Koska pidin koko lailla Caitlin Moranin How to Be a Womanista, ajattelin kuunnella hänen muitakin ajatuksiaan, kun Audible niitä sopuhintaan tarjosi. Moranthology on kokoelma kolumneja ja niihin kirjoitettuja välispiikkejä. Lukijana toimii Moran itse, ja se vasta on hieno asia.
Kirja käsittää yleisesti ottaen hauskoja juttuja, joitakin vakavampia ja sellaisina oikein hyviä juttuja, aika paljon televisioaiheisia juttuja ja joitakin julkkisjuttuja. Unohdinko jotain? Ehkä, sillä kirjan punainen lanka on lähinnä Moranin ääni (kirjoittajan ääni, ei vain lukijan ääni).
Parhaimmillaan Moranthology oli niin hauska, että meinasin juosta ojaan lenkillä, tai niin hauska, että kun yritin hihittää lenkin jälkeen hiljaa eteisessä (hiljaa, jottei lapsi herää), herra Sivukirjasto tuli katsomaan, miksi itken.
Toisenlaisia parhaushetkiä ovat ne terävät ja vakavat - esimerkiksi ne, joissa sosiaalituilla kasvanut Moran muistuttaa, että lapsena hän ei ollut vastuussa vanhempiensa valinnoista (kuten valinnasta synnyttää kahdeksaa lasta ja elättää heidät sosiaalituilla) ja että hyvinvointivaltion koko idea on se, ettei hänen tarvinnutkaan olla. Että heidän elantonsa ei riippunut kenenkään hyvästä tahdosta vaan siitä, että heillekin kuului oikeus ruokaan ja vaatteisiin. Kiitos Moranthologyn, saatan liittyä Iloisiin veronmaksajiin. Ainakin olen hyvin iloinen veronmaksaja.
Myös televisiopätkät olivat mainioita. Yllämainitun eteisessä hihittelyn aiheutti Moranin näkemys Downton Abbeystä. En voi enää ikinä katsoa Downtonia samoin silmin. Ikinä. Katsottavaksi on kuitenkin näemmä otettava BBC:n uusi Sherlock -sarja. Ottakaa huomioon, että edellisessä lauseessa käytin sanaa "uusi" sen "minulle uusi, kaikille muille aivan tuttu".
Jos kirjasta pitäisi keksimällä keksiä jotain, mistä en niin välittänyt, sekin olisi onneksi aika helppoa. Ne julkkisjutut. En keksi mitään yhtä haukotuttavaa kuin Lady Gagan, jonkun rokkihepun tai Paul McCartneyn ajatukset. En vaikka mikä olisi. Edes Moran ei saa jutuista lopulta kovin kiinnostavia, vaikka paikoin nekin ovat toki ihan hauskoja.
Nyt sitten vain selvittämään, onko Moran kirjoittanut jotain muuta.
Kirja käsittää yleisesti ottaen hauskoja juttuja, joitakin vakavampia ja sellaisina oikein hyviä juttuja, aika paljon televisioaiheisia juttuja ja joitakin julkkisjuttuja. Unohdinko jotain? Ehkä, sillä kirjan punainen lanka on lähinnä Moranin ääni (kirjoittajan ääni, ei vain lukijan ääni).
Parhaimmillaan Moranthology oli niin hauska, että meinasin juosta ojaan lenkillä, tai niin hauska, että kun yritin hihittää lenkin jälkeen hiljaa eteisessä (hiljaa, jottei lapsi herää), herra Sivukirjasto tuli katsomaan, miksi itken.
Toisenlaisia parhaushetkiä ovat ne terävät ja vakavat - esimerkiksi ne, joissa sosiaalituilla kasvanut Moran muistuttaa, että lapsena hän ei ollut vastuussa vanhempiensa valinnoista (kuten valinnasta synnyttää kahdeksaa lasta ja elättää heidät sosiaalituilla) ja että hyvinvointivaltion koko idea on se, ettei hänen tarvinnutkaan olla. Että heidän elantonsa ei riippunut kenenkään hyvästä tahdosta vaan siitä, että heillekin kuului oikeus ruokaan ja vaatteisiin. Kiitos Moranthologyn, saatan liittyä Iloisiin veronmaksajiin. Ainakin olen hyvin iloinen veronmaksaja.
Myös televisiopätkät olivat mainioita. Yllämainitun eteisessä hihittelyn aiheutti Moranin näkemys Downton Abbeystä. En voi enää ikinä katsoa Downtonia samoin silmin. Ikinä. Katsottavaksi on kuitenkin näemmä otettava BBC:n uusi Sherlock -sarja. Ottakaa huomioon, että edellisessä lauseessa käytin sanaa "uusi" sen "minulle uusi, kaikille muille aivan tuttu".
Jos kirjasta pitäisi keksimällä keksiä jotain, mistä en niin välittänyt, sekin olisi onneksi aika helppoa. Ne julkkisjutut. En keksi mitään yhtä haukotuttavaa kuin Lady Gagan, jonkun rokkihepun tai Paul McCartneyn ajatukset. En vaikka mikä olisi. Edes Moran ei saa jutuista lopulta kovin kiinnostavia, vaikka paikoin nekin ovat toki ihan hauskoja.
Nyt sitten vain selvittämään, onko Moran kirjoittanut jotain muuta.
