Saga 5

Saga on siitä poikkeuksellinen sarjakuva, että se päätyy välittömälle lukulistalleni aina nopeasti ilmestyttyään.

Bloggauslistalleni ei mikään päädy kovin nopeasti. Ei siitä sen enempää.

Saga 5 jatkaa tarinan kaarta omalla tavallaan, mikä tarkoittaa, että ei kovin ennakoitavalla tavalla. Maailma on kompleksinen ja sen ihmiset myös: eivät puhtaasti mitään yhtä asiaa.

Vitosesta jäi parhaiten mieleeni Markon tuskailu itsensä kanssa - ei niinkään Markon kamppailu perheensä löytämiseksi. Ja sekin, ettei sarja ole suinkaan valoisammaksi muuttunut, vaikeammaksi henkilöilleen vain. Aiemmissa osissa niin lohdullinen kertojan (Alanan ja Markon lapsen) äänikin on muuttunut sävyltään hienovaraisesti mutta sarjan tunnelmaan merkittävästi vaikuttaen. Enää ääni ei vala lukijassaan uskoa siihen, että kyllä tässä vielä hyvin käy.

Jään odottamaan, miten käy.

Through the Woods

Emily Carrollin sarjakuvakirja Through the Woods sisältää pieniä, karmeita tarinoita.

Vähän kuin Neil Gaimanin kertomukset osana Sandman-sarjista, tai jotain. Ei puhkiselitettyjä, mutta ei kovin vaikeitakaan tarinoita - näistä monet muuten naisnäkökulmasta, minkä tajusin vasta tätä kirjoittaessani. Minusta naisnäkökulma on nimittäin luonnollinen ja hieno, enkä pidä sitä mitenkään erityisen huomiotaherättävänä seikkana.

Carrollin piirrostyyli toimii kuin häkä. Tykkäsin ihan kauheasti.

Jos kiinnostuitte, mutta ette vielä rynnänneet kirjastoon, voitte tsekata sen ainoan miesnäkökulmaisen tarinan kirjoittajan webisivuilta.

Can't We Talk About Something More Pleasant?

Nyt en enää muista, mistä bongasin Roz Chastin sarjakuvamuotoisen omaelämäkerrallisen teoksen Can't We Talk About Something More Pleasant? mutta odotin selkeästi saavani jotain järkyttävän hauskaa perheturinaa.

Oikeasti kyseessä oli pikemminkin vanhempien vanhenemisesta kertova karu tarina. Hauskakin, joo, mutta enimmäkseen karu.

Sillä kyllä vanheneminen nyky-yhteiskunnassa voikin olla aika karua.

Kirja on jotenkin todella rehellisen oloinen. Chast kertoo kaikki - tai ainakin niin paljon, että tuntuu kaikilta - tunteensa melko lailla peittelemättä. Eivätkä ne tunteet missään nimessä aina ole kauniita, tuskin missään perheessä ovat, mutta Chast ei (nähdäkseni jokseenkin karun lapsuutensa ajoilta periytyviä) tunteitaan juuri peittele, eikä ole syytäkään - hänen tunteensa eivät enää ketään satuta.

Niin, että vaikka välillä kirjaa lukiessa nauraa - kauhusta - fiilis, joka jäi, oli vähän surullinen. Ensinnä vanhuuden ongelmallisuuden vuoksi ja toiseksi, koska Chastin kokemukset nyt vain herättävät empaattiset fiilikseni.

Saga 4

Tuskin tältä pallolta enää löytyy ketään, joka ei tietäisi uuden Sagan ilmestyneen? Sitähän minäkin.

(Jos nyt kuitenkin saavuit juuri ulkoavaruudesta, saat anteeksi - kunhan otat oitis selvää tästä uudesta sarjakuvamahtavuudesta.)

No mutta asiaan. Saga 4 oli aika kipeä, siis hyvällä tavalla, mutta ei nyt kuitenkaan välttämättä mikään hyvän fiiliksen lukukokemus. Aika paljon tutkaillaan Alanan ja Markon parisuhteella, jolla on joskus mennyt paremminkin, esimerkiksi tämän sarjan osissa 1, 2 ja 3. Tässä sitä sitten ihan tosissaan tuli ihailleeksi kirjoittaja Vaughanin ja kuvittaja Staplesin taitoa: miten hienosti tunteet ja tunnelmat välittyvät, miten vähästä tietää, mistä on kyse.

Mutta on muutakin, tietysti. Galaktinen sota raivoaa yhä taka-alalla; eliitti ja työväestö (tai ainakin sen kapinallinen osa) joutuvat törmäyskurssille.

Hieno on, tämä sarjis.

Pretty Deadly

Herra Sivukirjasto tarjosi sarjakuvaa - saattaisin kuulemma pitää Pretty Deadlystä.

Kelly Sue DeConnickin ja Emma Ríosin lännensankarointi/mytologiahenkinen sarjakuva oli sujuvaa luettavaa eikä piirrosjäljessäkään ollut moittimista - tai siis oikeastaan vähän oli motkotettavaakin, mutta enimmäkseen piirrosjälki sopii tarinaan kuin nenä päähän, juuri oikea tyyli juuri oikealle tarinalle. (Se motkotettava tuli siitä, että kyllä ei kaikesta saanut selvää, ja sellainen on ärsyttävää, jos kuvilla kerrotaan tarinaa - kuten tässä vahvasti tehdään.)

Tarina kertoo Sissystä, nuoresta tytöstä, ja tämän kanssamatkustajasta, sokeasta miehestä. Tyypit kiertävät länttä esittämässä kauheaa myyttiä kuolemasta ja kauniista naisesta.

Tarina kokonaisuutena oli toimiva ja jotenkin ... elegantti, asiat asettuivat kohdilleen sujuvasti, vaikka lisääkin selvästi on tulossa. Jos jostain valittaisin, ehkä siitä, että kokonaisuus jäi vähän kevyeksi - ja nytpä huomaan olevani tyystin Sagan pilaama. En voi täysin välttää vertailua näiden kahden välillä, ja vaikka Pretty Deadly pärjää monella tasolla hienosti, sen lukijaan jättämä jälki on Sagaa huomattavasti pienempi.

Mutta hyvä oli, kyllä, herra Sivukirjasto, tyrkytä vain jatkossakin sarjakuvaa, etten tyystin putoa kärryiltä!

Saga vol. 3

Sagan kolmas osa ottaa sellaisen taka-askeleen siihen nähden, mihin Sagan toinen osa jäi, mutta ei se mitään haittaa - Sagan toinen osa loppui sillä tavalla, että mielelläänhän sitä näki, miten sinne päädyttiin.

Nuoret vanhemmat Alana ja Marko ovat vauva kantoliinassa löytäneet etsimänsä kirjailijan. Ehkä mystinen kynäniekka voisi auttaa lopettamaan loputtomalta tuntuvan sodan? Mutta eihän mikään ole tietenkään aivan niin yksinkertaista. Näyttää siltä, että tyyppien pitäisi jaloista tavoitteistaan huolimatta ottaa ja ansaita elantonsa. Miten kiusallista.

Tarina ja piirrostyyli imaisivat edelleen mukaansa. Vaughanin ja Staplesin universumi on täynnä ihmeitä - kauniita ja kauheita ihmeitä, ja niiden lumovoima on melkoinen. Henkilökaarti ristiriitoineen on ihan huikea.

En paneudu tarinaan tämän enempää, sillä jos ei ole kahta ensimmäistä osaa lukenut, ei ole mitään asiaa roikkua netissä lukemassa blogeja. Ei, silloin pitää kipaista heti lähimpään palvelevaan kirjastoon tai kirjakauppaan ja hankkia ne kaksi ensimmäistä osaa. Myöhemmin saa tulla sanomaan "kiitos kaunis".

You're All Just Jealous of My Jetpack

Tom Gauldin You're All Just Jealous of My Jetpack on pullollaan oivaltavia, pieniä sarjakuvia.

Lainasin sen kun kert Maijakin, ja sitä paitsi olen pitänyt nimisarjakuvasta aina, sehän löytyy netistäkin. Ehkä nämä muutkin. Tai löytyvät, kyllä taitelijan töitä voi ihailla vaikka täällä: http://myjetpack.tumblr.com/.

Luin kirjan useammassa osassa, sillä suurin ongelma opuksessa on tämä: näistä oivaltavista pikku helmistä saa hyvin nopeasti ähkyn. Ovat itse asiassa vähän kuin sipsejä, vaikea jättää vain yhteen, mutta ensimmäinen oli kuitenkin paras.

Tulinkin siihen tulokseen, että optimaalisin tapa nauttia Gauldin sarjiksia olisi sellainen päivyri, josta joka päivä saisi uuden kuvan. Nyt sitten vain kustantaja hommiin.

Saga vol. 1-2

Alkusyksystä tapahtunutta:

Herra Sivukirjasto: "Luin tosi hyvän sarjiksen just, tilasin sen meille ihan omaksi, säkin voisit lukea sen sitten."
Rouva Sivukirjasto: "Mmm-hm."

Joitakin päiviä myöhemmin:

Herra Sivukirjasto: "Nyt se sarjakuva tuli, se on tämä Saga, sä voisit lukea sen nyt kanssa."
Rouva Sivukirjasto: "Ehdottomasti otan ohjelmaan pikimmiten."

Tässä kohdassa ilmeisesti herra Sivukirjastolle heräsi epäilys siitä, että rouva Sivukirjaston vilpitön aikomus ottaa Saga luettavakseen realisoitunee viimeistään ensimmäisten eläkevuosien aikana.

Päivää myöhemmin:

Herra Sivukirjasto: "Ootko sä nyt niin kipeä, että jäät kotiin huomenna?"
Rouva Sivukirjasto: "Oled."
Herra Sivukirjasto: "Mä nostan sen Sagan tuohon pöydälle, niin voit sitten lukea sen huomenna! Tuossa keittiön pöydällä on se sitten! Muista lukea!"

Rouva Sivukirjasto - siis minä - nauroi kunnes meinasi tikahtua yskäänsä ja lupasi lukea.

Onneksi luin, sillä Saga oli mahtava. Se kertoo interplanetaarisesta konfliktista kahden lajin välillä. Sota on levinnyt kauas muille planeetoille, kun kaksi sotilasta eri leireistä tapaavat ja rakastuvat.

Eikä siinä vielä kaikki: he saavat vauvan.

Ja sitten nämä kaksi pelotonta, pelokasta vanhempaa lähtevät etsimään paikkaa, jossa antaa tyttärelleen mahdollisimman hyvä tulevaisuus. Sellainen sotaa vailla oleva. Mutta siitä ei tietenkään pidetä isän leirissä tai äidin leirissä, sillä mitä siitäkin nyt tulisi jos sotilaat sotimisen sijaan alkaisivat pupsia ja tehdä vauvoja? Rauha voisi tulla.

Sagaa kirjoittaa Brian K. Vaughan ja piirtää Fiona Staples, jonka kynänjälkeen rakastuin kertaheitolla. Saga ei näytä oikeastaan miltään muulta sarjakuvalta, johon olen viime aikoina törmännyt.

Mutta piirrosjälkeäkin parempaa on teksti. Vanhemmuutta ja lapsia monella tasolla, mikä mahtava ajatus. Päähenkilöinä pariskunta, joka roudaa vauvaansa kantoliinassa vuorotellen eikä halua tehdä mitään suureellista lopettaakseen galaktisen sodan. Saga naurattaa ja itkettää ja on niin kovin inhimillinen.

Luettuani ykkösosan luin välittömästi kakkososankin, ja sitten menin chatissa murjottamaan herra Sivukirjastolle, kun hyllystä ei löytynyt kolmatta osaa.

Herra Sivukirjasto selitti kärsivällisesti, että ei löydy kun ei ole vielä ilmestynytkään, mikä voi olla ihan pätevä syy, mutta kyllä olin silti pettynyt.

House of Mystery, keräilyerät

Luettuani House of Mysteryn osat 1-2 olen myös, reippaasti, lukenut siitä osat 3-7 ... ja päättänyt seuraavaksi keskittyä lukemaan niitä sarjakuvia, joita herra Sivukirjasto ostaa kotiin.

En minä nyt sillä, että tämä varsinaisesti huono olisi ollut, ei ollut, kyllä oli oikein viihdyttävä ja hieman kummallinen kokemus, mutta jotain siitä jäi uupumaan. Jotain, jonka puute teki koko hommasta hieman sellaista tusinasarjakuvaa. Sitä tuli edelleen ajatelleeksi, että ihan kuin jotain tällaista olisi lukenut aiemminkin.

Välillä tuntuu myös siltä, että juuri tämäntyyppinen sarjakuva ei oikein anna itselleen tilaa olla hassu - sillä on liian kiire olla synkkä ja uhkaava ja varmistaa, ettei kukaan sekoita formaattia päivälehtisarjakuviin. Ehkä se loputon tuttuus tulee juuri siitä synkeydestä, josta pidetään kiinni aivan kynsin hampain.

Että jos sitä Fablesia sitten seuraavaksi.

House of Mystery vol. 1-2

Yksi niistä uudenvuodenlupauksista, joita en varsinaisesti tehnyt, oli olla päästämättä miehen kirjastosta roudaamia sarjakuvia noin vain lipumaan takaisin kirjastoon. Siispä House of Mystery, Matthew Sturgesin ja Bill "Fables" Willinghamin henkiinherättelemä sarjakuva.

Osa yksi, Room and Boredom alkaa mainiosti, kun hassunhauskan kaksikon Kainin ja Abelin toinen osapuoli huomaa talonsa kadonneen. (Minä löysin tästä tietenkin Sandman-viittauksen, mutta intertekstuaalisuuden juuret ovat ilmeisesti syvemmällä, enkä tarkoita nyt vain Raamattua.) Useita vuosia myöhemmin arkkitehtiopiskelija saapuu kummalliseen taloon, josta muutaman muun asukkaan tavoin ei pääse lähtemään. Albumin rakenne vuorottelee talon tapahtumien ja talossa hengaavien tyyppien tarinoiden kesken.

Että sillä tavalla ihan peruskauraa. Ja samalla linjalla jatkaa toinenkin albumi, Love Stories for Dead People.

Ihan perushyvä sarja tämä on, mutta jossain vaiheessa tuli sellainen olo, ettei mitään kovin uutta ja uraauurtavaa. Mutta koska kaiken ei pidäkään olla, niin kyllä House of Mysteryn iltavoikkarin seurana nautiskelee (vaikken nyt voi olla muistelematta, että osa tarinoista ei varsinaisesti ruokahalua herättänytkään.)

The Unwritten

Seuraa sarjakuvallista osastoa. Herra Sivukirjasto tykkäsi sille taannoin ostamani uuden sarjakuvan, Mike Careyn ja Peter Grossin The Unwrittenin ykkösosasta Tommy Taylor and the Bogus Identity ja niinpä sarjaa on sittemmin hankittu hyllyymme kolme osaa (Inside Man, Dead Man's Knock ja Leviathan) lisää. Sain vihdoin aikaiseksi lukea ne itsekin, ja myöntää täytyy, että herra Sivukirjastolla on hyvä maku.

Kaikki kannet: Vertigo

The Unwritten kertoo Tom Taylorista, jonka isä on suositun harrypotterhenkisen kirjasarjan luoja. Kirjat kertovat nuoresta velhon taimesta, Tommy Taylorista, joka on selvästi ottanut vaikutteita jo aikuiseksi ehtiinestä Tomista. Tom hankkii tienestejä esiintymällä kadonneen isäpappansa puolesta erilaisissa kirjallisuustilaisuuksissa ja coneissa, kunnes nuori ja ilmeisesti suoraan Dickensin teoksesta putkahtanut naisihminen asettaa Tomin perhetaustan kyseenalaiseksi yleisön edessä. Seuraa intertekstuaalinen ja kiehtova keitos, jossa Tomin mainetta yritetään mustamaalata, henki viedä - ja jossa Tomin pitäisi jotenkin selvittää isänsä kirjojen salaisuus.

The Unwritten on kiehtova sarjakuva tarinoista, kirjoista ja identiteetistä, ja vaikka se voi hieman liukuakin siihen kategoriaan, jossa kirjoittamisesta kirjoitetaan liikaa, ei sekään liiaksi häiritse. (Sen sijaan innostuin ajatuksesta lukea Moby Dick ja ehdottomasti jotain Dickensiä. Mikseivät kirjallisuusviittaukset voi koskea mitään ohuita kirjoja?)

Sivukirjasto suosittelee, ja on eri tyytyväinen siitä, että nämä löytyvät omasta hyllystä (vaikka kaupunginkirjaston erinomaisuudesta kertonee jotain sekin, että ystäväni hyrisi tyytyväisyyttään kun nämä löytyvät sieltäkin hyllystä.)

Amerikan vampyyri

Herra Sivukirjastolla oli taannoin suuri tarve hoitaa eräs saamamme tehtävä Akateemisessa kirjakaupassa. Ensin luulin, että monsieur yrittää vain estää minua menemästä Akateemiseen kirjakauppaan, mutta myöhemmällä tarkastelulla selvisi, että herra Sivukirjastolla oli oma vampyyri ojassa.

"Jos Egmont tekee tällaisen kulttuuriteon, on sitä tuettava", asiaa kommentoitiin myöhemmin. Ja vielä hieman myöhemmin: "Lue toi."

Niinpä tein työtä käskettyä ja luin Scott Snyderin ja Stephen Kingin* kirjoittaman ja Rafael Albuquerquen kuvittaman Amerikan vampyyrin, ja suosittelen muillekin. Sarjakuvan käsittääkseni ensimmäisessä osassa kuvataan ensimmäisen uudella mantereella vampyyriksi muuttuneen rikollispomo Skinner Sweetin muodonmuutosta ja myöhempiä edesottamuksia. Skinner ei nimittäin ole mikään tavallinen yön lapsi: mantereen ensimmäisestä vampyyrista tulee jotain ihan muuta kuin eurooppalaiset, aristokraattiset kalpeanaamaisänsä.

Sarjakuvan tarinoista puolet seuraa Skinnerin tarinaa 1800-luvun lopulla ja puolet erään neiti Pearl Jonesin seikkailuja 1920-luvun Hollywoodissa. Itse diggasin enemmän Snyderin kirjoittamista Pearl-tarinoista, mutta kyseessä oli lähinnä henkilökohtainen preferenssi - villi länsi on minusta aiheena ehkä hieman kaluttu, mutta 20-luvun glamour viehättää neiti Jonesin lisäksi myös rouva Sivukirjastoa.

Mainittakoon vielä, että kuvitus on kerrassaan upea. Jään odottamaan kiinnostuksella jatkoa, ja toivon kyllä, että tällaisia käännöskulttuuritekoja nähdään jatkossakin.

* Hyvä on, kaikki King ei ole täysin pannassa.

Pitkä matka kotiin

Lasketaanko sarjakuvat kirjoiksi? En ole siitä vieläkään ihan varma, vaikka historiani sarjakuvien lukijana on pitkä ja monivaiheinen. Nykyään meillä sarjakuvapuolesta vastaa tosin lähinnä herra Sivukirjasto, joka tuntuu olevan sitä mieltä, etten kuitenkaan ikinä saa Fables-sarjaa luettua vaikka mitä nyt väittäisin. (Väärässä on.) Oma-aloitteinen sarjakuvien lukemiseni hiipui joskus vuosituhannen alkupuolella, kun jätin taakseni lupaavasti alkaneen urani kirjastontätinä ja keskityin työ- ja opiskelurintamalla insinööreilyyn. (Tämä saattoi olla virhe.)

Nyt kuitenkin törmäsin Elokuvablogissa Buffy the Vampire Slayer -sarjiksiin, joista olin jotenkin etäisesti tietoinen aiemminkin, mutten ollut jaksanut tehdä asialle mitään. Buffy the Vampire Slayer on maailmanhistorian paras tv-sarja (fakta) joten Päivin suosituksesta päätin ryhdistäytyä ja tutustua Buffyn kahdeksanteen tuotantokauteen paperilla.

Tykkäsinkö? No en ihan silmittömästi. Ensimmäinen osa, Pitkä matka kotiin, on siis suomennettu, enkä tiedä kävikö tässä nyt joku lost in translation -fiba, mutta dialogi oli hieman latteaa eikä juoni oikein jaksanut innostaa. Juonen lähtökohta tuntui sinänsä ihan hyvältä; vampyyrintappajatyttöset ovat muuttaneet linnaan Skotlannissa, ja sitten tietenkin kimppuun iskee äkkiarvaamatta vihulainen tai pari. Koko kahdeksas kausi olisi varmaan pitänyt lukea putkeen, koska päällimmäinen fiilis tämän ekan osan jälkeen oli keskeneräisyys.

Silti. Onhan tämä kuitenkin sarjakuva Buffysta. Ihan kauhean pieleen ei VOI mennä.