More Than This

Patrick Ness on pikku hiljaa hivuttanut itsensä elämässäni sellaiseen asemaan, jossa ostan vaikka tyypin kootut ostoslistat, jossa hän sellaiset päättää julkaista. Tai vähintäänkin lainaan ne kirjastosta. Kuten nyt nuortenkirjan More Than This.

Siinä eräs nuorisolainen, Seth, hyppää hyiseen mereen ja kuolee. Ja herää sitten vähän myöhemmin jostain, joka hyvin todennäköisesti ei ole taivas tahi helvetti, eikä myöskään yrittäjän kokemus taivaasta tai helvetistä, anteeksi, pakko oli ruveta veistelemään puujalkavitsejä. Ja siellä jossain on muitakin. Ei kovin monia, mutta joitakin.

Ja siitä sitten vaan mysteeriä selvittelemään, eikö? Oliko kaikki tässä? Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Saako elämässä vain yhden mahdollisuuden?

Sanon nyt ihan suoraan, että kaikilta osin lukukokemus ei minusta ollut aivan täysosuma. Kyse taisi olla siitä, että kuvittelin lukevani yhdenlaista kirjaa, mutta Ness ovelana poikana kirjoittikin aivan toisenlaista kirjaa.

Kuitenkin aina, kun minä ja kirja olimme samalla sivulla, ja usein silloinkin kun emme olleet - ja eikö toisaalta ole hyvä, että kirja saa lukijansa aidosti ihmettelemään, mitä hittoa on tekeillä - kyseessä oli ihan täysosuma. Seth oli mainio päähenkilö, teini-iän angsteissaan jotenkin niin oikein, ja sitten herättyään niin, no, itsekeskeinen, että siinäkin jotenkin niin oikein. Eikä häntä voi itsekeskeisyydestä syyttääkään: kuinka moni meistä ei ajattelisi, mikäli sattuisi heräämään kuoltuaan, että tässä kaikessa nyt on jollain tavalla kyse juuri minusta?

Ja kuinka monelle meistä ei tee hyvää silloin tällöin nähdä, että kyse ei ole ollenkaan minusta? Seth saa tilaisuuden tarkastella mennyttä eri tavoin ja - ehkä - päästää irti myös turhasta syyllisyydestä ja menneisyyden kipukohdista.

Ja ollakseen niinkin fiksu kirja kuin on, More Than This myös rullaa eteenpäin kuin juna. Luettavuudeltaan tämä on kuin erityisen hyvin kirjoitettu trilleri: tuskin malttaa laskea käsistään.

Teurastamo 5

Olen koko aikuisikäni vältellyt Kurt Vonnegutia, koska kuvittelin aina kirjojensa olevan jotenkin vaikeita, liian surrealistisia tai jotain. Mutta sitten Itäkeskuksen ihanasta kirjastosta tarttui mukaan Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki (joka kaiken lisäksi sattui vielä olemaan yksi spefin 101 helmestä) - luin kirjasta leijonanosan yhdellä loputtoman pitkällä bussimatkalla Espooseen, eikä se ollutkaan yhtään vaikea. Hieno oli.

Kirjan päähenkilö elää elämäänsä epäjatkuvasti: pätkä sieltä, toinen täältä. Hieman nykyajassa (tapahtumien nykyajassa), paljon sota-ajassa, vähän muukalaisten sieppaamana.

Tässä tarvittaisiin nyt varmaan kirjallisuudentutkijaa analysoimaan kirjaa, mutta minulle se kertoi paljon sodasta - ja päähenkilönsä, koko elämänsä kulun tietävän Billy Pilgrimin kautta kirja tuntui puhuvan myös fatalismista. Pilgrim osoittaa toki tiettyä ihailtavaa stoalaisuutta elämänsä kulussa, mutta tuntuu myös jäävän paitsi suurista iloista ja suruista - asioista, joista me tunnekuohusta toiseen elävät emme ehkä haluaisi luopua.

Scifielementti tuntui hieman absurdilta ja paljon vertauskuvalliselta yhtä aikaa; tieteiskirjalliselta ei vähääkään.

Itse teksti imaisi mukaansa: nauratti, itketti ja kosketti.

Pitää ottaa ohjelmaan enemmänkin Vonnegutia.

Kirottu

Chuck Palahniukin Kirottu kertoo 13-vuotiaana kuolleesta ja Helvettiin päätyneestä Madisonista. Minä olin päättänyt vihata Kirottua syvästi johonkin sivulle 25 päästyäni.

Kansi: Like

Joka aukeamalla oli nimittäin vähintään yksi seuraavanlainen pätkä:

Ja kyllä, minä tiedän mitä "sukupuoleen kohdistuvat rooliodotukset" tarkoittaa. Saatan olla turpea, lattarintainen, likinäköinen ja kuollut, mutta en todellakaan ole mikään idiootti. (s. 18)

Minä kiristelin hampaitani Madisonin kertojaäänelle ja mietin happamia vertauksia Hal Duncanin teoksen Pako helvetistä! kanssa - ja syystä tai toisesta luin Kirotun kuitenkin loppuun. Kuvittelin varmaan, että Palahniukilla olisi Helvetistä erityisesti ja elämästä ylipäänsä jotain tosi oivaltavaa sanottavaa. Tai oikeastaan kyse oli varmaankin siitä, että tietyn pisteen jälkeen kirjaan on uhrannut liikaa aikaa ja vaivaa viitsiäkseen keskeyttää. (Minulle tämä piste tulee vastaan sivulla kaksi, mutta myöntää täytyy, että kirja todella sai pohtimaan elämän lyhyyttä ja sitä, miksi luen loppuun kirjoja joista en juuri välitä.)

Madisonin ääni muuttuu loppua kohden vähemmän raivostuttavaksi, mutta mitään kovin jännittävää tai syvällistä en kirjasta löytänyt. En tosin kovasti sellaista kaivellutkaan loppua kohden: välillä toivoin, että kirja herättäisi edes jotakin tunteita, kuten leimahtavaa tai edes laimeaa vihaa ihmiskuntaa kohtaan, mutta ei. Ei vaikka Palahniuk kuinka yrittää löytää helvettiä länsimaisesta elämäntyylistä (kulunutta, paitsi ne kohdat, joissa Palahniuk yrittää löytää helvettiä länsimaisesta superrikkaiden elämäntyylistä, joka on niin kaukaista, ettei kosketa.) Loppukäänne on puolestaan niin rasittavan niinpätietenkiä, että olisin hermostunut jos se ei samalla olisi tarkoittanut ... loppua. Sitäpaitsi koko homma oli melko haljua jo tuossa vaiheessa, mitä sellaisesta hermostumaan.

Tätä herkkua on muuten tulossa vielä pari kirjaa lisää. En tule esiintymään kirjaston varausjonoissa.


Edit. Spämmisateen vuoksi kommenttihana väännetty kiinni.

Kolkko hiljaisuus

Bongasin Paul Daviesin SETI-projektin 50-vuotisjuhlan kunniaksi kirjoittaman Kolkko hiljaisuus -opuksen Sellon kirjaston blogista, joka onkin oikein mainio kirjastoihmisten pitämä kirjablogi. Suosittelen. (Enimmäkseen sinne näyttää kirjoittavan Mikko, joka on myös työtoverini niiltä ajoilta, kun itsekin olin aika lähellä tuota ammattikunnista myyttisintä: kirjastonhoitajia. Tarkoitan etäisyyden puolesta lähellä, joka lauantai vuoden ajan lainaustiskin samalla puolella. Tuntiapulaisena.)

Kolkko hiljaisuus käsittelee Maan ulkopuolisen elämän, ja eritoten älyllisen elämän etsintää. Sen se tekee kiinnostavasti, vaikka myös hieman masentavasti: kirjaa lukemalla selviää aika nopeasti, että on tosi vaikea etsiä, kun emme ymmärrä elämästä juuri mitään. Esimerkiksi: jos elämän syntyminen sinänsä on ihme, voi olla, että mitään ei ihan lähitunteina löydetäkään. Toisaalta, jos elämän syntyminen on kohtuullisen triviaalia, on seuraavaksi selvitettävä, onko älyllisen elämän syntyminen lainkaan todennäköistä, ja niin edelleen. Vaan vaikea on vetää johtopäätöksiä, kun tutkimusaineistoa on toistaiseksi vähänlaisesti: yksi planeetta ja tiettävästi vain yhteen kertaan  kehittynyt elämä.

Davies käsittelee myös SETI-projektia itseään. Selväksi käy sekin, että SETI on sinänsä hieno ja kunnianhimoinen, mutta varsin kapea-alainen projekti. SETI tutkii radioaaltoja, mutta ei ole mitenkään selvää, että muukalaiset viestisivät juurikin radiotaajuuksien kautta. Kun SETI 60-luvun kieppeillä perustettiin, ihmisten radioviestintä oli kasvanut koko ajan - mutta sitä se ei suinkaan ole tehnyt viimeistä viittäkymmentä vuotta. Pikemminkin päin vastoin: tuottamamme radiometeli on vähentynyt viestintäteknologioiden kehittyessä.

Davies ei myöskään juuri liputa scifihenkisille viestintäteknologioille, eli unohtakaa ansiibelit. Jos jossain galaktisessa naapurustossa vaikkapa tuhannen valovuoden päässä joku vilkuilee tänne (ikään kuin minä tutkailisin Herttoniemestä käsin Roihuvuoren vesitornia) he toden totta eivät näe teknologisesti kovin edistynyttä jengiä.

Huokaus.

Lakkaan siis pidättämästä hengitystäni älykkään elämän löytymistä koskevaa ilmoitusta odotellessani (sinänsä viisasta, Daviesin visio siitä, mitä sellaisesta ilmoituksesta ehkä seuraisi ei sekään ole riemukas) ja keskityn fiktioon. Ja Risto Isomäen juttuun siitä, että ehkä Marsista on kuitenkin jo löydetty elämää. Ei ehkä teknologisesti kovin edistynyttä elämää, mutta hahaa jos on.

Ei Kolkko hiljaisuus ole kuitenkaan toivoton, vaikka se kylmät faktat tunnustaakin: hankalaa on. Davies on kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että yritystä kannattaa jatkaa, ja niin olen minäkin. Pitkää ikää SETI-projektille - tulkoon rinnallesi myös moninaisempia muotoja maanulkoisen elämän etsintään.

Otin riskin: The Age of Absurdity

Teen taas pienen aikahypyn ja kirjoitan teoksesta, jonka sain päätökseen noin minuutti sitten: Michael Foleyn The Age of Absurdity: Why Modern Life Makes It Hard to Be Happy. (Ei tässä mitään ajatteluaikaa tarvita!)

Kirja päätyi lukupinooni Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen kautta Booksylta, jota kohta muistan vastahaasteella (kunhan nyt vain ensin keksisin, mikä se on. Tämän jälkeen rima on korkealla, toden totta.)

Booksy oli oikeassa: The Age of Absurdity on sekä sairaan hauska että sairaan fiksu. Se saattoi sekä pilata että pelastaa elämäni, katsotaan nyt.

Foley kirjoittaa intohimoisesti nykyajasta ja siitä, miten tämä aika, jossa elämme, johtaa - ehkä kaikkia menneitä aikoja enemmän - tilanteeseen, jossa kaikkea on tarjolla, mutta mikään ei tee onnelliseksi. Kirja on täynnä asiaa ollakseen aika lyhyt, ja etenkin alkupuolella sitä asiaa tarjoillaan melkoisen henkeäsalpaavalla vauhdilla - joitakin juttuja olisi mielellään pohtinut jo alussa hieman hitaammin.

Keskeinen teema kirjassa on odotuksessa eläminen: se, miten ihan kohta tulossa oleva asia on parempi kuin mikään, mitä tähän asti on nähty. Ehkäpä täydellinen, sillä kun odotuksen kohde ei ole realisoitunut, se voi olla mitä vain ja kaikkea. Todellisuus ei tietenkään ikinä ole mitä vain ja kaikkea, joten yleisesti ottaen odotuksessa jatkuvasti elävälle kaikki on pettymystä: ostoksista saa iloa täsmälleen siihen asti, että ne on maksanut; lomallakin pitää huolehtia kotitöistä ja mukana kuvioissa on luultavasti paarmoja; uusi projekti, työ tai puolisokin paljastuvat vain maallisiksi ja niin edelleen. Potentiaali on siis pahimmillaan ansa, jossa mikään todellinen ei pärjää vertailussa mahdollisuuksia vasten.

Odotuksessa elämisellä on paljon kerrannaisvaikutuksia, joihin suosittelen kaikkia perehtymään itse kirjan parissa.

Itseäni kosketti erityisesti Foleyn pohdinta siitä, miten ... no, miten olla elossa aikuisten maailmassa. Foley puhuu paljon siitä, miten (sen lisäksi, että luopuu jatkuvasta odotuksessa elämisestä) on syytä kääntää tarkka vikoja etsivä katseensa sisäänpäin ja tunnistaa (tai edes yrittää tunnistaa, vaikeaahan se tietenkin on) ne impulssit, joiden kontrolloimattomuus tuppaa johtamaan onnettomaan oloon. Tällaisia impulsseja ovat esimerkiksi oletukset siitä, että lähtökohtaisesti on ansainnut jotain (loman, huomiota, parempia työtehtäviä, enemmän liksaa) tai siitä, että kaiken tulisi olla helppoa.

Helppous onkin Foleyn mielestä varsinainen ansa: kaikki arvokas on vaikeaa. Työ ja ponnistelu ovat oma palkintonsa ja täyttymys voidaan löytää vain niiden kautta - lahjana syliin tipahtaneita asioita on vaikea arvostaa. Onnellisen elämän salaisuus on löydettävä itse (ja kuten Foley huomauttaa, jos oman elämänsä suuntaa ei valitse itse, luultavasti sen valitsee joku muu - ja mikä pahinta, silloin tulee luultavasti omaksuneeksi kaikkein keskiarvoisimman aikalaisvision.)

Itse kiinnostuin valtavasti, se on myönnettävä, kirjassa läpikäydyistä Buddhan ajatuksista, mutta ilahduin myös siitä että ilmeisesti ev.lut. -seurakuntamme nokkahenkilö (jota olen aina pitänyt melkoisen hyvänä tyyppinä) on myös antanut tiukkoja ohjeita siitä, miten maailmassa olisi hyvä elää. Eivätkä Buddhan ja Jeesuksen ohjeet ole lopulta kovinkaan kaukana toisistaan. Foley puhuu myös stoalaisista, joiden elämänohjeet kuulostavat ainakin omiin korviini viisailta:

The key Stoic virtue is detachment - if it is not possible to influence the world, it is at least possible to moderate the world's influence on the self - but the purpose of this detachment is understanding rather than contempt. (s. 43)

Foley tarjoaa myös ihan konkreettisia ohjeita siitä, miten voi elää onnellisemmin. En toista niitä tässä, koska epäilen, etteivät ohjeet itsessään ole aivan niin tärkeitä kuin ne ajatukset, joiden nojalla ohjeisiin on päädytty, mutta eräs avainelementti onnellisempaan elämään ei suinkaan Foleyn mukaan ole vaihtoehtojen runsaus tai niiden lisääminen. Tämän ovat muutkin ajattelijat huomanneet: muistelkaa vain uivan teatterin puvustamossa masentuvaa Niiskuneitiä Janssonin kirjassa Vaarallinen juhannus - Niiskuneiti ei osaa valita sopivaa mekkoa, koska vaihtoehtoja on aivan liikaa.)

Kerron nyt vielä kuitenkin siitä, miten kirja saattoi joko pilata tai pelastaa elämäni. Eräänä päivänä juhannuksen jälkeen lähdin melkoisen kärttyisissä fiiliksissä kävelylle koiran kanssa ilman puhelinta. Ei nyt mennä siihen, miksi olin kärttyisä; se oli typerää.

Kesken kävelylenkin alitajunnasta leijaili eräs kohta Foleyn tekstistä:

The beauty of taking offence is that the threats of the bully can be presented as the protests of the victim so that the ego can bask in virtue while the id exults in aggression. The arbitrariness is also appealing. Anyone can decide to take offence at anything and this ever-present potential creates a climate of fear satisfying to bullies. (s. 33) *

Kävi jotakuinkin kuten Foley oli ennustanut: oikeamielinen raivo lätsähti pikkumaiseksi kiukutteluksi kuin puhkaistu ilmapallo. Se tietysti turhautti. Niinkin hyvä kiukku kun oli ollut päällä! Kaikki on pilalla. Toisaalta se tietenkin vapautti, joten ehkä todella on niin, että kun luopuu (turhan kiukuttelun tarjoamasta) välittömästä tyydytyksestä voi ajan kanssa saada jotain enemmän.

Okei, eihän turhasta vihamielisyydestä pääseminen varmasti ainakaan pilaa elämää, vaikka lähin pikkumainen tyydytys pilalla olisikin. Pelastamisen puolella ollaan pitkälti.

Kirjassa on paljon ajattelemista, ja paljon aion ajatellakin. Ongelma on kuitenkin siinä, että työ on loputonta eikä laakereillaan ole varaa jäädä lepäilemään. Vaikka tunnistin itsessäni Foleyn avulla yhtä sun toista, lopulta mieleen jäi kaivelemaan fiilis siitä, että toistaiseksi (ja ehkä koko elämäni) vain rapsuttelen pintaa kuvitellen pohtivani asioita kovinkin syvällisesti. Vaan ei kai se auta kuin reippaasti muistaa haastaa itsensä silloin tällöin.

Kiitos, Booksy.

* Tästä loukkaantumisen hauskuudesta toimii muuten hyvänä esimerkkinä juhannustanssigate, joka onnistuu vääntämään sinänsä hyvän asian irvokkaaksi ajatuspoliisitoiminnaksi. Apua. 

Kehua!

En ole ikinä koskaan lukenut mitään Fay Weldonilta, mutta nyt syystä tai toisesta (syy yksi oli varmasti Audiblen suosittelurobotti ja syy kaksi oli täsmälleen sama) tartuin Weldonin uuteen teokseen, jonka nimi on hankalasti mihinkään lauseeseen ujutettavissa: Kehua!

Kehua ovat siis uusiseelantilaisia kuolleiden sukulaisten henkiä, eikä nimi täten viittaa lähimmäisten itsetunnon vahvistamiseen positiivisin viestein. K! kertoo kunnioitettavaan ikään ehtineestä, Uudesta-Seelannista nuorena Britteihin paenneesta Beverlystä ja hänen tyttäristään, tyttärentyttäristään ja hieman vielä neljännenkin polven tyttäristä. Se kertoo suvun ongelmista ja siitä, miten tietyt piirteet toistuvat ja mikä vaikuttaa mihinkin - mutta hieman yllättäen se kertoo samalla, ainakin näennäisesti, kirjoittamisensa prosessista ja siitä, miten kirjailijatar itsekin alkaa havaita henkiä paukuttaessaan romskuaan talonsa kellarissa. Tykkäsin kovasti tästä metatarinasta varsinaisen tarinan ohella - koska teos on fiktiota, en menisi ottamaan sitäkään kovin todesta, mutta samoin kuin kirjan päätarina on mukana kulkeva kirjailijan tarina lämmin ja jotensakin elämänmakuinen.

Kaiken kaikkiaan tulin ensimmäisestä Weldonistani niin hyvälle tuulelle, että aion repäistä ja lukea toisenkin.

Tarinoita tuonpuoleisesta

Lainasin David Eaglemanin kirjan Tarinoita tuonpuoleisesta, sillä Tessa tykkäsi siitä kovin - ja myöhemmin sen julisti täydelliseksi myös Olivia-lehti - jos nyt henkilökohtaisesti annankin enemmän painoa Tessan arviolle.

Kansi: Avain / Jussi Jääskeläinen

Tarinoita tuonpuoleisesta sisältää siis 40 pientä tarinaa - tuonpuoleisesta. Näennäisesti tuonpuoleisesta, sillä ainakin itsestäni tuntui siltä, että moni tarina kertoi enemmän tämänpuoleisesta. Sehän ei toki haitannut yhtään - oli ihan hauskaa peilata elämää kuoleman kautta, ja monet Eaglemanin tarinoista olivatkin vallan oivaltavia juuri tässä suhteessa.

Henkilökohtaiseksi suosikiksi kirjasta ei kuitenkaan minulle ollut, muutamastakin syystä. Ensinnäkin 40 tarinaa oli hieman liikaa - itselleni olisi riittänyt 15. Tämä siksi, että tarinoista osa oli hieman toisteisia - seikka, joka tuli esille etenkin jos kirjaa luki pidemmän pätkän putkeen. Moni tarina käsitteli esimerkiksi perspektiiviä, joka riippuu fyysisestä koosta - ajatus, joka sinänsä on kyllä hirvittävän kiehtova, mutta mutta ... kiehtovuus ei lisääntynyt asiaa enemmän käsittelemällä. Jos kirjan lukee, onkin ehkä fiksuinta lukea sitä pienissä pätkissä, jottei toisteisuus häiritse - ja tästä päästäänkin kirjan toiseen ongelmaan. Jokin kirjoitustyylissä nimittäin tökki niin, etten oikein itse kyennytkään lukemaan sitä kuin pienissä pätkissä. Ehkä tyyli oli hieman viileä ja etäinen - seikka, joka kirjaan toki sopikin, mutta sai sen muistuttamaan enemmän satiiria kuin tarkalleen ottaen olisi ollut välttämätöntä, ainakaan minulle. Mutta tuskin herra Eagleman kirjoitti tarinoitaan vain minulle, joten pidettäköön tätä nyt henkilökohtaisena ongelmana.

The Silent Land

How to Make Friends with Demonsin jälkeen luin Graham Joycen käsittääkseni uusimman teoksen, The Silent Landin, koska sain sen kirjastosta. TSL oli mainio, mutta ei ihan yhtä mainio kuin HtMFwD, johon - kuten sanottua - rakastuin.

TSL kertoo pariskunnasta, joka hiihtolomallaan Alpeilla (melko varmasti Alpeilla - koska en itse laskettele, lautaile tai hiihdä, minulle hiihtomahdollisuuksia tarjoavat vuoristot ovat kaikki "Alppeja", sijaitsivat ne sitten Ranskassa tai Chilessä, mutta nyt luulen, että oikeastikin Alpeilla) selviää lumivyörystä ja työläästi selvittää itsensä takaisin hotellilleen - vain huomatakseen, että ympäröivä kylä on täysin tyhjä eikä aika tunnu kuluvan normaalisti. Pikkuhiljaa päähenkilöt - Zoe ja Jake - alkavat pohtia, oliko lumivyörystä mahdollista ylipäänsä selvitä hengissä.

Hiljainen romaani kertoo rakkaudesta ja rakastamisesta ja pariskunnan historiasta, ja se on tunnelmaltaan värisyttävä: on helppo tuntea lomakylän hiljaisuus. Paikoin TSL on jopa karmiva, sillä lomakylä alkaa loppua kohti muistuttaa hyvän unen sijaan painajaista. Tapahtumat kerrotaan enimmäkseen Zoen näkökulmasta, mutten osannut kokea suurta läheisyyttä kumpaankaan. Kirjan rakkaustarina oli kuitenkin kaunis ja melkoisen surullinen, vaikka sitä katsoikin hieman ulkopuolelta.

Pitää selvästi tutkia, onko kirjastolla enemmänkin Joycea tarjolla - nämä Joycen aikuisväestölle suunnatut kirjat tuntuvat uppoavan itseeni paremmin kuin nuorten aikuisten sarja.

Our Tragic Universe

Scarlett Thomasin Our Tragic Universe käsittelee (muun muassa) tarinatonta tarinaa, ja ehkä yrittää ollakin sellainen. Tämän siitä saa kun ei opiskellutkaan kirjallisuutta yliopistossa; en tajua eri narratiiveista mitään. Sen tiedän, että pidin OTU:sta ihan hirveästi.

Kirjan päähenkilö Meg elää karmeassa parisuhteessa ja yrittää kirjoittaa suurta romaaniaan; henkensä pitimiksi Meg joutuu kuitenkin suoltamaan genrefiktiota (toden totta, huudahtaa genrelukija. Mikä kaamea kohtalo!) ja kirjoittamaan arvioita lehtiin. Erilaisten sattumien kautta Meg päätyy arvioimaan kirjan, jonka kirjoittajan mielestä olemme kaikki jo kuolleet ja nyt meillä on mahdollisuus, omaa sankaritarinaamme elämällä, pyristellä kohti ikuista elämää. Mutta Meg ei halua elää ikuisesti - ja kukapa nyt oikeasti haluaisi?

Kaikista tavoistani poiketen kirjoitin muistiin kirjasta pätkän, joka nähdäkseni aukottomasti todistaa Megin parisuhteen olevan vähintäänkin tasoa "julma ja epätavallinen rangaistus". Kas näin:

"Almost a week later, on New Year's Day, I'd woken up in the house in Dartmouth, pressed my leg against Christopher's and then watched as he got up without looking at me and left the room. He'd clearly been unsettled by Christmas too, although he hadn't yet said why. The day ahead was gaping like a black hole. I couldn't go to the library, because it wasn't open. I couldn't read a book, because Christopher thought you should spend a day reading a book only if you were ill, or if someone was paying you to do it."

- Scarlett Thomas, Our Tragic Universe, sivu jotain 

Se, että pidin OTU:sta paljastaa varmaan täydelliseksi valheeksi usein huutelemani väitteeni siitä, että vihaan metafysiikkaa. (Siis sikäli tietenkin, että yhtään ymmärrän, mistä metafysiikassa on kyse.) OTU on mahtava kirja elämästä, kuolemasta, tarinoista, kirjoittamisesta, koirista ja neulomisesta. Se huomauttaa, vallan osuvasti, ettei kaikkien tässä elämässä ole suinkaan pakko olla sankareita - toisten on pakko olla hirviöitä tai muita arkkityyppejä. Siinä neulotaan sukkaa (sivumennen sanoen, halusin aika usein hypätä kirjaan Megin seuraksi, jos ei muutoin niin kertoakseni, että sukan neulominen on helppoa kuin heinänteko.) Siinä kasvetaan, muttei mihinkään erityiseen suuntaan, vaan pikemminkin kohti vapautta. Ja mikä parasta, OTU:n sivuille oli ihana uppoutua.

Luen nykyään harvoin kirjoja uudestaan, mutta OTU on varmaan pakko hankkia omaankin kirjahyllyyn, jotta voin sukeltaa sen maailmaan vähintään kerran vuodessa. Nythän lukukokemuksen tarjosi - tietenkin - kirjasto.

PS. Our Tragic Universen voi varmaan huoletta lukea, vaikka vihaisikin genrefiktiota. Kirjan fantastiset elementit olivat niin vähäiset, että vastaavaa voi löytää mistä tahansa mainstreamiksi luettavasta.