Planetfall

Edellinen kohtaamiseni Emma Newmanin kanssa ei ollut menestys, mutta tämä Planetfall (kertomus mystikon johtaman retkueen siirtokunnasta toisella planeetalla) oli oikein mukiinmenevä teos...

...huolimatta siitä, että se oli täynnä sen kaltaisia koukkuja, joita kirjoissa inhoan.

Ai mitä inhoan? Vihaan sitä, kun kirjailija sivulla 1 laittaa päähenkilön mouruamaan sietämättömällä itseinholla jotain kauheaa menneisyyden salaisuutta, ja alkaa sitten jaella paljastuksia kuin reippaasti kuin strippaava nunna. Kun salaisuuden riepu on lopulta repäisty pois, lukija jo nukkuu.

Ehdin jo miettiä, että eikö voisi olla sellainen kertoja, joka rysäyttää kauhean menneisyytensä lukijan silmille sivulla 202 asiaa yhtään pohjustamatta.

Universumi joskus toimittaa sen, mitä pyytää. Ja muutenkin Planetfallin ahdistunut, lähes klaustrofobinen tunnelma oli rakennettu tosi hyvin. Vaikka päähenkilöä halusi välillä ravistella, oli hänessä jotain hyvin tunnistettavaa.

Niin että kyllä taas tuli oivallisesti käytettyä aikaa kirjoja lukemalla.

The Very Best of Kate Elliott

Nitkun natkun: yksi tarinoista alkaa sillä, miten veneessä, avovedellä, neljä naista sai keskustella vailla pelkoa siitä, että muut kuulisivat.

Rakas Kate Elliott, veden yli ääni kantaa mainiosti. Olen ihan yllättynyt, miten vauhdikkaasti voi tarinalta tippua pohja, kun tämmöistä lukee. Jos tämä olisi kirjasi ainoa tarina, käsittelisimme nyt kaikki kohdat kiusallisten esimerkkieni kokoelmassa huolellisesti läpi, mutta koska kirjasi on novellikokoelma, säästyt moiselta.

Ja oikeastaan ihan ansaitusti, sillä teoksesi, The Very Best of Kate Elliott, on ihan mahtava novellikokoelma. Oikeastaan olen tosi pahoillani, että kirjasi muuten ovat paisuneita kuin punkki koirasta irrotessaan, sillä kykysi näyttävät kantavan paremmin lyhyttä tarinaa, ja hyvin ne sitä kantavatkin. Feministinen otteesi on raikas ja riemastuttava ja tuot oikeasti jotain uutta miehisen katseen läpitunkemaan fantasian kenttään.

Kiitos myös esseistä kirjan lopussa. Ne opettivat minulle jotain uutta itsestäni ja kaunokirjallisuudesta.

Jatka samaan malliin. Siis lyhyesti. Kiitos!

Apollo's Outcasts

Apollo's Outcasts oli Allen Steelen poliittisehko nuortenjännäri.

Päähenkilö, teini-ikäinen Jamey, on syntynyt kuussa ja koska painovoima, hänen luunsa ovat vähän heikommalla puolella kun nyt kuitenkin pitäisi asua maassa. Vaan ei kovin monta sivua teoksen alusta, sillä Jameyn isä on sotkeutunut Poliittiseen Kuvioon ja Jamey sisaruksineen lähetetään yllärimatkalle jonnekin.

Siis Kuuhun. Ja siellä heidän pitää sitten opetella elämään, kuussa kuun tavalla.

Ainakin teos lyhyt. Vaikka, nojoo, ei siinä nyt sillä tavalla mitään erityistä vikaa ollutkaan, ihan viihdyttävä opus oli kyseessä. Steele vain joko näyttää uskovan, että nuorisolaisille kirjoitettaessa hyvä työväline on hienosäätöleka, ja hienovaraisemmat koristelut voi jättää ensi kertaan - tai ei muuhun pysty.

Esim. oivasti nimetyn pahiksen, Yhdysvaltain varapresidentti Lina Shaparin, meno kirjassa oli semmosta, että vaikea on uskoa kenenkään kaimani oikeasti toimivan noin epänohevasti.

No, sen siitä joskus saa, kun lukee nuorten kirjoja. Tai aikuisten kirjoja. Tai ylipäänsä avaa silmänsä aamulla.

The Long Way to a Small, Angry Planet

Becky Chambersin teos The Long Way to a Small, Angry Planet on avaruusseikkailu, jota oli lopulta mahdoton olla rakastamatta.

Pieni, vihainen planeetta on teoksessa kohde, mutta tärkeintä on matka, ja lähes koko kirja käsitelläänkin matkaa - alkaen siitä, kun uutta elämää etsivä, nimensä ja menneisyytensä salannut Rosemary astuu avaruusalukselle tarkoituksenaan toimia kyseisen purkin jonkinlaisena paperinpyörittäjänä, mutta ei todellakaan päättyen siihen.

Eikä edes kannata kuvitella, että Rosemary olisi kirjalle kovin keskeinen - ei, sillä tärkeintä on miehistö, ja se, mitä se kokee ja miten se kasvaa ja löytää jotain, useimmiten ymmärrystä ja anteeksiantoa, mutta välillä myös vain hauskaa. Miten se kasvaa perheeksi.

Mahtava kirja, mahtava. Chambers on Fireflynsä katsonut, mutta The Long Way on silti ainutlaatuinen: paljon tuota suosikkisarjaani lempeämpi, täynnä iloa.

The Affinities

Robert Charles Wilsonin The Affinities on melkein mahtava, mutta ei sitten ihan kuitenkaan. Tai ehkä se vain valitsee eri tavan käsitellä teemoja, joista olisin halunnut enemmän ymmärtää, mutta silti.

The Affinities kertoo sosiaalisista verkostoista, joihin jäsenet valitaan psykologisen profiloinnin avulla. Kunkin verkoston jäsenet tuntevat jonkinlaista syvää luottamusta toisiinsa, ihastuvat toisiinsa - eivät välttämättä seksuaalisessa mielessä vaan ihan vain sillä tavalla, jolla toiseen ihmiseen joskus ihastuu ystävänä - ja kokevat luontevaksi auttaa toisiaan.

Sisään päässeille siis jonkinlainen sekoitus unelmaa ja märkää unta.

Ulos jääneille kitkerä paikka, ja tämä on ehkä lopultakin se, mistä olisin itse halunnut lukea enemmän: mitä tapahtuu, kun tietoisesti muodostetaan sisäpiirejä, jotka haluavat olla tekemisissä enimmäkseen toistensa kanssa?

Mutta Wilson käsittelee tätä hieman toisin. Kertojaääni päätyy osaksi oman possensa johtavaa sakkia, hän politikoi ja neuvottelee edistääkseen omiensa asemaa. Toinen merkittävä ryhmittymä päätyy tietenkin, lähes väistämättä, vihollisasemaan. Myöskään yhteiskunta ei katso näin valtavaa kansallista yhtenäisyyttä rikkovaa voimaa hyvällä. Tästä kaikesta seuraa juoni, joka on ehkä inan verran toiminnallisempi kuin toivoisin.

Suljin äänikirjasoftan kirjan jälkeen puoliksi vaikuttuneena, puoliksi turhautuneena. Kirjassa on kuitenkin niin paljon kiinnostavaa, että sitä on aika helppo suositella, jos aihe kiinnostaa.

Going Dark

Luin Linda Nagatan trilogian päätösosan Going Dark aika pian The Trialsin jälkeen, koska kiinnosti - ja koska samaan aikaan luin Superintelligencea, ja jotenkin tämä aiheiden yhteneminen tuntui hassulta.

Nagata pääsee kummallisesti sopuun Boströmin kanssa tekoälyineen, vaikka olen melko varma, että Boström pyörittelisi silmiään ja toivoisi voimia, jos lukisi siitä, miten The Red on emergentti tekoäly - siis noin vain itsekseen kehittynyt. Silti, Punainen ei ole missään nimessä mikään toiveautomaatti, vaan sillä on oma agendansa, jota ei kirjan aikana missään nimessä edes täysin avata. The Red on siis tässä osassa tosi ambivalentti, ei suinkaan yksiselitteisesti sankarimme puolella. Itse asiassa kirjan kantava teema tulee juurikin tästä.

Shelley on jonkinlaisessa supersalaisessa ehkä-armeijaa-ehkä-ei -yksikössä, joka elää omaa supersankarielokuvaansa (paitsi, että vaarallisempaahan se tietenkin on.) Hän on tehnyt kunnon katoamistempun, eikä ole enää läsnä isänsä tai viime-osasta-alkaen tyttöystävänsä Delphin elämässä. (Niin juu, Delphi on myös Shelleyn vanha kontakti armeija-ajoilta.)

Sitten polut jälleen kohtaavat, missä oikeastaan oli lempi-inhon aiheeni koko kirjan suhteen. Päähenkilön ja Delphin suhde "en ole ikinä unohtanut sinua" -sävyineen onnistui olemaan vähän visto. Jotenkin aivan suoraa jatkumoa sille, miten sankari saa palkkiokseen naisen - en vain muista aiemmin moisesta näin ärtyneeni. Ehkä se vitutti nyt siksi, että Nagatan kirjassa on muuten paljon epätyypillistä, ja tämmönen kulunut ja inha kuvio istuu siihen hyvin kuin tulehtunut viisaudenhammas suuhun.

Kokonaisuudessaan sarjan fiilis jäi kyllä erittäinkin myönteisen puolelle.

The Trials

Linda Nagatan The Trials jatkaa viime vuonna lukemani The Red: First Light -kirjan käänteitä ja luutnantti James Shelleyn tarinaa.

Tarkalleen ottaen Shelley saa fudut armeijasta (koko juttu alkaa oikeudenkäynnillä, joka on ihan mukiinmenevä myös tällaiselle joka ei välitä oikeussalidraamasta) ja päätyy palkkasoturiksi komppaniaan, joka hieman oman pyssyn oikeudella metsästää tahoja, joilla on ydinaseita stashissa vähän kuin eräillä meistä on lankaa. Siis piilossa ja tarkoituksena ottaa käyttöön heti, kun tilanne sitä vaatii.

The Trialsin juoni on ihan vetävä ja sillä tasolla kirja toimii mainiosti.

Jäin miettimään aika paljon juttuja kirjan luettuani. Nagatan kuvaama, edelleen etäiseksi jäävä tekoäly The Red saa tässä vähän lisävaloa. Punaisen paras puoli on yhä se, ettei se ole kauhean läsnä, mutta, mutta, mutta. Kirjan edetessä yhdeksi tekoälyn motivaatioksi epäillään, että se auttaa ihmisiä toteuttamaan ja parhaalla tavalla elämään omaa tarinaansa - ja adrenaliininarkkari, sankari-wannabe James Shelleyn tapauksessa toteuttaminen näyttää olevan sitten rymistelevä maailmanpelastusseikkailu. Elämä tietokonepelinä.

Siitä seuraa vain sellainen ongelma, etteivät uhat enää tunnu todellisilta vaan jotenkin lavastetuilta. En ole varma, onko se Nagatan tarkoituskin, mutta lukijana hieman etäännyin kohdista, jossa Shelley rymsteeraa milloin missäkin melko ohuin taustatiedoin - ja aina onnekkaasti osuen - eikä, huolimatta epäilyksistään The Redin suhteen kuitenkaan koskaan epäile omaa oikeutustaan toimia kuten katsoo parhaaksi toimia.

Nyt on varmaan pakko lukea sarjan viimeinenkin osa, sillä mua kiinnostaa hurjasti, mihin lopputulokseen Nagata päätyy tämän vigilantismiteemansa kanssa, vai päätyykö.

Ancillary Mercy

Ancillary Mercy päättää Ann Leckien trilogian, josta minulla oli kaksi kirjaa luettuani hyvin vakava kuva. Hyvä, mutta vakava.

Kun luin Mercyä, hämmästyin. Hyvänen aika, miksi minä en muistanut, että Leckie on tosi hauska? Oliko hän tosi hauska edellisissä kirjoissaan? Presgerin lähettiläs on paras comic relief, joka on ikinä kirjoitettu, sillä toisin kuin useimmat tämän sortin hahmot, hän on sekä todella hauska että todella voimakas.

Nauroin vedet silmissä.

Ja, no, muu henkilökaarti, en haluaisi päästää irti. Niin kirkkaasti kuvattuja ja mainioita hahmoja kirja on täynnä. Tämän kirjan kohdalla tulin myös ehkä vihdoin ymmärtäneeksi sen, millainen hahmo Breq on - on niin vaikea päästää irti ihmiskäsityksestään, ja tajuta, että Breq ei ole se, joka hänen ruumiinsa joskus oli. Ehkä lukijakin voi kasvaa matkalla.

Juonikin toimii: se on osa Breqin ja Anaander Mianaanain monen minän välistä kamppailua - skoopiltaan pienempi kuin koko imperiumi, mutta siitä huolimatta valtavan tärkeä.

Ihana kirja. Minulle trilogiasta paras.

Ancient, Ancient

Ancient, Ancient on novellikokoelma, josta kovasti kuvittelin pitäväni, ja joka sitten seilasi vähän ohi.

Kiini Ibura Salaamin kokoelman yksi kiinnostavimpia juttuja oli harppoen vilkaisemani esittely, jossa pohdittiin afrikkalaistaustaisen kirjallisuuden suhdetta aistillisuuteen, ja että pelataanko tässä nyt vähän stereotypioita - en tiedä tästä mitään, en tiennyt tällaisia stereotypioita olevan. Ancient, Ancient on kyllä aistillinen.

Osa kokoelman tarinoista liittyy yhteen, ja tsägällä ne olivat juuri niitä tarinoita, joista en oikein saanut kiinni. Jollain tasolla ne tuntuivat jopa temaattisilta harjoitelmilta, lyijykynäluonnoksilta. Ehkä luin ne väärin. Ehkä luin tätä liian väsyneenä - muistan muutamankin tarinan kohdalla ajatelleeni, etten nyt jaksa, en jaksa yrittää ymmärtää, haluaisin, että joku kädestä pitäen lempeästi johdattaisi minua.

Osa tarinoista oli hyvin ymmärrettäviä, ja niistä oli toisaalta helppo napata kiinni ja niiden ympärille käpertyä.

Ehkä Ancient, Ancient olisi ansainnut toisenlaisen lukijan (tai ehkä minut toisessa hetkessä), mutta nyt se sai minut.

Seveneves

Neal Stephenson on hyvää uppoutumislukemista eritoten pitkille lentomatkoille, joissa minimimäärä kansia/maksimimäärä sivuja on hyvä kombo.* Lentomatkojen ulkopuolella olen välillä vähän masentunut sivujen määrästä, ja moni Stephenson odottaakin yhä seuraavaa lentomatkaa.

Päätin testata tyypin uusimman teoksen äänikirjamuodossa, sillä Seveneves vaikutti tosi kiinnostavalta.

En osaa sanoa, oliko Sevenevesin kuuntelu lukemisen sijaan virhe, vaikka se nyt on selvä, että jos en olisi kuunnellut, en vieläkään tietäisi, mitä opuksessa tapahtuu.

Tarina on ihmiskunnan tarina: se kertoo siitä, miten kuu räjähtää, maapallo muuttuu asuinkelvottomaksi ja osa ihmiskunnasta yritetään pelastaa nostamalla se avaruuteen. Teknologia ei näillä onnettomilla ole juurikaan (jos yhtään) edellä omaamme, joten haasteita piisaa.

Toisin kuin kuvittelin, tosi iso osa kirjasta on näitä haasteita. Stephenson kirjoittaa viimeisen päälle yksityiskohtaista tekstiä, enkä voi väittää, etteikö ajatus useammankin lentoradan kuvailun aikana olisi harhautunut ihan muualle kuin kiertoradalle. Siinä välissä kirja toimi muistaakseni oivallisesti.

Opuksen viimeinen osa kertoo sitten ajasta, jolloin ihmiskunta on rämpinyt ns. kuiville ja muokkaa planeettaa nyt asuttavaan kuntoon. Lajimme on muuttunut isolaation aikana joltisenkin, ja rakentaa nyt uutta maailmapoliittista ilmapiiriä.

Tämä osa oli periaatteessa kaikkein kiinnostavin, mutta valitettavasti en saanut mielenkiintoani kohdistettua siihen kunnolla enää ollenkaan.

Se on muuten sanottava, että Stephenson on joko seurannut tarkkaan Martinin puuhia TAI tehnyt tätä aina - en muista - mutta henkilöitään kohtaan hän on kohtuullisen armoton. Nyyh.

* Joojoo Kindle, mutta sitä ei saa pitää lennon nousun aikana vieläkään päällä, ja ne voivat olla tosi tylsät 10 minuuttia ne.

A Darkling Sea

Olen kirjoittanut tämän postauksen kahdeksan kertaa. Vaikeaa on. Sain nimittäin joululahjaksi hartaudella odottamani James L. Cambiasin A Darkling Sean.

Alunperin rakastuin kirjan kanteen, ja nimeen, ja jos sillä tasolla lähestyy kirjaa, voi pettyä. Sillä katsokaa nyt tuota kantta! Siinä ollaan pinnan alla kuulkaa, Ukko-nimisen planeetan Ilmattareksi ristityllä kuulla! On alieneita ja kaikkea!

Ja Cambiasin kirja on mainio seikkailutyyppinen, vaikka, kuten sanottua, kun kirjaa lähestyy tällä tasolla, se harvoin pystyy lunastamaan ihan niitä odotuksia, joita on ehtinyt päässään maalailla. Edes seikkailun osalta.

Tarkalleen ottaen kirjassa on useita muukalaisia: Ilmattaren natiiveja, ja Shalinan asukkaita, joilla on vähän enemmän lihasta kuin ihmisillä. Shalinan asukkaat, sholenit, ovat sitä mieltä että natiiveja ei sörkitä, mutta ihmiset haluaisivat ihan vain vähän tutkia, tiedättehän.

Ongelmani opuksen kanssa alkavat tässä. Sholenit ovat jollain tasolla tosi uskottavia, ja heidän näkemyksensä alieneiden sörkinnästä on osin perusteltu. Ihmiset ovat kategorisesti sitä vastaan, missä kohdassa eräs lukija tippui kärryiltä. Cambiasin ihmiset tuntuvat olevan sitä mieltä, että kolonialismi on kuuminta hottia ja uusi musta. He kieltäytyvät keskustelemasta sholenien kanssa millään tasolla.

Ehkä teoksen on tarkoitus herättää lukijansa pohtimaan sitä, mikä on ensikohtaamisen ja kolonialismin välinen ero ja missä määrin on ok mennä sörkkimään "ihan vaan opetusmielessä", mutta en ole varma, olenko lopultakaan aivan samaa mieltä siitä, mihin kirja päätyi. Tai melko varmasti en olisi, ellei puolestaan ilmattaren yhteiskunta olisi kiintoisa ja toisaalta aivan kykenevä tahtomaan, mitä itse tahtoo.

Kirjan loppu siis päätyi synteesiin, joka oli minullekin jokseenkin tyydyttävä. Siitä, että Cambiasin ihmiset olivat kategorisesti ärsyttäviä mulkkuja, jotka eivät kykene tarkastelemaan oman positionsa oikeutusta lainkaan, en päässyt oikein yli, mutta ehkä ei tarvitsekaan. Odotan silti ihan kiinnostuneena jatkoa, jota ihan ilmeisesti on tulossa.

To Hold the Bridge

Haaahhaaahhaaahaa. HA. Olen ajastanut tänne postauksia. Välillä törmään niihin Feedlyssä - ai kato, joku muukin .. jaa, se olenkin minä, heh. Yhdessä viimeisimmistä väitin, etten jaksa angstisia tyyppejä koska itse olen enemmän sellainen happy go lucky.

Viimeaikaiset tapahtumat ovat osoittaneet, että ehkä en jaksa angstisia koska olen nimenomaan itse semmonen. Kiitän lähipiiriäni, etteivät sanoneet mitään. Tai ehkä eivät lukeneet sinne asti.

No, nyt olemme ajastettujen postausten laarin pohjalla, näettekö, se on tuommoinen, että lakaisu tekisi hyvää, joten kipataan sinne äkkiä pari kirjaa lisää.

Ensimmäisenä Garth Nix, jonka novellikokoelma To Hold the Bridge oli ihan tosi mainio.

Ajattelin, koska kansi, että tämä sijoittuu kokonaisuudessaan Clarielin maailmaan, mutta näin ei ole. Tämä voi olla varoitus tai hyvä asia, ei sen väliä. Joka tapauksessa kirjan todella monesta tarinasta vain niminovelli sijoittuu vanhaan kuningaskuntaan.

Loput tarinoista edustavat genreä tosi monipuolisesti, ovat hauskoja tai kauhistuttavia tai kaikkea siltä väliltä. Tulin kirjasta jotenkin kokonaisuudessaan tosi hyvälle tuulelle, harvoin novellikokoelmat ihan tämän sävyistä riemastusta tarjoavat.

Niminovelli jäi mieleen erityisen hyvin. Ehkä siksi, että katselin paljon kantta lukemisen ohella; kirjan kansi on itse asiassa todella hieno. Toisaalta varmaan myös siksi, että Nix onnistuu luomaan tarinan, jossa sydämeni oli särkyä jo alkupuolella ... ja silti se, että tarinan sankari löytää paikkansa, on vasta alkua.

Suosittelen, siis.

Conservation of Shadows

Yoon Ha Leen novellikokoelma Conservation of Shadows ansaitsisi ehkä toisen lukukerran.

Kokoelma on sekoitus scifiä ja fantasiaa, aika sotaisaa vieläpä, sillä lähes kaikki tekstit taitavat käsitellä jollakin tasolla konfliktia. Usein näkökulma on altavastaajan, valloitetun.

Samalla teksti on lyyristä, kuin vesivärejä tai ehkä mustemaalaus - se toimii valtavana kontrastina tarinoiden aiheille.

Eivätkä tarinat aivan helposti avaudu, sillä Lee ei selitä mitään puhki. Sanomatta jäävä muotoilee tarinaa yhtä paljon kuin sanottu.

Niin, että siksi tämä hieno kokoelma ansaitsisi tulla luetuksi uudelleen ihan nyt heti. (Ja hei, sen saa myös kirjastosta.)

The Empress Game

Rhonda Masonin The Empress Game löytyi lukulistalle varmaan The Book Smugglers -blogin kautta. Sieltä löytyy välillä hillittömiä hittejä. Ja huteja. Ja kaikkea siltä väliltä.

Mulle The Empress Game oli siltä väliltä.

Siinä avaruuden laitamilla on planeetta, jonka areenalla käydään kiivaita taisteluja. Taistelijoista parhain on Black Panthe, joka rekrytoidaan jeesaamaan keisarinnapelissä, jonka koko idea on, että tulevat keisarinnakandidaatit ottavat matsia siitä, kenet kruununprinssi nai ... Joo, kuulostaa tosi pölöltä.

Hyvää The Empress Gamessa oli se, että siinä oli oikeasti ihan tarkkanäköistä poliittista juonittelua ja toisaalta juoni veti hyvin. Huonoa oli se, että päähenkilö (jonka oikea nimi on Kayla) oli niitä sellaisia en-päästä-angstistani-IKINÄ -tyyppejä, joita en ollenkaan jaksa, koska olen itse vähän enemmän semmonen happy go lucky. Ehkä. Ainakin kuvittelen olevani.

Kirja loppui angstisesti ja jatko-osaa odottavaisesti. Luultavasti jatko-osaan mennessä olen jo unohtanut vastalauseeni ja luen sen kuitenkin.

Aurora

Hyvä on, olen käynyt kirjaston uutuusluetteloissa. Kim Stanley Robinsonin Aurora on siitä vahva todiste.

Aurora oli vaikea aloittaa, sillä muistikuvani Robinsonista ei ole vain myönteinen, mutta sitten onneksi kirjaston varausjono houkutteli kuitenkin kokeilemaan - onneksi. Aurora kertoo sukupolvialuksesta, joka on matkustamassa toisaalle aikomuksenaan maankaltaistaa eräs kuu.

Asiat eivät tietenkään mene niin hyvin. Ihmisen voi ottaa pois planeetalta, mutta planeetta ei välttämättä ole mikään asunto, jota vaihdetaan kun edellinen käy ahtaaksi.

Aurora kuvaa matkustajiensa osaa lähinnä Freyan kautta (mutta ei kovin läheltä, enkä edelleenkään pidä Robinsonia minään yksilökertojana.) Matkalla Freya kasvaa lapsesta aikuiseksi ja näkee, kuinka unelma käy aika lähellä ja sitten loittonee. Hän valitsee puolensa aluksen asukkaita repivässä kamppailussa (joka tuntui kauhean todelta ja tältä hetkeltä, vaikka kuvasi aivan muuta aikaa - ehkä Robinson on mahtava ryhmäkertoja) ja näkee yhden puolen alkusen asukkaiden ratkaisussa.

Aurora katselee ihmisiään vähän etäältä, ja se jotenkin toimii. Tykkäsin kirjasta ja sen etäännytetystä kerronnasta kauheasti - osa tapahtumista tuli tällä tavalla jotenkin jopa enemmän iholle.

Chimpanzee

Valitsin Darin Bradleyn Chimpanzeesta äänikirjaversion, ja sainkin ääninäytelmän, jonka jälkeen tavalliset äänikirjat eivät tuntuneet paljon miltään.

Chimpanzeessa siis lukijoita on useita ja äänimaisemaan on panostettu. Hieno kokemus, vaikka se osin teki hommasta myös vaikeamman - siis välillä oli vaikea saada selvää.

Chimpanzee sijoittuu lähitulevaisuuden Amerikkaan. Talous on romahtamassa hiljalleen, eikä koulutus takaa enää mitään. Mitä tapahtuu, kun ei voi maksaa jättimäistä opintolainaansa takaisin? Sen tilanteen edessä on kirjan päähenkilö ja minäkertoja Benjamin Cade, joka on saanut fudut kirjallisuudenopettajan pestistään ja maksaa nyt lainaansa takaisin osallistumalla työkomennuksille ja ... muistintyhjennysoperaatioon. Kaikkea ei viedä, mutta kaikki tutkinnon kautta hankittu viedään.

Mutta mitä jää ihmisestä, kun valtavia aukkoja tulee mieleen? Keskellä kaupunkien levotonta ilmapiiriä Benjamin yrittää jättää itsestään jotain ja siirtyy pitämään luentoja keskellä puistoa.

Chimpanzee on aika pieni kirja, ja synkkyydessään harvinainen tässä pienessä synkässä romahduksen jälkeisten kirjojen kentässään. Vai pitäisikö sanoa, että kirja kertookin siitä, millaista on elää sortuman keskellä?

Pidin kokemuksesta - ja tämän ääninäytelmän jälkeen on vähän vaikea puhua pelkästä kirjasta - kovasti. Suosittelen.

Harmony

Luin Harmonya syksyllä pitkään. Keskelle tuli monta kirjaston e-kirjaa ja Harmony-parka jäi aina taka-alalle.

Harmony on hiljan kuolleen japanilaisen Project Itoh:n tuotos (tyypin nimi ei ole oikeasti Project Itoh, mutta tämä ei ole kirjailijablogi, joten googlatkaa se itse jos kiinnostaa) ja se vie terveyttä yli kaiken arvostavan yhteiskunnan loogiseen päätepisteeseensä.

Eikä siellä ole hauskaa, kuulkaa. Kukaan ei ehkä kuole syöpään, mutta kukaan ei myöskään nauti tupakkaa, viiniä tai villejä - tarkoitan siis, kaikki hauska on kielletty, sillä tämän yhteiskunnan mottona ei ole, että se olisi hyväksi vatsalle. Kieltoa vahditaan paitsi sosiaalisen kontrollin avulla myös WatchMe-nimisellä sovelluksella, joka valvoo elintoimintoja ja aineenvaihduntaa.

Ellei satu olemaan kirjan päähenkilö Tuan, joka on valinnut työnsä siten, että pääsee sivistyneen yhteiskunnan rajamaille. Sinne, missä voi olla mahdollista sniikata itselleen lasi punaviiniä silloin tällöin.

Ja sitten hän palaa Japaniin, jossa hänen ystävänsä ottaa ja tekee itsemurhan - siitäkin huolimatta, että se on viimeinen rikos yhteisöä ja yksilöä kohtaan, jonka kukaan tekisi. Itsemurhan yhtäaikaa tuhansien muiden kanssa.

Tuan alkaa tutkia tapausta ja joutuu toisella tavalla yhteiskuntansa rajamaille.

Harmony oli kiehtova, pelottava ja tervetullut muistutus siitä, että utopian kääntöpuolella on tosiaan aina dystopia. Jos kaikki tehdään alisteiseksi yhdelle arvolle, ovat yksilön - tai yksikön - vapaudet hyvin vähissä.

Tosi hyvä, siis.

The Dark Forest

The Dark Forest oli mitä masentavinta luettavaa heille, jotka odottavat henkeään pidätellen ja "pick me" -kylttejä valmiiksi maalaten muukalaisten laskeutumista planeetallemme. (Haluaisitte ajatella, että spoilaan, mutta tämän verran kerrotaan jo takakannessa.)

Ei se kuitenkaan yhdestä (minun kannaltani) isommasta ongelmasta huolimatta huono kirja ollut, vaikka loppupuolella mietin, olisiko samaan lopputulokseen voitu hieman helpomminkin päästä. Tai ainakin pienemmällä sivumäärällä. Ehkä ei.

The Three-Body Problemin jatko-osa toimii mainiosti itsenäisenä teoksena. Cixin Liu on jamppa, joka osaa asiansa.

Trisolariksen asujaimisto on nyt hylännyt äitiensä maat ja matkustaa nyt kohti Maata aikeenaan saada uusi koti. Samalla he ovat tehneet kikkakakkosia, joiden tekniseen luonteeseen emme nyt sukella, mutta jotka tekevät puolustusliikkeet vaikeiksi. Onneksi hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen: Maasta valitaan neljä* tyyppiä, joiden tehtävänä on sommitella niin bysanttilaisen monimutkaiset taistelusuunnitelmat, että varsinainen aie on haudattu jonnekin useiden kerrosten alle.

Yksi näistä tyypeistä on kiinalainen tutkija, Luo Ji, jolla ei näytä olevan mitään erityistä lahjaa hommaan. Tätä mieltä kirjan aikana tuntuvat olevan kaikki: Luo Ji itse, kaikki muut henkilöt ja lukija.

Lukijalla on toki se etu, että tuskin hän kirjaa lukisi, ellei nyt joku jotain keksisi.

Siirrytään siihen ongelmaan.

Kaikkia maan puolustukseen paneutuneita ns. wallfacereita passataan minkä keritään. He saavat kyselemättä kaiken, mitä suinkin keksivät toivoa - kaikkihan saattaa olla osa heidän suurta suunnitelmaansa. Päähenkilöksi jollain tavalla nouseva kiinalainen tutkija pyytää naista. Tietynlaista, tietynnäköistä. Ja tämä nainen hänelle tuodaan, mielikuvituksen luoma olento, lihaksi tulleena. Myöntyväisenä.

Ehkä kyse on kulttuurieroista, ehkä jossain on kulttuureita, joissa nainen olisi moisessa tilanteessa myöntyväinen ja tyytyväinen, mutta minä oksensin suuhuni vähän. Että noin vaan - nainen! Ja sitten se nainen on ihan ok asian kanssa!

Anteeksi, pitää taas käydä käyttämässä suuvettä.

Mutta tästäkin huolimatta kirjassa oli oikein hyviäkin puolia. Etenkin logiikka siitä, miten universumissa olisi hyvä käyttäytyä on kaikessa synkkyydessään samalla myös äärimmäisen kiehtovaa.

* Muistaakseni, mutta ei sillä ole väliä.

Exo!

Steven Gouldin Exo oli riemastuttava!

Hyppäsin sarjaan vähän kesken kaiken, mutta katsoin, että se on ok, koska sarjassa kerrottiin, ahem, hyppijöistä - siis siinä on kokonainen perhe, joka osaa ikään kuin teleportata.

Ja miten hienoa se oli! Tämän kirjan kuunneltuani meinasin välillä unohtaa, että itse en moiseen pysty.

Päähenkilö on perheen teini-ikäinen tytär Cent, mutta välillä näkökulma on myös vanhempien (voi heitä raukkoja.) Perheellä on tavallaan vähän hankalaa, sillä on kaikenlaisia tahoja, jotka haluaisivat hyötyä heistä, ja kovasti pitäisi pitää salaisuuksia, mutta se ei onnistu tyttären halutessa pystyttää ... oman avaruusohjelman.

OMA AVARUUSOHJELMA! Ja sitten hän tekee sen, ja kuljettaa kamaa kiertoradoille ja takaisin paljon halvemmalla kuin kantoraketit. Ja jotenkin Gould onnistuu kirjoittamaan juuri sellaisen riemastuttavan teoksen, joka saa sydämen sykkimään innosta vähän nopeammin ja ihmisen miettimään, että miten siistiä, miten siistiä ... ja sitten pettymään kun muistaa, että kyse on yhä fiktiosta.

Oli siinä sit kaikenlaista ihmissuhdehommaa myös, mutta eiköhän tärkein tullut sanottua nyt. OMA AVARUUSOHJELMA.

Saga 5

Saga on siitä poikkeuksellinen sarjakuva, että se päätyy välittömälle lukulistalleni aina nopeasti ilmestyttyään.

Bloggauslistalleni ei mikään päädy kovin nopeasti. Ei siitä sen enempää.

Saga 5 jatkaa tarinan kaarta omalla tavallaan, mikä tarkoittaa, että ei kovin ennakoitavalla tavalla. Maailma on kompleksinen ja sen ihmiset myös: eivät puhtaasti mitään yhtä asiaa.

Vitosesta jäi parhaiten mieleeni Markon tuskailu itsensä kanssa - ei niinkään Markon kamppailu perheensä löytämiseksi. Ja sekin, ettei sarja ole suinkaan valoisammaksi muuttunut, vaikeammaksi henkilöilleen vain. Aiemmissa osissa niin lohdullinen kertojan (Alanan ja Markon lapsen) äänikin on muuttunut sävyltään hienovaraisesti mutta sarjan tunnelmaan merkittävästi vaikuttaen. Enää ääni ei vala lukijassaan uskoa siihen, että kyllä tässä vielä hyvin käy.

Jään odottamaan, miten käy.