Charlotte Markham and the House of Darkling

Michael Boccacci... hetki, yksi kaksi kolme ceetä... Boccacinon Charlotte Markham and the House of Darkling oli mainio ja nopeasti mukaansa tempaiseva ja näemmä nopeasti myös unhoon painuva lukukokemus.

Mutta älkää antako tuon viimeisen kohdan estää teitä, jos lainkaan koette vetoa kirjaan. Charlotte Markham on minusta päähenkilönä oikein mainio, jos kohta ehkä hieman turhankin moderni kotiopettajatar, jonka leppoisa työ kahden pojan opettajana muuttuu vähemmän leppoisaksi, kun suojattien lastenhoitaja murhataan ja muutenkin läheisessä kylässä alkaa tapahtua kummia.

Kotiopettajatar-teema tulee tässä ihan miellyttävästi ravistelluksi. Boccacino ei kirjoita selkeitä hyviksiä eikä pahiksia, eikä mikään (etenkään lopussa) ole aivan itsestäänselvää, mutta sehän on vain hyvä asia.

Välillä kyllä tuntui siltä, että kaikki päähenkilöä myöten olivat hieman liian tietoisia kotiopettajattariin liittyvistä kliseistä, mutta ei se suuremmin päässyt häiritsemään, sillä Charlotten dilemma oli kirjan aikana melkoinen: miten auttaa parhaiten poikia pääsemään yli äitinsä kuolemasta johtuvasta surusta? Pojat ovat löytäneet kätevän oman tavan, mutta se tuntuu sekä lukijasta että Charlottesta nopeasti hieman epäilyttävältä tavalta.

The Accursed

Olen ihan välttelemällä vältellyt Joyce Carol Oatesia, sillä hänen silmiini enimmäkseen osuneet teoksensa ovat vaikuttaneet ... tuota ... fiktiiviseltä tirkistelyltä. Hienosteluni on näemmä saavuttanut jonkinlaisen singulariteetin.

Nyt sitten kuitenkin uutuusteos The Accursed osui silmiini kirjaston uutuusluettelosta, tai ehkä jostain arvostelusta, ja varasin sen tietenkin. Ajattelin, että vampyyrit sun muut ovat niin kaukana tosielämästä, ettei tätä mitenkään voi pitää fiktiivisenä tirkistelynä.

Eipä. Oates kirjoittaa niin hyvin - ja käyttää kirjassaan ihan oikeita hahmoja - että jos nyt kysyisitte, olisin valmis vannomaan, että Yhdysvaltain 28. presidentin Woodrow Wilsonin taustalla on ajanjakso kirouksen alle vaipuneessa Princetonissa. Avainsana on "kirous", sillä Princetonissa Wilson asui ihan oikeastikin, mutta luultavasti ne vampyyrit sun muut ovat hieman kiistanalaisia historioitsijoiden keskuudessa.

The Accursed seuraa Princetonin hienostoperheiden ja muutamien muiden hahmojen elämää hieman yli vuoden ajan tässä goottilaisessa kertomuksessa, joka on kyllä perin juuri mainio ja johon mielellään uppoutui (vaikka ei tätä kovin helppona ja juonivetoisena teoksena voi mitenkään pitää.)

Ja kun tuossa aiemmin sanoin "vampyyri", vedän (kansikuvasta huolimatta) sanojani hieman takaisin. Oatesin luoma kirous ei ole selvärajainen tai helposti määriteltävä. Aika ajoin huomasin jopa pohtivani, tapahtuuko kirjassa kuitenkaan mitään massahysteriaa kummempaa.

Uhrataanpa sananen kirjan kertojaäänelle, joka on hurmaavin ja asemastaan epävarmin kertoja, jonka kuvitella saattaa. Objektiivisuuteen pyrkivä historioitsija, jonka on kuitenkin tunnustettava omat juurensa juuri siinä tarinassa, josta kertoo. Pakko oli tykätä.

The Accursed osoittautui (tiukan googletteluni perusteella) olevan osa Oatesin "goottilaista saagaa", joka ei käsittääkseni ole niinkään sarja kuin joukko löyhästi teemansa puolesta toisiinsa liittyviä kirjoja. Sen ensimmäinen osa, Bellefleur, taitaakin olla kirjahyllyni alkukodissani sijaitsevassa haarassa, joten siinä taitaa olla luonnollinen piste jatkaa tuttavuuden hieromista Oatesin kanssa.

Ehdottomasti aiomme nimittäin tuttavuuttamme jatkaa, Joyce ja minä, sillä The Accursed oli oikein mainio lukukokemus ja saatoin (jälleen) olla ennakkoluuloineni todella väärässä.