A Natural History of Dragons

Marie Brennanin A Natural History of Dragons kertoo vähän niin kuin Englannista (ei kuitenkaan nimeltä Englannista, mutta kaikkihan me Englannin tunnemme vaikka se olisikin puettu fantasiavaltakunnan asuun) ja naisesta, joka aikansa aatelisnaisille epäsopivasti haluaa tutkia lohikäärmeitä.

Kuuntelin äänikirjana. Kokemus oli herkullinen.

Kun päähenkilö Lady Trent kirjoittaa sarjassa muistelmiaan jo vanhana, arvostettuna luonnontieteilijänä, ja lukijaksi on valikoitunut Kate Reading, joka tekee huikean hyvän luennan, on vaikea mennä kovasti pieleen.

Ja kirjakin on oikein hyvä! Virkistävä lohikäärmeisä viktoriaanishenkinen fantasia! Tai ainakin luulen, että kirja oli oikein hyvä, mutta voi olla, että kyse on vain siitä, että Kate Reading oli niin tosi hyvä!

Selvittääkseni, onko kyse kirjan vai lukijan laadukkuudesta aion kuunnella jatko-osankin. Siinäkin on tosin lukijana Kate Reading, joten voi olla, etten pääse mihinkään johtopäätökseen, mutta tutkimusta tehdessäni minulla on epäilemättä hauskaa.

Seraphina

Rachel Hartmanin Seraphina oli virkistävä.

Teos sijoittuu maailmaan, jossa lohikäärmeet ja ihmiset ovat sotineet vuosia. Sitten on tehty hutera rauha, ja ihmishahmon omaksuneita lohikäärmeitä on kaupunki väärällään. Etenkin ihmiset kyllä katsovat liskonsukuisia melko karsaasti, eivätkä ketään niin karsaasti kuin puoliverisiä. Tässä vaiheessa näyttämölle kävelee Seraphina, hovin musiikkimestarin apulainen, joka on saanut isältään ehdottoman käskyn pysyä poissa julkisuuden valokeilasta ja kuolleelta äidiltään ... jotain muuta. Sitten hovissa alkaa tapahtua vaikka mitä kummallista: näyttää siltä, että joku haluaa tehdä rauhasta selvää, ja Seraphina tahtomattaan sotkeutuu tapahtumiin.

Hartman onnistuu ihan mainiosti: vaikka yleensä kannatan avointa viestintää, Seraphinan tapauksessa oli selvää, miksei hän halua perintötekijöistään juuri huudella. Sankarittarena Seraphina on aika aito ja rakastettava. Kirjan romanssikin on elämänmakuinen, ei ollenkaan siirappinen tai urpo. Hauskaakin Seraphinan seurassa taisi ajoittain olla.

Kansi oli kyllä ihan superkökkö.

The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making

Catherynne M. Valente kirjoitti nuortenkirjan, jonka nimeä en todella aio kirjoittaa kahdesti. Hetki ... copy ... paste ... The Girl Who Circumnavigated Fairyland in a Ship of Her Own Making on mainio satu.

September on melkoisen kyllästynyt elämäänsä, eikä juuri aikaile, kun vihreä tuuli käy kylässä ja ehdottaa reissua Satumaahan. Tästä alkaa seikkailu, jossa on kaikkea siistiä: taruolentojen byrokratiaa, kirjaston ja lohikäärmeen jälkeläinen, syksyn maa, oikeasti pelottavia käänteitä ja - viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä - loppuratkaisu, joka on ihan hirveän monella tasolla hyvä ja tyydyttävä. Ei lainkaan noita liiskaksi -tasoa. En ajatellut mennä juoneen sen syvemmin, sillä tämä jos mikä on "matka, ei päämäärä" -tyyppinen kirja.

Toivoisin tätä oitis suomennettavaksi, mutta muistelen, että tässä oli jokseenkin paljon kielellistä kikkailua, enkä tiedä, toivonko tätä kohtaloksi yhdellekään kääntäjälle.

Suosittelen.

Discount Armageddon

Asia, jonka olen aina kuvitellut tapahtuvan vain muille ihmisille: jonkin kirjan lukeminen metrossa nolottaa.

Sitten kirjastosta tuli varausilmoitus: Seanan McGuiren uuden sarjan aloitusosa Discount Armageddon olisi noudettavissa. Ja yhtäkkiä kävi niin, että piilottelin kirjan kantta kanssamatkustajilta. Katsokaa nyt:

Huoh.

Kirja itsessään on ihan menevää paranormaalia romantiikka, mutta vähän liian höperö, jotta jaksaisin seuraavaa osaa henkeäni pidätellen odottaa. Lyhyesti: Verity Price on kilpatanssija (vakiotansseja ja lattareita! Please! Miksei edes katutansseja?) ja hirviönmetsästäjä, jonka perhe on ottanut ns. humaanimman linjan möpöjen kanssa: ensin varoitus ja sitten vasta henki pois. Mutta nyt Verityn reviirille saapuu komea Dominic, jonka edustama taho on enemmän tihulaisten suoraviivaisen torjunnan kannalla. Vaan äkkiäkös Verity opettaa italiaanon tavoille, etenkin kun samalla kaupungissa katoaa nuoria naisihmisiä yliluonnollisten olentojen vaalipiiristä.

Lajinsa edustajana DA oli varmaan ihan ookoo, mutta jos pysyvin muistijälki on kannen piilottelusta (äsken piti googlettaa Dominicin nimi, jota esimerkiksi kukaan Amazonin arvioija ei nähnyt tarpeelliseksi mainita), voidaan arvella, että Nobel-komiteakaan ei tule ihan toviin ehdottamaan palkintoa McGuirelle.

Ai, niin, päähenkilöä palvovista uskonnollisista hiiristä pidin kovasti.

EDIT. Suljen kommentoinnit tästä postauksesta, tänne sataa spämmiä.

A Strong and Sudden Thaw

Kaivoin tiedon R. W. Dayn kirjan A Strong and Sudden Thaw jostain, ja itse kirjan kirjastosta, ja sen premissi kuulostaa jokseenkin mielipuoliselta. Ekokatastrofin jälkeistä elämää ja ... lohikäärmeitä?

Tänäkin vuonna Rumin Kansi -kisan voittaja on selvillä jo nyt.

David elää pikkukaupungissa jossain Jenkeissä. Yhteiskuntaa sellaisena kuin me sen tunnemme ei enää ole; uuden jääkauden tultua väki on taantunut pitkälti agraariyhteiskunnaksi. Kirjat ovat harvinaisia, vaikka sivistyksen syrjässä yritetään vielä rimpuilla kiinni. Sitten tulevat lohikäärmeet, hyökkäävät karjan ja lasten kimppuun, eikä keskushallinnosta tunnu olevan mitään apua. Davidilla on kuitenkin muutakin ajateltavaa, sillä alas kylään on muuttanut uusi parantajan oppipoika, Callan, johon David rakastuu. Hankalampi homma, sillä kylä on asenteidensakin puolesta taantunut melkoisesti - homous on jälleen syntiä.

ASaST oli mainio kirja, vaikka ... kannen nähtyäni minulla oli asiasta epäilykseni. Davidin ja Callanin romanssi oli sympaattinen - jos nyt 17-vuotiaan löytämä elämän rakkaus on yhtä jännittävä konsepti, oli kyseessä sitten homo- tai heterosuhde. Dayn kuvaama yhteisö toimii ja on kohtuullisen uskottava lähes koko kirjan ajan; vain lopussa siirrytään nähdäkseni satuilun puolelle. Kiehtovinta kirjassa onkin muistutus siitä, miten ohut pintakerros sivistys meissä on ja miten helposti taannumme tilaan, jossa muiden kontrollointi syystä toisesta on yhtäkkiä ihan ok.

Niin ja ne lohikäärmeet - nekin toimivat teoksessa, eivätkä yritäkään rosvota pääosaa.

BONUS: Odysseus-päivitys, haluatte kuitenkin tietää. Olen lukenut Odysseusta rauhallista tahtia parisataa sivua, eikä homma ole ollut ollenkaan pakkopullaa - päinvastoin, olen tykännyt kirjasta kovasti.

Dragon in Chains

Luin Daniel Foxin Dragon in Chainsin kokeellisesti Androidin Kindle-applikaatiolla, mikä lukunautinnon kannalta saattoi olla virhe - ei niinkään siksi, että applikaatiossa olisi jotain vikaa, vaan siksi, että luetut pätkät jäivät selkeästi lyhyemmiksi ja kirjan pariin palasi huomattavasti harvemmin kuin muutoin ehkä olisi käynyt*. Niinpä lohikäärme oli työn alla lähes koko kevään, kunnes taannoisena toukokuisena viikonloppuna Tukholmassa sain sen vihdoin luettua.

DiC kertoo kuvitteellisesta itämaisesta valtakunnasta, jossa keisari pakenee kapinaa kaukaiselle saarelle, ja saaren asukkaat, muut päähenkilöt, sotkeutuvat kuka mitenkin valtakunnan tapahtumiin, jotka yhtäkkiä liippaavatkin läheltä. Samaan aikaan lauma merirosvoja ryöstää luostarin, jonka tärkein tehtävä on ollut pitää meren alle kahlittu lohikäärme jatkossakin vangittuna. Kuolleet munkit eivät voi tehtäväänsä täyttää, joten laivapojaksi shanghaiattu Han joutuu kovan paikan eteen jatkaessaan munkkien työtä.

Ensin en innostunut DiC:ista juurikaan. Se tuntui kylmältä ja sateiselta, huumorintajuttomalta ja vakavalta, ja mietin monta hetkeä miksi länsimaiset kirjailijat eivät tunnu saavan pseudo-aasialaisiin romaaneihinsa yhtään lämpöä tai iloa (esimerkiksi Lian Hearnin kirjat ovat olleet minusta hieman luotaantyöntäviä juuri tästä syystä.) Vai voiko kyse olla siitä, että kulttuurit todella ovat niin kaukana toisistaan? Sitäpaitsi ärsyynnyin siitä, että lohikäärmeparka piti kahlita meren alle. Mutta pikku hiljaa - sattumalta, samoihin aikoihin, kun kirjalle tarjottavissa ollut lukuaika kasvoi - huomasin, että aloin lämmetä tarinalle. Lopussa kirjaa suorastaan hotki. En ole varma, piristyikö tahti, alkoiko kirjan eri tarinalinjoissa nähdä yhtäkkiä järkeä, vai oliko kyse lopulta siitä, että mitä enemmän (mille tahansa) kirjalle antaa, sitä enemmän siltä saa.

Ja lopusta pidin kovasti - vaikken nyt ole lainkaan varma, haluanko lukea sarjaa loppuun asti. Entäs jos myöhemmät osat vesittävät erinomaisen lopun? Eihän sellaista kestä edes ajatella.

* Luin applikaatiolla lähinnä siis äärimmäisen tylsyyden täytehetkinä, jollaisia en oikein voi sietää. Tiedättehän, esimerkiksi kun odottelin Sivukirjastokoiran kanssa ulkona, että herra Sivukirjasto tulee ulos ravintolasta noutoruoan kanssa ja voimme lähteä kotiin syömään - mitä muutakaan siinä voisi tehdä? Katsella ihmisiä? Ei käy.

The Enchantment Emporium

Tässä se on! Viimeinen viime vuoden puolella päätökseen saatu kirja. Äänikirja, jopa: Tanya Huffin The Enchantment Emporium.

 

Ekat asiat ekaksi, kuten anglosaksit sanoisivat. Tanya Huff on mainio. Okei, jotkut Huffit ovat mainiompia kuin toiset Huffit, mutta keskiarvo on mainio. Todettakoon kuitenkin, että angstinen päähenkilö ei ole Huffin vahvimpia alueita...

...ja siksipä onkin tosi kiva, ettei TEE:n päähenkilö Allie ole lainkaan angstinen, vaikka yrittää sellaista vähän esittää. Allie matkustaa Calgaryyn (lisää plussaa! Huffin kirjat sijoittuvat usein Kanadaan! Oi onnea!*) ottamaan haltuun isoäitinsä romukaupan isoäidin kuoltua tahi kadottua mystisesti. Koska Allie on surun murtama kun paras ystävä ja rakas - Michael - osoittautuu homoksi, Allien laaja, laaja perhe ja lähisuku (velhoja joka sorkka) on sitä mieltä, että maisemanvaihdos tekee hyvää. Lisäksi väkirikas isotätien ja tätien lauma on erityisen kiinnostunut kadonneen mummon kohtalosta ja Allie haluaa mahdollisimman kauas isotädeistään ja tädeistään. Vaikka tilanne vaikuttaisi miten voitokkaalta tahansa, Calgaryssa kaikki ei tietenkään ole ihan niin kuin odottaisi.

Allien perhe on sanalla sanoen huikea. Perheestä tulee paljon voimaa, mutta myös paljon painetta - kyse ei ole missään nimessä vanhoillisesta poppoosta, vaan melko suoraviivaisesti ajattelevasta, piirakoihin intohimoisesti suhtautuvasta vahvojen naisten (ja vähän miestenkin) laumasta, josta on suorastaan herkullista lukea. Tai kuunnella. Kirjassa on myös paljon seksiä - Huff on tyypilliseen tyyliinsä vapaan ja rajattoman rakkauden asialla, mutta (edelleen tutusti) niin sympaattisesti, etten oikein keksi, kuka tästä voisi närkästyä.** Päähenkilöt ovat ilahduttavia ja dialogista jaksaa nauttia. Juoni tuntui kaiken tämän rinnalla vähän toisarvoiselta - varmaan sellainen pitää olla, mutta ... tai siis pitääkö sellainen olla? Kuka niin sanoo? Emmekö voisi vain lukea Alliesta ja Allien perheestä?

Äänikirjaksi TEE on vähän haastava. Koska kirjassa kertojan näkökulma vaihtelee luvun sisällä ilman sen kummempia fanfaareja, on äänikirjaa kuunnellessaan vaan totuttava siihen, että välillä pitää kelata taaksepäin tajutakseen, mistä nyt on kyse.

Suosittelen jotakuinkin kaikille, jotka haluavat tulla iloisiksi lukiessaan.


* En tiedä, miksi se on plussaa, mutta se on. Uskokaa pois vain.
** Varmaan joku silti osaa. Huokaus.

The Adamantine Palace

Tiesittekö, että adamantium on fiktiivinen metalli joka on tunnettu eritoten Wolverinen luurangosta? No, tämä ei vielä tarkoita, että Stephen Deas olisi prujannut kirjansa The Adamantine Palace nimen Marvelilta, sillä Wikipedian mukaan:

However, the noun "adamant" has long been used in standard English to refer to the embodiment of impregnable, diamondlike hardness. It, along with its rhetorical form "adamantine",  occurs in works such as the Aeneid, Paradise Lost, Gulliver's Travels, The Adventures of Tom Sawyer, The Lord of the Rings and even the movie Forbidden Planet, all of which predate the use of "Adamantium" in Marvel Comics. -Wikipedia

No nyt tiedätte. Juuri mitään järkevää sanottavaa minulla ei TAP:sta olekaan, sillä kirjana se ei ollut suorastaan kummoinenkaan.

Kirjassa tutustumme siis yhteiskuntaan, jonka aateliston on tehnyt rikkaaksi lohikäärmeiden säälimätön hyödyntäminen. Säälimätön viittaa tässä sekä talonpoikain että louhikäärmeiden oloihin; reilua kauppaa ei täällä tunneta. Aatelisto juonittelee valtasijoista minkä kerkeää, ja tämän juonittelun keskelle lukijakin siis pudotetaan pitkästymään kuoliaaksi vastenmielisten päähenkilöiden keskelle. Okei, ei sentään - tuli liioiteltua. Tarinalla on reipas tahti, joten kuoliaaksi pitkästyminen lienee hankalaa.

Toisaalta lohikäärmeet ovat ihan sympaattisia.

TAP tippunee die-hard eeppisen fantasian faneille, ja onneksi se oli myös aika lyhyt.

Kirja kolmella nimellä

Nukkumassa pitäis olla, että paranisi flunssasta, mutta täällä sitä vaan joristaan kirjoista.

Alison Goodmanin kirja The Two Pearls of Wisdom on julkaistu kahdella muullakin nimellä. Jenkeissä se on Eon: Dragoneye Reborn ja brittimarkkinoilla Eon: Rise of the Dragoneye. TTPoW on siis alkuperäisnimi Australiassa, jos mietitte, että missä se kolmas markkina-alue on. Minusta The Two Pearls of Wisdom on kaikkeista paras nimi (joten nyt käytämme sitä, vaikka luinkin brittikappaleen) ja kustantajat typäreitä, mutta ehkä he kuitenkin sitten parhaiten tietävät, mikä nimii osuu ja uppoaa kohderyhmään.

TTPoW on aasialaisvaikutteita saanut mainio fantasia, jossa 12 lohikäärmeherraa hallitsee 12 energialohikäärmettä. Louhikäärmeet auttavat keisarikuntaa. Päähenkilö Eon on yksi oppipojista, jolla on mahdollisuus tulla valituksi tiukkaan lohikäärmeherrakoulutukseen - joka vuosi valitaan siis yksi oppipoika koulutukseen, ettei turhan helpoksi menisi. Eonilla on vaan synkkä salaisuus, ja keisarikuntakin hoippuu tuhon partaalla. Seikkailua seuraa.

TTPoW tuntui kerrassaa omalaatuiselta ideoidensa puolesta, enkä ihan malttaisi odottaa seuraavaa osaa. Sitäpaitsi kirjaa lukiessa jännitti välillä niin, etten meinannut uskaltaa kääntää sivua. Tiedä sitten, onko se pelkästään hyvä asia - välillä lukeminen vähän ahdistikin. Enkä kokenut mitään hirveän suurta läheisyyttä päähenkilöön. Eon oli nimittäin sitä sorttia sankari, joka tajuaa keskeiset asiat vasta kun lukija on jo hakenut rautalankaa saattaakseen pari faktaa jakeluun myös päähenkilölle.

Paljon hyvää, vähän parannettavaakin - kerrassaan mainio kokemus.