A Slip of the Keyboard

Kun avasin Terry Pratchettin teoksen A Slip of the Keyboard, en tiennyt, mitä odottaa. Ehkä Pratchettilla on salattu ura esseekirjailijana? Ehkä tekstejä olisi raskasta lukea?

Valitettavasti Pratchettin mahdollinen salainen ura esseekirjailijana on yhä salainen. Enimmäkseen kyse oli erilaisista kirjallisuuteen liittyvistä teksteistä, palkintopuheista ja sen sellaisista. Pterry on saanut aikanaan monen monituista palkintoa!

Kirjasta puolet oli varattu näille kirjoitusaiheisille jutuille, ja vaikka alku riemastutti, pitkän päälle alkoi väsyttää, siksi toisteisia puheet olivat. Eihän sitä varmasti niitä puheita pitäessä ole huomannut, mutta kirjaa lukiessa toiston huomasi ongelmitta. Tästä osiosta olisi voinut niistää viisikymmentä sivua helposti.

Muu osa on parempi: vähemmän toisteisuutta, enemmän uutta. Eikä mitenkään kovin raskasta, vaan taattua Pratchettia.

No, ei kovin raskasta, kunnes tullaan Alzheimeriin ja kuolemaan. Vaikka Pratchett kirjoittaa purevasti, eikä teksti sinänsä raskaammaksi muutu - kuolemankin keskellä on naurua - en silti suosittele näiden tekstien lukemista ruuhkabussissa. Voi mennä jotain silmään, ja siinä on kyllä jotain erityisen kiusallista, kun keskellä bussin käytävää kirja kädessään niiskuttaa.

Tuon viimeisen kohdan kertoi kaveri.

Nauttikaa teoksesta.

Henki kurkkuun heti aamusta

Feedlyssä odotti aamulla tällainen:

Voi hitto, voi hitto! Kädet tärisivät. Ja niin kun minä tuota joululahjaksi pyysin, vaan nyt se olisi jo varattavissa ja jouluun vielä kaksi kuukautta, KAKSI kuukautta. Ja kaksi päivää.

Vaan ei, kyllä pysyn lujana. Rakas joulupukki, muistathan toiveeni. Olen ollut äärimmäisen kiltti ja lukenut paljon lapsellekin.

Ja nyt hipsin teekupin kanssa tekemään selvää kirjaston kirjoista. Siis lukemalla ne. Ei millään muulla tavalla. Kamalia ajattelette.

Mistä lukuvinkkejä?

En nyt kuollaksenikaan muista, olenko jorissut tästä jo aiemmin, mutta silloin tällöin joku teistä seitsemästä lukijastani kysyy, mistä oikein kaivan ne kummalliset opukset, joihin tartun. Satunnaisesti, esimerkiksi lukiessani potkupallosta, myös toverini irl kysyvät asiasta.

Olennaisin lähde on Locus-lehden edellisvuoden suositukset: tsekkaa esim. vuoden 2011 lista. Näistä koostan sitten yhden hallitsijalistan (one list to rule them all), johon päätyvät alalistoilta kaikki, mikä kiinnostaa. Käytännössä kaikki scifi, fantasia, ya, esikoiskirjat ja novellikokoelmat. Muuta harkinnan mukaan. Sitten poistan kaikki Stephen Kingit ja Stephen Kingit lampaiden vaatteissa (ja joitakin muita lukemieni arvioiden tai aiempien kokemusten perusteella.)

Sen jälkeen otan listan käteen - tai selaimen välilehdelle - ja varaan kirjastosta kaiken, mikä varattavissa on. Varaukset tulevat tietenkin suurinpiirtein yhtäaikaa, ja kirjastovirkailija tai kirjastonhoitaja kysyy järkyttyneenä, aionko ottaa kaikki 21 kerralla. (Pidän lääkärin alustavaa diagnoosia välilevyongelmista tietyllä tavalla uskottavana.)

Lopulta päädyn tekemään excelin siitä, missä järjestyksessä kirjat luen. Tiedättehän: ne, joita ei voi uusia, koska niistä on varauksia; ne, joita ei voi uusia, koska ne on uusittu jo kolme kertaa; ne, jotka on uusittu vasta kahdesti ja niin edelleen. Niin niin, naurakaa te vain.

Kaiken tämän lisäksi saan suosituksia erilaisilta tahoilta: isäpuoleltani, äidiltäkin, tämän blogin lukijoilta ja ennen kaikkea muista kirjablogeista. Erinomainen lähde spefiin kallellaan oleville on myös Strange Horizons kirja-arvioineen. Näiden suositusten hanskaaminen on huomattavan paljon epätieteellisempi ja vähemmän lizlemon-henkinen projekti: jos suositus tulee isäpuolelta, lainaan kirjan häneltä suoraan (etenkin, jos hän on sen jo lukenut tai on muutoin antautunut realiteeteille eli sille faktalle, ettei kirja minulta ihan huomenna ole palautumassa). Muut varaan kirjastosta.

Satunnaisesti saan myös päähäni lukea esimerkiksi jonkin klassikon, mutta siitä en voi yleensä syyttää ketään muuta.

Välillä kaiken tämän kiinnostavan luettavan äärellä iskee epätoivo. Herra Sivukirjasto on pari kertaa ehdottanut, että minun olisi ehkä syytä opetella kuuntelemaan äänikirjaa samalla kun luen jotain perinteisempää opusta; minustakin alkaa tuntua siltä, että se olisi kyllä kerrassaan hyvä temppu osata.

Humble eBook Bundle

Herra Sivukirjasto lähetti linkin. Linkin takaa löytyi HumbleBundle-diili, ja se tiedoksi myös niille teistä, jotka olette esimerkiksi e-kirjoja halunneet kokeilla mutta ette ole vielä uskaltaneet (tai niille, jotka olette halunneet lukea maagista realismia, mutta olette ujostelleet.)

Maksa, mitä jaksat -periaatteella toimivasta HumbleBundle-diilistä saa kuusi DRM-vapaata e-kirjaa: messissä mm. Cory Doctorow, Kelly Link, Lauren Beukes ja niin edelleen. (Jotkut olin jo lukenut, mutta väliäkö sillä, sillä osa riihikuivasta menee hyväntekeväisyyteen. Halutessaan voi myös määritellä, miten iso osa menee kirjailijoille, hyväntekeväisyyteen ja organisaattorille.)

Itse maksoin 15 taalaa eli hieman yli keskiarvon ja sain pari lisäkirjaa, mutta erityisen innoissani olen tuosta Doctorowista, joka kuuluu perussettiin.

Diili on voimassa vielä 14 päivää, 3 tuntia, 41 minuuttia ja 58 sekuntia, joten reippaina käykäämme rekkain alle kaikki yhdessä!

Howards End Is on the Landing

Fiilis on ihan maksimaalisen ankea, ja typerä syyskuukin päätti loppua ennen kuin ehti edes kunnolla alkaa, mutta kirjojen ajattelu piristää aina. 

Ja tämän aasinsillan kautta (ei, älä tipu rotkoon, aasi!) jatkamme suoraan Susan Hillin kirjaan Howards End Is on the Landing, joka on vähän sitä samaa lukutoukan oman navan tutkailua kuin taannoinen Bonnet:kin, mutta paljon paremmin toteutettuna.

Susan Hillillä on nimittäin a) mielipiteitä, b) anekdootteja ja c) sietämätön ja ihastuttava tarve harjoittaa namedroppailua, joten kirjallista "tänä vuonna luen vain himasta löytyviä kirjoja" -matkaa seuraa kasvavalla mielenkiinnolla. Välillä voi olla samaa mieltä ja välillä eri mieltä, ja sehän on hauskaa vain.

Esimerkkejä:

Ihastuin: siihen, kun rouva Hill kertoo kerran tulleensa kotiin ja tarkastaneensa jo aikuistuneiden tytärtensä tilan - kätkytkuoleman varalta, ymmärrän täysin. Molemmat tyttäret olivat lukeneet sängyissään Harry Potteria (sarjan eri osia). Sitten Hill oli tarkistanut aviomiehensä tilan ja löytänyt tämänkin lukemasta Harry Potteria. Eri osaa kuin kumpikaan tyttäristä. Oikeastaan ihastuin siihen, että joku muukin on noin huolissaan kätkytkuolemasta, mutta osaa nauraa sille. Silti, tykkäsin myös Pottereiden suosiosta.

Tunsin syyllisyyttä: kun rouva Hill moittii pikalukijoita. Ymmärrän. Minä luen välillä ihan liian vauhdilla, ja mikä pahempaa, lasken vuosittain lukemani kirjat (lienee kirjablogistien helmasyntejä.) On siihen kyllä syynsäkin: teini-iässä oli vaihe, jolloin minkä tahansa uuden kirjan saattaminen loppuun tuntui mahdottomalta. Aloitin sitä, tätä ja vähän tuotakin, mutten lopettanut juuri muuta kuin niitä samoja David Eddingsejä. Päästäkseni tilanteesta haastoin itseni lukemaan 100 kirjaa vuodessa loppuun asti, ja tapa jäi ns. päälle. En voi sille mitään, että vieläkin ahmin usein - mutta olen pyrkinyt antamaan tilaa ja aikaa myös teksteille, joita ei voi ahmaista. Se on ollut hyvä valinta.

Olin eri mieltä: En muista. Ei kun muistanpas. Rouva Hill suhtautui penseästi Joyceen. Koska olen itse lukenut Odysseuksen (onhan nyt kaikille varmasti selvää, että olen?), paheksuin tietenkin Hillin "en ole lukenut Joycea enkä aio" -asennetta kulmat kurtussa.

Jupina: Minusta pitäisi kyllä olla Howard's eikä Howards. En halua kuulla, että apostrofittomuuteen on joku hyvä syy.

Kirjaston henget

Lukeminen on pahimmillaan yhtä oman napanöyhdän ihastunutta tutkailua: sitä se on etenkin silloin, kun lukee lukemisesta. Kustantaja Jacques Bonnet on kirjoittanut aiheesta kirjankin, joka ... jää minusta kyllä sisältönsä puolesta kovin köykäiseksi, jos kohta tarjoaa mahdollisuuden edellämainittuun tutkailuun.

Okei, Kirjaston henget oli muistaakseni paikoin ihan hauskakin, mutta enimmäkseen se a) tarjoaa kovin vähän uutta etenkään pesunkestävälle kirjatoukalle (ellei lasketa lievää närkästystä siitä, että toisilla on Pariisin keskustassa varaa kämppään, johon mahtuu kymmeniätuhansia kirjoja) ja b) nojaa kovin vahvasti Georges Perecin tekstiin Lyhyitä huomioita kirjojen järjestelystä, joka on sekä hauskempi että ytimekkäämpi kuin (valitettavasti) mikään, mitä Bonnet aiheesta saa irti.

Itse asiassa, unohdetaan Bonnet ja keskitytään Pereciin. Minulla on nimittäin onni omistaa paperikopiona edellämainittu teksti, joskaan en osaa lainkaan sanoa, mistä aviisista kopio on otettu. Suomentaja on joka tapauksessa Ville Keynäs. 

Perec kirjoittaa kirjojen järjestelystä esimerkiksi seuraavaa:

"Tätä sympaattisen epäjärjestyksen puolustuspuhetta vastustamaan nousee viheliäinen pyrkimys yksilölliseen byrokratiaan: jokaisella esineellä on oltava oma paikkansa ja jokaisella paikalla oma esineensä ja päinvastoin; näiden kahden jännitteen välillä, joista yksi asettaa etusijalle välinpitämättömyyden ja anarkisoivan hyväluontoisuuden, ja toinen ylistää tabula rasan hyveitä sekä ankaran järjestyksen tehokasta viileyttä, päätyy aina laittamaan kirjansa järjestykseen: se on koetteleva ja masentava operaatio, joka kuitenkin saattaa tuottaa miellyttäviä yllätyksiä kuten silloin, kun löytää kirjan jonka on unohtanut koska se on ollut poissa silmistä ja lykäten huomiseksi sen mitä ei teekään tänään ahmii sen samantien sängyssä mahallaan maaten." - Georges Perec, Lyhyitä huomioita kirjojen järjestelystä

Perec myös kertoo, millainen kohtalo oli ystävällä, joka päätti rajoittaa kirjastonsa koon 361 kirjaan. (Ei aivan niin onneton kuin voisi kuvitella.)

Jos siis tiellenne osuu valintatilanne Bonnet vs. Perec, valitkaa Perec. Mikäli vaihtoehtona ei ole Perec, tehkää kuten parhaaksi näette - ei Bonnet:n lukeminen mitään ota, jos nyt ei annakaan.

Pisan kalteva kirjatorni

Locus julkaisi suosituksensa vuoden 2011 kirjoista. Lista kädessäni hyökkäsin kohti paikalliskirjaston (joka, kuten tiedätte, on erinomainen) webisivuja ja menetin taas järkeni ja arvostelukykyni.

Milloin, kysyn vaan, kuvittelen lukevani ne 35 kirjaa jotka olen kirjastosta joko lainannut tai varannut? Ne, JA Odysseuksen? Mihin ne kaikki laitetaan? Herra Sivukirjasto pelkää hautautuvansa kirjavyöryn alle, ja koska kovasti pidän herra Sivukirjastosta, en halua että herra Sivukirjasto hautautuu kirjavyöryn alle tai edes elää kirjavyöryä peläten.

Ja ilmeisesti meillä on myös tytär, joka satunnaisesti (kuten nyt) vaatii huomiota.

Miksen ymmärrä sanaa "kohtuus"?

EDIT. Laskin hädissäni väärin. Kirjoja onkin vain 33. Ei sittenkään mitään hätää!

Sivistyksen turha painolasti

Bongasin Minna Lindgrenin kirjan Sivistyksen turha painolasti Booksylta, ja lainasin sen kirjastosta hieman tutisevin käsin. Ai miksi tutisevin? No siksi kun Hesarin kriitikko selvästi vihasi sekä kirjaa että kirjailijaa. Booksyn arvio oli koko lailla positiivisempi, mutta odotukset olivat vähintäänkin epävarmat.

Kansi: Teos

Nyt, Sivistyksen turhaa painolastia viisaampana, voin vain otaksua, että ilmeisesti toimittaja ja kriitikko Lindgren on joskus - epäilemättä vahingossa - ottanut ja pissinyt Helsingin Sanomain kriitikon muroihin. (Tässäpä hyvä syy olla syömättä muroja. Sitä kuitenkin vain hermostuu jos joku on pissinyt niihin.) Voi tietysti olla, että Hesarin asiattoman rajalla horjuen tasapainoilevaan juttuun on jokin muukin syy, mutta minulle jäi siitä suoraan sanottuna aika paha mieli - jo ennen kirjan lukemista.

Minusta Sivistyksen turha painolasti oli hauska, viihdyttävä, ajankohtainen ja vähän haikeakin. Se käsitteli työelämää, ja muuta elämää, ja tiedon ja sivistyksen merkitystä ja merkityksen murenemista. Kuten Booksy, minäkään en sure perinnöllisen sivistyneistön katoamista (hyvä termi, itse varastin - kiitos Booksy) mutta olen hieman huolestunut siitä, miten sivistys yleensä tuntuu nykyään olevan niin kovin ... halveksittua. Koin myös hieman surua vanhentuneiden kirjojen äärellä. (Toisaalta, sehän on erinomainen syy hamstrata fiktiota, eikö? Se ei vanhene samalla tavalla.)

Mitä tähän nyt vielä voi sanoa? Nauroin ääneen monta kertaa kirjaa lukiessani, mikä hieman huvitti herra Sivukirjastoa. Luin myös nuorelle neiti Sivukirjastolle kirjasta lakkojuhlia käsittelevän pätkän, joka kiinnosti myös - juuri tuolloin oman lakkonsa alkamisesta tietoa odottelevaa - herra Sivukirjastoa suuresti. Kunnes muisti, ettei häntä oltu kutsuttu mihinkään lakkojuhliin, ja ilme synkkeni.

Kirjamessuista

Kävin kirjamessuilla, jotka olivat jotakuinkin sellaiset kuin muistinkin. Kantoliinassa oleva vauva teki tungoksesta ahdistavamman, enkä suoraan sanottuna olisi uskonut, että perjantaiaamupäivänä löytyy niin monta muuta ihmistä, joiden ei muka tarvitse olla töissä, mutta olipa kerrankin hyvä syy ostaa lastenkirjoja. Periaatteessa koen kaikenlaiset messut nykyään hieman järjettömiksi - maksan siis siitä, että pääsen ostamaan, kätevää? Lisäksi oma genreni on yleensä aika huonosti edustettuna, ja saan ahdistuskohtauksen kaikesta paljoudesta, mutta onneksi mahtava seura sai messuapatiani hieman helpottamaan. (Kirjamessuilla tapasin siis isäpuoleni, kummitätini Maijan että Booksyn, joka on livenä vielä mahtavampi kuin blogissaan. Muille kirjabloggaajille en surukseni päässyt sanomaan käsipäivää, koska ne/te roistot tapasivat ymmärtääkseni vasta lauantaina.)

Itselleni ostin Teoksen osastolta omaksi - paras ständi - Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa -kirjan, josta kovasti pidin. Olen hieman irrottautunut ajatuksesta, jossa tosi hyvät kirjat pitää aina saada omaan hyllyyn, mutta Luontoon se ei päde. Olisin myös todella katkera siitä, etten päässyt kuuntelemaan kirjoittajaa, joka oli parillakin ständillä pari tuntia poistumiseni jälkeen, ellen salaa olisi ihan varma siitä, että olisin vain ojentanut hänelle signeerattavaksi kirjan saatesanoilla "qwxvtsh" ja sitten piiloutunut ujona pöydän alle. Teoksen Baabel-käännössarja on muuten ehkä maailmankaikkeuden kauneimmilla kansilla varustettu setti kirjoja, ja jäänkin toivorikkaana odottelemaan, että jouluna paketista paljastuu sarjaan kuuluva A. S. Byattin Lasten kirja. Jos ei paljastu, toimin kuten valtakunnan kaikki papat, jotka joulun jälkeen pettyneinä ilmestyvät kirjastoon varaamaan uusimman Päätalon.

Tästä suttuisesta kuvasta ei ehkä käy ilmi kirjan kannen kauneus, mutta toisaalta tästä ei myöskään turhan hyvin näy lookin pilannut hintalappu

Lapsen kirjojen kohdalla ehkä menetin hieman kontrollin: ostin muutaman Elsa Beskown kuvakirjan, Astrid Lindgrenin Mio, poikani Mion ("Joskus se on kuitenkin ostettava", sanoi kummitätini avuliaasti - niinpä tietysti) ja kuvakirjan Olivia-possun seikkailuista.

Seuraavaksi pidän omat lastenkirjamessut vanhempieni vintillä, äitini on nimittäin säästänyt huomaavaisesti jotakuinkin kaikki lapsuuteni kirjat. Jos joukosta ei löydy Aulikki Oksasen Ykä ja kuu -kuvakirjaa, nähdään lapsekas kiukkukohtaus - eikä varmasti tyttäreni toimesta.

Kirjahankintoja

Kirjahamsteri täällä päivää. Olen koko aikuisikäni - ja teini-ikäni - ollut kohtuullisen reipas likka ostamaan kirjoja, tapa, jonka olen luullakseni perinyt ennen kaikkea isäpuoleltani. Isäpuoleni kanssa olenkin päätynyt kaavaan, jolla voi arvioida tarpeen sille, kuinka paljon hyllyssä pitäisi minä tahansa hetkenä olla uutta luettavaa, ettei iske ahdistus: noin viiden vuoden edestä.

Tämä tarkoittaa, että jos lukee noin sata kirjaa vuodessa, olisi hyllyssä hyvä olla koko ajan 5x100 = 500 lukematonta kirjaa.

Sittemmin muutamat elämän realiteetit, kuten rajallinen tila / rajallinen vauraus ovat piirtyneet tajuntaani, ja ostettuani Kindlen olen rajoittanut kirjahankintoja melko lailla.* Itse asiassa ihmettelen hieman, ettei Akateeminen kirjakauppa ole vielä mennyt konkurssiin sen jälkeen, kun olen lakannut tukemasta sitä tuntuvalla kuukausilahjoituksella - älköön kukaan kuitenkaan luulko, että olisin tästä jotenkin pettynyt. Akateeminen kirjakauppa on yksi lempipaikoistani maailmassa.

Alkukesästä olen kuitenkin hieman lipsunut:

Kuvaan ei mahtunut George R. R. Martinin uusin, A Dance with Dragons, joka on suunnilleen yhtä paksu kuin muut yhteensä.

Viimeksi Akateemisesta poistuttuamme synkkää teeskentelevä herra Sivukirjasto sanoi, että jokainen ostettu kirja on tappio. (Synkkä ilme ei kuitenkaan ollut täysin uskottava tyytyväisen pohjavireensä vuoksi - yksi tappiokirjoista hankittiin juurikin herra Sivukirjastolle.)

Erityismaininta kuvan kirjapinon alimmaiselle: Kim Hargreavesin Whisper on juuri sellainen kirja, johon en yleensä ikinä sijoita. Se pitää nimittäin sisällään neuleohjeita, ja kuten kuka tahansa neuleohjekirjoja selaillut tietää, tyypillisesti tämän lajityypin kirjat sisältävät noin 6,5% kiinnostavia ohjeita (jotka esitellään kannessa) ja loput 93,5% tilasta käytetään erilaisten pannulappuohjeiden esittelyyn. Whisper on toista maata - hinta-laatusuhde alkaa olla kohdallaan kirjassa, josta voisi koska tahansa neuloa vähintäänkin joka toisen mallin. Rakastan.

* Lisäksi on varmaan jo kaikille selvää, että pääkaupunkiseudun kirjastoverkko on niin erinomainen, että sen varaan voi heittäytyä vuosiksi ilman huolen häivää.

A Dance with Dragons!

George R. R. Martinin mammuttisarjan seuraava osa näkee kuin näkeekin päivänvalon, piipöl. Olen jotakuinkin kiihdyksissä ja erityisen toiveikas.

A Dance with Dragons ilmestyy 12.7. kuluvaa vuotta.*

Koska kirjailijakin on ilmeisesti iloinen, on hän virittänyt sivuilleen vallan laskurin. Sen voi vaikka laittaa selaimeen aloitussivuksi.


* Ei, se ei ilmeisesti ole vielä valmis.

Shadow Unit

Löysin Adventures in Reading -blogin kautta maininnan scifitarinasta nimeltä Shadow Unit.

Shadow Unit is a science fictional story about a group of unrealistically sexy FBI agents struggling to protect humanity from the worst monsters imaginable. Except some of our heroes may be on the road to becoming monsters themselves....

Shadow Unit toimii lahjoitusperustaisesti - suomeksi: maksa, mitä jaksat. Eri "tuotantokausien" tarinoiden lisäksi jotain livejournal-tilihässäkkää sun muuta nykymediaa, johon en ole ehtinyt perehtyä. Jutut saa e-kirjoinakin ainakin osittain.

Varjoyksiköstä kirjoittavat itselleni tutuista kirjailijoista Emma Bull, Elizabeth Bear, ja Holly Black, mutta mukana on muitakin.


Henkilökohtaisesti olen tällä hetkellä pirteä ja sosiaalinen vähän samaan tapaan kuin esimerkiksi mureena (puraisen pienimmästäkin ärsytyksestä) ja tästä ihastuttavasta perspektiivistä käsin voin vakuuttaa, että Shadow Unit on erinomaista lounasseuraa, jos sattuu esimerkiksi omistamaan kohtuullisella internetselaimella varustetun puhelimen ja haluaa säästää kollegoitaan murahtelulta. (Minulla on tosin vasta ykköskauden ensimmäinen tarina kesken, koska olen myös nopea syömään, enkä siksi mene takuuseen koko sarjan laadusta.)

Toivon, ettei kukaan lukija sentään imitoi mureenaa, vaikka innostuisikin Shadow Unitista.

Äänikirja

Ostin juuri äänikirjan (ämpeekolmosena, en fyysisenä tallenteena). Kaikkeen sitä ihminen haksahtaakin.

Kävelen koiran kanssa aika tavalla, ja voin vakuuttaa, että omien ajatusten seura alkaa tympäistä noin viidensadan kilometrin jälkeen (puhutaan vuositasolla.) Musiikkiakaan ei ihan aina jaksa kuunnella, ja viimeiset pari-kolmesataa kilometriä olenkin viihdyttänyt itseäni Tukevasti ilmassa -ohjelman vanhoilla episodeilla.
Luulen silti, että teen itselleni palveluksen jos en ryöstökalasta ohjelman back catalogissa (voiko sanoa back catalogissa?), sillä paras annostus ohjelmalle lienee "muutamia kertoja viikossa", ei "muutamia kertoja päivässä" - osaan osan anekdooteista jo ulkoa. (Kaikkien onneksi anekdootit ovat hyviä ja minua on helppo viihdyttää.)

Hankin kävelylenkkien tueksi nyt siis Audible-saitilta* Charlaine Harrisin vampyyrisarjaa - tiedättehän, sitä, jolle lupasin antaa toisen mahdollisuuden. Juoni on ilmeisesti täsmälleen duplikoitu Harrisin vampyyrisarjaan perustuvan True Bloodin toisen kauden juoneksi. Tässä kaikessa tuntui vielä kaksi tuntia sitten olevan järkeä.

Nyt painin kuitenkin itselleni jossain määrin merkityksellisen kysymyksen kanssa. Jos kuuntelen edellä mainitun Living Dead in Dallas -kirjan, voinko sanoa lukeneeni sen?

Missä ovat radiofilosofit kun heitä tarvittaisiin?

* Amazonin omistama. Jos Akateeminen ei ole kiinnostunut, voin ottaa sponsoridiilin myös Amazonin kanssa - onhan tätä ilmaista mainontaa ehditty taas harrastaakin.

Kirjayhteistyötä: Pratchett & Baxter

Oooh - kyllä blogien lukeminen joskus vaan kannattaa. Minulle ainakin.

Transworld Publishers are delighted to announce an exciting new collaboration between Sir Terry Pratchett and Stephen Baxter. - via Neth Space

Baxter on sama jamppa, jonka kirjasta Ark juuri jorisin, eikä sir Terry Pratchett varmaan esittelyjä kaipaa. Tämä voisi olla aika mahtisjuttu - ainakin Pratchettin yhteistyö Neil Gaimanin kanssa Hyvien enteiden merkeissä oli hedelmällinen.

Kindle2

Minulla ja e-kirjoilla on pitkä historia. Aluksi inhosin niitä, sillä ne nähdäkseni muodostivat vakavan uhan paperiselle kirjalle - ja paperinen kirja on minulle esineenä rakastettava. (Joku voisi sanoa, että pakkomielteen kohde, mutta jätämme tämän jonkun huomiotta.)

Amazon Kindlen tultua jenkkilevitykseen aloin kuitenkin varovaisesti lämmetä ajatukselle siitä, että kaikki lukemani kirjat eivät olisikaan ns. kuollut puu -painoksia. Lämpötila nousi entisestään, kun ymmärsin, että Kindlelle saisi bitteinä myös joitakin kirjoja joiden fyysisten kappaleiden painos on loppunut aikoja sitten. Ja täysin kuumana kävin, kun ymmärsin, etten eurooppalaisena voi hankkia Kindleä.

Vaan nyt sitä saa!

Omani tilasin tänään noin 30 minuuttia sen jälkeen, kun olin TechCrunchista lukenut uudesta internatsunaali-versiosta. Tätä on odotettu. Paperikirjaa rakastan yhä kuin hullu puuroa, mutta rakkauteni on rajaton. Siitä riittää myös Kindlelle.

Sivukirjastossa käytiin siis aamutuimaan nopea neuvottelu siitä, kannattaako sähköiseen kirjaan sijoittaa:

Mies Sivukirjastossa: ja sä oisit valmis heittämään hyvästit kirjoille, ja ostamaan ne bitteinä?
Liina: ainakin 65% niistä :D ... ainakin.
MS: eli ei enää liperö-lohikäärmeksiä ja urk-velhoja pokkareita?
L: nii. mutta ehkä joskus joitakin hyväksi havaittuja kovakantisia.
MS: laitetaanko tilaukseen?

Nyt K2 on siis ennakkotilattu ja näillä näkymin matkaa kohti Suomea 19.10. Enkä tosiaankaan halua kuulla mitään WLANin puutteesta, sillä vähänkö minua ei kiinnosta :D Mikä ihana päivä!

Jatkossa parhaat kirjat ostetaan paperilla, ja liperö-lohikäärmes -pokkarit ja out-of-print-kirjat tulevat suoraan Kindlelle. Genret tuskin muuttuvat; parhaisiin kirjoihin tulee luultavasti kuulumaan lähinnä hyvää scifiä ja fantasiaa. Ja kaikesta raportoidaan tänne. Luitte eli ette.

Kindle-kokemuksesta kertonen täälläkin, sillä muutama kaveri on osoittanut aiheeseen jo kiinnostusta.

Nykymuotoinen Sivukirjasto*

...on palvellut lukijoitaan (kaikkia kahta) tasan vuoden. Jeee! (En voi uskoa, etten muistanut tätä töistä tullessa ja käynyt ostamassa skumppaa. Mrrrr.)

Kirjoista on hauska jorista. Mutta ei kaikista kirjoista. Esimerkiksi Greg Bearin City at the End of Timesta en haluaisi sanoa mitään. Kun se oli niin kummallinen ja vähän raskas. Satunnaisesti toki tosi hieno. Mutta enimmäkseen kummallinen ja vähän raskas.

Kirjan kannessa sanotaan "stunning". Otaksun, että sillä voidaan viitata myös siihen mitähäh-oloon, joka ainakin minut välillä valtasi.

Suunnitelmani oli oikeastaan kätkeä CatEoT:en liittyvän sanottavan puutteeni blogin 1-vuotissynttäreihin. Niiden kunniaksi esittelen toisen kirjahyllyni. Kirjahyllymme. Sitä kelpaa esitellä, koska se on siivottu 2. pääsiäispäivänä niin tehokkaasti, etten selkäkivultani pystynyt juuri liikkumaan viikkoon. (Ei, en ole 90-vuotias.)

Huomannette, että ylähyllylle tuli uudelleenjärjestelyn myötä tilaa. Joudun luultavasti ostamaan hieman kirjoja.


* Kuvittelin joskus haluavani kirjoittaa haircuttia, mutta ei siitä mitään tullut.