Datura

Leena Krohnin Datura oli ihan erilainen kuin ajattelin. Jotenkin ajattelin, että se olisi kuin outo uni, josta kyllä kovasti pitää, vaikka mitään ei tajua.

Surrealistisiin odotuksiini nähden Datura oli lähestulkoon tiukkaa realismia (joskaan mitään muuta vasten tarkasteltuna se ei tietenkään sitä ole.) Kirjan kertoja työskentelee Uusi Anomalisti -lehdessä ja saa lahjaksi daturan - kasvi, jolla on myrkyllisiä ja hallusinogeenisiä ominaisuuksia.

Ja sitten on vähän sellaista episodimaista kerrontaa, kummallisia asioita ja arkisia asioita ja hienoa tunnelmaa. Tosi paljon kaikkea sellaista, vaikka kirja on lyhyt ja ihan pieni, vähän kuin koru, tai no, ehkä nyt ei koru, mutta oikeasti, puhelimeni saattaa olla painavampi. Siis massaltaan. Sisällöltään ei varmasti.

Paikoin Datura oli niin hauska, että hikkasin riemusta. Välillä se on ihan hyytävä.

Mutta parasta oli silti tapa, jolla se käsitteli todellisuutta. Oli hyvä, tosi hyvä, että kerrontamuoto ei ollut kuin se ounastelemani uni, sillä voi miten jaetun todellisuuden olemus tuli tässä selväksi.

Että kylläpäs. Näin jälkikäteen voin sanoa, että tässä alkuvuodesta tuntui hetken siltä, kuin mitään huonoa tai keskinkertaista ei maailmassa olisi kirjoitettukaan. Valitettavasti se putki katkesi heti Daturan jälkeen, mutta hauskaa oli silloin kun vielä oli.

Ja ai niin, myös Raija on lukenut Daturan.

Wolves

Iski sellainen tietyntyyppinen kauhu juuri äsken.

Se liittyi siihen, että tuossa lenkillä taputin itseäni tyytyväisenä olalle: olen päässyt kirjaston varausjononi herraksi. Lähitulevaisuudessa kotiimme on tulossa on enää 7 kirjaa. Sitten löysin Locuksen listan siitä, millaisia kirjoja tässä syksyllä pitää julkaistaman.

Piti vähän aikaa täristä lattialla. Siellähän on vaikka mitä siistiä. En ikinä pääse kirjastovarausteni herraksi.

Sitten muistin, että on tämä blogikin, ja että Simon Ingsin kirjan Wolves luin joskus kesälomalla, ja että jos en kohta kirjoita siitä, en pääse ikinä kirjabloginikaan herraksi ja valtiattareksi.

Valitettavasti primäärimuistikuvani Wolvesista ovat seuraavat:

1. Olin varma, sivuakaan lukematta, että se on surrealistinen ja siksi raivostuttava.
2. Useita sivuja luettuani selvisi, että se ei ole surrealistinen ja raivostuttava, vaan ihan tarinallinen ja oikein hyvä.
3. Siinä oli joku pätevä augmented realityyn liittyvä pointti, jota en enää muista, mutta joka kuitenkaan luullakseni ei ollut se, että augmented realitya tullaan ensimmäisenä käyttämään mainontaan ja pornoon. Huomatkaa vieraskielisen termin ammattimainen kursivointi. Toiset ne osaa.
4. Asetelma oli sellainen, että yhteiskuntarakenne oli romahtamassa hissukseen ja itsestään meteliä pitämättä. Päähenkilö joutui keskivaiheilla sellaisiin juhliin, joissa nuorisolaiset tuhosivat jotain taloa, ja pohti mielessään tekemisen ja tuhoamisen suhdetta. (Muistan tämän, koska viime perjantaina hiprakassa googlasin, mitä kirjassa oikeastaan tapahtui.)

Voi toki näillä eväillä tuntua arveluttavalta tarttua uuteen kirjaan, mutta suosittelen silti! Wolves oli oikein hyvä! Lisäksi sillä on puolellaan olennainen etu: se ei ole ollenkaan pitkä.

Ubik

Minä haluaisin kirjoittaa Hilary Mantelista, mutta tässä on nyt Philip K. Dick välissä. Menköön. On minulla tästäkin sanottavaa.

Ensinnä haluan sanoa, että Ubik on tyyppiesimerkki tavasta, jolla pahimmillani ostan kirjoja. Kas, kirja, halpa, minne voin antaa rahani.

Toiseksi Ubik on tyyppiesimerkki siitä, että joskus tämäkin typäre valintamalli tuottaa hyviä tuloksia.

Kolmanneksi Ubik on omiaan aiheuttamaan todellisuudentajun järkkymistä. Kuuntelin sitä tuossa tovi sitten juoksulenkillä, ja palatessani tulin ajatelleeksi, haha, että olisipas hassua jos olisinkin ollut lenkillä viisi vuotta mutta itse luulisin olleeni juoksemassa vain 45 minuuttia.

Sitten käänsin avainta lukossa ja mietin, että toisaalta, mistäänhän en tiedä, etteikö näin olisi käynytkin. Yhtäkkiä ei ollut enää yhtään haha.

Suosittelen Ubikia kovasti kyllä. Mutta varovaisesti ja omalla vastuulla.

Les Non-Dupes refusé!

Luin hiljattain Jonathan Lethemin uutuuden, Chronic Cityn. En ollut aikaisemmin lukenut mitään Lethemiltä joten odotukseni olivat jotakuinkin tasolla "luultavasti jotain vaikeaselkoista".

Jälkeenpäin elämä tuntui tyhjältä.

Kirja lähtee liikkeelle suunnilleen näin: entinen lapsitähti Chase Insteadman elää traagisessa suhteessa avaruuteen juuttuneen astronautin kanssa tavatessaan sattumalta aiemmin lupaavan kriitikon, Perkus Boothin, ja tempautuessaan mukaan Perkuksen hivenen omalaatuiseen todellisuuskäsitykseen. Samaan aikaan paennut tiikeri aiheuttaa tuhoa Manhattanilla - mutta enpä sanokaan enempää, sillä juoniselostus on tämän kirjan kohdalla tavallistakin höpsömpää.

Ei muuten pidä ymmärtää väärin, CC oli luultavasti nimenomaan vaikeaselkoinen, mutta ei ärsyttävällä tavalla. Luin huvikseni muutamia arvosteluja jälkikäteen ja ymmärsin, että puolet kirjasta meni ilmeisesti minulta yli hilseen. Osa arvioitsijoista oli nauranut ääneen joka sivulla: minä vain kymmenkunta kertaa. Sellainen on vieraan kulttuurin voima: kaikkia hassuja viittauksia ei vaan tajua. Mutta ei surra sitä, koska hyvään lukukokemukseen tarvitaan lukija ja hyvä kirja, ja ne ehdot täyttyivät - lukukokemus oli hieno ja rakastin kirjaa. Vaikeaselkoisuus tässä voisi siis tarkoittaa sitä, että jos kirjan lukisi uudestaan, siitä löytäisi lisää tasoja - Chronic City on ehdottomasti jossain välissä hommattava omaankin hyllyyn.