Oikean ruoan puolesta

Hop. Seuraa pikapostaus, koska muistoni eivät ole enää tarpeeksi tarkalla tasolla, jotta voisin sanoa mitään kovin kummoista.

Michael Pollanin Oikean ruoan puolesta on ehdottomasti lukemisen arvoinen manifesti siitä, miten syömme. Se on erityisen virkistävä, koska ei sen kummemmin pyöri minkään yksittäisen hirveyden ympärillä (natriumglutamaatti, muistaako kukaan?) vaan käsittelee aihetta laajemmin, ja saa kyllä varmaankin aikaan muutoksen itse kunkin toimintatavoissa.

Mainittakoon muuten vielä, että kirjan nimi jotenkin vesittyy suomennoksessa. Alkuperäinen, In Defense of Food, välittää viestin siitä, että suurin osa marketeissa tarjolla olevista tuotteista ei oikeastaan ole ruokaa kuin hyvin laajan määritelmän mukaisesti. Onneksi sieltä saa vielä verigreippejä.

The Windup Girl

Hyvää uutta vuotta kaikille Sivukirjaston lukijoille! Toivottavasti vuosi vaihtui mukavissa merkeissä. Sivukirjasto toivoo vuodelta 2011 enemmän aikaa lukea ja hieman rauhallisempaa meininkiä. Vuonna 2010 tapahtui ihan kauheasti hyvää ja huonoa ja aikaavievää; fakta, jota itsepintaisesti käytän tekosyynä sille, että Parhaat 2010 -listaukseni ilmestynee maaliskuussa, kun olen saanut sanailtua jotakin kaikista viime vuoden aikana lukemistani kirjoista (niitä odottaa jonossa ennätysmäärä, 17.)

Mutta te haluatte varmaankin tietää vieteritytöstä: Paolo Bacigalupin The Windup Girlia on kiitelty visionääriseksi scifiksi, ja sitä se olikin.

TWG tapahtuu Bangkokissa. Maailma lähitulevaisuudessa on kovin erinäköinen, ja vaikka isoja muutoksia on tapahtunut esimerkiksi energianlähteissä tai merenpinnan tasossa, suurin muutos on tapahtunut ruoassa. Ruoantuotantoa hallitsevat yritysjättiläiset, jotka luovat itselleen markkinat ja tuotteensa uudelleen ja uudelleen geenimanipulaatiota hyväksikäyttäen. Geenihakkerit yrittävät puolestaan luoda uudelleen makuja.

Kirjassa on melko liuta päähenkilöitä; Lake Anderson on länsimaisen ruokajätin agentti, mutta näennäisesti pyörittää tehdasta hikisessä Bangkokissa. Hän kiinnostuu Japanista tuodusta, nykyisin prostituoituna elantonsa ansaitsevasta Emikosta, joka on otsikon Windup Girl, geenejä manipuloimalla tuotettu ihminen, kaunis mutta liikkeidensä puolesta muista erottuva. Emiko saa enimmäkseen osakseen silkkaa syrjintää, sillä siinä missä japanilaiset rakastavat luomuksiaan, thaimaalaiset pelkäävät heitä. Henkilökaartin muista hahmoista voitte lukea itse; sanottakoon nyt kuitenkin, että juonittelun kiihtyessä omia etujaan ajavat henkilöt suistavat maan melkoiseen kaaokseen.

TWG oli tosiaan (Apua! Kustannustoimittajaa ja adjektiiviapulaista kaivataan!) visionäärinen ja monella tapaa erinomainen, mutta ... kuten visionääristä scifiä usein (vai kuvittelenko vain?), TWG:iakin vaivasi tietty etäisyys. Ainakaan minä en juuri kiintynyt kirjan hahmoihin. Ehkä se ei ole olennaistakaan, ja toiveeni tulla kosketetuksi kirjan toimesta on vain omaa höperehtimistäni, mutta luulen visioidenkin vaikuttavan syvemmin, jos kosketuspintaa on hieman enemmän.

Okei, TWG on voittanut sekä Hugo- että Nebulapalkinnon, joten unohtakaa höperehtimiseni ja lukekaa se. On nimittäin aina kylmäävää muistaa, etteivät esimerkiksi geenimanipulaation suurimmat ongelmat välttämättä ole biologisia vaan yhteiskunnallisia.

Olen hidasta sorttia

Luin vasta nyt kesällä kirjahyllyssä useita vuosia odotelleen Eric Schlosserin Fast Food Nationin. (On vähän siinä ja siinä, kuuluisiko tämä postaus Korianterin puolelle vai tänne, mutta tänne se nyt kuitenkin päätyi.)

Ei suositella herkimmille - minä en ole herkimpiä, ja silti kuvotus valtasi vatsan ja yritti ryömiä kurkusta ylös kuin luin Yhdysvaltain lihatuotannosta. Kirjassa myös kerrotaan enemmän E. coli -bakteerista kuin kukaan oikeastaan voi haluta tietää.

Kirja on hyvä. Tosin ehkä paikoin hieman puiseva, ja siinä paikoin esitellyt surulliset ihmiskohtalot masentavat - mutta eivät nekään ihan niin paljoa kuin kirjan läpi esitelty surullinen maapallonkohtalo. Tai ihmiskunnan kohtalo, sillä jos jotain kirjaa lukiessa tulee selväksi niin se, miten monitahoinen ja laaja-alainen ongelma pikaruokateollisuus oikein onkaan - ja miten paljoon se on lähes suoraan syypää.

Rakkaat lukijat, minä en Mäkkärin oven saranoita juuri muutenkaan kuluta, mutta nyt en enää sitäkään vähää. Vaikka haluaisin uskoa, että Suomessa pikaruokateollisuus on paremmissa kantimissa kuin se vielä 2000-luvun alussa oli Yhdysvalloissa, suhtaudun maailmaan liian kyynisesti kyetäkseni tällaiseen uskonponnistukseen. En myöskään halua sentilläkään tukea mokomaa kuvottavaa yhtiötä tai sen kilpakumppaneita.

Sitäpaitsi itse tehty ruoka on pop - kannattaa vaikka joskus kokeilla tehdä itse ranskiksia. Tuskin on mitään parempaa.

Hidastunut lukutahti

Ehdin nykyään lukea vähemmän ja blogata vielä vähemmän. Syy on tässä:

Syyllinen on kuvassa juuri löytänyt luonteelleen sopivan, tarpeeksi ison kävyn. Loki a.k.a. Kapteeni Salama muutti meille kesäkuussa ja vaatii paljon huomiota ... jota sille toki mielellään suo. (Loki muuten ymmärtää kirjallisuuden päälle: se kömpi vielä vähän pienempänä mielellään kirjahyllyyn, ja muutenkin prosessoisi paperia aina kun voisi...)

Viimeksi bloggaamatta jäi Bulbul Sharman Munakoisojen kiukku. Sitä muuten luettiin Jamsin ylläpitämissä Ruokaisissa romaaneissa hiljattain. Itse en yleensä taivu mihinkään lukupiireihin - kunnianhimoinen yritys lukea Joycen Odysseus eräässä lukupiirissä masentaa vieläkin, vaikka Odysseushan onkin vain kesken eikä suinkaan lopullisesti sivussa. Mutta kannattaa ilman muuta liittyä rinkiin, jos kirjallisuus ja ruoka ovat sydäntä lähellä!

No mutta joka tapauksessa. Munakoisojen kiukku sisälsi tarinoita Intiasta, ja kaikkiin tarinoihin liittyi ruoka ... hurmaava ruoka, intialaisten ravintoloiden kanta-asiakkuuksiin yllyttävä ruoka. Tarinat olivat sympaattisia ja kulttuuri tuli niistä ihanasti esiin. Suosittelen lämmöllä.

Dzur

Pidin Vlad Taltos -kirjoista kuin hullu puurosta ja sitten näin kirjailijan valokuvan. Kuvassa kirjailijalla (Steven Brust) on pitkä tukka, lerppuvat viikset, viitta ja lierihattu ja samettipaita. JA papukaija kädessä.
Tämä kaikki oli vähän liikaa, ja aika pitkään jouduin ponnistelemaan unohtaakseni viikset kun luin Stephen-sedän kirjoja.

Nyt googletin lisää löytääkseni kuvan, ja totesin, että useimmissa kuvissa kirjailija näyttää sentään enemmän keski-ikäistyvältä rokkijätkältä (vakiovarusteista eli viiksistä ja lierihatusta huolimatta). Tämä on anteeksiannettavissa ja voin hyvillä mielin lukea lisää Brustin kirjoja.

Dzur on uusin kirja Vlad Taltos -sarjassa, ja sen lukemista viikset ja papukaija vähän häiritsivät vielä. Toisaalta kirjan jokainen luku alkaa ruokakuvauksella. Se on kaunista, vaikka haittapuolena on toki se, että sitä saattaa tulla helposti nälkäiseksi ruokakuvauksista.

Vlad Taltos on salamurhaaja maassa, jossa ihmiset ovat vähemmistönä eivätkä maahanmuuttajina välttämättä nauti suurta suosiota paikallisväestön keskuudessa. Tästä huolimatta Vlad - joka siis on ihminen - on onnistunut hankkimaan itselleen kohtuullisen aseman rikollisjärjestössä ja vaikutusvaltaisia ystäviä alkuperäiskansasta, Dragaeran (jotka ovat pitkäikäisiä ja joiden toiveikkaasti ajattelin näyttävän vähän liskoilta mutta jotka ehkä ovatkin enemmän jotain haltiasorttia pyh.)

Dzurissa Vlad joutuu palaamaan rikollisjärjestöönsä selvittämään vähän asioita ja erinomaiselle illalliselle.

Jos ei ole lukenut Vladista aiemmin, ei kannata välttämättä aloittaa Dzurista vaan jostain aiempaa. Mutta kannattaa aloittaa.