Clockwork Prince

Lupasin itselleni jättää seuraavan Cassandra Claren rauhaan, mutta tässä sitä taas ollaan.

Kolmen tähden kirjat ovat vähän vaikeita. Esimerkiksi tämä sarjan kakkososa, Clockwork Prince, on selvästi parempi kuin ykkösosa, Clockwork Angel, mutta ne ovat silti molemmat kolmen tähden kirjoja. Ja CP oli jo sen verran ok, että tiedän melkoisella varmuudella lukevani sarjan viimeisenkin osan.

Tässä sarjan kakkososassa Tessa Gray jatkaa hengailua Lontoon Instituutissa pyrkien selvittämään omaa alkuperäänsä samalla, kun tuskailee mahdonta rakkauttaan kahteen eri poikaan. Will, toinen pojista, selvittää omia ongelmiaan (tiesimmehän kaikki, että niitä kyllä on) ja ratkaisuja löytyykin - täytyy sanoa, että paikoin Clare osasi olla aidosti hauska. Samalla tietysti instituuttia johtavat Charlotte ja Henry ovat menettää paikan hallinnan, ja koko posse yrittää löytää trilogian arkkivihollista todistaakseen nykyjohdon pätevyyden. Peruskauraa. Olennaisinta oli, että teksti viihdytti, paikoin jopa nauratti ja kidutettu romanssi oli jätetty aika lailla kirjan loppupuolelle, jossa se oli niin absurdin ilmeistä, ettei se oikein edes onnistunut ärsyttämään.

Tänne vaan seuraavakin.

Ja sitten siihen varsinaiseen syyhyn, joka sai minut tarttumaan näppäimistöön: Odysseus-päivitys. Olemme ohittaneet puolimatkan krouvin, ja meno on edelleen mukavaa. Sanon "olemme" siksi, että luen Joycea välillä ääneen neiti Sivukirjastolle - teksti on vaihtelevaa, ja osa siitä sopii mainiosti ääneenluettavaksi.

Living With Ghosts

Kari Sperringin Living With Ghosts oli lopulta yllättävän sujuva lukukokemus, vaikka meinasin kyllä tikahtua kaiken sen surullisen draaman määrään jo alkusivuilla.

No, sivuilla ja sivuilla, luin tämän kännykälläni. Ihan ensi alkuun on mainittava, että kirjasta kiinnostuneiden kannattanee hankkia tämä paperisena versiona - en ole ikinä nähnyt kirjaa, jossa on näin paljon typoja ja ... taittovirheitä? Kun kirjassa seurattu hahmo vaihtuu välillä, olisi vaihtelusta kaivannut jotain typografista vihjettä - paikoin ihan vaan kappalejakokin olisi auttanut. Lisäksi kursiivilla olevissa osioissa luvattoman moni sana oli jostain syystä kirjoitettu putkeen. Ja kun sanon "luvattoman", tarkoitan, että kaksikin tällaista olisi ollut liikaa, mutta valitettavasti tässä ilmiö oli enemmän sääntö kuin poikkeus.

Sitten itse juoneen. LWG on eeppisehkö fantasia, jossa eräässä joen varrella sijaitsevassa suurkaupungissa juonittelu ja taikuus saavuttavat lakipisteensä. Vieraan vallan agentti Quenfrida juonittelee yhdessä vasallikuningaskunnan prinssin kanssa kaupungin tuhoa vastaan, ja häntä ovat estämässä vain Quenfridan epäonnistunut oppipoika Gracielis ja kaupungin johtohahmon kanssa onnettomasti naimisissa oleva, entisen ystävänsä aaveen nähnyt Thiercelin.

Suuria tunteita räiskyy puolelta toiselle ja enimmäkseen hahmot kieriskelevät omassa tuskaisessa synkkyydessään, mutta tästäkin huolimatta kirja onnistui takkuisen alun jälkeen olemaan kohtuullisen viihdyttävä. Vaikka kirja ylittikin ärsytyskynnykseni rakentamalla ison osan juonesta täydellisen viestinnän puutteen varaan, viittasin asialle tällä kertaa kintaalla ja uppouduin lukemaan yrittämättäkään kiintyä hahmoihin sen enempää. Ja viihdyttävyyden lisäksi muuta ei ehkä voikaan vaatia kirjalta, jota lukee kännykällä enimmäkseen metromatkojen aikana ja öisin imettämään herättyään.

Graveminder

Melissa Marrin uutuuden, Graveminderin, kohdalla jäin miettimään melko pitkäksi aikaa sitä, miten yleinen keskittymiskyvyttömyyteni vaikuttaa kokemuksiini lukemistani kirjoista. Voihan olla, että Graveminder olisi ollut minusta tosi hyvä jossain toisessa elämäntilanteessa?

Epäilen kyllä. Ei Graveminder sinänsä ollut huono, mutta siinä ei ollut juonta tai järkeä oikein nimeksikään, ja kuten aina tällaisissa kirjoissa, asia pitää korjata typäreesti käyttäytyvillä päähenkilöillä. Itse asiassa, näin retrospektiivinä kun asiaa ajattelen, olihan se kyllä aika huono.

Graveminder on toinen lyhyen ajan sisällä lukemani tarina amerikkalaisesta pikkukaupungista, jossa on tehty kummallinen, kaupunkia suojeleva diili. Tällä kertaa diili on tehty kuoleman kanssa - kaupunki on turvallinen, ja hyvin menee, mutta kukaan ei pääse lähtemään. Paitsi paikallisen ... no, kuolleet aloillaan pitävän naisen, graveminderin, tyttärentytär Rebekkah, joka pakenee kaupunkia ja ennen kaikkea paikallisen hautausurakoitsijan komeaa poikaa Byronia (HUOKAUS.) Sitten mummo graveminder kuolee epäilyttävissä olosuhteissa ja Rebekkahin on otettava lusikka kauniiseen käteen ja palattava.

Olen oikeasti kurkkuani myöten täynnä angstisia nuoria aikuisia, jotka "pakenevat rakkautta" kuvitellen olevansa kovinkin vakuuttavia kuolevia joutsenia, ja Rebekkah on juuri tällainen. Paljon parempi ei ole rakkaudesta riutuva Byronkaan. Kun vielä päähenkilöiden juoneenkin liittyvät ratkaisut ovat puolet ajasta suorastaan typeriä ja selvästi suunniteltu vain pidentämään sivumäärää hädintuskin yli kolmensadan ... no, niin. En odottanut mitään suuria; halusin vain viihtyä. En viihtynyt, enkä suosittele.

Clockwork Angel

Höyrypunk nostaa ilmeisesti metallista ja tikittävää päätään, kun Cassandra Clarekin päätti sijoittaa uuden trilogiansa vanhaan universumiinsa, mutta 1800-luvun Lontooseen kellopelien, vietereiden ja höyrykoneiden keskelle. Clockwork Angel on trilogian ensimmäinen ja jokseenkin keskinkertainen osa.

Orpo Tessa matkustaa uudelta mantereelta Lontooseen isoveljensä perässä, mutta laivaa vastassa ei olekaan veli Nathaniel, vaan kaksi kummallista tätiä, jotka sieppaavat Tessan ja alkavat treenata tämän taikataitoja esille. Tessalle eivät tätien aikomukset selviä koko ankean koulutusohjelman aikana, mutta ennen pitkää pelastaa komea nuori varjojenmetsästäjä* Will. Will kuskaa Tessan paikallisten varjojenmetsästäjien eli nephilimin piilopaikkaan, josta tulee myös Tessan koti, muun nephilim-kaartin luvatessa auliisti auttaa kadonneen veljen arvoituksen selvittämisessä. Tessa tarvitsisi apua myös Willin rehellisesti sanottuna kohtuullisen teiniangstisen käytöksen selvittämisessä; draamaa piisaa.

CA ei ollut ihan yhtä mukaansatempaava kuin ensimmäinen Claren trilogia; en osaa sanoa tarkalleen miksi, ensimmäisessäkin trilogiassa teini-ikäiset draamakuningatar-puupäät olivat henkilögallerian molemmissa sukupuolissa yliedustettuina, joten ongelma ei varmastikaan ollut siinä, ja höyrypunk on genrenä yleensä suoraviivaisen fantastinen. Ehkä kyse on siitä, että tämäntyyppinen kidutettu nuori rakkaus on jossain määrin jo nähty, kiitos vain, eikä näin vanhana ja väsyneenä enää jaksa henkeään pidätellen odottaa sitä antiklimaattista hetkeä, jolloin romanttinen sankari A paljastaa kauhean salaisuutensa, lukija B alkaa nauraa, eikä romanttinen sankari A silti ymmärrä tehneensä kärpäsestä härkästä.

Toisaalta Claren uusin pitää sisällään erinomaisen nautinnollista dialogia, joten jos sattuu olemaan lukija, jonka viihtyminen ylipäänsä on mahdollista kohtuullisen romantillissävyisen höyrypunk-kirjan parissa**, CA on melko taattua viihdettä.


* Lue ykköstrilogia; Clare selittää ajatuksensa paremmin kuin minä ikinä. 
** Ymmärrän, että kaikki eivät tällaisia lukijoita ole.