A Slip of the Keyboard

Kun avasin Terry Pratchettin teoksen A Slip of the Keyboard, en tiennyt, mitä odottaa. Ehkä Pratchettilla on salattu ura esseekirjailijana? Ehkä tekstejä olisi raskasta lukea?

Valitettavasti Pratchettin mahdollinen salainen ura esseekirjailijana on yhä salainen. Enimmäkseen kyse oli erilaisista kirjallisuuteen liittyvistä teksteistä, palkintopuheista ja sen sellaisista. Pterry on saanut aikanaan monen monituista palkintoa!

Kirjasta puolet oli varattu näille kirjoitusaiheisille jutuille, ja vaikka alku riemastutti, pitkän päälle alkoi väsyttää, siksi toisteisia puheet olivat. Eihän sitä varmasti niitä puheita pitäessä ole huomannut, mutta kirjaa lukiessa toiston huomasi ongelmitta. Tästä osiosta olisi voinut niistää viisikymmentä sivua helposti.

Muu osa on parempi: vähemmän toisteisuutta, enemmän uutta. Eikä mitenkään kovin raskasta, vaan taattua Pratchettia.

No, ei kovin raskasta, kunnes tullaan Alzheimeriin ja kuolemaan. Vaikka Pratchett kirjoittaa purevasti, eikä teksti sinänsä raskaammaksi muutu - kuolemankin keskellä on naurua - en silti suosittele näiden tekstien lukemista ruuhkabussissa. Voi mennä jotain silmään, ja siinä on kyllä jotain erityisen kiusallista, kun keskellä bussin käytävää kirja kädessään niiskuttaa.

Tuon viimeisen kohdan kertoi kaveri.

Nauttikaa teoksesta.

The Death House

Luin Sarah Pinborough:n The Death House -kirjan kauhealla vauhdilla.

Se imaisi mukaansa: on talo jossakin, ja sinne taloon tuodaan lapsia, joilla on ns. defektiivinen geeni. Lapset viedään perheiltään ja talosta heidän matkansa jatkuu yläkerroksiin - sieltä ei kukaan palaa eikä kukaan, koskaan, ikinä pääse kotiin.

Toby elää talossa, defensiivisenä, vihaisena, vaellellen öisin ympäriinsä. Hän kuulee, kuinka sairastuneet yksi kerrallaan viedään yläkertaan. Ja pelkää, tietenkin, kaikki pelkäävät ja kaikki ovat yksin.

Kunnes taloon tulee muutama uusi nuori, ja sitten kaikki muuttuu ja murtuu.

Lukijakin vähän. Tai siis kirjan loppupuolella itkin kuin vauva. Pinborough kirjoittaa todella musertavaa tekstiä, mutta ei vain musertavaa vaan myös iloista, raivokasta...

...ja kun olin päässyt yli loppupuolen musertumisesta, menin vihaamaan varsinaista loppua suurella intohimolla. Ehkä perspektiivini on toinen kuin teini-ikäisen päähenkilön (tai tietenkin se on, miten se voisikaan olla olematta), mutta olisin halunnut syödä kirjasta viimeiset sivut, jottei kenenkään tarvitse niitä enää lukea.

Koskaan.

Ristiriitainen on fiilis.

The House of War and Witness

Taannoin kävi niin, että Mike Carey, josta pidän, kirjoitti kirjan ystäviensä/perheenjäsentensä/rikoskumppaneidensa (ympyröi oikea vastaus) Linda ja Louise Careyn kanssa. Ostin sen pikavauhtia ja jätin lukematta.

Sitten kolmikko kirjoitti uuden kirjan. Lainasin sen kirjastosta pikavauhtia, ja luin. Pidettäköön tätä todisteena siitä, että oppimista voi tapahtua.

The House of War and Witness on yllättävän koherentti teos ollakseen kolmen tekijän rustaama. Tai ehkä en vain pysähtynyt miettimään moisia. Siinä eräälle rajalle saapuu armeijan komppania ja leirin seuraajat. Vaan se, mitä tapahtui edelliselle komppanialle, on arvoitus.

Se on tavallaan myös tosi hyvä teos, sillä huolimatta siitä, että siinä oli kaksi asiaa, joita eniten inhoan, en silti heittänyt kirjaa seinään.

Ensimmäinen asia on voimattomuus valta-asetelmien edessä. Kun mausteeksi lisätään sota, ahdistus voi ylittää kaunokirjallisuudesta saadun nautinnon määrän.

Toinen asia on "en voi kertoa sinulle vielä" -mekanismi juonen eteen päin kuljettamiseksi. Se ei ahdista, mutta saa ihmisen epäilemään, että jos ei juoni muuten etene, ei ehkä ansaitsisikaan edetä.

Mutta näiden esteidenkin yli The House of War and Witness kömpii, ja on lopulta sydäntäsärkevä. Ehkä myös toiveikas.

The Language of Dying

Sarah Pinborough kirjoittaa ... aika paljon - ja sen paljouden keskellä on välillä vaikea uskoa, että kirjoissa säilyy myös laatu. Mutta The Language of Dying on hyvä teos, hyvä ja lyhyt.

Kirjassa nainen hoitaa kuolevaa isäänsä. Kuoleminen on raskas prosessi sekä kokijalle että mukana kulkeville, ja lukijallekin - sen verran konkreettiseksi Pinborough sen tekee.

Vaikka kirja on lyhyt, siihen mahtuu paljon: perheen sisäisiä ristiriitoja, menneisyyttä ja jotain, mitä ei oikein voi todeksi uskoa. Heittämällä heikoimmaksi ja vaikeimmin uskottavaksi elementiksi nousee melkein kökköä saippuaoopperaa muistuttava päähenkilön taustatarina - on hieman kummallista, miten tarinan fantastinen elementti tuntuu paljon todemmalta ja uskottavammalta kuin realistinen kuvaus.

Dead Set

Richard Kadreyn Dead Set oli vähän sellainen välipalan kaltainen juttu. Zoen isä on kuollut, ja äiti taistelee kaikenlaisten vakuutusasioiden ja työnhaun kanssa, ja Zoe murjottaa koulussa.

Sitten Zoe tapaa erikoisen levykauppiaan. Peruskokoelman lisäksi tarjolla on myös mahdollisuus kuunnella sieluja halpaan hintaan. Ja kas, sattuu olemaan niin, että rakkaan isän sielukin siellä levylaarissa olla möllöttää. Tämä kaikki johtaa sellaiseen hieman pöljään mutta joiltakin osin myös oikein virkistävään seikkailuun. (Ai miten niin virkistävään? Tässä ei ollut kuulkaa väkisin väännettyä romanttista kuviota.)

Kirja oli oikein opettavainen. Minä löysin siitä selkeän sanoman: Naiset! Älkää koskaan jättäkö omaa uraanne hyllylle viideksitoista vuodeksi vain siksi, että menitte lisääntymään! Pitäkää ammattitaidostanne huolta ja jakakaa hoitovastuu puolisonne kanssa!

Niinpä niin. Minua kyllä vitutti Zoen äitiparan puolesta.

No, sinä nyt oletkin tuollainen äiti-ihminen, te ajattelette. Et vaan tajua. Ja voihan se niinkin olla, mutta parhaat nuorten (ja lasten ja nuorten aikuisten) kirjat koskettavat kaikenikäisiä. Jos Zoe oli minusta pölö NYT, on vaikea kuvitella, ettenkö 14-vuotiaana olisi huutanut kotoaan livistävälle, ihan-kohta-takaisin-tulevalle romaanihenkilölle, että "Jätä nyt edes joku lappu!"

Ja sitten vielä sekin, että jos nyt sattuu kohtaamaan levykauppiaan, jolla - YLLÄRI - on juuri sinun lähimmäisesi sielu levyllä, ja hän haluaa siitä vain jotain pientä vastineeksi, hampaan vaikka - kuka nyt ei juokse toiseen suuntaan? No Zoe ei juokse. Magiahan ei ole todellista eikä outo heppu sillä hampaalla varmaankaan mitään tärkeää tee. Sieluja sillä on tosin äänilevyillä, mutta taikuus? Pfffft.

More Than This

Patrick Ness on pikku hiljaa hivuttanut itsensä elämässäni sellaiseen asemaan, jossa ostan vaikka tyypin kootut ostoslistat, jossa hän sellaiset päättää julkaista. Tai vähintäänkin lainaan ne kirjastosta. Kuten nyt nuortenkirjan More Than This.

Siinä eräs nuorisolainen, Seth, hyppää hyiseen mereen ja kuolee. Ja herää sitten vähän myöhemmin jostain, joka hyvin todennäköisesti ei ole taivas tahi helvetti, eikä myöskään yrittäjän kokemus taivaasta tai helvetistä, anteeksi, pakko oli ruveta veistelemään puujalkavitsejä. Ja siellä jossain on muitakin. Ei kovin monia, mutta joitakin.

Ja siitä sitten vaan mysteeriä selvittelemään, eikö? Oliko kaikki tässä? Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Saako elämässä vain yhden mahdollisuuden?

Sanon nyt ihan suoraan, että kaikilta osin lukukokemus ei minusta ollut aivan täysosuma. Kyse taisi olla siitä, että kuvittelin lukevani yhdenlaista kirjaa, mutta Ness ovelana poikana kirjoittikin aivan toisenlaista kirjaa.

Kuitenkin aina, kun minä ja kirja olimme samalla sivulla, ja usein silloinkin kun emme olleet - ja eikö toisaalta ole hyvä, että kirja saa lukijansa aidosti ihmettelemään, mitä hittoa on tekeillä - kyseessä oli ihan täysosuma. Seth oli mainio päähenkilö, teini-iän angsteissaan jotenkin niin oikein, ja sitten herättyään niin, no, itsekeskeinen, että siinäkin jotenkin niin oikein. Eikä häntä voi itsekeskeisyydestä syyttääkään: kuinka moni meistä ei ajattelisi, mikäli sattuisi heräämään kuoltuaan, että tässä kaikessa nyt on jollain tavalla kyse juuri minusta?

Ja kuinka monelle meistä ei tee hyvää silloin tällöin nähdä, että kyse ei ole ollenkaan minusta? Seth saa tilaisuuden tarkastella mennyttä eri tavoin ja - ehkä - päästää irti myös turhasta syyllisyydestä ja menneisyyden kipukohdista.

Ja ollakseen niinkin fiksu kirja kuin on, More Than This myös rullaa eteenpäin kuin juna. Luettavuudeltaan tämä on kuin erityisen hyvin kirjoitettu trilleri: tuskin malttaa laskea käsistään.

Strange Bodies

Jos sattuu pitämään sellaisista kirjoista kuin James Smythen teoksesta The Machine, joissa on hieman vainoharhainen maailma-murenee-ympäriltäni -fiilis, Marcel Therouxin Strange Bodies kandee ilman muuta ottaa lukulistalle.

Siinä nimittäin Nicholas Slopen saapuu eräänä päivänä, vuosien jälkeen, entisen tyttöystävänsä Susannan ovelle. Juttutuokion jälkeen mimmistä on selvää, että kyseessä tosiaan on Nicholas - vaikka jotain outoa tyypissä on. Mies jättää jälkeensä muistitikun, jossa on vielä oudompi tarina, ja kun Susanna yrittää selvittää Nicholasin tilannetta yhteisten ystävien kautta, hän saa kuulla tämän kuolleen joitakin kuukausia aiemmin.

Ja Nicholasin tarina, se se vasta onkin outo: vaikuttava ja kylmäävä. Theroux käsittelee karmivalla tavalla sitä, mikä meistä tekee meidät. Karmivalla, ja myös hyvin luettavalla tavalla - vaikka jostain syystä odotin kirjan olevan raskas ja vaikealukuinen, se on kaikkea muuta. Teksti melkein lukee itse itsensä.

En spoilaa enempää: spoilatkaa itse itsenne ja lukekaa Strange Bodies.

Sanctum

Sarah Finen Sanctum oli aika täydellinen esimerkki tietyllä tavalla kaavamaisesta nuorten fantasiakirjasta, mutta toisaalta siinä oli oikein raikkaitakin puolia.

Kas, Lelan paras ystävä tappaa itsensä ja joutuu jonkinlaiseen helvettiin. Lela seuraa perässä, koska kokee suurta syyllisyyttä. Ystäväänsä etsiessään Lela a) rakastuu kohtalokkaan toivottomasti, b) epäonnistuu viestinnässä kaikkien muiden hahmojen ohella ja c) osoittaa sellaista sankarillista ja lievästi ärsyttävää itsepintaisuutta ja puupäisyyttä, joka lukijaa ehkä hieman nyppii, mutta joka sitten yleensä loppupuolella osoittautuu kuitenkin oikeaksi valinnaksi. Ja tästä syystä sankaritar on sankaritar ja minä vain lukijatar.

Finen todellinen neronleimaus on tämä eräänlainen helvetti, kaupunki, johon itsemurhan tehneet joutuvat. Siellä on kaikkea yllin kyllin, mutta mikään ei sen asukkaita tyydytä. Pois on mahdollista päästä, mutta oivallus on saatava itse. Kaupunki oli huikea ja koska loppu vaikuttaa siltä, että jatkossa Lela pääsee seikkailemaan myös kaupungin ulkopuolella, saatanpa hyvinkin kuunnella seuraavankin osan. Ehkä Finen muukin universumi on yhtä jänskä.

Charlotte Markham and the House of Darkling

Michael Boccacci... hetki, yksi kaksi kolme ceetä... Boccacinon Charlotte Markham and the House of Darkling oli mainio ja nopeasti mukaansa tempaiseva ja näemmä nopeasti myös unhoon painuva lukukokemus.

Mutta älkää antako tuon viimeisen kohdan estää teitä, jos lainkaan koette vetoa kirjaan. Charlotte Markham on minusta päähenkilönä oikein mainio, jos kohta ehkä hieman turhankin moderni kotiopettajatar, jonka leppoisa työ kahden pojan opettajana muuttuu vähemmän leppoisaksi, kun suojattien lastenhoitaja murhataan ja muutenkin läheisessä kylässä alkaa tapahtua kummia.

Kotiopettajatar-teema tulee tässä ihan miellyttävästi ravistelluksi. Boccacino ei kirjoita selkeitä hyviksiä eikä pahiksia, eikä mikään (etenkään lopussa) ole aivan itsestäänselvää, mutta sehän on vain hyvä asia.

Välillä kyllä tuntui siltä, että kaikki päähenkilöä myöten olivat hieman liian tietoisia kotiopettajattariin liittyvistä kliseistä, mutta ei se suuremmin päässyt häiritsemään, sillä Charlotten dilemma oli kirjan aikana melkoinen: miten auttaa parhaiten poikia pääsemään yli äitinsä kuolemasta johtuvasta surusta? Pojat ovat löytäneet kätevän oman tavan, mutta se tuntuu sekä lukijasta että Charlottesta nopeasti hieman epäilyttävältä tavalta.

Marina

Teen taas aikahypyn nykyhetkeä lähemmäs syistä, jotka selvinnevät kohta, ellette nukahda. (Niin, nyt sitten seuraa sitä bloggaajan omaan persoonaan keskittymistä asiallisen kritiikin sijaan, mutta siihen olettekin jo tottuneet.) 

Kun näin Carlos Ruiz Zafónin juuri suomennetun Marinan kirjakaupassa, ensimmäinen ajatukseni oli, myönnän, "Kylläpäs sitä nyt suolletaan." Tämä siitä huolimatta, että koko lailla pidin Tuulen varjosta ja olen mielihyvällä odotellut sopivaa hetkeä lukea sen jatko-osatkin.

Kuva kietaistu Internetistä.*

Sitten herra Sivukirjasto osti Marinan (onnistuimme käymään yhden kirjakauppareissun aikana kassalla kolme tai neljä kertaa, olemme kovan luokan haahuilijoita), ja kun kirja on ostettu, se toki liitetään osaksi niiden kirjojen pinoa, jotka tullaan lukemaan heti sopivan hetken koittaessa tällä tai ensi vuosisadalla.

Sopivan hetken sijaan koitti herra Sivukirjasto, joka Marinan luettuaan vaati, että minunkin on se luettava pikimmiten, jotta hän voi blogistani lukea siitä vielä, kun muistaa kirjasta mitään. Aikahyppy on siis suoraa seurausta siitä, että jos jotain olen niin kuuliainen vaimo. Ja nyt se Marina.

Ensinnäkin ennakko-odotukseni kirjaan paranivat melkoisesti luettuani alkusanat: Marinaa ei ole suollettu Tuulen varjon sukseen jälkeen vaan sitä ennen, vuonna 1999.

Toiseksi kirja oli mitä mainioimmin goottilainen tanssi halki Barcelonan. Tai no, ehkä se oli melkoisen suorasukainen hatunnosto Shelleyn Frankensteinille. Zafon on tunkenut juoneensa takuulla kaiken mahdollisen kauhean ja romanttisen ja saanut aikaan melkoisen vauhdikkaan ja minusta myös kohtuullisen toimivan keitoksen. En tarkoita, että kaikki tarinan elementit kestäisivät välttämättä kriittisempää silmäilyä, vaan sitä, että jos heittää kriittiset lähilukulasinsa roskikseen ja keskittyy nauttimaan täysin rinnoin rapistuvista katalonialaisista kartanoista ja hunnutetuista salaperäisistä naisista, tulee huomaamattaan viettäneeksi joitakin tunteja oikein mukavasti. Parissa kohdassa Zafon onnistui myös olemaan aidosti pelottava. No, minusta. On tärkeää huomata, ettei minun pelotteluni kaikkien tahojen mielestä ole lainkaan vaikeaa.

Se on kyllä sanottava, että kirjan kaksi tarinaa eivät minusta aivan saumattomasti toimi yhdessä - tai no, toimivathan ne kun pakko on, mutta lukijan on kyllä hylättävä epäusko tyystin päästäkseen sinuiksi niiden yhteensattumien kanssa, joista koko seikkailu lopulta alkaa.

Ne, jotka lukevat Zafonia lähinnä päästäkseen Barcelonaan, eivät pettyne Marinankaan kanssa. Itse huomasin kyllä jo surukseni unohtaneeni kaupungin lähestulkoon tyystin.

* ...Otavan oman verkko-osaamisen petettyä pahemman kerran: mitään sivua ei Otavan sivustolta voida löytää. Toivottavasti edes IT-tuki löytyy pian siellä Otskulla!

Ystäväni Owen Meany

Onneksi menin siellä Finncon-paneelissa tunnustamaan avoimesti, etten kirjoita kritiikkiä, sillä ajatuskin siitä, että tässä näpyttelisin jotain kritiikiksi luonnehdittavaa John Irvingin kirjasta on aika hassu. Tsihi.

Mutta omia fiiliksiäni voin näpytellä.

Tässä kävi niin, että lainasin Ystäväni Owen Meanyn ollessani visiitillä Lauttasaaren kirjastossa (harrastan toden totta kirjastoturismia, mutta tässä tapauksessa odottelin toveriani) kostona universumille (by proxy). Herra Sivukirjasto esitti aikoinaan toiveen ystävä Meanysta joulupukille, mutta tuolloin suomennosta ei ollut tarjolla, joten hän joutui tarpomaan kirjan läpi englanniksi. Koska suomennos nyt oli tarjolla, ... äää ... no tämä ei nyt ehkä ole kauhean loogista, mutta päädyin lukemaan sen kuitenkin.

Tykkäsin ihan kauheasti. En ollut ikinä tiennyt Irvingin olevan niin hauska - nauroin vedet silmissä useammin kuin kerran. Loppupuolella meni sitten vissiin roska silmään tai jotain sellaista, yhtään ei naurattanut mutta silti silmäkulmat olivat kosteat.

Sitä kuvittelisi, että Owen Meany kävisi jotenkin hermoille kapiteeleilla puhuessaan, mutta ei. Ihastuin tyyppiin täysin. Kirjan oli lumoavimmillaan jotenkin alkupuolellaan kertoessaan kertoja-Johnin ja Owenin kouluvuosista - luulen, ettei ole ehkä kirjan vika, että minulle jännitteestä hävisi jotain sen jälkeen, sillä olen havainnut saman ilmiön monessa kirjassa joka sijoittuu osaksi kouluaikoihin.

Saatatte jatkossa nähdä täällä lisääkin Irvingia - Siina ehkä tietää, mistä kannattaisi jatkaa?

Teurastamo 5

Olen koko aikuisikäni vältellyt Kurt Vonnegutia, koska kuvittelin aina kirjojensa olevan jotenkin vaikeita, liian surrealistisia tai jotain. Mutta sitten Itäkeskuksen ihanasta kirjastosta tarttui mukaan Teurastamo 5 eli Lasten ristiretki (joka kaiken lisäksi sattui vielä olemaan yksi spefin 101 helmestä) - luin kirjasta leijonanosan yhdellä loputtoman pitkällä bussimatkalla Espooseen, eikä se ollutkaan yhtään vaikea. Hieno oli.

Kirjan päähenkilö elää elämäänsä epäjatkuvasti: pätkä sieltä, toinen täältä. Hieman nykyajassa (tapahtumien nykyajassa), paljon sota-ajassa, vähän muukalaisten sieppaamana.

Tässä tarvittaisiin nyt varmaan kirjallisuudentutkijaa analysoimaan kirjaa, mutta minulle se kertoi paljon sodasta - ja päähenkilönsä, koko elämänsä kulun tietävän Billy Pilgrimin kautta kirja tuntui puhuvan myös fatalismista. Pilgrim osoittaa toki tiettyä ihailtavaa stoalaisuutta elämänsä kulussa, mutta tuntuu myös jäävän paitsi suurista iloista ja suruista - asioista, joista me tunnekuohusta toiseen elävät emme ehkä haluaisi luopua.

Scifielementti tuntui hieman absurdilta ja paljon vertauskuvalliselta yhtä aikaa; tieteiskirjalliselta ei vähääkään.

Itse teksti imaisi mukaansa: nauratti, itketti ja kosketti.

Pitää ottaa ohjelmaan enemmänkin Vonnegutia.

Kirottu

Chuck Palahniukin Kirottu kertoo 13-vuotiaana kuolleesta ja Helvettiin päätyneestä Madisonista. Minä olin päättänyt vihata Kirottua syvästi johonkin sivulle 25 päästyäni.

Kansi: Like

Joka aukeamalla oli nimittäin vähintään yksi seuraavanlainen pätkä:

Ja kyllä, minä tiedän mitä "sukupuoleen kohdistuvat rooliodotukset" tarkoittaa. Saatan olla turpea, lattarintainen, likinäköinen ja kuollut, mutta en todellakaan ole mikään idiootti. (s. 18)

Minä kiristelin hampaitani Madisonin kertojaäänelle ja mietin happamia vertauksia Hal Duncanin teoksen Pako helvetistä! kanssa - ja syystä tai toisesta luin Kirotun kuitenkin loppuun. Kuvittelin varmaan, että Palahniukilla olisi Helvetistä erityisesti ja elämästä ylipäänsä jotain tosi oivaltavaa sanottavaa. Tai oikeastaan kyse oli varmaankin siitä, että tietyn pisteen jälkeen kirjaan on uhrannut liikaa aikaa ja vaivaa viitsiäkseen keskeyttää. (Minulle tämä piste tulee vastaan sivulla kaksi, mutta myöntää täytyy, että kirja todella sai pohtimaan elämän lyhyyttä ja sitä, miksi luen loppuun kirjoja joista en juuri välitä.)

Madisonin ääni muuttuu loppua kohden vähemmän raivostuttavaksi, mutta mitään kovin jännittävää tai syvällistä en kirjasta löytänyt. En tosin kovasti sellaista kaivellutkaan loppua kohden: välillä toivoin, että kirja herättäisi edes jotakin tunteita, kuten leimahtavaa tai edes laimeaa vihaa ihmiskuntaa kohtaan, mutta ei. Ei vaikka Palahniuk kuinka yrittää löytää helvettiä länsimaisesta elämäntyylistä (kulunutta, paitsi ne kohdat, joissa Palahniuk yrittää löytää helvettiä länsimaisesta superrikkaiden elämäntyylistä, joka on niin kaukaista, ettei kosketa.) Loppukäänne on puolestaan niin rasittavan niinpätietenkiä, että olisin hermostunut jos se ei samalla olisi tarkoittanut ... loppua. Sitäpaitsi koko homma oli melko haljua jo tuossa vaiheessa, mitä sellaisesta hermostumaan.

Tätä herkkua on muuten tulossa vielä pari kirjaa lisää. En tule esiintymään kirjaston varausjonoissa.


Edit. Spämmisateen vuoksi kommenttihana väännetty kiinni.

Vähän Valentea

Catherynne M. Valenten teosten lukeminen pelottaa aina. Pahimmillaan loppuun luettu kirja tuntuu nimittäin hieman työvoitolta, vaikka usein kyllä kokemuksen arvoiselta hyvinkin.

Tälläkin kertaa The Habitation of the Blessed alkoi vaikeasti, niin, että melkein itketti. Miksi pitää olla niin koukeroinen ja hankala? Jossain välissä kun pääsi hommaan sisään, tilanne kuitenkin muuttui, enkä ole vieläkään varma, antoiko Valente lukijalleen armoa vai opinko vain lukemaan juuri tätä kirjaa. Sarjan kakkososa, The Folded World, soljui sitten kuin vettä vain. Tai soljui ja soljui - vaikka molemmat kirjat ovat sinänsä aika lyhyitä, niitä ei kovin nopeasti laukata läpi. Minulle tämä teki hyvää: olen huono lukemaan hitaasti, mutta nyt se oli kerrassaan nautinto.

Ja olivathan nämä hienoja: ne kertovat myyttisestä maasta, johon Jerusalemista lähtee John-niminen pappi, aikeenaan käännyttää kansa. Vaan hankalaa on, kun vastassa on koko joukko myyttisiä kuolemattomia. Molemmissa kirjoissa tarinaa seurataan useamman kertojan kautta; molemmissa kirjoissa yksi kertojista on Johnin vaimo, blemmye Hagia.

Kirjapari perustuu ilmeisesti ihan oikeaan keskiaikaiseen legendaan, mutta vaikka tarinalla on epätotuuspohjansa, se on kuitenkin enimmäkseen osoitus Valenten kyvystä kirjoittaa huikaisevan kauniisti. Kauniisti ja keskiaikaisesti: pois se minusta, että olisin keskiajan tutkimusta harjoittanut, mutta näistä välittyy silti jotenkin hyvin aidosti keskiaikainen fiilis.

Valente käsittelee aiheitaan paikoin ihan sydäntäsärkevästi. Kuolemattomuus, äitiys, usko - etenkin jälkimmäinen kirja oli paikoin niin surullinen, että itketti - ja sitten vähän naurattikin, sillä yksi juurikin jälkimmäisen kirjan kertojista oli aivan poskettoman hilpeä ja hauska hahmo.

Tämän hehkutuksen jälkeen tuntuu siltä, että a) näille olisi pitänyt antaa viisi tähteä tai b) pitäisi luopua koko ankeasta tähtienjakelusysteemistä, mutta syystä tai toisesta en tee kumpaakaan. Vielä. Jos luovun tähtienjakelusysteemistä, voitte syyttää siitä Valentea, joka kirjoittaa näin hienosti ja sitten ehkä kuitenkin ... vähän etäisesti.

Tai ehkä se oli vain se äitiyden kipeys, joka vei yhden tähden.

A Monster Calls

Patrick Ness kirjoitti itselleni tuntemattoman, syöpään menehtyneen nuortenkirjailija Siobhan Dowdin idean pohjalta kirjan A Monster Calls, joka on surullisimpia ja tärkeimpiä hetkeen lukemiani.

13-vuotias Conor näkee painajaista yö toisensa jälkeen. Ja eräänä yönä läheisen kirkon pihalta nousee puu, hirviö, joka kävelee Conorin luokse ja vaatii tätä kertomaan totuuden. Auttaakseen Conoria hirviö suostuu ensin kertomaan kolme tarinaa siitä, miten on rankaissut pahoja ihmisiä, mutta sitten on Conorin kerrottava oma tarinansa, oma totuutensa, tai käy huonosti. Ja huonosti voi käydä muutenkin, sillä Conorin yksinhuoltajaäiti on kemoterapiassa.

Luin kirjan loppuun alkuyöllä vessassa ja itkin.

Itse asiassa itkin melkein kirjan läpeensä. Ness on kahden lukemani kirjan perusteella huikea; tämä teki vielä suuremman vaikutuksen kuin aiemmin lukemani The Knife of Never Letting Go. Vaikka kirja on lyhyt, Ness sanoo paljon ja luo huikean tunnelman. Kirjassa on muuten kuvitus, joka sekin on käsittämättömän hieno.

Kirja kumosi lukijan odotukset niin monella tavalla, etten oikein osaa sitä edes kuvailla. Hirviön tarinoista jokainen antoi ajattelemisen aihetta, mutta tärkein tarinoista oli silti Conorin. Ja kirja sanoo jotain, jonka ainakin itse haluaisin muistaa aina: me ihmiset olemme hyvin ristiriitaisia olentoja, meillä on monenlaisia tunteita ja monenlaisia ajatuksia - eivätkä kaikki ajatuksista ole aina hyviä. Tärkeintä on kuitenkin lopulta se, mitä sanomme ääneen ja mitä teemme, ei se, mitä jätämme sanomatta. Pahat ajatukset saa antaa itselleen anteeksi.

Pako helvetistä!

Jostain käsittämättömästä syystä olin pitkään sitä mieltä, että Hal Duncanin lyhyen romskun alkukielinen nimi on Escape! From Hell, ja kiehuin erään unettoman yön kustantajalle suomenkielisen nimen vesittämisestä. Selvää on, ettei Pako helvetistä! ole yhtään niin tehokas - huutomerkki on ihan väärässä paikassa.

Sitten kävi ilmi, että olin hallusinoinut sen alkuperäisenkin nimen huutomerkkien paikat. Murjotin toisen unettoman yön, ja lähellä oli, etten käskenyt Hal Duncanin pitää tunkkiaan ihan lopullisesti - Vellumin luettuani harkitsin asiaa vakavasti.

Kansi: Like

Ph! oli jokseenkin helpommin lähestyttävä kuin melkoisen raskas ja minulle intellektuellin paikkani (nurkka, koirien luona) osoittanut Vellum. Siinä neljä helvettiin joutunutta päättää entisen sotilaan johdolla ottaa hatkat, ja siinäpä se sitten olikin. Tätä seuratessa menee mukavasti muutama tunti.

Kirja on väkivaltainen, vauhdikas ja mainio välipala, jos väkivaltaa ylipäänsä kestää. Voin ehkä tässä mainita, että itse kestän väkivaltaa yhä huonommin ja huonommin - kiroan tälläkin hetkellä erästä Banksia ihmissyöjäkuvauksistaan. Vatsani ei suostu asettumaan. Mutta se on toinen juttu se, Ph! oli muistaakseni vielä siedettävällä tasolla.

Tarinoita tuonpuoleisesta

Lainasin David Eaglemanin kirjan Tarinoita tuonpuoleisesta, sillä Tessa tykkäsi siitä kovin - ja myöhemmin sen julisti täydelliseksi myös Olivia-lehti - jos nyt henkilökohtaisesti annankin enemmän painoa Tessan arviolle.

Kansi: Avain / Jussi Jääskeläinen

Tarinoita tuonpuoleisesta sisältää siis 40 pientä tarinaa - tuonpuoleisesta. Näennäisesti tuonpuoleisesta, sillä ainakin itsestäni tuntui siltä, että moni tarina kertoi enemmän tämänpuoleisesta. Sehän ei toki haitannut yhtään - oli ihan hauskaa peilata elämää kuoleman kautta, ja monet Eaglemanin tarinoista olivatkin vallan oivaltavia juuri tässä suhteessa.

Henkilökohtaiseksi suosikiksi kirjasta ei kuitenkaan minulle ollut, muutamastakin syystä. Ensinnäkin 40 tarinaa oli hieman liikaa - itselleni olisi riittänyt 15. Tämä siksi, että tarinoista osa oli hieman toisteisia - seikka, joka tuli esille etenkin jos kirjaa luki pidemmän pätkän putkeen. Moni tarina käsitteli esimerkiksi perspektiiviä, joka riippuu fyysisestä koosta - ajatus, joka sinänsä on kyllä hirvittävän kiehtova, mutta mutta ... kiehtovuus ei lisääntynyt asiaa enemmän käsittelemällä. Jos kirjan lukee, onkin ehkä fiksuinta lukea sitä pienissä pätkissä, jottei toisteisuus häiritse - ja tästä päästäänkin kirjan toiseen ongelmaan. Jokin kirjoitustyylissä nimittäin tökki niin, etten oikein itse kyennytkään lukemaan sitä kuin pienissä pätkissä. Ehkä tyyli oli hieman viileä ja etäinen - seikka, joka kirjaan toki sopikin, mutta sai sen muistuttamaan enemmän satiiria kuin tarkalleen ottaen olisi ollut välttämätöntä, ainakaan minulle. Mutta tuskin herra Eagleman kirjoitti tarinoitaan vain minulle, joten pidettäköön tätä nyt henkilökohtaisena ongelmana.

Graveminder

Melissa Marrin uutuuden, Graveminderin, kohdalla jäin miettimään melko pitkäksi aikaa sitä, miten yleinen keskittymiskyvyttömyyteni vaikuttaa kokemuksiini lukemistani kirjoista. Voihan olla, että Graveminder olisi ollut minusta tosi hyvä jossain toisessa elämäntilanteessa?

Epäilen kyllä. Ei Graveminder sinänsä ollut huono, mutta siinä ei ollut juonta tai järkeä oikein nimeksikään, ja kuten aina tällaisissa kirjoissa, asia pitää korjata typäreesti käyttäytyvillä päähenkilöillä. Itse asiassa, näin retrospektiivinä kun asiaa ajattelen, olihan se kyllä aika huono.

Graveminder on toinen lyhyen ajan sisällä lukemani tarina amerikkalaisesta pikkukaupungista, jossa on tehty kummallinen, kaupunkia suojeleva diili. Tällä kertaa diili on tehty kuoleman kanssa - kaupunki on turvallinen, ja hyvin menee, mutta kukaan ei pääse lähtemään. Paitsi paikallisen ... no, kuolleet aloillaan pitävän naisen, graveminderin, tyttärentytär Rebekkah, joka pakenee kaupunkia ja ennen kaikkea paikallisen hautausurakoitsijan komeaa poikaa Byronia (HUOKAUS.) Sitten mummo graveminder kuolee epäilyttävissä olosuhteissa ja Rebekkahin on otettava lusikka kauniiseen käteen ja palattava.

Olen oikeasti kurkkuani myöten täynnä angstisia nuoria aikuisia, jotka "pakenevat rakkautta" kuvitellen olevansa kovinkin vakuuttavia kuolevia joutsenia, ja Rebekkah on juuri tällainen. Paljon parempi ei ole rakkaudesta riutuva Byronkaan. Kun vielä päähenkilöiden juoneenkin liittyvät ratkaisut ovat puolet ajasta suorastaan typeriä ja selvästi suunniteltu vain pidentämään sivumäärää hädintuskin yli kolmensadan ... no, niin. En odottanut mitään suuria; halusin vain viihtyä. En viihtynyt, enkä suosittele.

The Silent Land

How to Make Friends with Demonsin jälkeen luin Graham Joycen käsittääkseni uusimman teoksen, The Silent Landin, koska sain sen kirjastosta. TSL oli mainio, mutta ei ihan yhtä mainio kuin HtMFwD, johon - kuten sanottua - rakastuin.

TSL kertoo pariskunnasta, joka hiihtolomallaan Alpeilla (melko varmasti Alpeilla - koska en itse laskettele, lautaile tai hiihdä, minulle hiihtomahdollisuuksia tarjoavat vuoristot ovat kaikki "Alppeja", sijaitsivat ne sitten Ranskassa tai Chilessä, mutta nyt luulen, että oikeastikin Alpeilla) selviää lumivyörystä ja työläästi selvittää itsensä takaisin hotellilleen - vain huomatakseen, että ympäröivä kylä on täysin tyhjä eikä aika tunnu kuluvan normaalisti. Pikkuhiljaa päähenkilöt - Zoe ja Jake - alkavat pohtia, oliko lumivyörystä mahdollista ylipäänsä selvitä hengissä.

Hiljainen romaani kertoo rakkaudesta ja rakastamisesta ja pariskunnan historiasta, ja se on tunnelmaltaan värisyttävä: on helppo tuntea lomakylän hiljaisuus. Paikoin TSL on jopa karmiva, sillä lomakylä alkaa loppua kohti muistuttaa hyvän unen sijaan painajaista. Tapahtumat kerrotaan enimmäkseen Zoen näkökulmasta, mutten osannut kokea suurta läheisyyttä kumpaankaan. Kirjan rakkaustarina oli kuitenkin kaunis ja melkoisen surullinen, vaikka sitä katsoikin hieman ulkopuolelta.

Pitää selvästi tutkia, onko kirjastolla enemmänkin Joycea tarjolla - nämä Joycen aikuisväestölle suunnatut kirjat tuntuvat uppoavan itseeni paremmin kuin nuorten aikuisten sarja.

Steal Across the Sky

Steal Across the Sky on ensitutustumiseni Nancy Kressiin. Pari vuotta vanha scifikirja päätyi äänikirjakuunteluun, ja jätti allekirjoittaneen hieman kylmäksi vaikka paljon hyvääkin löytyi.

Eräänä päivänä Maata lähestyy muukalaisten avaruusalus. Muukalaiset asettuvat kuuhun ja lähettävät ihmiskunnalle viestin: vuosituhansia aiemmin he ovat rikkoneet ihmisiä vastaan, ja haluavat nyt sovittaa syntinsä. Osoituksena sovituksesta haetaan ihmisiä todistamaan sitä rikosta, joka heitä vastaan on tehty. Hakemuksia tulee tietysti miljoonia, ja niiden joukosta seulotaan muutama kymmenen vierailemaan toisilla planeetoilla.

SAtS käy läpi rikosta ja ihmiskunnan reaktioita siihen pääosin kuuden todistajan kautta. Ensialkuun tapahtumia käydään läpi kahden eri planeetoille joutuneen ihmisen, Luccan ja Camin silmien kautta. Myöhemmin tapahtumien keskipisteeksi kohoaa Soledad, joka todistajana jäi enemmän matkakoordinaattoriksi avaruuteen. Romaanin puolivälissä henkilökaartiin tulee myös lisäyksiä, joita alkuun ei kirjassa nähdä.

Kirjan hyvänä puolena voitaneen pitää sitä, että henkilökaarti on hyvin todentuntuinen ja inhimillinen. On helppo uskoa heidän reaktioihinsa siihen rikokseen, jonka muukalaiset tunnustavat todistajien sen hoksattua tehneensä. Väistämätön haittapuoli on sitten se, että henkilögalleriasta harvasta on vaikea pitää. Hahmoista ainakin itselleni sympaattisimmaksi muodostunut Soledadkin alkaa raivostuttaa kun lähestytään loppua.

Kirjan suurin ongelma on kuitenkin itse rikos, joka ihmiskuntaa vastaan on tehty. Siitä lisää niille, jotka eivät pelkää spoilereita: