela, vaikutelma jäi kuitenkin molemmista vähän latteaksi. Sitä odottaisi (jos nyt sattuu löytämään metrotunneleista Egyptin jumalia tai kukkulan sisältä pääsyn satumaahan) jonkinlaista ihmetyksen tuntua - mutta se jäi kyllä valitettavasti uupumaan.

Nyt - jos olen aivan rehellinen - hieman masentaa. Kun ei vaan ymmärrä, vaikka kuinka olisi arvostettu kirjailija, alkaa helposti epäillä, että vika on itsessä.

The Girl Who Fell Beneath Fairyland and Led the Revels There

Catherynne M. Valenten nuortenkirjalle, jolla on mahdoton nimi, saatiin viime vuonna jatko-osa, jolla on yhtä mahdoton nimi. Pitäkää peukkua, etten typottanut postauksen otsikkoa, sillä aion taas kopioida kirjan nimen siitä. Yksi, kaksi, kolme, hiiop: The Girl Who Fell Beneath Fairyland and Led the Revels There.

September pääsee takaisin Satumaahan, mutta suunniteltujen kivojen pikkuseikkailujen sijaan ohjelmassa on taas kunnon rytinää - Satumaan asukeilta katoavat varjot, mutta minne? Ja mihin kaikki taikuus näyttää hävinneen?

Mahdoton nimi 2 on vähintään yhtä sympaattinen ja ihana kuin ykkösosakin. Tätä lukiessani en voinut olla monta kertaa miettimättä, miksei tällaisia ollut, kun olin lapsi.

Jos tykkäsi ykkösestä, tykkää varmaan tästäkin, ja jos ei tykännyt ykkösestä, sitä ei vain ole tullut lukeneeksi.

Full disclosuren hengessä mainittakoon, että sain ykkösosan suomennoksesta hieman yllärinä arvostelukappaleen, jota silittelin iloisena, mutta jonka käännöksen onnistumista en uskaltanut vilkaista. Sanaleikittelevän Valenten kääntäminen on varmasti ollut haasteenpoikanen. Uskallan kuitenkin ehdollisesti suositella opusta lahjaideaksi jollekin lähipiirin tenavalle, jos ideoista sillä saralla on pulaa.

The Snow Child

Eowyn Iveyn The Snow Child perustuu vanhaan venäläiseen satuun pariskunnasta, joka ei saa lasta ... ennen kuin pieni, lumesta tehty tyttö eräänä yönä herää eloon.

Jack ja Mabel elävät Alaskassa 1920-lukua ja tekevät kovasti töitä tilansa raivaamiseksi, sillä elämä on kovaa. Molemmat surevat lapsettomuutta ja ainoaa, kuolleena syntynyttä lastaan yksinään ja niin kauhean yksin - ja sitten eräänä iltana vanha pariskunta kuitenkin päätyy riehumaan lumessa ja tekemään pikkuisen tytön lumesta. Seuraavana aamuna Jack näkee ensi kertaa Fainan, pienen tytön, joka näyttää elävän yksinään metsässä.

The Snow Childissa on paljon hyvää. Ivey kirjoittaa kauniisti - Alaskan luonto herää eloon aivan samoin kuin Jackin ja Mabelin osin vaikea, osin kaunis suhde. Maistuu elämältä! Fantastiset elementit on kirjoitettu kauniisti osaksi kirjaa - tämähän lasketaankin kai yleisesti enemmän valtavirran kuin fantasian joenhaaran puolelle - eikä Ivey sorru turhaan selittelyyn. Paljon vastuuta jää lukijallekin: kuka Faina lopulta oikein on?

Jos olisin analyyttinen lukija tai pätevä kriitikko, osaisin ehkä kertoa, miksei The Snow Child kuitenkaan noussut perushyvää lukukokemusta vahvemmaksi. Ehkä koin Mabelin tuskan liian kipeänä (myönnän kyllä, että ahdistuin siitä melko lailla) enkä siten päästänyt kirjaa kovin lähelle. Ehkä kirjasta ei vain lopulta ollut tulemaan kovin lähelle.

The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making

Catherynne M. Valente kirjoitti nuortenkirjan, jonka nimeä en todella aio kirjoittaa kahdesti. Hetki ... copy ... paste ... The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making on mainio satu.

September on melkoisen kyllästynyt elämäänsä, eikä juuri aikaile, kun vihreä tuuli käy kylässä ja ehdottaa reissua Satumaahan. Tästä alkaa seikkailu, jossa on kaikkea siistiä: taruolentojen byrokratiaa, kirjaston ja lohikäärmeen jälkeläinen, syksyn maa, oikeasti pelottavia käänteitä ja - viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä - loppuratkaisu, joka on ihan hirveän monella tasolla hyvä ja tyydyttävä. Ei lainkaan noita liiskaksi -tasoa. En ajatellut mennä juoneen sen syvemmin, sillä tämä jos mikä on "matka, ei päämäärä" -tyyppinen kirja.

Toivoisin tätä oitis suomennettavaksi, mutta muistelen, että tässä oli jokseenkin paljon kielellistä kikkailua, enkä tiedä, toivonko tätä kohtaloksi yhdellekään kääntäjälle.

Suosittelen.

Ash

Uhkasin taannoin teitä Malinda Lon Ashilla, ja nyt on tullut pelätty hetki. Tuhkimotarinan uudelleenkerronta silvuplee.

Ash kertoo siis Ash-tyttösestä, joka jää ilkeän äitipuolensa ja sisarpuoltensa armoille isänsä kuoltua. Ash päätyy piikomaan äitipuolelleen, ja elämä on synkeää, kunnes Ash törmää kuninkaan metsästäjättäreen. Päästäkseen hengaamaan kyseisen itsevarman naishenkilön kanssa Ash kääntyy läheisten haltioiden puoleen ... ja sitten se prinssikin tietysti huomaa sankarittaremme.

Ash ei nyt siis millään muotoa ole perinteinen Tuhkimon uudelleenkerronta - jos homoseksuaalisuus teemana kauhistaa, Ash tulee jättää väliin. Minusta kirjan parisuhdekuviot olivat virkistäviä, mutta kirja oli muutoin hieman ongelmallinen. Ash oli nimittäin päähenkilönä ohut ja kalsea, ja voitte uskoa, ettei mikään kirjallinen romanssi tunnu kerrassaan miltään, jos päähenkilö muistuttaa pakastettua paperinukkea. Hieman jännittävästi Ash vaikuttaa eniten ihmiseltä suhteessaan sisarpuoliinsa; tällöin käy ilmi, ettei päähenkilö suinkaan ole tuhkimomaisen alistuva ja suloinen, vaan paikoin aika kitkeräkin tyttö.

Ashista tuli mieleen Maria Turtschaninoffin Arra, sillä kirjoissa on joitakin yhteisiä lähtökohtia; ankeat perheolot, prinssi ... mutta Arra on sankarittarena paljon aktiivisempi ja tuntuu itse tekevän enemmän onnensa eteen kuin kohtuullisen passiivinen Ash, joka jää lähinnä odottelemaan apua haltioilta.

Ashille on ilmeisesti ilmestynyt sisarromaani Huntress, mutta minulle ei jäänyt mitään erityistä tarvetta tutustua siihen tarkemmin - vaikka metsästäjätär ainakin Ashin tarinassa on selvästi kiinnostavampi henkilö kuin itse sankarittaremme.

A Curse Dark as Gold

Rumpelstiltskinin - tai, suomeksi, Tittelintuuren - tarina on minusta ollut aina jotenkin epäreiluuden huipentuma. Ajatelkaa nyt: tyttö suljetaan oman mylläri-isänsä ja maan kuninkaan toimesta tornihuoneeseen kolmeksi yöksi kehräämään oljesta kultaa tai muuten. Ja kun epätoivoinen mimmi (joka tietenkään ei osaa kehrätä oljesta kultaa) tornissa suunnittelee omia hautajaisiaan, ainoa, joka edes yrittää auttaa, on kummallinen nimetön kääpiö, josta tietenkin lopuksi tehdään tarinan konna. Eikä nyt edes mennä siihen, että palkinnoksi "onnistuneesta" kehruu-urakasta sankaritar pakkonaitetaan maan prinssille.

Tämä ei mitenkään selitä sitä, miksi päädyin hommaamaan seuraavaksi äänikirjaksi Elizabeth C. Buncen uudelleenkerronnan Rumplestiltskinin tarinasta nimellä A Curse Dark as Gold, mutta näin nyt kuitenkin kävi. Ja jälkikäteen fiilikset olivat tosi ristiriitaiset.

Aloitetaan hyvästä. Kirjailijatar Bunce ilmeisesti inhoaa pohjatarinaa samoista syistä kuin minä, ja ACDaG onkin enemmän tarina oikeudenmukaisuudesta: siitä, miten myllärin tytär Charlotte yrittää ymmärtää sukunsa yllä leijuvaa kirousta ja sovittaa vanhat tapahtumat. Se on myös kiehtova katsaus vesivoimalla toimivien, kankaiden tuottamiseen keskittyvien myllyjen toimintaan ja se on monella tapaa mukavan kotoisa - ei lainkaan eeppinen, vaan lämmin ja kodin piiriin ja toimintaan keskittyvä. Kirous, joka mylläreiden suvun yllä lepää, paljastuu hiljalleen, mutta välillä Charlotten elämässä on tilaa myös onnellisille hetkille.

...Mutta sitten se ärsyttävä. Ensinnäkin kaikki se huonon onnen määrä, joka kirjan keskuksena toimivaa myllyä koettelee, on suoraan sanottuna jo hieman ahdistavaa. Ehkä vaikutus olisi ollut vähäisempi luettuna, mutta kuunneltuna ... välillä teki mieli heittää puhelin pusikkoon. No, ei vähä mitään - se, mitä todella inhosin kirjassa, oli raivostuttavaksi yltyvä päähenkilö Charlotte. On kahdensorttisia juonikuvioita, joita todella en arvosta:

1. Kaikki pohjautuu typerälle valheelle -juonikuviot (erityisen käytettyjä huonoissa komedioissa)
2. Päähenkilö yrittää selvitä kaikesta yksin, puhumatta ongelmistaan ikinä kellekään (etenkään kellekään, joka välittäisi koska heitähän ennen kaikkea tulee suojella kaikilta maailman ikävyyksiltä) -juonikuviot*, jollaista ACDaG erinomaisesti ilmentää.

Päähenkilön puhumattomuuden typeryys sai minut, avoimen ja verbaalisen viestinnän ikuisen kannattajan, todella repimään hiuksia päästäni, enkä ole ihan varma, korvasiko lopussa tapahtunut kasvu sillä saralla ihan kauheasti. Loppu kyllä pelasti paljon - sävelsin jo päässäni postausta, jossa haukun kirjan kokonaisuudessaan maan rakoon.

No, tunteita tämä ainakin herätti.

* Nimeäisin nämä mielihyvin Atlastyttö- (tai Atlaspoika-) juoniksi, ellei herra Sivukirjasto käyttäisi sitä sanaa kuvaamaan erästä Liina Sivukirjastoa joka yrittää kuljettaa selkärepussaan liikaa tavaraa.

Redemption in Indigo

Oi-joi-joi. Karen Lordin esikoisteos jätti sanattomaksi. Erityisen sanattomaksi se jätti, koska kuuntelin sen äänikirjana, ja kokonaisuus toimi niin hyvin, että melkein kuuntelin sen uudestaan saman tien. (Robin Miles, sinäkin voit tulla meille asumaan ja lukemaan iltasatuja.)

Redemption in Indigo pohjautuu - ainakin osittain - senegalilaiseen kansansatuun, mutta ymmärsin jostakin, että tosiaan vain osittain. Niin tai näin, ahmattimiehensä jättävästä ja kaaoksen voimat käsiinsä saavasta Paamasta kertova tarina on kiehtova, lämmin ja toiveikas, ja sitä lukee ilokseen, sillä (kuten kannessakin sanottiin) sanaakaan ei toivoisi tarinasta muutettavan, ei mistään syystä.

Lukekaa Redemption in Indigo, lukekaa! Siitä tulee onnellinen ja hyvä mieli! Ja jos mahdollista, älkää vain lukeko, vaan kuunnelkaa, sillä kirjan äänikirjaksi lukenut Robin Miles on huikean hyvä kertoja jonka jumalaiseen ääneen voisi upota tuntikausiksi (ei sillä, ettenkö olisi uponnutkin.)

Jos ette usko minua, Tor.comin sivuilla on tarjolla pieni maistiainen tekstistä. Minä jään odottamaan Karen Lordin seuraavaa teosta, toivon sen ilmestyvän mieluiten huomenna.

The Changeling

Arvatkaa huviksenne, olinko ihan varma, että Delia Sherman oli Finnconissa tämän vuoden kunniavieraana? Ehdin jupista pitkän pätkän henkilökohtaisesta Finncon-historiastani (turhan pitkän, kun ottaa huomioon, että minulla ei ole paljonkaan henkilökohtaista Finncon-historiaa), kunnes tajusin, että itse asiassa kunniavieraana oli Ellen Kushner. Mikä teki koko Finncon-pätkästä vähän epärelevantin.*

Tämän pitkän alkujorinan tarkoitus oli hämätä lukijoita niin, ettei kukaan huomaa, että minulla on vielä tavallistakin vähemmän sanottavaa Delia Shermanin kirjasta The Changeling.

Neef on vaihdokas, joka asuu New York Betweenissä, Manhattanilla joka on eräänlainen rinnakkaistodellisuus ja haltioiden ja keijujen asuttama. Verensä vetämänä Neef - väistämättä - toikkaroi niskoilleen alueen hallitsijan vihat ja tulee karkoitetuksi - ellei suorita kolmea tehtävää.

Kolme tehtävää on aika tavallinen sadun kaava, ja Sherman käyttää sitä kivasti. Tarina on aika moderni ja oikein vauhdikas, eikä siinä ollut oikein mitään, mistä en olisi pitänyt. Mutta kuitenkin: vaikkei mikään oikeastaan ollut pielessä, en voi väittää, että olisin suorastaan rakastanut kirjaan. Saatoin olla väärässä mielentilassa, tai vain väärä ihminen - jos nauttii sadunomaisesta nuortenfantasiasta, ei The Changeling ole varmastikaan ollenkaan huono vaihtoehto.


* Sitten luin, että Delia Sherman oli ollut Ellen Kushnerin kanssa Finnconissa. Mutta koska Finncon-pätkä on nyt bittien taivaassa, julistan sen silti epärelevantiksi.

Wildwood Dancing

En ole ikinä ennen lukenut mitään Juliet Marillierilta, mutta jossain välissä olin kahmaissut - varmaan jostain pokkarialesta - mukaani Wildwood Dancing -kirjan (ja voi APUA, tajusin just, että Aksussa on taas pokkariale, toivottavasti ei ole vielä mennyt sivu suun)* ja tänä keväänä se normaalin satunnaisprosessin kautta päätyi lukulistallekin.

WD sijoittuu historialliseen Romaniaan, ja on oikeastaan monen tutun sadun uudelleentulkinta. Päällimmäisinä näistä saduista mainittakoon 12 tanssivaa prinsessaa ja Trinsessa ja sammakko. Päähenkilö Jena ramppaa sisarineen täydenkuun aikaan haltioiden luona tanssimassa ja kaikilla on tosi mukavaa - mutta sitten vanhin sisko rakastuu haltiamaassa hieman epäilyttävään nuoreen mieheen ja Jena joutuu tosielämän puolella huolehtimaan perheestään ja taistelemaan vallanhaluisen serkkunsa kanssa. Hankaluuksia seuraa, mutta onneksi Jenalla on tukenaan (tirsk) lemmikkisammakko Gogu.

WD oli oikein sympaattinen, himpun verran romanttillinen ja kaiken kaikkiaan oikein mukavaa luettavaa. Esimerkiksi kesäksi. MUTTA ei sovi niille, jotka etsivät uutta George R. R. Martinia.

* Tämä alennusmyyntimainos (josta ei maksettu, Akateeminen huom.) kirjoitettiin viikko kaksi viikkoa sitten. Ei mennyt aleet ohi, mutta teiltä saattoi mennä jos vasta nyt heräsitte.

The Secret History of Moscow

Avasin juuri toiveikkaana tämän postauksen luonnoksen, ja havaitsin, että olin saanut kirjoitettua vallan kokonaisen otsikon.

Kaiken kaikkiaan en enää ole ihan varma, mitä sanoisin. Suhtauduin jotenkin hirveän toiveikkaasti Ekaterina Sedian kirjaan The Secret History of Moscow, jonka kannessa on vielä Neil Gaimanin suositus (joka nyt sinänsä ei ole mikään ylittämätön laadun tae), mutta petyin ehkä hieman. Sitä ne suuret odotukset teettävät.

TSHoM:issa päähenkilö Galinan sisko Masha ottaa ja katoaa. Katoamispaikalta lehahtaa lentoon iso naakka. Galina alkaa tutkia tapausta yhdessä poliisi Yakovin kanssa, jonka tietoon on tullut useita epäilyttävän lintumaisia katoamistapauksia. Kaksikko päätyy yhdessä erään humaltuneen katutaiteilijan kanssa Moskovan alamaailmaan, jossa vastaan tulee koko kavalkadi venäläisten kansansatujen hahmoja.

Voisi ehkä ajatella, että jonkin verran tuttu kaava siis; ainakin niille, jotka Neverwherensä ovat lukeneet.

No, venäläisten kansansatujen hahmoistahan on ilo lukea. Henkilökohtaisesti riemastuin eritoten siitä, että Kuolematon Kasshei esiintyi kirjassa. Kassheihan on tuttu ja rakas (ainakin minulle) jo Eduard Uspenskin loistokirjasta Alas Taikavirtaa. (Joitakin muitakin lapsuudesta tuttuja hahmoja löytyi, mutta tulkinta oli joskus hankalaa - oli vähän hankala tajuta, että One-Eye Likho on yhtä kuin Iivari Pahasilmä.)

Kirjan kirjoitustyylissä oli myös jotain riemastuttavan venäläistä - tai sitten olen sekaisin, mitä mahdollisuutta ei pidä poissulkea. Siinä kerrottiin myös elävästi Neuvostoliiton ajoista, ja sehän toki on aina kiehtovaa; lähes toinen maailma jo sinällään.*

Kirjallisena elämyksenä TSHoM ei silti ollut vallan tajunnanräjäyttävä, ja jossain vaiheessa huomasin keskittymiseni herpaantuvan pahan kerran. Tosin koiruus oli tullut taloon juuri tämän kirjan aikoihin joten saatoin myös olla pelkästään rättiväsynyt.

Jos urbaani fantasia tai venäläiset asiat viehättävät, suosittelen silti. Ainakin itseäni Venäjä kiinnostaa juuri nyt; menin jopa niin pitkälle, että aloitin - ja aivan kohta lopetan - Dostojevskin Karamazovin veljekset. Mutta siitä lisää myöhemmin.


* Itsestään selvää lienee, että jos Venäjä tai Neuvostoliiton aika tahi Moskova kiinnostavat, on luettava heti Bulgakovin MAHTAVA Saatana Saapuu Moskovaan.

Mestaritonttu

Olen TAAS jäljessä, kirottua. Yritän hoitaa nämä nyt aikajärjestyksessä.

En missään nimessä myönnä suhtautuvani kovin nostalgisesti lapsuuteen - olkoonkin, että silloin sekä kesät että kirjat olivat pidempiä, limsa parempaa ja sarjakuville aikaa - mutta silloin tällöin luen uudestaan lempparikirjojani, joista ihan ehdottomasti yksi oli Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut. (Enkä näköjään ole yksin: Hesarin äänestyksessä Mestaritonttu kohosi suosituimmaksi kotimaiseksi lasten- ja nuortenkirjaksi.)

Luin sen uudestaan taas hiljattain, ja olin hieman masentunut ainoastaan siitä, miten paljon kirja oli lyhentynyt. Muutoin se ylsi kyllä hyvinkin samalle tasolle kuin vuonna, erm, kaheksankytjotain kun sain sen äidiltä.

Kirjahan on jatkoa hyvin lyhyelle satukirjalle Päivikin satu. Mestaritonttu on kuitenkin jännittävämpi noitineen ja tonttuineen ainakin minusta. Kyöpelinvuori vaikutti yhä yhtä kiehtovalta, jos nyt ei enää niin kovin pelottavalta. Mestaritonttu tuntuu myös hyvin suomalaiselta - mikä on tietenkin ihan taivaallista, kun yleensä suomalainen sadunkerronta jää anglosaksisen perinteen jalkoihin niin että hujahtaa. Kielenkäyttö on sitäpaitsi ihanaa: kuka enää sanoo "Älä ole milläsikään" - ja kuka voi olla nauttimatta tuon lukemisesta?