Bone Gap

Bone Gap alkoi pulpahdella esiin internetissä siellä täällä, kunnes lopulta varasin sen kirjastosta. Nyt sen oli onneksi varannut kirjastosta joku muukin - onneksi, sillä:

1. Tuli luettua tämä mainio kirja
2. Joku muukin tulee ehkä lukeneeksi tämän mainion kirjan, mikä on hieno juttu sekä kirjan että lukijan kannalta

Laura Rubyn Bone Gap oli sellainen kirja, joita joskus tulee vastaan ja joihin haluaisi vain upota. Sellainen, jossa elämää katsotaan myönteisesti mutta ei ruusuisesti; sellainen, jossa on vähän taikaa mutta ei liian helppoja ratkaisuja.

Se kertoo pojasta, joka asuu pienessä kaupungissa, on vähän huono kasvojen kanssa ja joka löytää ja menettää ihmisiä, ja ehkä löytää jälleen. Mutta se kertoo myös niistä ihmisistä, jotka tulevat löydetyksi ja löytävät yhtä lailla.

Bone Gap on hauska ja koskettava, mutta on siinä selkeä teemakin: se käsittelee sitä, miten näemme toisemme, kun rakastamme (ja mitä näemme, kun emme rakasta.)

The Death House

Luin Sarah Pinborough:n The Death House -kirjan kauhealla vauhdilla.

Se imaisi mukaansa: on talo jossakin, ja sinne taloon tuodaan lapsia, joilla on ns. defektiivinen geeni. Lapset viedään perheiltään ja talosta heidän matkansa jatkuu yläkerroksiin - sieltä ei kukaan palaa eikä kukaan, koskaan, ikinä pääse kotiin.

Toby elää talossa, defensiivisenä, vihaisena, vaellellen öisin ympäriinsä. Hän kuulee, kuinka sairastuneet yksi kerrallaan viedään yläkertaan. Ja pelkää, tietenkin, kaikki pelkäävät ja kaikki ovat yksin.

Kunnes taloon tulee muutama uusi nuori, ja sitten kaikki muuttuu ja murtuu.

Lukijakin vähän. Tai siis kirjan loppupuolella itkin kuin vauva. Pinborough kirjoittaa todella musertavaa tekstiä, mutta ei vain musertavaa vaan myös iloista, raivokasta...

...ja kun olin päässyt yli loppupuolen musertumisesta, menin vihaamaan varsinaista loppua suurella intohimolla. Ehkä perspektiivini on toinen kuin teini-ikäisen päähenkilön (tai tietenkin se on, miten se voisikaan olla olematta), mutta olisin halunnut syödä kirjasta viimeiset sivut, jottei kenenkään tarvitse niitä enää lukea.

Koskaan.

Ristiriitainen on fiilis.

The Memory Garden

Alihovimestari Minorin jälkeen Mary Rickertin The Memory Garden oli ihana.

Kirja oli jotenkin kuin hieman vanha ja villiintynyt puutarha. Viileä ja varjoisa ja lämmin ja hauska, eikä luovu salaisuuksistaan ihan heti. Niin kovasti mua, että jos joku olisi vielä kutimoinut opuksessa, olisin pakannut kutimeni ja muuttanut teokseen sisään. (Tällaisella just mun -kirjallisuudella on tietenkin se varjopuoli, ettei se välttämättä haasta. The Memory Garden saattaa kyllä haastaakin.)

Nan on vanha nainen, jolla on nuori tytär, Bay. Nan ja Bay asuvat keskellä metsää, vanhassa talossa, jonka ympärillä on puutarha. Lähikaupungin jengi vakaasti uskoo, että Nan on noita. Bay ei tiedä, mitä uskoa.

Sitten tapahtuu asioita, joiden seurauksena Nan kutsuu paikalle pari vanhaa ystäväänsä ... kannettuaan kammottavaa syyllisyyttä vuosia ja taas vuosia. Paikalle tulee kutsumattomiakin vieraita, ja syödään lähes taianomainen illallinen, ja lukijaa naurattaa ja itkettää vuoron perään.

Jos nyt teeman etsisi, ehkä se olisi anteeksianto - mutta vaikka kirja ehkä näyttää kertovan vanhoista naisista, se kertoo myös Bayn nuoruuden kipuiluista kovin tarkkanäköisesti.

Itse asiassa, nyt kun asiaa tarkemmin mietin, tää oli niin hyvä kirja, että pitää ostaa itsellekin. (Lyhytkin vielä, kumminkin mietitte.)

Love is the Drug

Alaya Dawn Johnsonin Love is the Drug on kelpo ya-pläjäys joka tavalla.

Kirja sijoittuu tulevaisuuteen, mutta ei kovin kauas. Sen sankari, Emily Bird, käy hienostokoulua ja suoristaa hiuksiaan minkä ehtii ollakseen hyväksyttävä. Love is the Drug käsittelee nimittäin osaksi rasismia. Emilyn vanhemmat ovat äärimmäisen etäällä ja poikaystävä äärimmäisen nulju - ja sitten eräänä päivänä Emily herää sairaalasta elimistössään melkoinen cocktail kaikkea kemiallista.

Se kemiallinen tuo vaikeuksia. Ensinnäkään Emily ei muista vetäneensä kotikemistien aikaansaannoksia. Toiseksi koulun kiinnostavin henkilö on yhtäkkiä ongelmissa. Kolmanneksi visto agenttihenkilö vaikuttaa turhan kiinnostuneelta Emilystä.

Hänen pitää siis löytää totuus, ja joku paikka mihin tunkea suoristusaineensa. Ja sitten on influenssaepidemia, joka tässä ehkä kuulostaa liialliselta, mutta ei ole sitä.

Kirja oli hyvä juonen puolesta ja Emily oli mainio sankaritar, mutta todellinen vahvuus oli ehkä siinä, miten moniulotteisia henkilöitä kirjassa oli. Esimerkiksi sankarittaren äitiä en omakseni haluaisi, mutta hänelläkin on ymmärrettävät ja inhimilliset puolensa.

Hyvä kirja, parempi mieli.

The Boy Who Drew Monsters

Olen ilmeisesti lukenut Keith Donohuelta joskus jotain aikaisemminkin, mutten muista siitä mitään. Siinäpä pähkinänkuoressa syy siihen, miksi pidän kirjablogia.

The Boy Who Drew Monsters oli aika puhdasveristä kauhua. Jack on kymmenen korvilla eikä suostu poistumaan kotoaan. Vanhemmat ovat voimattomia ja paras - ja ainoa ystävä Nick - ajautuu syvemmälle ja syvemmälle Jackin maailmaan, aivan tahtomattaan. Sillä Jackin viimeisin juttu on piirtää hirviöitä ... Ja nyt on sillä tavalla, että niitä hirviöitä sinne Mainen rannoille alkaa tulla.

Hirviöt ovat pelottavia, mutta vielä pelottavampaa on Jackin vanhempien avuttomuus ja keskinäinen kitka. Äiti kääntyy papin puoleen (mutta ei sellaisen, joka lohdullisesti tarjoaisi vastauksia, vaan inhimillisen, hieman avuttoman pastorin); isä koluaa rantoja etsiessään jotain todistetta siitä, että hirveä on todellista.

Ja todella pelottavaa on se, miten Nickin omat vanhemmat hylkäävät tämän, kerran toisensa jälkeen.

Kirjan loppu oli yllätys, ja vähän kipeä sellainen.

Ei harmita, että tämän kuuntelin, mutta vaikka kirja sinänsä oli hyvä, huomasin kyllä, etten ehkä tällaisesta kauhutyyppisestä niin hurjasti nauti. En, vaikka välillä muuta erehdyn kuvittelemaankin. Jos on psykologisen kauhun ystävä, kimppuun vain.

Exo!

Steven Gouldin Exo oli riemastuttava!

Hyppäsin sarjaan vähän kesken kaiken, mutta katsoin, että se on ok, koska sarjassa kerrottiin, ahem, hyppijöistä - siis siinä on kokonainen perhe, joka osaa ikään kuin teleportata.

Ja miten hienoa se oli! Tämän kirjan kuunneltuani meinasin välillä unohtaa, että itse en moiseen pysty.

Päähenkilö on perheen teini-ikäinen tytär Cent, mutta välillä näkökulma on myös vanhempien (voi heitä raukkoja.) Perheellä on tavallaan vähän hankalaa, sillä on kaikenlaisia tahoja, jotka haluaisivat hyötyä heistä, ja kovasti pitäisi pitää salaisuuksia, mutta se ei onnistu tyttären halutessa pystyttää ... oman avaruusohjelman.

OMA AVARUUSOHJELMA! Ja sitten hän tekee sen, ja kuljettaa kamaa kiertoradoille ja takaisin paljon halvemmalla kuin kantoraketit. Ja jotenkin Gould onnistuu kirjoittamaan juuri sellaisen riemastuttavan teoksen, joka saa sydämen sykkimään innosta vähän nopeammin ja ihmisen miettimään, että miten siistiä, miten siistiä ... ja sitten pettymään kun muistaa, että kyse on yhä fiktiosta.

Oli siinä sit kaikenlaista ihmissuhdehommaa myös, mutta eiköhän tärkein tullut sanottua nyt. OMA AVARUUSOHJELMA.

The Last Policeman / Countdown City / World of Trouble

Jos - hypoteettisesti - planeettamme olisi tuhoutumassa kohtapuoliin asteroidi-iskun takia, ja tietäisimme siitä, mitä tekisimme?

Ja ehkä hieman vähemmän epäolennaisesti, kannattaisiko murhia selvitellä?

The Last Policeman kysyy justiinsa tätä. On poliisi, aika nuori ja varsin kirkasotsainen, ja on hieman epäselvä itsemurha - mutta miksi sotkeutua? Eihän tässä ole enää kuin joitakin höpsöjä kuukausia. Mutta Hank sotkeutuu silti, sillä lopulta kai miksi ei.

Ben H. Wintersin yhteiskunta ei jakaudu katastrofin edessä saalistajiin ja uhreihin. Yhteiskunta hoippuu vielä eteenpäin, osa on luistanut kaikista velvoitteistaan ja lähtenyt kekkeröimään, osa tehnyt itsemurhan.

Seuraava osa, Countdown City kertoo, kuinka Hank etsii kadonnutta - ja siitä, miten yhteiskunta pikkuhiljaa ropisee ympäriltä. Asteroidin iskupaikka on selvillä, ja kuin nykytapahtumia kauhistuttavasti ennakoiden pakolaisvirtaan suhtaudutaan lievästi sanottuna nuivasti Amerikan itärannikolla.

Viimeisessä osassa, World of Troublessa Hank etsii siskoaan. Sisar on vakuuttunut siitä, että kaikki on yhtä suurta salaliittoa.

Winters kirjoittaa surumielisesti, rauhallisesti ja tuskallisesti. Hankin maailmassa on yhä onnea, on uskallusta rakastaa ja uskollisia koiria. On ihmisiä, jotka auttavat toisiaan, mutta myös ihmisiä, jotka ottavat toisilta.

Tykkäsin koko sarjasta aivan hurjasti, vaikka se paikoin särki sydämeni. Ehkä kokonaisuutena vahvin teos oli ensimmäinen, mutta Winters on hyvä kirjoittaja eikä sorru kikkailuihin jatko-osissakaan.

The Lie Tree

The Lie Tree on ihan kipeä, ja ihan kipeän hyvä. Kirpeää jatkoa Frances Hardingen mainioille nuortenkirjoille.

Kuten muukaan Hardingen tuotanto, The Lie Tree ei ole mitenkään valoisa ja kevyt, mutta se on fantastinen ja ihmeellinen.

Faith muuttaa perheensä kanssa pakoon saarelle. Luonnontieteilijä-isän hommiin liittyy nimittäin jonkin sortin skandaali, jota lienee parempi vältellä vähän aikaa. Faith on turhautunut - tyttönä hänellä ei tunnu olevan mitään saumaa harjoittaa luonnontiedettä tai saada isänsä hyväksyntää. Tarjolla olevat roolit tuntuvat kuristavilta ja ahtailta.

Sitten isä yhtäkkiä kaipaakin nuorta kätyriä, sillä hänellä on salaisuus: valheiden puu. Puu, joka syö valheita ja tarjoaa vastineeksi salaisia totuuksia. Ja ihan pian niillä totuuksilla on kysyntää, sillä Faithin isä löydetään kuolleena.

Faith on mainio sankaritar, ei millään muotoa kiltti vaan aika vihainen, mutta oman äänensä ja oman moraalinsa löytävä. Faithin perhe ja koko ympäröivä yhteisö on tuntuu kamppailevan sosiaalisten normien kurimuksessa niin, että lukijallakin on välillä pala kurkussa.

Ja kirja on niin täynnä asioita, joista melkein minkä vain mukaansa poimiminen ja pohtiminen tekisi hyvää kelle tahansa meistä, että vain yhtä ei voi nostaa ylitse muiden. Eikä Hardinge toisaalta ikinä saarnaa.

Olen onnellinen siitä, että näin hienoja kirjoja kirjoitetaan.

The Darkest Part of the Forest

Äänestelin tuossa huvikseni Goodreadsin vuoden kirjapalkintoja. Nuorten fantsukategoriassa oli Holly Blackin The Darkest Part of the Forest. Olin, että hetki! Oonko mä lukenut tuon? Lähempi tarkastelu osoitti, että olen.

En vain ollut blogannut siitä vielä. Mutta että nyt suunnilleen tiedätte, millä muistin tasolla liikutaan.

The Darkest Part of the Forest oli hyvä ja varma Holly Blackin teos. Teiniangstinsa ohella hauska. Sopivasti fantastinen. Olisin varmaan tykännyt ihan hirveästi teininä:

Sisarukset Hazel ja Ben asuvat pikkukaupungissa, jonka metsissä asuu ... kaikenlaista tarunomaista. Hazel ikävöi aikaa, jolloin hän seikkaili veljensä kanssa metsässä - veljen, jonka kanssa aito yhteys katosi jo jonkin aikaa sitten. Ja metsässä on prinssi, nukkumassa lasiarkussa. Kunnes ei enää ole.

The Darkest Part ei kumminkaan ollut sellainen "nyt pitää vähän kiekua ihastuksesta" -teos, joita joskus Blackilta on tullut. Ei ainakaan minulle. Ja vaikka olen aikuinen, pidätän oikeuden kiekua ihastuksesta teinikirjoille, jos siltä tuntuu - ja ne sen ansaitsevat.

Ehkä tässä oli taas vähän liikaa teiniangstia ja vähän liikaa sitä, että ei puhuta edes niille lähimmille ja rakkaimmille, jotta teos olisi yltänyt oikeasti hienoksi.

Toisaalta koin yhtäkkiä tarvetta juoda kahvini ns. mason jarista, joten kai tällä jonkinlainen vaikutus elämääni oli.

We Were Liars

Bongasin E. Lockhartin We Were Liarsin Siinan blogista, jos kohta siinä vaiheessa, kun kirja kirjastosta tuli, mietin miksi olin tällaisenkin mennyt lainaamaan.

No, ainakin kirja olisi ohut, ajattelin.

Kirja kertoo serkuksista, jotka vallan hyväosaisina viettävät kesiään sukunsa yksityisellä saarella. Mukana on lisäksi yksi mukaan otettu kaveri, joka possen dynamiikassa on olennainen ... mutta joka ei ehkä aina tunne oloaan aivan kotoisaksi rikkaiden ihmisten keskellä, jonkinlaisena hyväntekeväisyysprojektina.

Kirjan minäkertoja on eräänä kesänä löytynyt rantavedestä lähes hukkuneena. Hän ei muista mitään, eikä kukaan tunnu halukkaalta kesän tapahtumia hänelle valottamaankaan. Mutta ehkä paluu saarelle auttaisi?

Auttaisi jos auttaisi. Kirja on taitavasti rakennettu, ja arvoitus on kiperä - en sitä ainakaan itse etukäteen arvannut. Lopulta kirja jätti paljon ajattelemista, perheestä, varakkuudesta, toisten huomioon ottamisesta ja sen sellaisesta - ja sehän on aina hyvä saavutus. Luulen kyllä, että tunnepuolen jännite olisi ollut äänikirjana parempi - tai näin ainakin Siinan kokemuksista päättelen.

My Real Children

Uusi Jo Walton on lähtökohtaisesti hyvä uutinen, ja pikkuruinen My Real Children oli ihan mahtava kirja.

Se kertoo Patriciasta, joka vanhainkodissa muistaa elämänsä kaksi erilaista polkua. Polut ovat eronneet, kun hänen kihlattunsa vaati puhelimitse vastausta: menisivätkö he naimisiin nyt vaiko eivät ikinä?

Ja se, mitä Patricia vastaa, vaikuttaa hänen elämäänsä merkittävästi.

Walton kirjoittaa elämästä ihanasti. Patrician kaksi erilaista elämää ovat vuoroin ilosta pursuavia, vuoroin itkettävän surullisia, mutta kumpaankaan elämään ei mahdu vain yhtä sävyä. Kaikki tuntuu kovin uskottavalta, sellaiselta, että tuotahan elämä on kaikkine suruineen, iloineen, riitoineen ja hyvine hetkineen. Kun kirjan loppupuolella Patrician muisti alkoi pettää, tunsin ihan aitoa kauhua yhdessä päähenkilön kanssa.

Mutta Patrician elämän ohella myös aikajanat menevät eri tavoilla. Kirjan lopussa nouseekin esiin kysymys siitä, kuinka paljon sillä on väliä, mitä yksi ihminen tekee - etenkin ruohonjuuritasolla, jossa helposti näyttää siltä, että sillä ei paljon väliä ole.

Huomaan tässä kesän 2015 kirjoista kirjoittaessani, että kirjakesäni oli mahtava. Mikä onni on olla lukutaitoinen.

The Language of Dying

Sarah Pinborough kirjoittaa ... aika paljon - ja sen paljouden keskellä on välillä vaikea uskoa, että kirjoissa säilyy myös laatu. Mutta The Language of Dying on hyvä teos, hyvä ja lyhyt.

Kirjassa nainen hoitaa kuolevaa isäänsä. Kuoleminen on raskas prosessi sekä kokijalle että mukana kulkeville, ja lukijallekin - sen verran konkreettiseksi Pinborough sen tekee.

Vaikka kirja on lyhyt, siihen mahtuu paljon: perheen sisäisiä ristiriitoja, menneisyyttä ja jotain, mitä ei oikein voi todeksi uskoa. Heittämällä heikoimmaksi ja vaikeimmin uskottavaksi elementiksi nousee melkein kökköä saippuaoopperaa muistuttava päähenkilön taustatarina - on hieman kummallista, miten tarinan fantastinen elementti tuntuu paljon todemmalta ja uskottavammalta kuin realistinen kuvaus.

Can't We Talk About Something More Pleasant?

Nyt en enää muista, mistä bongasin Roz Chastin sarjakuvamuotoisen omaelämäkerrallisen teoksen Can't We Talk About Something More Pleasant? mutta odotin selkeästi saavani jotain järkyttävän hauskaa perheturinaa.

Oikeasti kyseessä oli pikemminkin vanhempien vanhenemisesta kertova karu tarina. Hauskakin, joo, mutta enimmäkseen karu.

Sillä kyllä vanheneminen nyky-yhteiskunnassa voikin olla aika karua.

Kirja on jotenkin todella rehellisen oloinen. Chast kertoo kaikki - tai ainakin niin paljon, että tuntuu kaikilta - tunteensa melko lailla peittelemättä. Eivätkä ne tunteet missään nimessä aina ole kauniita, tuskin missään perheessä ovat, mutta Chast ei (nähdäkseni jokseenkin karun lapsuutensa ajoilta periytyviä) tunteitaan juuri peittele, eikä ole syytäkään - hänen tunteensa eivät enää ketään satuta.

Niin, että vaikka välillä kirjaa lukiessa nauraa - kauhusta - fiilis, joka jäi, oli vähän surullinen. Ensinnä vanhuuden ongelmallisuuden vuoksi ja toiseksi, koska Chastin kokemukset nyt vain herättävät empaattiset fiilikseni.

Cuckoo Song

Frances Hardinge on ihan tolkuttoman hyvä. Melkein yhtä hyvä kuin Diana Wynne Jones (mutta ei ihan, koska sen enempiä perustelematta Diana Wynne Jones on paras tyyppi, joka ikinä on kynään tarttunut.)

Cuckoo Song kertoo Trissistä, joka tippuu lampeen ja herää kotoaan eikä olekaan yhtäkkiä ihan varma, onko koti hänen. Tai, tarkalleen ottaen, onko hän kodin... Pikkusisko ainakin tuntuu suhtautuvan Trissiin melko vihamielisesti.

Mimmi alkaakin tuota pikaa epäillä olevansa vaihdokas, mutta ei kaikki ole perheessäkään kunnossa.

Ja sitten seuraa oikeasti kauhea, erityisen hyvällä tavalla siis, teos, joka kertoo ... itsenäistymisestä, ehkä. Siitä, mikä on tärkeää ja mistä pitää pitää kiinni etenkin silloin kun menettää jonkun. Teos, joka vilisee melko makaaberia kauhukuvastoa, mutta on pelottavin kuvatessaan Trissin perheen toimintaa.

Vain lopun seikkailukohtauksissa kävi oma aikani hieman pitkäksi. Mutta se nyt oli vain sellainen pieni säröääni muutoin mahtavassa nuortenkirjassa.

Books of the Fey and the Fallen

Luin kesällä Stina Leichtin kirjan Of Blood and Honey. Tein tämän siksi, että itseäni hoputtaakseni olin lainannut teoksen jatko-osan kirjastosta ja jatko-osan eräpäivä lähestyi. Jatko-osan nimi on And Blue Skies from Pain, ja luin senkin, sillä pidin ensimmäisestä osasta kovasti.

Of Blood and Honey kertoo Liamista, joka yrittää elää nuoren miehen elämää Pohjois-Irlannissa 70-luvulla. Liam olettaa isänsä olevan protestantti, mikä toki on häpeällistä sinänsä, mutta lukija hiffaa nopeasti, että oikeasti isä ei ponnista protestanttien vaan mytologisten olentojen rivistä. Ja että on käynnissä jonkinlainen taistelu näiden olentojen ja demonien välillä ja niin edelleen.

Of Blood and Honey kuvaa kuitenkin Liamin tarinaa äitinsä kodista omaan kotiinsa, IRAssa toimimista ja sen sellaista. Koska Pohjois-Irlanti on minusta kiinnostavaa aluetta, nielin joka sanan ja nautin lukemastani - vaikka totuuden nimissä on sanottava seuraavat seikat: 1) kirja on minusta kuitenkin huonosti tasapainotettu, eikä sen maagisemmille puolille annettu tarpeeksi tilaa (en välittänyt tästä, sillä Pohjois-Irlanti!) ja 2) vähän epäilyttää, että näinköhän Texasissa asuva Leicht saa nämä Irlantihommat ihan kuntoon.

Mitä kohtaan #1 tulee, joku voisi argumentoida, että mitään magiaa ei tarvita, mutta se on mielipideasia. Ei sitä tarvita, mutta jos se on kuitenkin päätetty mukaan ottaa, en käsitä, miksi homma vaikuttaa enemmän siltä, että se on unohdettu editoida lopullisesta versiosta pois. Ja mitä taas kohtaan #2 tulee, nyt kun luin Strange Horizonsin arviota kirjasta, kävi ilmi, että ei, Leicht ei saa Irlantihommia ollenkaan kuntoon.

No mutta SILTI. Kaikesta tästä huolimatta minä pidin kirjasta: siinä oli paljon hyvää. Liamin elämä tuntui ajoittaisesta maagisesta realismista huolimatta todelta ja lähestyttävältä. Hänelle toivoi vain hyvää. Toisaalta juoni vältti monet ilmeiset sudenkuopat ja kaavamaisuudet, joiden useita kertoja kuvittelin olevan tulossa. Itse asiassa kirja kulki ihan raikkaasti omia polkujaan.

Sitten luin And Blue Skies from Painin. Se on vähän niin kuin sama kirja uudelleen, mutta huonommin kirjoitettuna.

Silloin vähän harmitti.

We Are All Completely Beside Ourselves

Karen Joy Fowlerin kirjan We Are All Completely Beside Ourselves kannessa Ursula K. LeGuin sanoo näin: "Karen Joy Fowler has written the book she's always had in her to write."

Noin. En tunne Fowleria ollenkaan, kirjailijana siis, tai millään muotoa, mutta We Are All Completely Beside Ourselves on kirja, joka tuntuu ... no, se tuntuu juuri sellaiselta, kuin LeGuin kuvailee. Se on niin hieno kirja perheistä, ihmisistä, eläimistä ja sen sellaisista, että tuntuu vaikealta ajatella, että sellaisia tuotettaisiin yhdenkään tuotteliaan kirjallisen elämän aikana kovin monta.

Eikä nyt siis silläkään, että meissä kaikissa voisi piileskellä kirja, joka on yhtä mainio kuin We Are All. Ei. En usko, että piileskelee. Mutta Karen Joy Fowlerissa onneksi piileskeli.

En kerro juonesta sen enempää, sillä alkupuolella oli sellainen juttu, ja jos sitä juttua ei arvaa, voi veljet kuulkaa! Minä en arvannut. Toisaalta voi olla, että juttu paljastuu, jos tekee yhtään taustatyötä, mutta minähän en moista harrasta, tartun vain kiinnostavuuksiin kirjaston uutuusluettelossa. Ja onneksi tartun.

Kirjassa siis tarinansa - ja perheensä tarinan - kertoo Rosemary. Rosemaryn kertojaääni on elävä, hauska; hän voisi ihan hyvin olla uusi kirjallinen bestikseni. Kirjan teemat eivät ole kovin keveitä, mutta tapa, jolla Fowler niitä käsittelee, ansaitsee hatunnoston.

Voinko tähän loppuun tarkentaa vielä, että tässä kirjassa ei ole mitään spekulatiivisia elementtejä ja että se täten sopii kaikille louhikäärmeitä sun muuta karttaville, ja että oikeastaan kaikkien pitäisi lukea tämä? Itse asiassa tätä tarkennusta ei ehkä tarvita, sillä kaikki muut ehkä tietävätkin, että tämä on ehdolla Booker-palkinnon saajaksi.

Kiitos. Olen puhunut.

Sudenveri

Jenny Kangasvuon Sudenveri oli lukupiirikirjana, ja tosi hienona lukupiirikirjana olikin.

Sudenveressä on ihmissusia: on Varga, joka on jättänyt laumansa; Martta, joka on johtanut sitä ja Marraskuu, joka ei ole ihmissusi, mutta joka rakastaa Vargaa.

Kangasvuo saa Sudenvereen vaikka miten paljon, eikä kirja siltikään ole ähkyyn asti täynnä. Marraskuun ja Vargan suhde on kipuineen aito. Sudet eivät ole jenkkiläisittäin sliipattuja, vaan ... no, susia. Hyvin vahvasti susia, eikä ihmissuden elämä missään nimessä ole helppoa. Ihmisen pelko on kuvattu Sudenveressä paremmin kuin missään muussa ihmissusikirjassa.

Väkevin hahmo on minusta kirjassa henkilönä vaikein, Martta. Martta on etenkin Vargalle kipeä, ja syystä, kuten kirjaa lukiessaan ymmärtää. Mutta lukijana pääsee myös Martan pelkoon kiinni, eikä voi olla tuntematta myötätuntoa.

Kirja oli jännästi jonkinlainen matka myös oman sukuni historiaan. Ei minun elämässäni ole Marttaa ollut koskaan, mutta jotain niin tuttua ja suomalaista kirjassa oli, että välillä kurkkua kuristi. Miten joku saa nämä hetket näin oikein kuvattua?

Niin, vaikka kirjassa on ihmissusia, ei se tietenkään niinkään ihmissusista kerro kuin ihmisistä.

Nyt harmittaa vain se, etten päässyt lukupiiriin tätä käsittelemään.

The Brides of Rollrock Island

Margo Lanaganin The Brides of Rollrock Island on selkie-tarina, ja ihan taattua Lanagania.

Selkiethän ovat hylkeistä naisiksi (tai miksei miehiksi) muuttuvat olennot, jotka ensi tilassa haluavat juosta takaisin mereen. Ja sellaisia on Rollrockin saarella koko liuta.

Koska kirja on ihan taattua Lanagania, se on sekä kaunis että julma. Kiehtovat ja vangitsevat hyljevaimot, miehensä vihaisina ja mustasukkaisina hylkäävät ihmisvaimot ja lapset, jotka eivät ymmärrä, miksi heidän äitinsä ovat niin kovin onnettomia - kaikkia kävi sääliksi. Lumoutuneita miehiä ehkä vähiten, vaikkeivät hekään mitään millekään tuntuneet voivan: he näkevät vaimojensa tuskan, mutteivät itsekkyydessään kuitenkaan sille mitään voi tai edes yritä tehdä.

Lanagan onnistuu kertomaan niin paljon ihmisyydestä, sen kauniimmista ja rumemmista puolista tarinansa sivussa, ollenkaan osoittelematta.

Hieno kirja.

Spegeln

Tietynasteisesta pakkomielteisyydestäni kertoo, että kun Kelly Barnhillin kirjaa A Mostly True Story of Jack ei meinannut löytyä juuri mistään paitsi kirjastosta ruotsinnoksena, luin sitten ruotsinnoksen.

Ja kyllähän tämä Spegelnin jotenkin rämpi läpi. Sillä tavalla rämpi, että ymmärsi tapahtumat, ymmärsi tunteistakin osan (en tohdi sanoa, että suurimman osan) ... mutta tyylistä jäi varmaan uupumaan. Toivon myös, että kirja ei oikeasti ollut vaikkapa tosi hauska, sillä jos oli, se meni ohi. Jäin pohtimaan sitä, mitä mieltä on lukea kirja kielellä, jota ei kovin hyvin hanskaa - kielitaitohan siinä varmasti paranee, mutta millaista väkivaltaa lukukokemukselle tehdään, kysyn vain.

Nuori Jack saapuu tätinsä ja setänsä luo Iowaan ja odottaa tylsää kesää ... mutta pikkukaupunki, johon teini päätyy, onkin hieman erikoinen. Jack tapaa paikallisia nuoria ja muutamia aikuisiakin ja pikku hiljaa selviää, että hänellä on osansa siinä, mitä kohta pitää tapahtuman.

Kirjassa nousi esiin hyvin vahvasti ulkopuolisuuden teema: päähenkilö Jackin perhetilanne on niin kurkkua kuristavan kurja, että se puski kielimuuristakin läpi ongelmitta. Muutakin kuitenkin on. Oikeastaan vähän sääli, ettei tätä meinaa mistään löytää. Ei lainkaan pöllömpi kirja, sikäli kun minä mitään ymmärrän. Tällä kertaa vain ymmärrän tavallistakin vähemmän.

This Is the Way

Gavin Corbettin This Is the Way on taas yksi niistä kirjoista, joiden kohdalla en alkuunkaan ymmärrä, miksi ne kirjastosta varasin. Lukiko uutuusluettelossa joku avainsana, jonka vuoksi en voinut jättää varaamattakaan? Varailenko kirjoja unissani? En tiedä.

Tätä mysteeriä pohtiessa meni suurin osa kirjastakin hieman ohi. Corbett kertoo, käsittääkseni, jonkinlaisista nykyajan kiertolaisista Irlannista - erään suvun nuoresta vesasta, joka joutuu piilottelemaan Dublinissa, kun oma suku ja toinen suku ottavat vähän väliä yhteen.

"Käsittääkseni" siksi, että Corbettin kieli on erikoista. Kovastihan sitä kannessa kehutaan, mutta tässä tulivat ehkä natiiviuden rajat vastaan. En nauttinut kielestä juurikaan; sen lukeminen tuntui ajoin yhtä raskaalta kuin lukiokemian oppikirjojen.

En tiedä, kelle suosittelisin tätä. Ilmeisesti kuitenkin angosaksisessa kulttuurissa toimivien lehtien mukaan kyseessä on hieno kirja, joten ehkä sitten kaltaisilleni kirjasto-ongelmaisille moukille.