The Demon and the City

Liz Williamsin The Demon and the City on se kirja, jota äitini osoitti Naistenklinikalla vieraillessaan ja sanoi järkyttyneenä herra Sivukirjastolle että "Kato nyt! Sillä on kirja mukana." "Sillä on neljä kirjaa", vastasi herra Sivukirjasto kuivasti.

Minä, Liina Ivalo Sivukirjasto, jäin hämmentyneenä miettimään, tuliko äidilleni nyt ihan tosissaan jotensakin yllärinä, että otan synnytyssairaalaan kirjan. Yritin lukea jopa synnytyksen aikana, mutta se ... ei ihan toiminut, ollen ehkä pisin yhtenäinen ajanjakso aikoihin jolloin en ole saanut luettua jotakuinkin sanaakaan (poislukien yöt, jolloin nukun.) Tai ehkä se oli vain TDatC, jonka vuoksi lukeminen synnytyksen aikana tökki - olen melko varma, että jotain todella vetävää kirjaa olisin saanutkin luettua?

Niin tai näin, luin TDatC:ä pitkään ja hartaasti ja välillä hieman turhautuneena. Liz Williamsin Inspector Chen -sarjaa on kehuttu kovasti, mutta en ole oikein itse päässyt siihen sisään - muistan saman turhautuneen tunteen jo ensimmäisen osan kohdalta. Siis sen envaantajuu-fiiliksen, joka iskee kun lukee kirjaa, josta ilmeisesti kaikki muut ovat pitäneet.

Inspector Chen -kirjat sijoittuvat lähitulevaisuuden Aasiaan, Singapore Three -nimiseen kaupunkiin, jossa sekä helvetilliset demonit että taivaalliset olennot (aasialaisen mytologian mukaan molemmat) ovat arkipäivää. Tässä sarjan toisessa osassa tarkastaja Chenin apulainen, demoni Zhu Irzh, alkaa selvittää nuoren perijättären murhaa omin nokkinensa tarkastajan lomaillessa Hawaijilla (miksen minä lomaile Hawaijilla?) ja törmää vaikeuksiin - ilmeisesti Taivaassa on kapina.

No, kirja oli kohtuullisen vauhdikas, mutta vauhti ei jostain syystä onnistunut tempaisemaan minua mukaansa. En oikein osannut myöskään kauheasti välittää kirjan henkilöhahmoista - ja nyt sitten mietitte, että mistä minä tässä pidin, kun kuitenkin annan kirjalle kolme tähteä, eikö niin? Kirjan miljöö ja konsepti ovat kiehtovia, ja luulen, että iso osa ongelmista on lukijan paisuneissa odotuksissa pikemminkin kuin kirjan ongelmissa. Luulen lukevani tästä vielä seuraavatkin osat (koska olen ne innoissani ostanut köhh) mutta ehkä viritän odotuksiani hieman alakanttiin vastedes.

Dragon in Chains

Luin Daniel Foxin Dragon in Chainsin kokeellisesti Androidin Kindle-applikaatiolla, mikä lukunautinnon kannalta saattoi olla virhe - ei niinkään siksi, että applikaatiossa olisi jotain vikaa, vaan siksi, että luetut pätkät jäivät selkeästi lyhyemmiksi ja kirjan pariin palasi huomattavasti harvemmin kuin muutoin ehkä olisi käynyt*. Niinpä lohikäärme oli työn alla lähes koko kevään, kunnes taannoisena toukokuisena viikonloppuna Tukholmassa sain sen vihdoin luettua.

DiC kertoo kuvitteellisesta itämaisesta valtakunnasta, jossa keisari pakenee kapinaa kaukaiselle saarelle, ja saaren asukkaat, muut päähenkilöt, sotkeutuvat kuka mitenkin valtakunnan tapahtumiin, jotka yhtäkkiä liippaavatkin läheltä. Samaan aikaan lauma merirosvoja ryöstää luostarin, jonka tärkein tehtävä on ollut pitää meren alle kahlittu lohikäärme jatkossakin vangittuna. Kuolleet munkit eivät voi tehtäväänsä täyttää, joten laivapojaksi shanghaiattu Han joutuu kovan paikan eteen jatkaessaan munkkien työtä.

Ensin en innostunut DiC:ista juurikaan. Se tuntui kylmältä ja sateiselta, huumorintajuttomalta ja vakavalta, ja mietin monta hetkeä miksi länsimaiset kirjailijat eivät tunnu saavan pseudo-aasialaisiin romaaneihinsa yhtään lämpöä tai iloa (esimerkiksi Lian Hearnin kirjat ovat olleet minusta hieman luotaantyöntäviä juuri tästä syystä.) Vai voiko kyse olla siitä, että kulttuurit todella ovat niin kaukana toisistaan? Sitäpaitsi ärsyynnyin siitä, että lohikäärmeparka piti kahlita meren alle. Mutta pikku hiljaa - sattumalta, samoihin aikoihin, kun kirjalle tarjottavissa ollut lukuaika kasvoi - huomasin, että aloin lämmetä tarinalle. Lopussa kirjaa suorastaan hotki. En ole varma, piristyikö tahti, alkoiko kirjan eri tarinalinjoissa nähdä yhtäkkiä järkeä, vai oliko kyse lopulta siitä, että mitä enemmän (mille tahansa) kirjalle antaa, sitä enemmän siltä saa.

Ja lopusta pidin kovasti - vaikken nyt ole lainkaan varma, haluanko lukea sarjaa loppuun asti. Entäs jos myöhemmät osat vesittävät erinomaisen lopun? Eihän sellaista kestä edes ajatella.

* Luin applikaatiolla lähinnä siis äärimmäisen tylsyyden täytehetkinä, jollaisia en oikein voi sietää. Tiedättehän, esimerkiksi kun odottelin Sivukirjastokoiran kanssa ulkona, että herra Sivukirjasto tulee ulos ravintolasta noutoruoan kanssa ja voimme lähteä kotiin syömään - mitä muutakaan siinä voisi tehdä? Katsella ihmisiä? Ei käy.