No niin, von Neumannin koneita siis, en hyvistä yrityksistäni (ja siitä, että luen töihin kävellessäni ja epähuomiossa astun askelmille, joita ei ole) huolimatta ole saanut Peter "Finncon-vieras" Wattsin Sokeanäköä vielä luettua (se on arvostelukappale, olen myynyt sieluni, tai no, sen, mitä siitä nyt oli jäljellä.)
Mutta Madeline Ashbyn vN oli kirjastosta, ja se oli ihan mainio nuorten kirja, aion lukea toisenkin osan. Kas, Amy (en jostain syystä diggaa Amysta päähenkilön nimenä, mutta se on varmaankin vain henkilökohtainen ongelmani) on von Neumannin kone, siis itsereplikoituva robotti. Hän on suosittua sarjaa ja asuu ihmisisänsä ja vN-äitinsä kanssa ... kunnes sukupolvea vanhempi rouvashenkilö, jonka kutsuminen mummoksi tuntuu hieman irvokkaalta, astuu kuvaan ja osoittaa, että ihmiskunnan huolet ovat käyneet toteen: on kuin onkin robotteja, jotka voivat vahingoittaa ihmisiä. Amy hoitelee mummonsa ... mutta saakin tästä ei-toivotun kumppanin.
Edelläkuvatun seurauksena Amy joutuu tietenkin pakomatkalle, mutta kehen voi luottaa kun mummon (irvokkuudesta viis, ainakin "mummo" on lyhyt sana) replikoimat tädit jahtaavat Amya, ihmiskunnasta nyt puhumattakaan? Pitäähän nämä masiinat nyt äkkiä kerätä pois ärsyttämästä biologisempia entiteettejä.
Vauhti oli kova, mutta jotenkin Amysta on onnistuttu luomaan hahmo, joka on sekä täysin vieras että tarpeeksi tuttu. Hahmot ovat muutenkin kiinnostavia. Hahmojen erinomaisuus onkin kirjan vahvuus, sillä ympäristö jää hieman valjuksi, kuin pahvisiksi lavasteiksi.
Hieno kirja, tämä vN.
Finnconista muuten sen verran, että siellä on tilaisuus bongata allekirjoittanut sunnuntaina paneelikeskustelun osapuolena puoliltapäivin jossain tilassa, jota en muista. Ja koska pelkään, etten saa siellä sanaa suustani, en aio sitä myöskään selvittää. Toivon kai, ettei sinne tule ketään. Mysteeriksi jää, miksi ylipäänsä mainitsen tästä. Ehkä samalla toivon, että sali pullistelee yleisöä. Ristiriitainen on ihmisen mieli.
Mutta Madeline Ashbyn vN oli kirjastosta, ja se oli ihan mainio nuorten kirja, aion lukea toisenkin osan. Kas, Amy (en jostain syystä diggaa Amysta päähenkilön nimenä, mutta se on varmaankin vain henkilökohtainen ongelmani) on von Neumannin kone, siis itsereplikoituva robotti. Hän on suosittua sarjaa ja asuu ihmisisänsä ja vN-äitinsä kanssa ... kunnes sukupolvea vanhempi rouvashenkilö, jonka kutsuminen mummoksi tuntuu hieman irvokkaalta, astuu kuvaan ja osoittaa, että ihmiskunnan huolet ovat käyneet toteen: on kuin onkin robotteja, jotka voivat vahingoittaa ihmisiä. Amy hoitelee mummonsa ... mutta saakin tästä ei-toivotun kumppanin.
Edelläkuvatun seurauksena Amy joutuu tietenkin pakomatkalle, mutta kehen voi luottaa kun mummon (irvokkuudesta viis, ainakin "mummo" on lyhyt sana) replikoimat tädit jahtaavat Amya, ihmiskunnasta nyt puhumattakaan? Pitäähän nämä masiinat nyt äkkiä kerätä pois ärsyttämästä biologisempia entiteettejä.
Vauhti oli kova, mutta jotenkin Amysta on onnistuttu luomaan hahmo, joka on sekä täysin vieras että tarpeeksi tuttu. Hahmot ovat muutenkin kiinnostavia. Hahmojen erinomaisuus onkin kirjan vahvuus, sillä ympäristö jää hieman valjuksi, kuin pahvisiksi lavasteiksi.
Hieno kirja, tämä vN.
Finnconista muuten sen verran, että siellä on tilaisuus bongata allekirjoittanut sunnuntaina paneelikeskustelun osapuolena puoliltapäivin jossain tilassa, jota en muista. Ja koska pelkään, etten saa siellä sanaa suustani, en aio sitä myöskään selvittää. Toivon kai, ettei sinne tule ketään. Mysteeriksi jää, miksi ylipäänsä mainitsen tästä. Ehkä samalla toivon, että sali pullistelee yleisöä. Ristiriitainen on ihmisen mieli.
