At Knit's End

Viime postauksen jälkeen kommenttilaatikossa pohdiskeltiin, mikä kirja voisi sopia vauvasumuun. Joko vauvasumu oli kohdallani hieman hellittänyt tai Stephanie Pearl-McPheen At Knit's End on se kirja.

At Knit's End on kirja, joka on joko äärimmäisen sopivaa tai äärimmäisen kiduttavaa luettavaa (tai minun tapauksessani, kuunneltavaa) tilanteessa, jossa ei pääse neulomaan. Se on neuleaddiktin kirja muille neulojille - alaotsake kirjalle onkin "Meditations for women who knit too much". Kirjoittaja suhtautuu neulomiseen samoin kuin minä kirjoihin, ja vaikka olenkin taipuvainen pitämään tätä pienenä perversiona - vain kirjoihin tulisi kenenkään suhtautua tuolla intohimolla - ymmärrän kyllä. Pankissa jonottaminen on tylsää, samoin metrossa istuminen ja pahimmassa tapauksessa jopa kävely. On romahduttava kokemus jos tällaisia hetkiä joutuu viettämään ilman tekemistä, ja neule on lähes yhtä hyvä apu tässä kuin kirja.

At Knit's End on myös aika hauska - jos näitte itäisessä Helsingissä elokuun loppupuolella lastenvaunuja työntävän ja kettuterrieriä perässään kiskovan naisen joka nauroi itsekseen, se olin minä.

Mohairista kirjassa sanotaan seuraavaa:

"Mohair is unique among fibres in that it possesses a beautiful halo of fuzziness that effectively welds the knitting together. Few and far between are the knitters who can pull back knitting mistakes in mohair with their sanity and sobriety intact."

Tämä oli lohdullista luettavaa naiselle, joka harvoina, kädet vapaana vietettyinä hetkinään oli päättänyt taistella mohairvillapaidan kanssa. Stephanie Pearl-McPhee selvästi tietää, mistä puhuu.

Suosittelen: neulefanaatikoille. Lankahamstereille. Mahdollisesti ihmisille, jotka elävät neulefanaatikon tai lankahamsterin kanssa.

Our Tragic Universe

Scarlett Thomasin Our Tragic Universe käsittelee (muun muassa) tarinatonta tarinaa, ja ehkä yrittää ollakin sellainen. Tämän siitä saa kun ei opiskellutkaan kirjallisuutta yliopistossa; en tajua eri narratiiveista mitään. Sen tiedän, että pidin OTU:sta ihan hirveästi.

Kirjan päähenkilö Meg elää karmeassa parisuhteessa ja yrittää kirjoittaa suurta romaaniaan; henkensä pitimiksi Meg joutuu kuitenkin suoltamaan genrefiktiota (toden totta, huudahtaa genrelukija. Mikä kaamea kohtalo!) ja kirjoittamaan arvioita lehtiin. Erilaisten sattumien kautta Meg päätyy arvioimaan kirjan, jonka kirjoittajan mielestä olemme kaikki jo kuolleet ja nyt meillä on mahdollisuus, omaa sankaritarinaamme elämällä, pyristellä kohti ikuista elämää. Mutta Meg ei halua elää ikuisesti - ja kukapa nyt oikeasti haluaisi?

Kaikista tavoistani poiketen kirjoitin muistiin kirjasta pätkän, joka nähdäkseni aukottomasti todistaa Megin parisuhteen olevan vähintäänkin tasoa "julma ja epätavallinen rangaistus". Kas näin:

"Almost a week later, on New Year's Day, I'd woken up in the house in Dartmouth, pressed my leg against Christopher's and then watched as he got up without looking at me and left the room. He'd clearly been unsettled by Christmas too, although he hadn't yet said why. The day ahead was gaping like a black hole. I couldn't go to the library, because it wasn't open. I couldn't read a book, because Christopher thought you should spend a day reading a book only if you were ill, or if someone was paying you to do it."

- Scarlett Thomas, Our Tragic Universe, sivu jotain 

Se, että pidin OTU:sta paljastaa varmaan täydelliseksi valheeksi usein huutelemani väitteeni siitä, että vihaan metafysiikkaa. (Siis sikäli tietenkin, että yhtään ymmärrän, mistä metafysiikassa on kyse.) OTU on mahtava kirja elämästä, kuolemasta, tarinoista, kirjoittamisesta, koirista ja neulomisesta. Se huomauttaa, vallan osuvasti, ettei kaikkien tässä elämässä ole suinkaan pakko olla sankareita - toisten on pakko olla hirviöitä tai muita arkkityyppejä. Siinä neulotaan sukkaa (sivumennen sanoen, halusin aika usein hypätä kirjaan Megin seuraksi, jos ei muutoin niin kertoakseni, että sukan neulominen on helppoa kuin heinänteko.) Siinä kasvetaan, muttei mihinkään erityiseen suuntaan, vaan pikemminkin kohti vapautta. Ja mikä parasta, OTU:n sivuille oli ihana uppoutua.

Luen nykyään harvoin kirjoja uudestaan, mutta OTU on varmaan pakko hankkia omaankin kirjahyllyyn, jotta voin sukeltaa sen maailmaan vähintään kerran vuodessa. Nythän lukukokemuksen tarjosi - tietenkin - kirjasto.

PS. Our Tragic Universen voi varmaan huoletta lukea, vaikka vihaisikin genrefiktiota. Kirjan fantastiset elementit olivat niin vähäiset, että vastaavaa voi löytää mistä tahansa mainstreamiksi luettavasta.