31/12/2011

The Poison Eaters and Other Stories

...turha kuvitellakaan, että saisin kaiken tämän vuoden puolella luetun myös blogattua tänä vuonna, mutta jotta vuoden yhteenveto ei taas vajuisi jonnekin helmikuulle, koetan olla ripeä.

Minulla on, kuten tunnettua, usein vaikeuksia novellikokoelmien kanssa. Nämä vaikeudet eivät päteneet Holly Blackin novellikokoelmaan The Poison Eaters and Other Stories, josta pidin mahdollisesti jopa enemmän kuin rouvan romskutarjonnasta - josta siitäkin olen kohtuullisessa määrin pitänyt. Tarinat olivat mukavan vinksahtaneita, eivätkä ne lyhyestä muodostaan huolimatta olleet sillä tavalla takkuisia, jossa lukija - siis minä - kärsimättömänä alkaa odottaa joko tarinan loppua tai jotain kohtaa, jossa olisi edes vähän järkeä.


Vaikka kirjassa oli muutama tarina, jotka liittyivät Blackin romaaneihin, ne eivät olleet mitenkään erityisiä suosikkejani. Sen sijaan pidin kovasti tarinasta The Coat of Stars, jossa vaatesuunnittelija yrittää ryöstää rakastettunsa takaisin keijuilta ja ihan erityisen paljon pidin hurmaavasta Paper Cuts Scissors -novellista, jossa kirjalliset hahmot heräävät henkiin, ja eräs kuolevainen päätyy seuraamaan hahmojen bileitä:
"Lo, John Galt hath eaten all the salsa," said a knight in green armor adorned with leaves. 
"Oh, how awful," said Dolly Alexandrovna from Anna Karenina. She smothered her gown, looking exactly like a painting of her Justin had seen. "I won't forgive him and I can't forgive him. He persists in doing this every night".
- Holly Black, Paper Cuts Scissors
...niin niin, noihin bileisiin haluan itsekin - ehkä jo ensi vuonna? Hmm?

Nell Gwynne's Scarlet Spy

Hyvää uutta vuotta vaan kaikille. En juuri perusta uudesta vuodesta - koen hieman ahdistavaksi sen, miten aika yhtäkkiä muuttuu diskreetiksi ja huomenna on kaikki paremmin. Yritän kyllä jonkinlaisen Sivukirjastovuoden summauksen hoitaa, mutta parempi minä syntynee pikkuhiljaa.

Ennen joulua luin hieman lisää Kage Bakeria: Nell Gwynne's Scarlet Spy on pienoisromaani, jonka ostin kerran suunnattoman närkästyneenä siitä, että sarjan ensimmäinen osa oli tuosta noin vaan kehdattu myydä loppuun.

Kansi: J. K. Potter / Subterranean Press
NGSS kertoo Lady Beatricesta, joka kohtaa perin kiusallisia vastoinkäymisiä (tulee raiskatuksi) ja joka täten joutuu ansaitsemaan elantonsa katuja mittailemalla. Aikaa myöten hän kuitenkin pääsee Nell Gwynnen ... hmmm ... laitokseen, jossa korkeamman luokan prostituoidut eivät vain harrasta maksullista seksiä vaan myös toimivat vakoojina The Gentlemen's Speculative Societylle. Society lähettää Beatricen ja muutaman muun naisen selvittämään kummallista kaupankäyntiä maaseudulla. Kirja sisältää toisenkin, lyhyemmän tarinan Lady Beatricesta - ilmeisesti siltä varalta, että joku lukijoista kokee tulleensa puijatuksi hinta/sivumääräsuhteen vuoksi.

NGSS oli mainio pieni höyrypunktarina, mutta jälkikäteen jäi sellainen olo, että Baker on kuitenkin parhaimmillaan pidempien tekstien kimpussa. Näistä lyhyemmistä en - syystä tai toisesta - löydä sitä Bakeria, joka hohtaa muistikuvissani vähintään yhtä myyttisenä kuin lapsuuden joulut. Hmmm, voi olla, etten löydä sitä Bakeria enää koskaan mistään.

24/12/2011

Joulun taikaa

Iloista joulua täältä Sivukirjastosta! Olkoot joulukirjanne runsaslukuiset.

Itse olen käpertynyt sohvan nurkkaan pihistettyjen villasukkien ja kerrassaan täydellisen jouluromskun kera - vaihteeksi kyseessä ei ole spefiä edes läheltä liippaava tarina. Suosittelen muillekin.

19/12/2011

Earwig and the Witch

Poiketaanpas vähän lastenkirjallisuudessa; mainitsin taannoin ostaneeni Diana Wynne Jonesin viimeiseksi jääneen kirjan, Earwig and the Witchin. Tarkoitus oli säästellä sitä, mutta päädyin kuitenkin lukemaan sen, koska kirjahyllyssä odottaa vielä lukematonta Jonesia pahan päivän varalle. (Pahoja päiviä on varaa tulla YKSI.)

Kansi: HarperCollins
No, EatW kertoo Earwig-nimisestä orpotytöstä, joka nauttii orpokodissa olosta suunnattomasti. Kaikki tekevät, mitä hän haluaa. Sitten, onnettomuudekseen, hänet adoptoi paikallinen noita, joka ilmeisesti ei lainkaan suunnittele tekevänsä, mitä Earwig haluaa. Onneksi sankarittaremme on päättäväinen tyttö.

Rakstan Jonesin kirjoja ihan lähtökohtaisesti, ja pidin tästäkin hurjasti, mutta vähän välipalan fiilis siitä silti jäi. Kirja oli mainio, mutta niin turkasen lyhyt, että luultavasti olisin harmistunut jo kuusivuotiaana. Se on kuitenkin lämmin ja taianomainen kirja, ja Earwig on symppis päähenkilö.

Voi DWJ, meillä on niin ikävä.

18/12/2011

Curse Workers, osat 1 ja 2

Koska backlogini ns. pursuaa, teen palveluksen kaikille ja tungen sarjojen osia samaan postaukseen ainakin nyt joulukuussa. Ensin tästä saa nauttia tahi kärsiä Holly Black, jonka Curse Workers -sarjan ensimmäiset osat, White Cat ja Red Glove, luin hiljattain.

 
Kannet: Orion

Sarja kertoo Casselista, teini-ikäisestä pojasta, jonka koko perhe omaa taikavoimia. Taikuutta on seitsemää eri tyyppiä; on muistitaikoja, onneen liittyviä taikoja, kuoleman taikoja ja niin edelleen, siten, että yksi ihminen osaa yhden sortin taikoja. Taikaa on muussakin väestössä - jos kohta taidot ovat harvinaisia, tavallisten ihmisten pelkäämiä ja tyypillisesti järjestäytyneen rikollisjengin palveluksessa. Casselin äiti on vankilassa, veljistä toinen mafian palveluksissa ja toinen yliopistossa, ja Cassel itse on kalliissa sisäoppilaitoksessa - kunnes näkee unissaan valkoisen kissan, jossa tuntuu olevan jotain hieman outoa. Kakkososassa Cassel jatkaa sisäoppilaitoksessa, kaihoaa rakastamansa tytön perään ja yrittää ottaa pesäeroa niin mafiasta, FBI:n agenteista kuin äidistäänkin - selvittäessään samalla isoveljensä murhaa.

Black on luonut kiinnostavan maailman, jossa taikuus toimii jotakuinkin uskottavan oloisesti eikä sen yhteiskunnallisilta vaikutuksiltakaan sarjassa vältytä. Taikuus Casselin maailmassa on vähän kuin mutanttigeenit Ryhmä X:n universumissa - pelottavat voimat huolestuttavat tavallista kansaa, ja erilaisia ihmisiä aletaan helposti vainota.

Juonenkäänteet ovat paikoin (etenkin ykkösosassa) hieman ennalta-arvattavia, mutta ei se niin haittaa. Iso osa juonesta perustuu molemmissa kirjoissa huijauksiin, ja vaikka näistä petoksista saakin ihan hyviä juonenkäänteitä, toivoisin välillä, etteivät ihan kaikki kirjailijat käyttäisi esimerkkihuijauksena sitä vanhaa kunnon kadonnut sormus -systeemiä. Se on jo nähty.

Cassel on päähenkilönä hieman ristiriitainen - nokkela, näppärä ja kohtuullisen kunnollinen, mutta pohjattoman (ja paikoin hieman rasittavankin) itseinhon riivaama. Teki mieli ravistella. Onneksi Black kirjoittaa vetävästi eikä Casselin synkeyteen jäädä liiaksi vellomaan.

Nautin sarjasta hirveän paljon enemmän kuin Blackin aiemmasta tuotannosta, joka ei sekään ole ollut hullumpaa, ja odotankin seuraavaa osaa kovasti.

The Painting and the City

Marraskuiseen äänikirjalamaannukseen kuului myös Robert Freeman Wexlerin The Painting and the City.

Kansi: PS Publishing
Kirja kertoi New Yorkissa elävästä taiteilijasta, joka törmää maalaukseen, jota ei enää saa mielestään. Taiteilija alkaa selvittää maalauksen historiaa ja törmää karmaisevaan tarinaan kaupungin alkuajoilta, jolloin hollantilaiskollega on palkattu maalaamaan - ja maalaamalla toteuttamaan - kauheuksia. Kirja tutkiskeleekin taiteen ja todellisuuden suhdetta.

Luullakseni.

Kirjassa oli kahdenlaisia kohtia - selkeää narratiivia, jota jaksoin kuunnella vaivatta, ja sitten sitä muuta. Oli kiinnostavaa seurata elämää sekä nykypäivän New Yorkissa että (etenkin) 1800-luvun New Yorkissa, ja näistä  kohdista nautin koko lailla. Välissä oli kuitenkin jotain, joka luullakseni oli surrealistista pohdintaa taiteen ja todellisuuden suhteesta. Ehkä. En nimittäin muista. Saatoin kuunnella kirjaa pitkiä pätkiä vain huomatakseni, että nämä kohdat eivät tuntuneet jättävän minkäänlaista muistijälkeä mieleeni. Välillä kelasin kuunnellakseni uudestaan, keskittyneemmin. Lopputulos oli tismalleen sama - en jostain syystä pystynyt keskittymään pätkiin sitten ollenkaan.

Jos joku on lukenut TPatC:n, nyt passaisi tulla kertomaan, mitä niissä välikohdissa oikein tapahtui. Jos muistatte.

17/12/2011

Santa Olivia

Iloinen veronmaksaja täällä hei. Seuraa poliittinen kannanotto: kirjastolaitoksen lisäksi Sivukirjasto kannattaa lämpimästi myös Yleisradion toiminnan rahoittamista ja on iloinen siitä, että hommalle löydettiin nyt malli. Kommenttiboksissa voi vapaasti halutessaan vääntää kättä siitä, onko vai eikö ole reilua se, että Ylen toiminnasta pitää maksaa vaikkei telkkaria omistaisikaan, mutta sanottakoon nyt ihan ensi alkuun, että minusta on ihan reilua sekin, että maksan vanhustenhoidosta, vaikken tällä hetkellä käytä niitä palveluita edes välillisesti (tarvitsemalla laitosta, johon viedä lähipiirin vanhuksia hoitoon.)

Tällä alustuksella pyrin naamioimaan sen, ettei minulla ole paljonkaan sanottavaa Jacqueline Careyn kirjasta Santa Olivia.

Kuva: Mistä lie internetistä, ilmeisesti kustantaja ei juuri webistä välitä.
Carey on luonut uudehkossa sarjassaan yhteisön, jolla ei ole Yleä, eikä paljon muitakaan palveluita (noilla onnellisilla ei ole edes verotusta! Paratiisi whee!) - Yhdysvaltain ja Meksikon rajalle on jäänyt pieni kaupunki, joka ei ole enää kummankaan maan alueella. Suojeluspyhimyksensä mukaan nimetty Santa Olivia sisältää sotilastukikohdan ja lähinnä järjestäytyneen rikollisuuden ympärille rakentuneen siviiliväestön, eikä siitä todellakaan kerrota mitään Yhdysvaltain kansalaisille, jotka luulevat olevansa sodassa Meksikon kanssa, ja saattaisivat paheksua. Tässä kaupungissa kasvaa nuori tyttö, Loup, jonka isä on jonkinlainen geeniteknologian taidonnäyte. Loup onkin jonkinlainen superihminen, ja jouduttuaan asumaan kirkon huomiin muiden orpojen kanssa hän alkaa jakaa (oman käden) oikeutta lainvalvonnan ulottumattomissa olevassa kaupungissa.

Santa Olivia oli synkeämpi ja myös kevyempi kuin Careyn edelliset kirjat - ainakin ihan silkassa paperin massassa mitattuna. Viihdyin tämän parissa kyllä, mutta jäin hieman kaipaamaan Kushiel-sarjojen kiemuraisuutta ja esteettisyyden palvontaa. Silti, ihan mukava dystooppinen välipala.

15/12/2011

Heroes of the Valley

Jonathan Stroudin Bartimaeus-sarja on varmaan monellekin tuttu, mutta kauheasti en ole nähnyt puhuttavan pari vuotta sitten ilmestyneestä Heroes of the Valley -kirjasta, joka ei liity djinneihin mitenkään.

Kansi: Random House/Corgi
HotV:n sankari on nuori Halli, joka on koko pienen ikänsä kuunnellut tarinoita esi-isänsä Sveinin sankariteoista, sukunsa suuruudesta ja siitä, miten ylämaiden kukkuloiden suojaavien kivien takana elävät pelottavat hirviöt, trowt. Näiden hirviöiden vuoksi ei kukaan ikinä poistu siitä laaksosta, jossa Hallin suvun lisäksi elää ja maata viljelee kymmenkunta muutakin suurta sukua. Sitten alkaa tapahtua: Halli tapaa Aud-tytön, jonka jano seikkailuille on vähintäänkin yhtä suuri kuin Hallin oma. Aud ei sitäpaitsi usko mihinkään hirviöihin, vaan pitää niitä vain tapana pitää kansa kurissa. Lisäksi Halli todistaa murhan ja lähtee omalle, yksityiselle seikkailulleen tarkoituksenaan kostaa - mutta tapahtumat karkaavat Hallin käsistä.

Stroud onnistuu jotenkin yhdistämään hirviöiden luomaa aitoa uhkaa lähes slapstick-henkiseen komediaan. Halli on itseriittoinen - etenkin alkuun - ja saattaa itsensä ja etenkin muut tilanteisiin, joille on pakko hihittää itsekseen sohvan nurkassa. Välillä Stroudin tarinoinnista tuli mieleen jopa kansantarujen trickster-arkkityyppi ja niihin liittyvät tarut, sillä Hallissa oli kyllä ainesta vaikka tällaiseksikin sankariksi.

Tarinan edetessä Halli toki kasvaa ja joutuu ottamaan vastuuta teoistaan; vastaavasti hän myös huomaa, että asioilla on usein kaksi puolta, eikä juuri mikään ole niin yksinkertaista kuin päällisin puolin voisi luulla.

Tykkäsin HotV:sta vähintäänkin yhtä paljon kuin aiemmista Stroudeista - jollain tavalla tämä kirja, vaikka tunnistettavasti Stroudia, on kuitenkin jotain ihan muuta.

14/12/2011

The Unwritten

Seuraa sarjakuvallista osastoa. Herra Sivukirjasto tykkäsi sille taannoin ostamani uuden sarjakuvan, Mike Careyn ja Peter Grossin The Unwrittenin ykkösosasta Tommy Taylor and the Bogus Identity ja niinpä sarjaa on sittemmin hankittu hyllyymme kolme osaa (Inside Man, Dead Man's Knock ja Leviathan) lisää. Sain vihdoin aikaiseksi lukea ne itsekin, ja myöntää täytyy, että herra Sivukirjastolla on hyvä maku.


Kaikki kannet: Vertigo

The Unwritten kertoo Tom Taylorista, jonka isä on suositun harrypotterhenkisen kirjasarjan luoja. Kirjat kertovat nuoresta velhon taimesta, Tommy Taylorista, joka on selvästi ottanut vaikutteita jo aikuiseksi ehtiinestä Tomista. Tom hankkii tienestejä esiintymällä kadonneen isäpappansa puolesta erilaisissa kirjallisuustilaisuuksissa ja coneissa, kunnes nuori ja ilmeisesti suoraan Dickensin teoksesta putkahtanut naisihminen asettaa Tomin perhetaustan kyseenalaiseksi yleisön edessä. Seuraa intertekstuaalinen ja kiehtova keitos, jossa Tomin mainetta yritetään mustamaalata, henki viedä - ja jossa Tomin pitäisi jotenkin selvittää isänsä kirjojen salaisuus.

The Unwritten on kiehtova sarjakuva tarinoista, kirjoista ja identiteetistä, ja vaikka se voi hieman liukuakin siihen kategoriaan, jossa kirjoittamisesta kirjoitetaan liikaa, ei sekään liiaksi häiritse. (Sen sijaan innostuin ajatuksesta lukea Moby Dick ja ehdottomasti jotain Dickensiä. Mikseivät kirjallisuusviittaukset voi koskea mitään ohuita kirjoja?)

Sivukirjasto suosittelee, ja on eri tyytyväinen siitä, että nämä löytyvät omasta hyllystä (vaikka kaupunginkirjaston erinomaisuudesta kertonee jotain sekin, että ystäväni hyrisi tyytyväisyyttään kun nämä löytyvät sieltäkin hyllystä.)

12/12/2011

Meeks

Kuuntelin taannoin Julia Holmesin kirjan Meeks, enkä oikein enää tiedä, mitä siitä sanoisin. Moni on pitänyt tätä hieman unenomaista dystopiaa vallan mainiona, mutta itse en oikein saanut siitä mitään irti.


Meeks kertoo yhteiskunnasta, jossa nuoret miehet löytävät itselleen morsiamen tai käy huonosti. Se kertoo myös yhteiskunnasta, joka on sodassa nimetöntä vihollista vastaan. Yhteiskunnasta, joka palvoo sankareitaan jokavuotisessa juhlassa ja joka on melkoisen aito ja ahdistava dystopia. Kirjassa on kaksi päähenkilöä, naista itselleen etsivä, sodasta palannut nuori mies Ben ja puistossa hengaava pummi, poliisiksi haluava Meeks.

Jään hyvin harvoin miettimään, miksi jokin kirja on kirjoitettu. Minulle riittää yleensä syyksi vetävä tarina, tai hieno teksti, tai lähestulkoon ihan vain se, että paperille on painettu sanoja peräkkän - ja jos kirjoittaja on niillä jotain halunnut sanoa, aina parempi. Meeksin kohdalla sen sijaan mietin useammin kuin kerran, miksi se oikein on kirjoitettu. Kuten sanottua, en saanut siitä juuri mitään irti - en nauttinut tarinasta, en erityisemmin ihastunut kieleenkään, enkä löytänyt siitä oikein mitään sanottavaakaan. Voi olla, että syy oli osin omani: formaatti ei ehkä palvellut teosta parhaalla mahdollisella tavalla, tai ehkä minun olisi pitänyt kuunnella nopeutetun tekstin sijaan hitaampaa versiota. Niin tai näin, huomasin ajatusteni usein liukuvan kirjasta pois ja tarttuvan itsepintaisesti ihan mihin tahansa muuhun.

En suosittele - mutta jos kuitenkin luette, ja rakastutte siihen, olen iloinen puolestanne. Kertokaa minullekin sitten, mikä kirjassa oli pointtina.

08/12/2011

Pako helvetistä!

Jostain käsittämättömästä syystä olin pitkään sitä mieltä, että Hal Duncanin lyhyen romskun alkukielinen nimi on Escape! From Hell, ja kiehuin erään unettoman yön kustantajalle suomenkielisen nimen vesittämisestä. Selvää on, ettei Pako helvetistä! ole yhtään niin tehokas - huutomerkki on ihan väärässä paikassa.

Sitten kävi ilmi, että olin hallusinoinut sen alkuperäisenkin nimen huutomerkkien paikat. Murjotin toisen unettoman yön, ja lähellä oli, etten käskenyt Hal Duncanin pitää tunkkiaan ihan lopullisesti - Vellumin luettuani harkitsin asiaa vakavasti.

Kansi: Like
Ph! oli jokseenkin helpommin lähestyttävä kuin melkoisen raskas ja minulle intellektuellin paikkani (nurkka, koirien luona) osoittanut Vellum. Siinä neljä helvettiin joutunutta päättää entisen sotilaan johdolla ottaa hatkat, ja siinäpä se sitten olikin. Tätä seuratessa menee mukavasti muutama tunti.

Kirja on väkivaltainen, vauhdikas ja mainio välipala, jos väkivaltaa ylipäänsä kestää. Voin ehkä tässä mainita, että itse kestän väkivaltaa yhä huonommin ja huonommin - kiroan tälläkin hetkellä erästä Banksia ihmissyöjäkuvauksistaan. Vatsani ei suostu asettumaan. Mutta se on toinen juttu se, Ph! oli muistaakseni vielä siedettävällä tasolla.

Harjukaupungin salakäytävät

Lähetin koko viime syksyn telepaattisia viestejä joulupukille: toivoin Pasi Ilmari Jääskeläisen uusinta joululahjaksi. En saanut - tästä voi ehkä päätellä, että olin ollut tuhma, mutta toisaalta sain monia muita kiinnostavia kirjoja.


Vihdoin lainasin Harjukaupungin salakäytävät kirjastosta. Olisin oikeastaan halunnut ostaa sen kannatusmielessä, mutta se oli joka paikasta loppu, ja kun vihdoin kohtasimme kirjamessuilla, kirjaston kappale oli jo kotonani ja pihiys iski.

Otaksun, että tämä on blogimaailmassa kiertänyt jo laajalti, mutta tarjoan silti hyvin lyhyen juonisynopsiksen: kustantaja Olli Suominen kohtaa vanhan rakastettunsa ja lapsuutensa kesät Jyväskylässä. Kirjassa luetaan Elokuvallista elämänopasta, ja Harjukaupungin salakäytävät onnistuu itsekin mainiosti olemaan elokuvallinen - dramaattinen, hämmentävä ja kiehtova.

Lukukokemus oli siksi vahva, etten oikeastaan usko, että kaikki kirjailijat olisivat saaneet paikoin hieman höpsöä juonta toimimaan näin hyvin. Brittitermi suspension of disbelief tulee tässä hyvin kyseeseen - alunperin koko ilmiön on ajateltu olevan kirjailijan, ei lukijan, vastuulla, ja Jääskeläinen osaa homman. Luin kirjaa yötä myöten ja näytin luultavasti pöllöltä loppukohtauksen aikana.

Haluaisin sanoa, että Harjukaupungin salakäytävissä on vanhojen elokuvien taikaa, mutta en ole katsonut vanhoja elokuvia tarpeeksi voidakseni sanoa näin suurella luottavaisuudella. Sanonkin, että Harjukaupungin salakäytävissä on sitä taikaa, jota uskon vanhoissa elokuvissa olevan - ja sehän voi olla jopa vahvempaa taikaa kuin se, joka niissä oikeasti on.

07/12/2011

Beggars in Spain

Nancy Kressin Beggars in Spain on julkaistu 1993, mikä tuntuu sekä epäolennaiselta että uskomattomalta, niin hyvin se toimii myös parikymmentä vuotta myöhemmin.


Kirjassa geenimanipulaatio on arkipäivää, ja eräs tutkija löytää geenin, jota muokkaamalla voidaan poistaa unentarve tyystin. Unettomat ihmiset, joita Jenkkeihin joitakin tuhansia syntyy, ovat valitettavasti vain jokseenkin ylivertaisia - kun ei tarvitse nukkua, on enemmän aikaa kaikkeen muuhun, ja aivot tulevat muutenkin otetuksi paremmin käyttöön. Unettomat herättävät kuitenkin närää ympäröivässä yhteiskunnassa - on vaikeaa, kun osa joukosta on näin selvästi ylivertainen. Epävarmuus nukkujien puolelta johtaa vastareaktioihin unettomien puolelta; yhteiskunta on muutoinkin mullistuksen kynnyksellä. Halpaa energiaa on riittämiin, automaatio hoitaa suuren osan töistä ja epäselvää onkin, mihin enää tarvitaan tavallista - ehkä lahjatontakin - nukkujaa.

Yksi unettomista on kirjan päähenkilö Leisha Camden, joka koko kirjan ajan hakee reittiä, jonka avulla unettomat ja nukkujat voisivat elää yhdessä. Leisha arvostaa sivistystä ja kovaa työtä, eikä ole kovinkaan kotonaan yhteiskunnassa, jossa jäsenet jatkuvasti tuottavat pettymyksen ihmisistä aidosti parasta uskovalle Leishalle. Yhteiskuntaa tarkastellaan myös muuta kautta: niin muusta yhteiskunnasta pelokkaina eristäytyneiden unettomien näkökulmasta kuin nukkujien toimen ja sijan etsinnästä.

Kressin Yhdysvallat onkin kohtuullisen pelottava kuvaus tulevaisuudesta: jos teknologinen kehitys tekee yksittäisen ihmisen työpanoksen tarpeettomaksi, mikä silloin on elämän tarkoitus? Kressin kuvaamana suuri osa kansasta ei ole lainkaan kiinnostunut tekemään töitä, kehittymään tai sivistämään itseään vaan etsii tyydytystä nopeinta mahdollista reittiä.

Kress esittää myös - yhä nyky-yhteiskunnassa relevantin - kysymyksen siitä, mitä paremmin menestyvät ovat velkaa heikommin toimeentuleville? Eivätkö ehkä mitään, kuten monet unettomat, kapitalistisen yhteiskunnan sankareina tuntuvat ajattelevan? Vaiko ehkä sittenkin jotain, kuten Leisha uskoo - mutta miksi, ja miten sen voi perustella niin, että nekin uskovat, joilla menee hyvin?

Kressin syystäkin 101 spefin helmeä -listalle päässeessä kirjassa on niin hengästyttävän suuri määrä isoja ajatuksia ja kysymyksiä, että suosittelen lämmöllä ihan kaikille.

06/12/2011

Boneshaker

Luin juuri kauneusblogia, jonka kirjoittaja ilakoi muuton jälkeen saavutetusta edusta: omasta yöpöydästä. Vihdoinkin paikka, johon laittaa iltapurnukat. Kerron tämän siksi, että jos minun sänkyni vieressä olisi yöpöytä - eikä esimerkiksi koiran sänky, jossa koira aina silloin tällöin suostuu viettämään yönsä - olisi sillä pino kirjoja, jotka tarjoaisivat jännitystä jokaiseen iltaan uhkaamalla kaatua keskellä yötä päähäni. Kukin tavallaan, kai.

Asiaan. Luin Englannin reissulla myös* Cherie Priestin juuri leffaoikeutensa myynyttä** kirjaa Boneshaker, joka varmaankin sopii heille, jotka haluavat tutustua höyrypunkgenreen lähemmin, tai heille, jotka suhtautuvat zombeihin lämmöllä.


Boneshaker kertoo nimittäin 1800-luvun lopun Seattlesta, jossa pikku onnettomuuden seurauksena maasta tulvii ihmiset zombeiksi muuttavaa kaasua. Kantakaupunki on muurattu umpeen eikä sinne tai sieltä ole kovin helppoa päästä - mutta sinne kuitenkin suuntaa kulkunsa päättäväisesti teini-ikäinen Zeke, joka haluaa puhdistaa isänsä maineen. Zeken perään lähtee äiti Briar, jonka mielestä Zeken isän maine on ansaittu mutta joka kuitenkin toivoo, että olisi tullut keskustelleeksi asiasta poikansa kanssa ajoissa.

Kirja on täynnä ilmalaivoja, kaasunaamareita ja muita gadgetteja, jotka tekevät tästä kaiken kaikkiaan mainion höyrypunkroinaa esittelevän kirjan, ja vaikka juoni on melkoista ympäriinsä juoksentelua, on se kuitenkin varsin viihdyttävää juoksentelua. Jos kirja leffaksi muuntuu, aion itse mennä katsomaan, ja sitä odotellessa aion lukea Boneshakerin jatko-osatkin - niin, tokihan niitä on, peräti kolme.

* Näin, sillä julmat lentoemännät eivät anna pitää Kindleä päällä lentokoneen nousun tahi laskun aikana, enkä tiedä, oletteko ikinä asiaa ajatelleet, mutta lentokoneen nousussa ja laskussa kestää ihan järjettömän kauan.
** Tarkalleen ottaen kirjailijatar varmaankin möi leffaoikat, ei itse kirja, mutta on hauskempaa ajatella asiaa toisin enkä ole saanut vielä kahvia.

05/12/2011

The Complete Polysyllabic Spree

Lisää Booksyn vinkeistä kaiveltuja teoksia - toinen ikinä lukemani Nick Hornby. Ensimmäinen käsitteli potkupalloa, toinen aihetta, josta pidän vielä enemmän: lukemista.


The Complete Polysyllabic Spree käsittää Hornbyn kirjoittamia kolumneja kirjoista, joita on lukenut. Koska pidän lukemisesta, pidän myös lukemisesta lukemisesta - voidaan ehkä sanoa metalukemisesta - ja hotkaisin kirjan onnellisena taannoisella Englannin matkalla Kindlelläni.

Ääneen nauraen, herra Sivukirjaston suureksi iloksi.

TCPS oli siis hauska ja innostava, ja oli varmaan jossain määrin onni, etten Englannissa halunnut maksaa dataroamingista tai olisin varmaankin varannut kirjastosta joka toisen kirjan, jonka Hornby mainitsi (nyt tyydyin yhteen ja se odottaa vielä lukemistaan.) Siihen kyllä petyin, miten nuivasti Hornby suhtautui esimerkiksi scifiin.

Ennen kaikkea innostuin kirjan esipuheesta, jossa Hornby käsittelee sellaisia asioita kuin miksi olisi hyvä lukea kirjoja joista nauttii, tai miksi ajatus siitä, että Oikean Kirjallisuuden tulee olla niin vaikeaselkoista, että lukijan hiukset tipahtavat sivulla 6 on hieman kummallinen ajatus. Kirjoista ilman muuta kannattaa nauttia eikä mitään välttämättä kannata lukea vain siksi, että se jostain syystä tulisi jokaisen lukea.

Ja sitä kohtaa rakastin ihan erityisesti, kuulkaa, kun Hornby kirjoittaa siitä, miten lukukokemus on yleensä kirjan, lukijan ja tilanteen summa (tai ehkä tulos jostain monimutkaisesta differentiaaliyhtälöstä) - tätä eivät viralliset kirja-arvostelijat kai saa sanoa, mutta totta se kuitenkin on. Minä luen kirjoja erilaisissa mielentiloissa, mikä on tullut erityisen selväksi tänä hormonien käryisenä syksynä, ja on varmaa, että joskus olen väärä lukija kirjalle. Sen vuoksi kirjoista bloggaaminen on jokseenkin helpottavaa - ei tarvitse teeskennellä toimivansa absoluuttisten totuuksien kanssa.

Kirjasta löytyi myös Sivukirjaston kannatteleva ajatus, lainauksen lainauksena, olkaa hyvät:
Zaid's finest moment, however, comes in his second paragraph, when he says that 'the truly cultured are capable of owning thousands of unread books without losing their composure or their desire for more'. That's me! And you, probably! That's us! 'Thousands of unread books'! 'Truly cultured'!
- The Complete Polysyllabic Spree, noin 44% kohdalla

29/11/2011

Sivistyksen turha painolasti

Bongasin Minna Lindgrenin kirjan Sivistyksen turha painolasti Booksylta, ja lainasin sen kirjastosta hieman tutisevin käsin. Ai miksi tutisevin? No siksi kun Hesarin kriitikko selvästi vihasi sekä kirjaa että kirjailijaa. Booksyn arvio oli koko lailla positiivisempi, mutta odotukset olivat vähintäänkin epävarmat.

Kansi: Teos
Nyt, Sivistyksen turhaa painolastia viisaampana, voin vain otaksua, että ilmeisesti toimittaja ja kriitikko Lindgren on joskus - epäilemättä vahingossa - ottanut ja pissinyt Helsingin Sanomain kriitikon muroihin. (Tässäpä hyvä syy olla syömättä muroja. Sitä kuitenkin vain hermostuu jos joku on pissinyt niihin.) Voi tietysti olla, että Hesarin asiattoman rajalla horjuen tasapainoilevaan juttuun on jokin muukin syy, mutta minulle jäi siitä suoraan sanottuna aika paha mieli - jo ennen kirjan lukemista.

Minusta Sivistyksen turha painolasti oli hauska, viihdyttävä, ajankohtainen ja vähän haikeakin. Se käsitteli työelämää, ja muuta elämää, ja tiedon ja sivistyksen merkitystä ja merkityksen murenemista. Kuten Booksy, minäkään en sure perinnöllisen sivistyneistön katoamista (hyvä termi, itse varastin - kiitos Booksy) mutta olen hieman huolestunut siitä, miten sivistys yleensä tuntuu nykyään olevan niin kovin ... halveksittua. Koin myös hieman surua vanhentuneiden kirjojen äärellä. (Toisaalta, sehän on erinomainen syy hamstrata fiktiota, eikö? Se ei vanhene samalla tavalla.)

Mitä tähän nyt vielä voi sanoa? Nauroin ääneen monta kertaa kirjaa lukiessani, mikä hieman huvitti herra Sivukirjastoa. Luin myös nuorelle neiti Sivukirjastolle kirjasta lakkojuhlia käsittelevän pätkän, joka kiinnosti myös - juuri tuolloin oman lakkonsa alkamisesta tietoa odottelevaa - herra Sivukirjastoa suuresti. Kunnes muisti, ettei häntä oltu kutsuttu mihinkään lakkojuhliin, ja ilme synkkeni.

Kindlen upgrade

...tapahtui ihan itsekseen vain. Ostin taannoin Kindlen, joka oli täsmälleen ensimmäisiä Suomeen myytäviä laitteita, ja olin hommasta pähkinöinä - huolimatta siitä, että tänne kehitysmaahamme ei myyty laitteita, joissa olisi ollut toimiva verkkoyhteys. Ei edes WLAN-yhteyttä.

Koska koko ajan verkkoa etsivä Kindle kulutti akkua kuin allekirjoittanut joululauluja lokakuussa (rutkasti enemmän kuin muiden mielestä olisi tarpeen), käänsin verkkoyhteyden pois päältä ja unohdin koko jutun.

Nyt on kuitenkin tapahtunut jotain - ehkä uusi versio, ehkä maamme on päästetty pannasta, tai jotain muuta, mutta kun Brittein saarilta palattuamme avasin Kindlen, havaitsin, että olin unohtanut siihen verkon päälle - olin kokeillut Kindle Storea Londoon hotellihuoneessa innoissani Kindlellä toimivasta verkosta (ostin hienolla nimellä varustetun kirjan, Mall of Cthulhu. Odotan sanoinkuvaamatonta lukuelämystä) - ja signaali löytyi ihan täältä Suomestakin käsin.

Ihan kuin olisin saanut uuden laitteen. Oi onnea!

27/11/2011

The Testament of Jessie Lamb

Jane Rogersin The Testament of Jessie Lamb oli ihan kamala. Todella hyvä, mutta ihan kamala.


Teini-ikäisen Jessien maailma on vähän kuin meidän, paitsi, että joku pahis on päästänyt liikkeelle prionitaudin, joka tappaa raskaana olevat naiset. Kaikki raskaana olevat naiset. Ongelman vaikutus alkaa selvitä yhteiskunnalle, ja seuraukset ovat tietenkin moninaiset: uuden sukupolven puutteen ohella uskonnollisia liikkeitä, protesteja tutkimusta vastaan, lapsikaappauksia - ja hieman hälyttävästi, keino saattaa maailmaan eläviä vauvoja nukuttamalla näiden äidit. Näiden vapaaehtoisten sleeping beautyjen aivot tuhoutuvat raskauden aikana ja raskaus on heille siis samanlainen kuolemantuomio kuin muillekin naisille.

TToJL käy tapahtumia läpi vain ja ainoastaan Jessien silmien kautta. Poissa on kaikenlainen ylhäältä alaspäin tiiraileva katastrofien kuvaus, ja se tekee kirjasta monta muuta katastrofikuvausta puistattavamman. Jessie haluaa tehdä itsekin jotakin, mitä vain, auttaakseen ihmiskuntaa katastrofista eteenpäin samalla, kun seuraa vanhempiensa riitoja ja tätinsä lapsettomuuden tuskaa.

Jessie on päähenkilönä hyvin teini-ikäinen - ja aivan äärimmäisen itsekeskeinen, vaikkakaan en ole varma, onnistuuko Rogers tässä kuvailemaan teini-ikää sinänsä vai ihmisyyttä yleensä. Jessie syyttää vanhempiaan itsekeskeisyydestä, muttei huomaa malkaa omassa silmässään (mikä muuten on malka? Olen ajatellut, että se on jotain tukin kokoista joka tykkää majailla silmissä) ja tulee näin ehkä kertoneeksi jotain siitä, miten kovin itseemme käpertyneitä ehkä kaikki lopulta olemme, ainakin oikeissa olosuhteissa.

Minusta TToJL oli oikeasti hyytävä. Haluaisin käyttää termiä pahan mielen kirja, koska vaikka kirja herätti miettimään asioita monelta kantilta, ei siitä missään nimessä kovin hyvä fiilis tullut.

Jäin myös miettimään sitä, missä määrin lukukokemukseen vaikuttaa elämäntilanne. Ehkä vielä vuosi sitten olisin lukenut kirjan hyvin eri tavalla, mutta nyt - pienen tytön äitinä - kirja tuli monella tavalla niin vahvasti iholle, että pahaa teki. Lapsettomuuden tuskaan pystyi samaistumaan erittäinkin helposti; toisaalta vielä helpommin ymmärsin Jessien vanhempia, joiden esimerkkiä seuraisin ja joiden virheistä takuulla oppisin, jos oma tyttäreni teini-iässä toimisi kuin Jessie kirjassa aikoo toimia.

Loppu jää auki, muttei kuitenkaan - Rogers haluaa selvästi herättää kysymyksiä, ja välttää antamasta niihin omia vastauksiaan.

26/11/2011

Daughter of Smoke and Bone

Laini Taylorin Daughter of Smoke and Bone on sekä tosi kiehtova että tosi ... argh.


DoSaB kertoo teini-ikäisestä Karousta, jonka hiukset ovat siniset ja kasvattiperhe vähän kummallinen: lauma chimeroita, jotka eivät oikeastaan asu maan päällä - toisin kuin Karou, joka on sijoittanut itsensä Prahaan taidekouluun ja kasvatti-isänsä juoksutytöksi. Kunnes kaikkien kaupunkien oviaukot kasvattiperheen luo katoavat, ja tästä on vastuussa mahdottoman puoleensavetävä enkeli, johon Karou on sattumalta törmännyt aiemminkin ... ja jota ei tietenkään voi vastustaa.

Taylor onnistuu jotenkin luomaan maailman, joka on erilainen - kaunis, kauhea ja erinomaisen viihdyttävä. Rakastin kuvauksia Prahasta, Karoun koulutyttöelämästä ja seikkailuista sekä muissa kaupungeissa että muissa ulottuvuuksissa. Enkeli Akivan ja Karoun romanssi sen sijaan on juuri sen verran kohtalokas ja suureellinen, että itse lähinnä kiusaannuin. Tosin on tunnustettava, että juuri tämänhetkisessä elämäntilanteessani romanssikuvaukset tuntuvat useammin kiusaannuttavilta kuin miltään muulta, enkä ehkä siis ole aivan paras yksilö arvioimaan niiden yliampuvuutta.

Kuuntelin DoSaB:n äänikirjana, ja enimmäkseen viihdyin erinomaisesti. Jatkoa piisaa, ja itse ainakin odotan seuraavia osia mielenkiinnolla.

25/11/2011

Kodittomien kaupunki

Annika Lutherin Kodittomien kaupunki päätyi lukulistalle melko varmasti Marjiksen suosituksesta, ja hyvä niin, sillä se oli mainio kotimainen* ekokatastrofin jälkeistä maailmaa kuvaava tarina.

Kansi: Teos / Otto Donner
Kk kertoo Liljasta, joka karkaa melko lailla kontrollikeskeisestä uudesta pääkaupungistamme, Jyväskylästä, Helsinkiin etsimään äitiään, jota on siihen asti luullut tädikseen. Helsinki on suureksi osaksi veden alla, ja jäljelle jääneitä osioita asuttavat enimmäkseen Kiinasta ja Intiasta paenneet maahanmuuttajat. Liljalla käy tuuri, kun hän päätyy varakkaan intialaisperheen kasvatiksi - perhe auttaa Liljaa sekä selviämään että saamaan yhteyden omaan perheeseensä.

Ihan ensiksi on pakko sanoa, että Lutherin visioima maailma tuntuu jotenkin raikkaalta ja uskottavalta. Olen samoilla linjoilla siitä, että luultavasti vähemmän mukavaan elämään tottuneet maailmamme kansalaiset selvinnevät mahdollisista/todennäköisistä (yliviivaa tarpeeton) tulevista katastrofeista paremmin kuin me laiskanpulskeat suomalaiset. Rakastin sitä, miten maahanmuuttajat olivat tehneet hylätystä Helsingistä omansa (ja hieman ilkeästi rakastin sitäkin, miltä me suomalaiset ehkä ulkomaalaisten silmiin näytämme.) Minusta oli ihanaa ajatella tuttuja seutuja veden alla ja yrittää tunnistaa Liljan löytämiä paikkoja.

Lutherin päähenkilö, Lilja, oli jotenkin aivan käsittämättömän pöljä teini - en osaa sanoa, ehkä sinänsä myös realistinen hahmo, ja voi toki olla, että ilman pöljiä teinejä suurin osa fiktiosta olisi mahdotonta, sillä vähemmän pöljä teini olisi ehkä ajatellut muutamia juttuja jo etukäteen ja kirja olisi jäänyt kirjoittamatta - mutta minun kyllä teki mieli muutamaankin otteeseen pistää nenäni kirjasta läpi ja karjua "TORVI!". Läsnäolijoiden loputtomaksi riemuksi en tehnyt sitä.

Jotenkin toivoisin, että Lutherin mainio kirja käännettäisiin myös vaikkapa englanniksi, sillä se tuntuu jotenkin hyvin omintakeiselta - katastrofinkin jälkeen elämä jatkuu.

* Käsittääkseni.

24/11/2011

Clowns at Midnight

Terry Dowlingin Clowns at Midnight tekee ilmeiseksi e-kirjojen mahdollisuudet. Jenkki-Amazon olisi nimittäin kyllä tuonut minulle australialaiskirjailijan teoksen myös fyysisenä kappaleena, 50 taalan sopuhintaan. Vaihtoehtona oli murto-osa hinnasta - Kindlelle. (Toden sanoakseni etsinkin Kindlelle luettavaa, joten luultavasti olisi siihen muutoinkin päätynyt.)


CaM kertoo australialaiskirjailijasta, joka vetäytyy maaseudulle saadakseen hetken huilia fobiansa kohteesta: klovneista ja naamioista. Koska kirja on "a tale of appropriate terror", ketään ei varmaan kamalasti yllättä, että Australian maaseudun pusikoista alkaa yhtäkkiä pukata pellejä kuin paremmastakin sirkuksesta.

CaM ei kuitenkaan ole kovin perinteinen pelottelukirja - vaikka siinä on omat synkät ja ihan oikeastikin välillä pelottavat hetkensä, kertoo se ehkä enemmän siitä, miten päähenkilö ottaa tilastaan niskalenkin. Se kertoo myös vanhoista riiteistä ja Commedia dell'Artesta, ja tekee molemmista sekä kiinnostavia että hieman pelottavia.

Vaikka kirja onnistuu olemaan sekä pelottava että kiehtova, osaa se kuitenkin paikoin olla myös hieman tylsä. Lisäksi päähenkilö on ehkä hieman rasittavanpuoleinen minäkertojien joukossa, paikoin epäuskottavan vainoharhainen ja paikoin raivostuttavan luottavainen. En myöskään arvosta suunnattomasti juonenkuljetusta, jossa asiat saadaan primääristi etenemään sillä, että ollaan suuren paljastuksen äärellä, kunnes yhtäkkiä asiasta ei mitenkään voidakaan puhua, ei nyt, älä painosta minua pyydän, tämä kaikki on liikaa. En jotenkin jaksa uskoa, että ihmiset oikeasti käyttäytyisivät aivan tuolla tavalla - tai hyväksyisivät sellaisen käytöksen muilta. Päähenkilö (jonka nimen, tunnustan, olen jo unohtanut) on suuressa määrin syyllinen siihen, että osallistuu kauheaan tanssiin - mutta tiedostaa asian sentään itsekin.

18/11/2011

Omegapiste

Luin Don DeLillon kirjan Omegapiste, koska se työnnettiin käteeni. Eikä kenen tahansa toimesta, vaan isäpuoleni, joka on maailman viisain ihminen ja arvostaa - laillani - lyhyitä kirjoja.

Kansi: Tammi / Markko Taina
Omegapisteestä on vaikea kirjoittaa mitään. Se oli mainio kirja, ja siinä oli huikea tunnelma - Omegapisteen lukeminen tuntui kirjalliselta meditaatiolta. Kun Omegapisteen henkilöt ovat autiomaassa ja aika hidastuu heidän kohdallaan, tuntuu se hidastuvan myös lukijalla. Ja vaikka Omegapiste on lyhyt, on se - kuten Hesarissakin kirjoitetaan - pituuttaan isompi kirja.

Tunnen muuten lievää tyydytystä sen vuoksi, ettei Hesarinkaan kriitikko ole näemmä osannut kirjoittaa aiheesta juuri mitään. Omegapiste kannattaakin lukea, sillä sen voisi helposti kuvailla rikki. Ettekä te sitä halua. Tai minä en ainakaan halua.

17/11/2011

Kielletty planeetta

...ei ole kirja vaan kauppa. Anteeksi radiohiljaisuus - olimme Brittein saarilla nuoren neiti Sivukirjaston kanssa. Virallinen syy oli ystävien häät (oli hauskaa!) mutta koska emme käy Brittein saarilla ihan joka viikko*, kiersimme myös Lontoon Forbidden Planetin kautta. En voi ikinä ilmoitella tällaisista pikku reissuista blogissa etukäteen, koska elän absurdissa pelossa siitä, että joku murtautuu meille ja vie kaikki kirjani.

Sain muutamia aikaisia joululahjoja, joista yksi oli - Forbidden Planetin myymäksi - hämmentävähkö:


  • Diana Wynne Jonesin käsittääkseni viimeinen kirja, Earwig and the Witch, tarttui viimein mukaan. Olin vältellyt sen ostamista, koska ... sitten ei ole enää mitään. Ei mitään.
  • Creepy Cute Crochet oli se hämmentävähkö osuus. En varsinaisesti odottanut käsityökirjallisuutta nörttikaupasta. Vihdoinkin on siis ok olla neulova nörtti.
  • Colson Whitehead on ilmeisesti ei-genrekirjailija, joka on päättänyt näyttää genrekirjailijoille, mistä kana pissii. Zone One on "a zombie novel with brains", mille hihittelin hyvän aikaa ja päätin sitten itsekin vilkaista, että onnistuuko se genrerajojen kolkuttelu noin helposti.
  • Sokerina pohjalla on Joan Slonczewskin The Highest Frontier, joka on - ymmärtääkseni - nuorten aikuisten scifi/college -tarina. Kävin päässäni seuraavan laskutoimituksen: Slonczewski + scifi + college = väistämättä silkka lukukokemuksellinen herkku.

Kirjakaupasta poistuttuamme kysyin herra Sivukirjastolta, voimmeko viettää loppuloman hotellihuoneessa lukien. Emme voineet.

* Etenkään nuoren neiti Sivukirjaston kanssa. Kaikki meni hyvin, mutta olen aivan järjettömän poikki.

06/11/2011

Countdown

Countdown on Mira Grantin Newsflesh-sarjan eräänlainen prologi, pienoisromaani (paino etuliitteellä "pienois"), joka kertoo siitä, miten zombiapokalypsi käynnistyi.

Kansi: Orbit
Aion nyt ihan ensi töikseni kertoa, että Countdownia kuunneltuani näin painajaisia zombeista, joten Grant saa tehokkuuspisteitä - vaikka samalla on tunnustettava, että Countdown on monella tapaa eri perinteinen zombiapokalypsi. Tiedättehän, viruksen aiheuttama tartunta leviää onnettomien sattumusten kautta, jotka voimattomalle lukijalle perinpohjin selostetaan. Tahattomasti tai tahallisesti levittämiseen osallistuneille tunareille käy huonosti, mille on tarkoitus hykerrellä. Näkökulmia on useita, ja useimmat muuttuvat zombeiksi alta aikayksikön.

Mutta oli Countdown muutakin. Kun Newsflesh-sarja itsessään keskittyy aikaan zombiapokalypsin jälkeen - yhteiskunnan muutoksiin ja uudelleenrakennukseen - käsittelee Countdown myös sitä, miten yhteiskunta (esimerkiksi media) epidemiaan reagoi, ja miten henkiinjääminen ja jälleenrakentaminen ovat olennaisia jo, kun pahin paniikki on päällä. Tästä pidin eritoten.

Niin, ja siitä tehokkaasta kauheilusta pidin myös. Hyllyssä odottelee Newsfleshin toinen osa, Deadline, ja toivon todella, että se on yhtä vaikuttava luettuna kuin Feed (ja siis hieman myös Countdown) oli äänikirjana.

05/11/2011

Tarinoita tuonpuoleisesta

Lainasin David Eaglemanin kirjan Tarinoita tuonpuoleisesta, sillä Tessa tykkäsi siitä kovin - ja myöhemmin sen julisti täydelliseksi myös Olivia-lehti - jos nyt henkilökohtaisesti annankin enemmän painoa Tessan arviolle.

Kansi: Avain / Jussi Jääskeläinen
Tarinoita tuonpuoleisesta sisältää siis 40 pientä tarinaa - tuonpuoleisesta. Näennäisesti tuonpuoleisesta, sillä ainakin itsestäni tuntui siltä, että moni tarina kertoi enemmän tämänpuoleisesta. Sehän ei toki haitannut yhtään - oli ihan hauskaa peilata elämää kuoleman kautta, ja monet Eaglemanin tarinoista olivatkin vallan oivaltavia juuri tässä suhteessa.

Henkilökohtaiseksi suosikiksi kirjasta ei kuitenkaan minulle ollut, muutamastakin syystä. Ensinnäkin 40 tarinaa oli hieman liikaa - itselleni olisi riittänyt 15. Tämä siksi, että tarinoista osa oli hieman toisteisia - seikka, joka tuli esille etenkin jos kirjaa luki pidemmän pätkän putkeen. Moni tarina käsitteli esimerkiksi perspektiiviä, joka riippuu fyysisestä koosta - ajatus, joka sinänsä on kyllä hirvittävän kiehtova, mutta mutta ... kiehtovuus ei lisääntynyt asiaa enemmän käsittelemällä. Jos kirjan lukee, onkin ehkä fiksuinta lukea sitä pienissä pätkissä, jottei toisteisuus häiritse - ja tästä päästäänkin kirjan toiseen ongelmaan. Jokin kirjoitustyylissä nimittäin tökki niin, etten oikein itse kyennytkään lukemaan sitä kuin pienissä pätkissä. Ehkä tyyli oli hieman viileä ja etäinen - seikka, joka kirjaan toki sopikin, mutta sai sen muistuttamaan enemmän satiiria kuin tarkalleen ottaen olisi ollut välttämätöntä, ainakaan minulle. Mutta tuskin herra Eagleman kirjoitti tarinoitaan vain minulle, joten pidettäköön tätä nyt henkilökohtaisena ongelmana.

03/11/2011

Directive 51

John Barnesin Directive 51 on post-apokalyptisen sarjan aloitusosa, joka itsessäänkin on pitkä kuin nälkävuosi.

Tässäpä kansi, joka onnistuu näyttämään harvinaisen suttuiselta kuvassa.
Tällä kertaa kyseessä ei ole zombiapokalypsi tahi epidemia joka surmaa suuren osan väestöstä, vaan netissä leviävä aate, joka saa muutamat aktivistit tarttumaan ... labravälineisiin ja rakentelemaan epäspesifejä nanoötököitä, jotka hyökkäävät kursailematta kaiken muovisen tai öljyn kimppuun. Ja lisääntyvät. Moderni yhteiskunta - tahtoo sanoa, Yhdysvallat - ei moista montaakaan päivää kestä, ja D51 kuvaakin tyypilliseen top-down -katastrofikirjan tapaan sitä, miten homma käynnistyy, mitä siitä seuraa, ja miten hallinto yrittää estää ja hidastaa tapahtunutta ja miten lopulta maata yritetään johtaa 1800-luvulle taantuneen teknologian kanssa.

D51:ssa on olevinaan päähenkilöitä, mutta Barnes toimii kuin genren muutkin edustajat ja tekee päähenkilöistään vain silmiä tapahtumien keskelle. Tapahtumia seurataan enimmäkseen valtion virkanaisen, Heatherin, kautta, mutta eihän tällainen kirja olisi mitään ellei etenkin alkupuolella seurattaisi myös terroristeiksi ryhtyneiden kadunmiesten ja -naisten toimintaa: oikeamielistä uhoa ja sitä, miten paha saa palkkansa kun erään aktivistin lapsen astmaa ei hoidetakaan muovinsyöjänanojen mädättämillä inhalaattoreilla. Tällaiset kohtaukset olivat odotettavissa noin sivulta yksi enkä voinut useinkaan välttyä fiilikseltä siitä, että nyt mentiin kyllä siitä, mistä aita on matalin.

Minusta teknologinen dystopia on sekä kiehtova että karmiva aihe - omalla tavallaan D51 on paljon pelottavampi ajatus kuin zombiapokalypsi, sillä - kuten ehkä olette aiemminkin täältä lukeneet - en ole itse likimainkaan valmis siirtymään 1800-luvun teknologian piiriin tai polttamaan kirjojani lämmitysaineina. D51 keskittyy jälleenrakennuksen sijaan kuitenkin tiiviisti presidenttipeliin ja poliittiseen juonitteluun (kirjan nimikin viittaa jenkkein lainsäädännön pykälään, jonka tarkoitus on taata hallinnon jatkuvuus katastrofin sattuessa) ja vaikka varmasti voidaan argumentoida, että jälleenrakennukseen liittyy keskeisesti toimiva hallinto ja sen tekemät päätökset, jäi minulle kuitenkin sellainen olo, että kirja olisi voinut olla kaikin puolin elegantimpi paketti, mikäli tätä suhmurointia olisi nähty vähemmän.

01/11/2011

Living With Ghosts

Kari Sperringin Living With Ghosts oli lopulta yllättävän sujuva lukukokemus, vaikka meinasin kyllä tikahtua kaiken sen surullisen draaman määrään jo alkusivuilla.


No, sivuilla ja sivuilla, luin tämän kännykälläni. Ihan ensi alkuun on mainittava, että kirjasta kiinnostuneiden kannattanee hankkia tämä paperisena versiona - en ole ikinä nähnyt kirjaa, jossa on näin paljon typoja ja ... taittovirheitä? Kun kirjassa seurattu hahmo vaihtuu välillä, olisi vaihtelusta kaivannut jotain typografista vihjettä - paikoin ihan vaan kappalejakokin olisi auttanut. Lisäksi kursiivilla olevissa osioissa luvattoman moni sana oli jostain syystä kirjoitettu putkeen. Ja kun sanon "luvattoman", tarkoitan, että kaksikin tällaista olisi ollut liikaa, mutta valitettavasti tässä ilmiö oli enemmän sääntö kuin poikkeus.

Sitten itse juoneen. LWG on eeppisehkö fantasia, jossa eräässä joen varrella sijaitsevassa suurkaupungissa juonittelu ja taikuus saavuttavat lakipisteensä. Vieraan vallan agentti Quenfrida juonittelee yhdessä vasallikuningaskunnan prinssin kanssa kaupungin tuhoa vastaan, ja häntä ovat estämässä vain Quenfridan epäonnistunut oppipoika Gracielis ja kaupungin johtohahmon kanssa onnettomasti naimisissa oleva, entisen ystävänsä aaveen nähnyt Thiercelin.

Suuria tunteita räiskyy puolelta toiselle ja enimmäkseen hahmot kieriskelevät omassa tuskaisessa synkkyydessään, mutta tästäkin huolimatta kirja onnistui takkuisen alun jälkeen olemaan kohtuullisen viihdyttävä. Vaikka kirja ylittikin ärsytyskynnykseni rakentamalla ison osan juonesta täydellisen viestinnän puutteen varaan, viittasin asialle tällä kertaa kintaalla ja uppouduin lukemaan yrittämättäkään kiintyä hahmoihin sen enempää. Ja viihdyttävyyden lisäksi muuta ei ehkä voikaan vaatia kirjalta, jota lukee kännykällä enimmäkseen metromatkojen aikana ja öisin imettämään herättyään.

Kirjamessuista

Kävin kirjamessuilla, jotka olivat jotakuinkin sellaiset kuin muistinkin. Kantoliinassa oleva vauva teki tungoksesta ahdistavamman, enkä suoraan sanottuna olisi uskonut, että perjantaiaamupäivänä löytyy niin monta muuta ihmistä, joiden ei muka tarvitse olla töissä, mutta olipa kerrankin hyvä syy ostaa lastenkirjoja. Periaatteessa koen kaikenlaiset messut nykyään hieman järjettömiksi - maksan siis siitä, että pääsen ostamaan, kätevää? Lisäksi oma genreni on yleensä aika huonosti edustettuna, ja saan ahdistuskohtauksen kaikesta paljoudesta, mutta onneksi mahtava seura sai messuapatiani hieman helpottamaan. (Kirjamessuilla tapasin siis isäpuoleni, kummitätini Maijan että Booksyn, joka on livenä vielä mahtavampi kuin blogissaan. Muille kirjabloggaajille en surukseni päässyt sanomaan käsipäivää, koska ne/te roistot tapasivat ymmärtääkseni vasta lauantaina.)

Itselleni ostin Teoksen osastolta omaksi - paras ständi - Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa -kirjan, josta kovasti pidin. Olen hieman irrottautunut ajatuksesta, jossa tosi hyvät kirjat pitää aina saada omaan hyllyyn, mutta Luontoon se ei päde. Olisin myös todella katkera siitä, etten päässyt kuuntelemaan kirjoittajaa, joka oli parillakin ständillä pari tuntia poistumiseni jälkeen, ellen salaa olisi ihan varma siitä, että olisin vain ojentanut hänelle signeerattavaksi kirjan saatesanoilla "qwxvtsh" ja sitten piiloutunut ujona pöydän alle. Teoksen Baabel-käännössarja on muuten ehkä maailmankaikkeuden kauneimmilla kansilla varustettu setti kirjoja, ja jäänkin toivorikkaana odottelemaan, että jouluna paketista paljastuu sarjaan kuuluva A. S. Byattin Lasten kirja. Jos ei paljastu, toimin kuten valtakunnan kaikki papat, jotka joulun jälkeen pettyneinä ilmestyvät kirjastoon varaamaan uusimman Päätalon.

Tästä suttuisesta kuvasta ei ehkä käy ilmi kirjan kannen kauneus, mutta toisaalta tästä ei myöskään turhan hyvin näy lookin pilannut hintalappu
Lapsen kirjojen kohdalla ehkä menetin hieman kontrollin: ostin muutaman Elsa Beskown kuvakirjan, Astrid Lindgrenin Mio, poikani Mion ("Joskus se on kuitenkin ostettava", sanoi kummitätini avuliaasti - niinpä tietysti) ja kuvakirjan Olivia-possun seikkailuista.

Seuraavaksi pidän omat lastenkirjamessut vanhempieni vintillä, äitini on nimittäin säästänyt huomaavaisesti jotakuinkin kaikki lapsuuteni kirjat. Jos joukosta ei löydy Aulikki Oksasen Ykä ja kuu -kuvakirjaa, nähdään lapsekas kiukkukohtaus - eikä varmasti tyttäreni toimesta.

26/10/2011

Epätavallinen lukija

Olen tällä viikolla pitkästä aikaa käynyt kirjastossa ihan vaan tutkimassa hyllyjä. Yleensä nimittäin varaan netin kautta kaiken, mitä haluan lukea, ja se toimitetaan keskustan Kirjasto 10:n varaushyllyyn. Tässä on puolensa, mutta sattuman vaikutuksen saavat hoitaa muut, kuten esimerkiksi kirjablogit: Marjista on kiittäminen siitä, että hoksasin varata Alan Bennettin kirjan Epätavallinen lukija.


Epätavallinen lukija on eräänlainen yhteiskunnallinen satiiri, joka tarkastelee sitä, mitä tapahtuu kun Englannin kuningatar törmää palatsin pihalla kirjastoautoon ja hovinsa kauhistukseksi innostuu kaunokirjallisuudesta. Kirja on aika mainio; ensinnäkin on ihanaa lukea lukemisesta, koska silloin tietää lukevansa poikkeuksellisen älykkäistä ihmisistä. Toisaalta kirja on myös kohtuullisen hauska, vaikka etenkin valtionpäämiehistä ja -naisista siinä annetaan aika ankea kuva. Siitä olen samaa mieltä Marjiksen kanssa, että kirjan parasta antia oli nimenomaan lukemisen pohdiskelu - en ole kovin hyvä satiirien kanssa, mutta otaksun, että viiltävämpiäkin löytyy.

Hieman tosin masennuin siitä, ettei kuningatar pitänyt fantasiakirjallisuudesta.

Asiasta toiseen, ylihuomenna menen kirjamessuille useamman vuoden tauon jälkeen! Opiskeluaikana ravasin messuilla joka vuosi, mutta työelämään siirryttyäni ahdistuin viikonloppujen messutungoksesta niin, että murjotin messujen ajan kirjan takana kotona. En ole vielä varma, tulenko paikalle kantoliinan vai vaunujen kera, mutta sovitaan jo etukäteen, että jos joku hurjapää ajaa varpaidenne yli musta-oransseilla kärryillä, se en ollut minä.

19/10/2011

Moon Over Soho

Seuraavakin Ben Aaronovitch jaksoi ilahduttaa: Moon Over Soho on ilahduttava urbaani poliisiaiheinen fantasia, sellainen jolle tulee välillä naureskeltua ääneen (tervetuloa, perheen kummeksuvat katseet, olenkin ikävöinyt teitä.)


Moon Over Soho on jatkoa Rivers of Londonille, ja päähenkilöitä on tässäkin oikeastaan kaksi: nuori poliisi Peter ja Lontoon kaupunki, jotka ovat jotakuinkin yhtä sympaattisia. Juonessa ei nytkään ole oikeastaan päätä eikä häntää - sanalla sanoen, jazzvampyyreita - mutta ei sillä niin väliä. Itse asiassa välillä toivoisi, että kirjailija keskittyisi fiilistelemään Lontoota ja sivuuttaisi mokomat juonelliset pakot tyystin. En yhtään ihmettele, että nämä keikkuvat kaikkien brittikirjakauppojen "tästä varmasti pidät" -listoilla, jotain sympaattista Aaronovitchin kirjoissa on.

Se, mitä jäin miettimään, on päähenkilö Peterin afrikkalainen tausta. Peter, joka toki on paljasjalkainen lontoolainen, kohtaa jossain määrin rasismia - seikka, joka saa hieman mietteliääksi. Sitä niin helposti ajattelee, että iso city on tällaisissa asioissa jo sivistyneempi, mutta ainakin Aaronovitchin Lontoossa tummaihoinen henkilö on paikoin samanlainen kummajainen kuin perussuomalaisten Helsingissä. Sääli. Toisaalta pohdin myös Aaronovitchin melko sympaattisesti kuvaamia afrikkalaisia perheitä, joissa naiset (etenkin äidit, voimaa äideille sanon minä) ovat hyvin voimakastahtoisia. Koska pidin kovasti perhekuvauksista, haluaisin tietysti ottaa tämän ihan silkkana totuutena, mutta kuten nimestäkin voitte päätellä, kirjailija ei itse ole afrikkalaistaustainen - väkisinkin jää miettimään, missä määrin kirjailija voi uppoutua vieraaseen kulttuuritaustaan. Onko se ihan reilua kyseisen kulttuurin edustajille? Onko siinä riski siitä, että muiden kulttuurien edustajat määritellään stereotypioiden - vaikka kyse olisi kuinkakin mukavista stereotypioista, eivät ne nähdäkseni ole sen parempia kuin ikävät vastinkappaleensakaan - kautta?

Äh, ehkä mietin liikaa. Ehkä Aaronovitchilla on afrikkalainen vaimo tai ystäviä. Ehkä joskus pitäisi ottaa viihde viihteenä.

15/10/2011

Tunnustuksia

Sain tunnustuksen ja olen velvoitettu tunnustamaan. Kiitos ihana Tessa! Ja sitten asiaan.


  1. En ihan rehellisesti pidä keskivakavaa nettiriippuvuuttani (jossa alan täristä jos mahdollisuus käydä netissä vaikka keskellä yötä poistetaan) minkään sortin ongelmana. Ellei joku tässäkin blogissa esitellyistä dystopioista toteudu ja moderni yhteiskuntarakenne romahda. Sitten se on ongelma. Mutta sitten se on ongelma teillekin - yrittäkää vain googlettaa zombintappo-ohjeita ilman sähköä.
  2. Mokasin juuri superhelpot raidalliset lapaset, joissa oli käännettävä kärki - onnistuin jollain ilveellä saamaan aikaan kaksi lapasta, jotka molemmat hienosti sopivat vasempaan käteen. Onneksi pienellä vääntämisellä toinen sentään jotenkuten istuu oikeaankin käteen.
  3. Jos haluaisin kätkeä puun, veisin sen metsään, ja kirja- ja lankaostokseni laitan usein kaltaistensa joukkoon siinä uskossa, että siten herra Sivukirjasto ei mitään huomaa. Ei se huomaakaan, mutta saan törsäämisestä tunnontuskia ja tunnustan viimeistään viikossa.
  4. ...paitsi äänikirjojen ja e-kirjojen hankinnasta en raportoi. (Rakas, älä lue tätä kohtaa.)
  5. Äitiyslomailu on hävyttömän helppoa. Vaikeinta on byrokratia, ja sitäkin saa sentään rauhassa hoitaa virka-aikaan joutumatta miettimään, millainen ruuhka missäkin virastossa lounastauolla mahtaa olla.
  6. Kiinnyn materiaan. Lahjat eivät useinkaan edusta minulle hyödyllistä esineryhmän esimerkkikappaletta vaan sitä ihmistä, jolta olen lahjan saanut. Täten - vain yhden esimerkin mainitakseni - minulle tuotti suurta tuskaa luopua ylioppilaslahjaksi saamistani stereoista, koska en nähnyt niissä 10 vuotta hyvinpalvellutta, mutta valitettavasti vähintäänkin perusteellista huoltoa kaipaavaa hieman jo isokokoiseksi muuttunutta kodintekniikkaa, vaan isäpuoleni iloisen ilmeen. Vasta, kun isäpuoleni käski minun olla höpsimättä, suostuin uskomaan, ettei olohuoneeseemme täällä Sivukirjastossa tarvita kovin montaa musiikkijärjestelmää.
  7. Höperryn joulusta. Olen jo ehtinyt miettiä hieman huolestuneena kohtuullisen laadukkaan joulumusiikkia sisältävän levykokoelmani tämänhetkistä sijoituspaikkaa. MISSÄ NE OVAT?
  8. Olen erityisen hyvä aloittamaan liikuntaharrastuksia. Olen tähän mennessä aloittanut erilaisia liikuntaharrastuksia arviolta 46 kertaa, joista muutamia useasti. Yli kuukauden ikäisiksi harrastuksiksi ovat selvinneet body combat -hulluuteni vuosia sitten ja - pakon sanelemana - koiran kanssa kävely. Seuraavaksi aloitan (taas) juoksuharrastuksen.
Koska olen pudonnut hieman kärryiltä sen suhteen, ketkä kaikki ovat jo tunnustaneet, toivon, että ne tunnustavat, jotka haluavat.

13/10/2011

Brown Girl in the Ring

Viimeinen Nalo Hopkinson hetkeen, rouvan esikoisteos Brown Girl in the Ring, sijoittui minun asteikollani jonnekin sinne keskivaiheille. Ei, se ei ollut yhtä hyvä kuin The New Moon's Arms, mutta pidin siitä enemmän kuin Midnight Robberista.


BGitR kertoo talousromahduksen (ja ehkäpä jonkin muunkin katastrofin) jälkeisestä Torontosta, jossa rikkaat ovat paenneet lähiöihin ja keskustasta on tullut köyhien valtaama ja hallituksen hylkäämä alue, jossa valtaa pitää rikollispomo Rudy. Alueella isoäitinsä kanssa asuu myös Ti-Jeanne, nuori tyttö ja tuore äiti, joka on jättänyt pikkurikollisen poikaystävänsä ja yrittää tulla sinuiksi äitiytensä kanssa. Ti-Jeannen mummo, Gros-Jeanne (haha), on paikallinen parantaja ja noita, ja Ti-Jeannen on vaikea hyväksyä sitä, että hänkin on ehkä perinyt kummallisia taitoja. Sitten Rudy alkaa vaatia ruumiita - tuoreita, ja Ti-Jeannen pitää lopulta yrittää pysäyttää Torontoa hallitseva rikollinen.

BGitR on siis lähitulevaisuuteen sijoittuva fantasia, joka toimii monin paikoin - päähenkilöt, esimerkiksi, ovat hyvin uskottavia, joskaan eivät välttämättä kovin pidettäviä, kuten eivät monetkaan Hopkinsonin päähenkilöistä. Ti-Jeannen ja isoäidin suhde on vaikea ja ristiriitainen, ja ainakin itse symppasin mummoa oikeastaan enemmän kuin päähenkilöä - osittain siksi, että puupäiset teinit ovat kypsästä perspektiivistäni* käsin hermostuttavia, osittain ehkä siksi, että Ti-Jeannen suhtautuminen pieneen vauvaansa oli sattuneesta syystä aika riipaisevaa luettavaa. (Tämä on varmaan myös loistava esimerkki siitä, miten lukukokemuksessa on kirjan kanssa mukana aina lukijakin - vielä vuosi sitten olisin ehkä lukenut kirjan aivan toisin.) Juonen liikkeellepaneva voima, syy siihen, että Rudy vaatii niitä ruumiita, oli minusta kuitenkin vähän epäuskottavan puolella.

PS. Olen tosi iloinen siitä, että Hopkinsonin kirjojen kansia ei enää kuviteta BGitR:in tyyliin. Tosi iloinen.

* Haha.

10/10/2011

Definitely Dead ja pari sanaa arvostelukappaleista

Ensi alkuun maininta kirjablogeja viime aikoina kiertäneestä aiheesta nimeltä arvostelukappaleet. Täällä niitä ei nimittäin lueta. Kerran kyllä eräs esikoiskirjailija sellaista tarjosi; ilahduin valtavasti, mutta siinä sitten oli kaikenlaista enkä ikinä saanut vastattua. Hävettää vieläkin niin, että tekisi mieli mennä pöydän alle piiloon. Toisaalta tämä luultavasti tiivistää komeasti sen, miksi täällä ei lueta arvostelukappaleita: luen täysin satunnaisessa järjestyksessä. Välillä kirjaston kirjoja, välillä omia, juuri hankittuja kirjoja, välillä vanhemmilta juuri äsken tai kymmenen vuotta sitten lainattuja kirjoja ja välillä kirjoja joita ostin 1900-luvun puolella.

Minulle kyllä saa lähettää arvostelukappaleita, mutta en välttämättä lue niitä heti, tai edes samalla vuosikymmenellä. Luultavasti minulle ei siis kannata lähettää arvostelukappaleita. En ole myöskään ikinä pyytänyt yhtään arvostelukappaletta - en ole tajunnut, että niinkin voisi tehdä, ja sitäpaitsi haluan tietenkin olla niin merkittävä bloggaaja, että kustantamot lähettävät rojua pyytämättä. (Koska bloggaan suomeksi enimmäkseen englanninkielisestä spefistä, olen melko lailla alusta asti tiennyt, että tämä on taas niitä unelmia, jotka eivät toteudu. Ikinä. Listalla on myös haaveet jostain siististä (ei kiusallisesta) Ryhmä X -henkisestä mutaatiosta, kuten vaikkapa lentotaito, ja teleport-laitteen keksimisestä myönnetty fysiikan Nobel.)

Aion tuutata tähän samaan postaukseen myös Charlaine Harrisin omalla listallani seuraavan Sookie Stackhousen, joka kulkee nimellä Definitely Dead. Lainasin sen äänikirjana kirjastosta epätoivon puuskassa, ja sain jotakuinkin sitä, mitä odotinkin: Sookien seikkailuja miesten ja yliluonnollisten olentojen parissa.


Tällä kertaa Sookie sekaantuu juoneen vampyyrikuningatarta vastaan ja kohtaa menneisyytensä Debbie-nimisen haamun; deittipuolella on vuorossa ihmistiikeri Quinn. Sookie on edelleen höpsö, kirjan juoni on väistämättä joka paikassa hortoileva ja hieman epäkoherentti - ainakin kuunneltuna - ja Harrisilla on edelleen ilmiömäinen taito kuvata pikkutarkasti jokapäiväisen elämän yksityiskohtia. Taito, joka ehkä tekee kirjoista itseni kannalta kiinnostavia - on hauskaa päästä seuraamaan jonkun elämää erilaisessa kulttuurissa niin tarkasti, olkoonkin, että tämä joku on täysin fiktiivinen. Ei siis mitään uutta auringon alla - viihtyihän siinä paremman puutteessa.

09/10/2011

Historiantutkija

Olen viime aikoina ehtinyt lukea ihan hävyttömän vähän, ja suuri osa siitäkin, mitä olen lukenut, on tuntunut jotenkin keskinkertaiselta tahi tahmealta. Harmittaa - en tiedä, olenko valinnut kirjoja, jotka ovat keskinkertaisia ja/tai tahmeita, vai onko oma mielentilani keskinkertainen ja tahmea. Onko kukaan kokenut samaa? Miten tästä pääsee yli?


Akateemisen alesta hankkimani Elizabeth Kostovan Historiantutkija oli minusta niin keskinkertainen ja tahmea, että pelkäsin muuttuvani tahmatassuksi ja purevani joltakulta nenän irti. Lähtökohdan piti olla mitä mainioin: kirjastoissa ja vanhoissa luostareissa luuhaava vampyyriromsku, mikä muka voisi mennä pieleen?

Minun kohdallani kaikki meni pieleen. En pitänyt yhdestäkään ankeuden ja synkeyden suvereenilla taidolla yhdistävästä päähenkilöstä, kirjastot ja luostarit onnistuivat jollain ihmeen ilveellä olemaan tylsiä, juoni nojasi epäuskottavaan määrään idioottimaisia sattumia, kirjassa käytettiin vakavalla naamalla termiä "paha kirjastonhoitaja" ja pääpahis (itse Dracula) epäonnistui surkeasti vampirismin kaikilla olennaisilla osa-alueilla, jotka - kuten kaikki tietävät - ovat 1) pahaenteisyys 2) kiinnostavuus ja 3) tyylitaju.

Ja tämä on sitten ollut myyntihitti jossain Jenkkilässä. HAUKOTUS.

07/10/2011

The Native Star

M. K. Hobsonin The Native Staria kuvattiin eräänlaisena Jonathan Strange & Mr. Norrellina "villin lännen hengessä". Kombo kuulosti niin kauhealta, että välttelin ajatustakin kirjan lukemisesta - kunnes se sitten ilmestyi Audibleen juuri, kun olin todennut, ettei siellä ole niin mitään kuunneltavaa.


TNS:n päähenkilö, noita Emily Edwards, asuu pienessä Lost Pinen kylässä ja kiroaa uusia postimyyntiloitsuja, joiden vuoksi paikallinen taikabisnes on kaikkea muuta kuin kukoistavaa. Elantonsa turvatakseen Emily tekee pienen rakkaustaian, joka menee kiusallisella tavalla pieleen - ärsyttävän, New Yorkista saapuneen maagi Dreadnoughtin silmien edessä tietenkin. Koko sopan yhteydessä Emilyn käteen tarttuu kaiken lisäksi kummallinen, sininen kivi, jonka Dreadnought haluaa viedä tutkittavaksi ihan yliopistoon asti. Vastahakoinen Emily suostuu vasta kun huomaa, että rakkausloitsu on herättänyt kaupungissa melkoisesti pahaa verta. Ja sitten laukataan halki Ameriikan mantereen.

The Native Star oli sitten kuitenkin ihan raikas ja viihdyttävä seikkailu. Itse en näe tässä juuri JS&MN:ia, lähinnä ehkä siitä syystä, että se oli minulle ensisijassa englantilainen kirja, ja jenkit nyt vaan ovat ihan eri juttu. Vaikken ole lapsuuden Lucky Luke -aikojen jälkeen kokenut villi länsi -tematiikkaa mitenkään kiehtovaksi, tässä se toimii - taikuuden lisääminen Yhdysvaltojen rakentamiseen on temppu, joka ei ole ollenkaan hullumpi.

Hieman yllättäen TNS osoittautui (otaksuttavasti) trilogian ensimmäiseksi osaksi - viihteen tarpeessa saatan kuunnella seuraavankin osan.

05/10/2011

Midnight Robber

Midnight Robber on Nalo Hopkinsonin kirjoista se, josta toistaiseksi olen vähiten pitänyt.


Midnight Robber kertoo Tan-Tanista, joka asuu hieman erikoisella pseudo-karibialaisella planeetalla, ja joutuu sieltä tyttösenä jonkinlaiseen rikollisille tarkoitettuun rinnakkaisulottuvuuteen itselleen karkotuksen törttöilleen isänsä mukana. Tan-Tan kasvaa tässä teknisesti hieman takapajuisessa ulottuvuudessa ja sopeutuu uuteen elämänmenoon isäänsä paremmin. Isipappa sen sijaan ratkeaa ryyppäämään ja näkee teini-ikään ehtineessä Tan-Tanissa kovasti rakastamansa vaimon ja ... no niin. Tan-Tan joutuu siis pakenemaan kotoaan ja hänen pakomatkansa temput tekevät osan paikallista mytologiaa.

MR ei minusta oikeastaan ole scifiä, vaikka siinä tieteiskirjallisuuden piirteitä onkin. Ne piirteet ovat kuitenkin vain hieman kummallinen kehystarina kirjalle, joka muutoin on melko tyylipuhdasta fantasiaa. En oikein itse kokenut saavani scifiosioista mitään irti. Tan-Tan oli minusta päähenkilönä kohtuullisen raivostuttava teini, itsekeskeinen kuin mikä, mutta ehkä teini-ikäiset ovat sellaisia - tai ehkä ihmiset yleisesti ottaen ovat sellaisia (paitsi tietenkin minä haha). Niin tai näin, en oikein kokenut auttajansa vaikeuksiin saavaa Tan-Tania kovin helposti lähestyttävänä päähenkilönä - mutta varsin uskottavana kyllä.

Nyt sitten, Tan-Tanin ja hänen isänsä suhde oli minusta karmea, ja pahinta oli, että tapahtumien kulun näki selvästi jo etukäteen. Jollain tavalla tuli mieleen Robin McKinleyn yhtä lailla karmiva Deerskin, ja vaikka molemmissa kirjoissa oli selvästi kyse siitä, miten tytär kohtaamastaan vääryydestä selviää, ei lukukokemusta nyt erityisen mukavaksikaan voi haukkua.

03/10/2011

Olen legenda

Otsikko viittaa siis Richard Mathesonin klassiseen vampyyridystopiaan Olen legenda sen sijaan, että olisi oire hallitsemattomasti paisuneesta egostani.

Olen legenda on suomennettu (kertoo Wikipedia) vasta vuonna 2007, ja tästä kulttuuriteosta vastasi Vaskikirjat, josta pidän enenevässä määrin (lähtökohtaisen asenteenikin ollessa positiivinen.)


Itse kirjalta en osannut odottaa oikein mitään, sillä olin mennyt pilalle katsomalla Will Smithillä ryyditetyn leffaversion aiheesta. Se oli tietenkin virhe - Smithin leffa oli unettavan huono, mutta Mathesonin kirja oli hämmästyttävän hyvä ja ihan älyttömän hyvin ajassa pysynyt. Kirja kertoo siitä, miten - oletettavasti - viimeinen ihminen, Robert, linnoittautuu vampyyreita vastaan taloonsa, yrittäen samalla selvittää vampirismin syitä ja mahdollisia parannuskeinoja. Kirja on ennen kaikkea kiinnostava matka pakosta erakoituneen Robertin alitajuntaan, mutta vampyyri- (tai zombi-)dystopiaksikin se on erinomaisen raikas - on helppo nähdä, mihin koko genre pitkälti nojaa. Harva aiheeseen liittyvä kirja on kuitenkaan tätä voittanut.

Hämmästyttävää kirjassa oli myös se, miten lyhyt se oli, mutta miten paljon siihen mahtui. Suosittelen varauksetta kaikille aiheesta vähänkään pitäville. Lisäksi: iso peukku Vaskikirjoille!

29/09/2011

What Technology Wants

Bloggaan yleensä lukemistani kirjoista tiukassa aikajärjestyksessä, mutta teen tällä kertaa poikkeuksen, jotta muistan edes jotain siitä, mitä ajattelin. Sain isäpuoleltani lahjaksi Wired-lehden perustajan, Kevin Kellyn, kirjan What Technology Wants, ja se kannattaa lukea, jos ikinä on miettinyt sitä, mikä on teknologian rooli omassa elämässä tai yhteiskunnassa.


...minä en kauheasti tällaisia ole miettinyt, sillä suhtaudun teknologiaan lähtökohtaisen myönteisesti. Pidän matkapuhelimista ja antibiooteista ja siitä, että voin ostaa lankaa lankakaupoista. Myönteisesti teknologiaan suhtautuu myös Kelly, mutta hän on pysähtynyt kuitenkin esittämään muutamia hyviä kysymyksiä ja myös omia näkemyksiään siitä, miten näihin kysymyksiin voisi vastata. Kelly lähestyy aihettaan hyvin laajasti, ja aloittaa ensin määrittelemällä teknologian. Selväähän nimittäin on, että jo ensimmäinen puukeppi, jonka ihminen on käteensä ottanut käyttääkseen sitä johonkin, on jo ... teknologiaa.

Kelly näkee teknologisen kehityksen osana sitä suurempaa historiallista kaarta, johon kuuluu myös elämän kehittyminen maapallolla. Hän esittää seikkaperäisesti sen, miten teknologinen kehitys on tietyllä tavalla väistämätöntä: se noudattaa samoja periaatteita, joiden mukaan myös elämä on ensiaskeleistaan lähtien muuttunut erilaistuneempaan ja monimutkaisempaan suuntaan. Tämä voi kuulostaa vaikealta niellä, mutta Kelly kyllä puhuu aiheestaan uskottavasti. En mene tähän sen syvemmin, sillä nähdäkseni jopa teknologian universaalia roolia kiinnostavampaa ovat yhteiskunnalliset vaikutukset (vaikkei teknologian roolia orgaanisen elämän luonnollisena jatkumona kannatakaan sivuuttaa; samoilla linjoilla oli myös tunnettu teknologisen kehityksen vastustaja, Unabomber, jonka kanssa Kelly on monesta asiasta samaa mieltä mutta jonka dystooppista tulevaisuudenkuvaa ei kuitenkaan jaa).

Kelly näkee teknologisen kehityksen jollain tapaa väistämättömänä - seikka, jota tukee pitkä historia keksintöjä, jotka moni ihminen on itse asiassa tehnyt lähes yhtäaikaa. Juuri mikään ei ole yksittäisen keksijän neronleimaus - moni tuskin tietää, että Alexander Bell ja Elisha Gray hakivat molemmat patenttia puhelimelle samana päivänä, Gray muutamaa tuntia aiemmin (mutta luopui sittemmin hakemuksesta asianajajansa neuvosta...) Tästä väistämättömyydestä seuraa, että jarruttamisen sijaan teknologista kehitystä on syytä ohjata haluttuun suuntaan. Mikään teknologian tukahduttamisyritys ei toistaiseksi ole toiminut pitkällä aikavälillä, vaikka sosiaalisista syistä moista on usein yritetty. Kelly on esimerkiksi sitä mieltä, että geeniteknologia väistämättä kehittyy suuntaan, jossa tulemme kaikki analysoimaan geenejämme mahdollisesti päivittäin. Sen sijaan, että moinen kielletään epäilyttävänä ja mahdollisesti ongelmallisena on syytä miettiä, miten teknologiaa ohjataan suuntaan, jossa se tukee yhteiskuntia ja yksilöitä - siis suuntaan, jossa sen vaikutukset ovat mahdollisimman positiiviset.

Kelly ei muuten suinkaan kiellä sitä, etteikö teknologisesta kehityksestä seuraisi myös haittoja. Hänen näkemyksensä on, että hyödyt ovat tyypillisesti hieman haittoja suuremmat - tämä on selvää jos ei muusta niin ainakin siitä, että teknologia koko ajan kehittyy. Jos haitat olisivat hyötyjä suuremmat, olisimme varmaan jo jättäneet leikin kesken. Lisäksi Kelly huomauttaa, että tämän päivän ongelmia ratkaistaan huomisen teknologialla, ja vaikka huomisen teknologia aiheuttaa omat ongelmansa, on niitä siis korjattava ylihuomisen teknologialla.

Kelly myös huomauttaa, ettei kelloa varsinaisesti voi kääntää taaksepäin. On mahdotonta ottaa askel takaisin johonkin tiettyyn vaiheeseen teknologista kehitystä ja pysähtyä siihen; eikä mikään vaihe tulen keksimisen jälkeen olisikaan toista loogisempi paikka pysähtyä. Ne ihmiset, jotka pitävät teknologiaa orjuuttajana ja puoltavat paluuta luontoon eivät yleensä pysty esittämään kovin hyvää tapaa siirtymän suorittamiseen - on selvää, että moinen tarkoittaisi sitä, että suurin osa maapallon asukkaista heittäisi henkensä. Teknologiasta luopuvat yksilötkin voivat yleensä tehdä näin vain siksi, että muu yhteiskunta ei teknologiasta luovu - tästä hyvänä esimerkkinä juurikin Unabomber Ted Kaczynski, joka muutti mökkiin metsän keskelle ja eli alkukantaisesti. Mitä nyt kävi autolla hakemassa varastoihin täydennystä lähikaupungista. Mitä hän olisi tehnyt, jos lähikaupunkikin olisi luopunut kaikesta teknologiasta? Tai jos Kaczynski olisi aatteilleen uskollisena luopunut myös autosta?

Täten siis teknologia, jota käytämme, luo mahdollisuuksia sekä meille että muille, ja Kellyn mukaan olennaista onkin, että me kaikki pyrimme teknologisia valintoja tehdessämme valitsemaan siten, että voimme sekä täyttää omaa potentiaaliamme että auttaa tässä muitakin. Ajatelkaa, jos Mozart olisi syntynyt ennen pianon keksimistä, sanoo Kelly, tai Shakespeare ennen kirjoitustaitoa. (Tai eräs interaktiosuunnittelija Liina ennen tietokoneita, nettiä ja moderneja mobiililaitteita? Puistattaa ajatellakin.) (Edit. En nyt tässä yritä sanoa olevani oman alani Mozart, vaan että koen todella löytäneeni oman alani - jotain, jossa omat vahvuuteni tulevat käyttöön. Ja se on jotain, jonka soisi kaikille.) Teknologinen kehitys tarjoaa enemmän mahdollisuuksia meille kaikille.

Koska, kuten sanottua, itsekin suhtaudun teknologiaan lähtökohtaisen myönteisesti, koin What Technology Wantsin sekä hyödylliseksi että kiinnostavaksi. Paikoin se menettää hieman teräänsä - esimerkiksi pitkähkö keskustelu Unabomberin näkemysten kanssa tuntui kaipaavan vähän stilisointia - mutta kokonaisuudessaan kirja on ehdottomasti lukemisen ja hartaan pohdinnan arvoinen. Itse asiassa haluaisin lukea kirjan saman tien uudestaan, mutta perheeni jonottaa sitä.

Tämän postauksen mahdolliseksi tekivät muuten ilmeisten internet- ja tietokoneteknologioiden ohella modernisoitu versio kantoliinasta ja tutti.

Skin Folk

Olen vähän pelkuri. Rakastin Nalo Hopkinsonin The New Moon's Armsia niin, että olen suoraan sanottuna pelännyt tarttua rouvan muuhun tuotantoon. Sitten iso läjä Hopkinsoneja hankittiin kirjastoon ja tunsin jotain velvollisuudentunnon kaltaista kai...


Skin Folk, jonka otin pinon päältä, on kokoelma Hopkinsonin novelleja. Niistä näkyy karibialainen tausta ja kokemukset Kanadassa - osa tarinoista tuntuukin keskittyvän siihen, miten tummaihoisten on vaikea hyväksyä itseään valkoihoisten keskellä; miten yllättävän vaikeaa on elää Kanadassa tummaihoisena (tämä hieman yllätti, vaikken tietenkään osaa enää sanoa, miksi.) Yksi tällaisista tarinoista on Sinipartatulkinta, joka oli muuten erityisen karmiva - ja toimiva - ja Hopkinson käyttää muutenkin paljon tarinoita ja myyttejä omien kertomustensa pohjana. Muista jutuista moni tuntuu liittyvän seksiin ja seksuaalisuuteen ja itsensä hyväksymiseen myös sillä saralla.

Jostain syystä novellikokoelmien yleinen tauti - tai ehkä minun yleinen vaivani novellikokoelmien lukijana - vaivasi kuitenkin tätäkin kirjaa. Oli hieman vaikea keskittyä ja tulla imaistuksi mukaan. Tykkäsin kuitenkin kovasti Hopkinsonin kielestä, jossa näkyvät karibialaiset vaikutteet aivan hurmaavasti.

Tulossa on vielä pari kirjaa Hopkinsonia, ja voin nyt jo paljastaa, ettei joukossa ole TNMA:n voittanutta.

26/09/2011

Ship Breaker

Paolo Bacigalupin Ship Breaker oli aika masentavan dystooppinen nuortenkirja - olen varmaan päässyt johonkin kukkahattutätivaiheeseen, kun koin sen lähes ahdistavan väkivaltaisena. Epäilen, että Nykyajan Teinit eivät jaksaisi nostaa ensimmäistäkään kulmakarvaa.


Ship Breaker kertoo Nailerista, pojasta joka ympäristötuhon jälkeisessä maailmassa asuu ja työskentelee rannalla, jossa ihmiset hajottavat vanhoja laivoja osiksi. Eräänä päivänä Nailer löytää ystävänsä kanssa haaksirikkoutuneen luksusveneen, jossa on vielä joku hengissä. Tämä joku on rikas tyttö, jonka Nailer ystävineen lopulta päättää säästää ja auttaa takaisin tytön perheen luo.

Itse - ja tässä voivat nyt kirjoittaa hormonit - siis hieman ahdistuin kirjan raakuudesta. Nailerin isä on todella julma, mutta kirjan tappelut kuvataan muutenkin hyvin yksityiskohtaisesti. Jäin hieman hämmästelemään sitä, että kirjan tunnelmaan kuin nenä päähän sopinut seksuaalinen väkivalta kuitenkin loisti poissaolollaan. Älkää ymmärtäkö väärin, en jäänyt kaipaamaan raiskauksia - asia tuntui vain epäjohdonmukaiselta. Mietin, olisiko ollut parempi kirjoittaa vähemmän väkivaltainen teos alunperinkin, jos asiaa ei kuitenkaan uskalla viedä loppuun asti, vai vaikuttiko tässä nyt kohdeyleisöstä ja julkaisumaasta riippuva kaksinaismoralismi jossa nuorille on ok näyttää vaikka mitä julmuuksia kunhan niihin ei liity seksi?

Voi kyllä olla, että jossain toisessa elämäntilanteessa en olisi ahdistunut kirjan väkivallasta ihan näin paljoa, joten ottakaa tämä nyt ns. with a grain of salt.

En tiedä; en vieläkään ole Bacigalupin suurin fani.