The Burning Sky

Sherry Thomasin The Burning Sky oli sillä tavalla hauska perusfantasia, että sen päähenkilöt olivat himpun verran epäpuupäisempiä kuin noin tavallisesti.

Sillä tavalla kirja oli epähauska, että siinä oli tyttö-pukeutuu-pojaksi -juonikuvio, joka yleensä minusta haisee, mutta Thomas selviytyy tästäkin ihan tyylillä.

Ai juoni? No on maaginen valtakunta, jonka on ikävä naapurimaa vallannut. Sitten otetaan tyttö(-joka-on-pukeutuva-pojaksi), joka on keskinkertainen velho, ja prinssi, joka yrittää käärmeillä valtionsa itsenäiseksi jälleen, ja sekoitetaan. Helppoa ei ole, ja yhtäkkiä ikävä valloittaja on keskinkertaisen velhotytön kintereillä, ja tässä vaiheessa ehkä arvaattekin, ettei hän ole aivan niin keskinkertainen, ja sitten matkustetaan meidän Maahamme Etoniin ja sen sellaista.

Mutta kuten sanoin, kaiken hassuttelupuolen korvaa se, että päähenkilöt eivät raivostuta. Saatanpa lukea jatko-osankin!

Lips Touch

Laini Taylorin Lips Touch: Three Times sisältää kolme maagista tarinaa - no, kaksi pitkähköä novellia ja yhden pienoisromaanin - jotka on osaksi kuvittanut Jim Di Bartolo.

Kaksi ensimmäistä tarinaa, Goblin Fruit ja Spicy Little Curses jäävät minusta vähän sellaiselle pätevälle tasolle: jotenkin omituisesti mekaanisesti ihan toimivia mutta kuitenkin hieman sieluttomia.

Pienoisromaanin mittaan kasvava Hatchling sen sijaan on kiinnostava. Siinä ei Taylor nojaa olemassaolevaan mytologiaan (tai Christina Rossettin runouteen) vaan pyrkii luomaan jotain ihan uutta ja omaa - ja onnistuukin siinä. Vaikka tätäkin tarinaa vaivaa hieman se sama etäisyys, joka pitää kirjan käsivarren mitan päässä, onnistuu Taylor kuitenkin kerrassaan mainiosti luomaan jotain, joka tuntuu uudelta. Sielunsa hukanneet drujt eivät varsinaisesti tunne minkään olevan pielessä ... elleivät sitten sen, ettei kukaan oikein muista, mistä he ovat tulleet.

Jim Di Bartolon kuvitus toimii kirjassa hienosti - mustavalkokuvat liittyvät jokaisen tarinan kohdalla pikemminkin taustatarinaan. Kuvat tarjoillaan ennen jokaista tarinaa, mutta niiden täysi merkitys selviää usein vasta myöhemmin tarinan kuluessa. Ilmaisuvoimaista settiä, kuitenkin.

Passelia fantasiaa kaikkinensa.

Doll Bones

Holly Blackin Doll Bonesia kuunnellessani tulin ajatelleeksi, että näköjään sitä voi kuitenkin olla vähän liian vanha.

Locus markkinoi tämän minulle nuortenkirjana, mutta kyllä kyseessä taitaa olla lasten kirja - ja vaikka yleensä luen lasten kirjoja ongelmitta, tällä kertaa ei aivan osunut. Esiteinien kasvukipujen ja pienimuotoisen seikkailun seuraaminen ei jaksanut tempaista mukaansa, eikä tilannetta parantanut se, että Overdriven media-applikaatiolla äänikirjaa ei voi nopeuttaa.

Juoni menee suunnilleen niin, että kolme teini-iän kynnyksellä horjuvaa tenavaa pohtii, kuinka kauan on vielä ok jatkaa monimutkaista, pitkää leikkiä (jonka kuvaukset kyllä muuten olivat mahtavia), kun kaveruksista yksi keksii seikkailun, jolle kaikkien olisi lähdettävä.

Hommassa on myös kummitusjuttu, jota en paljasta. Se oli lievästi kaamea, mutta mikäli mitään omasta lapsuudestani muistan, todelliseen vaikuttavuuteen päästäkseen kaameuden olisi pitänyt vaihtaa isommalle vaihteelle.

Pääpaino kirjassa on seikkailun sijasta kasvussa, muutoksessa ja kaverusten välisissä suhteissa - kaikki asioita, joita Black tuntuu ymmärtävän. Seikkailu sen sijaan on masentavankin realistinen.

Parasite

Tein sellaisen virheen, että menin olettamaan Mira Grantin Parasite-kirjaa yksittäiskappaleeksi. Ajattelin, ettei loismadoista kertovasta kauhuhkosta tarinasta mitenkään riittäisi sarjaksi.

Mutta Grant tekee Wowbaggerit* ja - sen ohella, että saa Parasitenkin kestämään viissataa sivua - toden totta aikoo ilmeisesti vääntää aiheesta trilogian.

Lukijahan siitä kärsii. Harvoin olen nääääääääin hidasta etenemistä kohdannut. Näääääääääääin typäreestä päähenkilöstä puhumattakaan.

En erityisemmin suosittele kellekään, paitsi heille, jotka tuntevat vetoa loismatoihin ja tyhjänpäiväisiin opuksiin.

* Douglas Adamsin ikiomassa trilogiassa fiittaa tyyppi nimeltä Wowbagger, "loputtomasti venytetty", joka usein tulee tällaisissa tilanteissa mieleen.

Suvi Kinos ja puuttuva rengas

Äh, tässä kävi nyt sillä tavalla, että Suvi Kinos ja puuttuva rengas oli muistaakseni kyllä oikein hauska, mutta muuta en siitä juuri muistakaan. Paitsi, että tässäkin on ruma kansi.

Joku näissä Jukka Parkkisen nuortenkirjoissa minua vähän vaivaa: huumorin tyyli on sellaista, että on tyhmiä ihmisiä ja sitten on fiksuja ihmisiä ja tyhmille ihmisille käy vähän kuin Kelju K. Kojootille ja sitten kaikilla oli niin hauskaa kun päälle naurettiin. Joissakin kohtauksissa moinen yksiuloitteisuus tuntuu tympeämmältä kuin toisissa, ja varmaan toisina aikoina tai toisina ikäkausina olisin repinyt asiasta enemmänkin riemua. Nyt se on vähän kiusallista.

Mutta parhaimmillaan Parkkisen huumori on oikeasti hauskaa - minä löydän sitä lempeämpää ja iloisempaa huumoria enemmän uudemmista Karhumäki-kirjoista.

The Brides of Rollrock Island

Margo Lanaganin The Brides of Rollrock Island on selkie-tarina, ja ihan taattua Lanagania.

Selkiethän ovat hylkeistä naisiksi (tai miksei miehiksi) muuttuvat olennot, jotka ensi tilassa haluavat juosta takaisin mereen. Ja sellaisia on Rollrockin saarella koko liuta.

Koska kirja on ihan taattua Lanagania, se on sekä kaunis että julma. Kiehtovat ja vangitsevat hyljevaimot, miehensä vihaisina ja mustasukkaisina hylkäävät ihmisvaimot ja lapset, jotka eivät ymmärrä, miksi heidän äitinsä ovat niin kovin onnettomia - kaikkia kävi sääliksi. Lumoutuneita miehiä ehkä vähiten, vaikkeivät hekään mitään millekään tuntuneet voivan: he näkevät vaimojensa tuskan, mutteivät itsekkyydessään kuitenkaan sille mitään voi tai edes yritä tehdä.

Lanagan onnistuu kertomaan niin paljon ihmisyydestä, sen kauniimmista ja rumemmista puolista tarinansa sivussa, ollenkaan osoittelematta.

Hieno kirja.

Madness of Flowers

En tiedä, ansaitseeko mikään kirja tai kukaan lukija sitä, miten laukkasin Jay Laken Madness of Flowersin läpi: toivoen, että se jo pian, pian loppuisi.

Kyllä, olen kykenemätön jättämään kirjoja kesken. Ei, en aio tehdä asialle mitään. Kyllä, tiedän, että voisin tehdä elämästäni helpompaa.

En valitettavasti voi edes sanoa, oliko Madness of Flowersissa jotain vikaa. Ehkä ei. En vain saanut siitä minkäänlaista otetta. Kuuntelin kirjan, ja lukija oli ihan ok. En vain kyennyt keskittymään. Parhaat kuunteluhetket sain siivotessa, jolloin olin ilmeisesti tarpeeksi epätoivoinen kuuntelemaan jopa tätä. Kävelylenkillä kuunnellessa kirja tuntui vähän samalta kuin koiran peseminen: yrität napata kiinni jostain helvetin liukkaasta joka tappelee vastaan.

Silloin, kun jotain kuulin, tulin päätelleeksi, että tässä on kaupunki sisäisen konfliktin äärellä ja joku houkkien retkikunta matkalla pohjoiseen. No, sen voi lukea myös kuvaustekstistä.

Silloin, kun jotain kuulin, muistin myös aiemmat lukemani Laket ja sen, mikä minua on hänen kirjoissaan aina hieman vaivannut. Väkivallan ja seksin kuvaus vaikuttaa nimittäin Lakella aina ... tirkistelevältä. Siltä, että se on kirjoitettu kirjaan, koska kirjailija jotenkin diggaa sellaisten asioiden kirjoittamisesta. Siitä tulee vähän likainen olo. En aivan tiedä, miksi näin on, sillä kaikkien kirjailijoiden kohdalla moista ilmiötä ei suinkaan esiinny, vaikka väkivallassa ja seksissä löytyisikin.

Kirjan kaunein lause oli joka tapauksessa kahden viimeisen sekunnin aikana kuultu "Audible hopes you've enjoyed this program."

Teemestarin kirja

Emmi Itärannan Teemestarin kirja oli mahtava. Ja myös lukupiirimme toinen luettava - KIITOS lukupiiri, tiedä, kuinka kauan olisin tätäkin hyllyssäni lukematta jemmannut.

Minun on nyt vaikea päästä yli Kirjasfäärin Taikan sanoista: kun hän käyttää sanaa kokonaistaideteos, se jää päähän. Ja juuri sellaisesta tosiaan on kyse, sillä Itärannan teksti soljuu kuin vesi, josta hänen kuvaamassaan maailmassa on huutava pula.

Pidin tästä ihan todella. Verrattuna moniin lukemiini dystopioihin kirja ei sorru väsyneisiin typeryyksiin. Itäranta liikkuu ihmisen tasolla ja kuvaa uskottavan yhteisönkin - kovaa on, mutta ei pelkästään kovaa. Juhliakin voidaan. Ja Itärannan maailma on pelottavuutensa ohella myös huikea.

Tekstikin on hienoa, jotenkin pakotonta. Sitä voisi ajatella, että kun äidinkielellään kirjoittaa, tulos olisi aina noin elegantti, mutta silloin olisi väärässä. Lukeminen oli harvinainen nautinto ihan tekstin tasolla. Toivottavasti tuleva käännös englanniksi on yhtä sulava.

Oustaan tässä saman tien Taikan ohella muitakin lukupiirin jäseniä kirjakaapista: Teemestarista ovat kirjoittaneet myös Linnea, Siina ja Norkku. Hyvässä seurassa olen, huomaatteko?

Hawksmoor

Lainasin Peter Ackroydin Hawksmoorin kun tovin leikittelin ajatuksella lukea kaikki ne 1001 kirjaa, jotka pitäisi lukea ennen kuin potkaisee tyhjää.

Kirjan synopsis [murhia, kahden aikakauden yhdistelyä (ei siis aikamatkailua, toim. huom.), kauheita salaisia palvontamenoja] kuulosti just omalta, eikä tuntunut yhtään tyhmältä ajatukselta aloittaa listan kampitusta omemmasta päästä.

Luin tämän talvella. Nyttemmin olen aika onnellisesti unohtanut, miksen kirjasta pitänyt, mutta päätin kuitenkin unohtaa älyttömät suunnitelmani lukea 1001 kirjaa, jotka jonkun toisen mielestä minun pitäisi lukea.

Fraktaaliruhtinas

Hannu Rajaniemen Fraktaaliruhtinas oli lukupiirimme ensimmäiseksi kirjaksi valittu opus.

Seuraavaksi fiiliksiä ennen lukupiirin kokoontumista:

Yleistasolla kirjasta jäi hyvä mieli, mutta. Mutta välillä tuli sellainen olo, etten ole ihan fiksu.

Kirjasta kolmasosan luettuani päädyin siihen, että elämä on helpompaa, jos suhtaudun kirjaan surrealismina ja ymmärtämisen sijaan pyrin hyväksymään. Taktiikka toimi lähes loppuun asti, jolloin kyllä välillä tuntui, että jossain välissä saatoin tipahtaa kärryiltä ja raahautua loppumatkan kärryjen perälaudassa roikkuen.

Se, että päätin hyväksyä tapahtumat, toimi, koska päätin luottaa kirjailijaan - ja kun luotin, moni asia sai kuin saikin selityksensä. Pettikö hän minut siis siinä viime metreillä, vai herpaantuiko oma keskittymiseni? En ole aivan varma, mutta epäilen, että olisin riemastunut juonenkäänteistä enemmän, jos olisin ollut niissä paremmin sisällä.

Ja siitäpä päästään isoimpaan ongelmaani: juoni oli himpun verran mutkikas, ja kun aikajanatkin ristesivät kuin langat kirjoneuletyössä, huomasin olevani päästäni melko pyörällä.

Isoin ilahduksenaihekin löytyi: Rajaniemi käyttää mahtavalla tavalla tuhannen ja yhden yön satuja kirjassaan hyväkseen! Miten riemastuttavaa! Epäilen, että olemme olleet saman satukirjahyllyn äärellä skideinä.

Lukupiirin jälkeen huomasin, että uskalsin suhtautua opukseen himpun verran kriittisemmin. Aluksi kävi ehkä niin, että kun en aivan pysynyt kärryillä, ajattelin, että vika on minun, ei kirjan. Keskustelun jälkeen olo oli rohkeampi. Ehkä vika ei kuitenkaan ollut yksin minun.

The Year of the Ladybird

Haen kai Graham Joycelta koko ajan uutta How to Make Friends with Demonsia, mutta turhaan. The Year of the Ladybirdkään ei sellaista tarjoa.

On tämä leppäkertun vuosi kuitenkin hieno. Nuori jolppi matkustaa lomakylään kesätöihin, sattumalta samoille seuduille, joissa hänen isänsä aikanaan katosi. Kesä on kuuma ja leppäkerttuja joka paikassa; Brittein saarilla kuohuu. Ja päähenkilöjolppimme näkee hahmoja, jotka voisivat olla vaikka aaveita.

Vaikken päässyt samanlaiseen äkkirakastumisen tilaan kuin lemppari-Joyceni kanssa, oli The Year of the Ladybird kuitenkin mainio, aavemainen ja toiveikaskin kirja. Joycen kanssa kandee käyttää aikaa, keskimäärin se palkitsee aina.

Säkenöivät tytöt

Olen vahvasti sitä mieltä, että jos on lukenut yhden sarjamurhaajakirjan, on lukenut ne kaikki. (Ja minä olen lukenut sen yhden.)

Olen myös sitä mieltä, että aikamatkustus, pffft.

Silti, SILTI, luin Lauren Beukesilta suomennetun Säkenöivät tytöt, jossa oli aikamatkustava sarjamurhaaja.

Pffft.

Päällimmäiseksi jäi kaksi tunnetta: vitutus siitä, että Beukesilta on suomennettu tämä keskinkertainen tekele, vaikka hän on kirjoittanut Zoo Cityn, ja ymmärrys siitä, että hän, joka suomensi kannen blurbit, ansaitsisi jälki-istuntoa käännettyään englannin sanan "novel" suoraan novelliksi.

Kootut selitykset (ja The Broken Lands)

Tämä kirjabloggaaminen tökkii juuri nyt. Se tökkii, koska luen liikaa, eikä minulla olisi millään aikaa ja energiaa kirjoittaa siitä kaikesta, mutta se, etten kirjoittaisi kaikesta, ei kuitenkaan ole mikään vaihtoehto, ja tässä sitä sitten ollaan.

Kävi siis niin, että vaihdoin duunia marraskuussa. Uuden työn pluspuolelle merkitsin, että ehdin lukea pidempään kulkuvälineessä aamuisin ja iltapäivisin. Ja kylläpä minä olenkin ehtinyt lukea - en osannut arvata, että ihan näin paljon. Vaan ihanaahan tämä on, en valita. Paitsi siitä valitan, että postaukset eivät kirjoita itse itseään.

Kate Milfordin The Broken Lands oli eräänlainen esiosa taannoin lukemalleni Boneshakerille. Se oli tosi hyvä! Uskokaa!

Kirja sijoittui New Yorkiin 1800-luvun loppupuolelle. Nuori korttihuijari törmää ikävään tyyppiin ja ilotulitteita valmistavaan nuoreen naiseen setineen. Näyttää siltä, että koko mesta on vähän vaarassa, ja kun sanon "mesta", tarkoitan sekä kaupunkia että maata.

Oikeasti, pidin kirjassa ihan kaikesta (paitsi illuusion rikkovista tietokonevitseistä). Kate Milford on mahtava kirjailija. Sivukirjasto suosittelee, vaikkei osaakaan mitään kovin koherenttia nyt sanoa.

The Giver -kvartetti

Seuraa pitkä ja ihastunut postaus.

Lois Lowryn The Giver aloitti sarjan ja särki sydämeni. Niin siinä kävi.

The Giver on dystopia ja fantasia, ja älyttömän hienosti kirjoitettu. En ymmärrä, miksei tätä ole suomennettu. En ymmärrä, miksen ole lukenut tätä aiemmin. En ymmärrä, miten kirjallisuus voi olla niin hienoa ja sydäntäsärkevää.

Jonas kasvaa yhteisössä, jossa on viety samanlaisuuden tavoittelu äärirajoille ja ehkä vähän ylikin. Ensin yhteisö vaikuttaa oikeastaan aika kauniilta. Niin, kyllä minä tiedän, että dystopian ja utopian sanotaan olevan saman kolikon kääntöpuolia, mutten ole ikinä nähnyt sitä kuten nyt näen, tässä Lowryn kirjassa. En ole ikinä ennen nähnyt dystopiaa joka yhdestä kulmasta tarkasteltuna oikeastikin on utopia.

Lukija kasvaa näkemään yhteisön nurjat puolet hiljalleen yhdessä päähenkilön kanssa. Vaikka osa kauheuksista on helppo arvata etukäteen, on silti vaikea valmistautua siihen, millaisen vaikutuksen ne tekevät.

Hurja kiitos Lopunajan lauseisiin, josta tähän inspiroiduin.

Luettuani The Giverin siirryin sujuvasti seuraaviin osiin.

Gathering Blue oli lähes yhtä sydäntäsärkevä, mutta eri tavalla. Kira kasvaa toisenlaisessa yhteisössä - alkukantaisemmassa, julmassa, heikkoutta vierastavassa. On siinä ja siinä, ettei Kiraa heitetä yhteisön ulkopuolelle selviämään omin voiminensa, sillä hänellä on kampurajalka. Hänellä on kuitenkin myös ihmeellinen taito käsitellä lankaa.

Gathering Blue liittyy The Giveriin, mutta se ei ole suora jatko-osa. Pikemminkin se on toinen kulma samaa tarinaa. Tämä jonkinlainen sivuttaisliike ja uuden näkökulman ottaminen onkin tyypillistä koko sarjalle, ja se toimii hienosti - lukija saa tietää, mitä rakkaiksi käyneille hahmoille tapahtuu, jos on kärsivällinen, mutta näihin henkilöihin ei suoraan enää palata. Jokainen oman tarinansa päähenkilö on toisen tarinassa sivuosassa, ja niin on hyvä.

Gathering Blue korostaa myös sarjan fantasialuonnetta. Ei pidä ymmärtää väärin, olihan se ensimmäinenkin osa fantasiaa, mutta silloin pohdin enemmän sitä, löytyykö sarjan ilmiöille joku (pseudo)tieteellinen selitys. Fantasia-aspekti on ehkä ainoa, josta en sarjan osalta ole aivan varma - olisin halunnut nähdä nämä hahmot pärjäämässä ihan vain ihmisinä. Mutta otan mitä saan, sillä sarja on hieno.

Messenger on sarjan kolmas osa; sekin kietoutuu edellisiin, mutta sekään ei aivan suoraan. Ollaan yhteisössä, joka on rakentunut yhteistyön ja solidaarisuuden varaan. Nuori Matty toimii viestinviejänä - mutta huomaa yhtäkkiä, että yhteisössä jokin on muuttunut. Ennen niin vastaanottavaiset kyläläiset haluavat nyt sulkea muut yhteisönsä ulkopuolelle.

Messengerissä oli jotain minusta niin kovin tätä aikaa, että sen lukeminen tuntui yllättävän vaikealta. Osittain siksi, että ulkopuolelle sulkemisen suunta pelottaa minua, osittain siksi, ettei meillä ole mitään niin yksinkertaisesti parantavaa kuin kirjassa. Vaikka eivät ratkaisut kirjassakaan helppoja ole. Kaikkea muuta. Taas piti niiskuttaa.

Neljäs osa, Son, päättää sarjan. Siinä palataan Jonaksen perheessä kasvaneeseen vauvaan ja tämän äitiin, nuorena lapsensa synnyttäneeseen Claireen, joka tekee mitä tahansa saadakseen vielä nähdä poikansa. Clairen matka kohti poikaansa on sekin omalla tavallaan voimakas ja sydämen särkevä - millaisia valintoja Clairen on tehtävä voidakseen vielä nähdä lapsensa. Ja miten avoimeksi ja toiveikkaaksi Lowry joiltakin osin lopun jättääkään.

Näin jälkikäteenkin olen aivan ällistynyt siitä, miten elegantin vähäeleisesti Lowry saa niin paljon sanottua. Miten lyhyitä ja näennäisesti helppolukuisia kirjat ovat, ja miten vaikuttavia ne tästä huolimatta ovat.

Nyt ollaan hirveän hienon kirjallisuuden äärellä. Lukekaa.

EDIT. Mutta älkää kommentoiko tähän postaukseen enää: kommenttitulvan vuoksi suljin postauksen kommentit. Muualle saa yhä jorista.

The Folding Knife

Minua jänskätti kamalasti tarttua K. J. Parkerin The Folding Knife -kirjaan, sillä keskimäärin olen pitänyt Parkerin kirjoista sitä enemmän, mitä myöhemmälle ne sijoittuvat hänen bibliografiassaan. The Folding Knife oli jossain hieman vaikean The Hammerin ja paljon palkitsevamman Sharpsin välissä.

No tämä The Folding Knife oli paljon kiinnostavampi kuin The Hammer, koska tässä ei kykitty jollain tukkijätkän unelma -tyyppisellä siirtokunta-ankeussaarella, vaan kaupungissa, ja seurattiin yhden tyypin matkaa valtakunnan vaikutusvaltaisimmaksi. Ja sieltä pois. Tämä ei spoilaa mitään, koska lankeemuksesta kerrotaan takakannessa, ja ensimmäisillä sivuilla, ja koska sen Kaamean Virheen odottaminen on puolet riemusta. Tai ehkä 60%.

Tämän luettuaan saattaa myös ymmärtää jotain pankkisektorista. Ainakin esimerkiksi sen, ettei halua koskea pankkisektoriin edes sillä viiden metrin seipäällä, jolla oman valtakuntamme ykkösmies ei aio koskea itsestään tehtyä dokumenttia.

Päätin juuri, että joskus, kun on aikaa, luen Parkerin varhaisemmankin tuotannon ihan rauhassa läpi. Epäilen, että se on minut palkitseva.

Joskus, kun on aikaa. Tirsk.

Sillä välin kaikki, jotka ovat päästäneet irti David Eddingsistä, voinevat myös tarttua Parkeriin. (Epäilen, että ensimmäisiä Parkereitani lukiessani en itse ollut vielä päästänyt irti David Eddingsistä.)

Abaddon's Gate

J. S. A. Coreyn lähiavaruusoopperan päätösosa oli ... lähiavaruusoopperaa, kuten ne aiemmatkin. Mutta sen lisäksi tarjolla oli myös huikea galaktinen visio, juuri sellainen, joka saa sukat pyörimään jaloissa.

En aio mennä juoneen sen kummemmin, sillä kyseessä on kuitenkin sarjan päätösosa, enkä oleta, että kovin moni muu on kaltaiseni sarjoja keskeltä aloitteleva urpo (mutta jos on, kyllä tähän messiin pääsee.)

Aion sen sijaan nurista hieman. Katsokaa, kävi niin, että jossain noin 70% kohdalla menin oooh ja aaah ja vähän ehkä iiiih ja ajattelin, että kyllä vain on ollut oikein ja hyvä, että tämän sarjan luin, ja onpa hienoa ja kiehtovaa ja galaktista ja mitä nyt vielä.

Sitten siirryttiin kirjan loppuratkaisuihin, jotka olivat taisteluja erinäisten typerien ihmisryhmien kesken. Siinä haukottelun lomassa ei voinut kuin toivoa, että posauttaisivat kaikki toisensa hengiltä pikimmiten niin, että minäkin pääsisin tuskastani.

KENEN mielestä voi olla hyvä idea sijoittaa tällaisen sarjan kruunuksi loputtomasti venytetty taistelukohtaus? KENEN? AAAARGH!

The Games

Ted Kosmatkan The Games on vähän kuin Alien mutta maan pinnalla (ja äänikirjana.)

Rumakansi-kisan satoa.

Olympialaisiin on lisätty murheilulaji, jossa geeniteknologian uljaimmat tuotteet, gladiaattorit, mättävät toisiaan turpaan, kunnes kuolema heidät erottaa. Voittaja saa mitalin ja pikaisen lopetuksen. Eräänä päivänä Jenkkien gladiaattoriverstaalla valjastetaan supertietokone tekemään uusi gladiaattori - mutta kun ohjeistusta ei anneta huolellisesti kuin demoneille ainakin, huonostihan siinä käy.

Sitten on tarjolla: hirviö (ei humanoidi), hirviö (humanoidi; ihminen; niljakas), sankari tai pari ja kuolevia sivullisia.

Siitäkin huolimatta, että useammin kuin kerran tuli fiilis, joka väitti tämän olevan jo vähän nähtyä, viihdyin - ja epäilen, että muutkin erityyppisten hirviöiden kohtaamisesta nauttivat viihtyisivät. En kyllä välttämättä voi sanoa, että tämän kirjan osalta olisin aina ollut ihmiskunnan puolesta ei-humanoidia vastaan, niin vastenmieliseltä tämä uusi ja onneksi fiktiivinen olympialaji vaikutti.

The High City

Cecelia Hollandin The High City oli sellainen kirja, että ensipuolen paukutin päätä seinään: miksi hyppäsin taas sarjaan kesken mukaan, miksi hyppäsin? Että taatusti en lue tätä sarjaa enää, en lue, en.

Sitten se muuttui sellaiseksi kirjaksi, että päätin sitten kuitenkin lukea sen seuraavankin osan.

Kirja kertoo Konstantinopoliksesta keisari Basil Kakkosen aikaan (pahoittelen, jos hänellä on joku käyvempikin suomennos) ja Raefista, joka sattuu törmäämään Basilin pohjoisesta kasattuun armeijaan. Hänellä on siellä tuttuja, joten tie rikkauksiin näyttää esteettömältä, mutta valitettavasti käy ilmi, että hänellä on myös itsepäinen luonne. Eikä silloin ole terveellistä tulla keisarin huomaamaksi.

Hollandin teos on lähinnä historiallinen romaani, vaikka siinä onkin tosi kevyt fantastinen elementti mukana. Yllättävän toimiva paketti, vaikkei historiallisia romskuja niin fanittaisikaan.

Shadow and Bone

Leigh Bardugon Shadow and Bone jäi aikanaan Scott Lynchin jalkoihin. Pahasti. Aloitin kirjan ennen joulua, lopetin sen vasta huomattavasti The Republic of Thievesin jälkeen.

Oikeasti hieman venäläismausteinen nuorten aikuisten fantasiateos oli monella tapaa ihan kiinnostava. Siinä päähenkilö, orpo Alina ei näytä juuri miltään eikä voi ollenkaan hyvin, mutta saattaakin olla se, joka pelastaa kansansa loputtoman tuntuiselta sodalta. Mutta mikään ei pelasta kirjaa olemasta suurinpiirtein yhtä harmaa ja mitäänsanomaton kuin kantensa uusimman Lynchin rinnalla.

Bardugo käsittelee - tai yrittää - ulkonäköasioita, mutten ole aivan varma, mihin päädytään. Onko ookoo käyttää taikuutta kaunistautumiseen? Onko ookoo, että romanttisia virityksiä alkaa tulla vasta, kun Alina löytää itsensä ja sisäisen hehkunsa?

Ihan suoralta kädeltä en olisi arvannut, että joku puuhaa tästä jo leffaa, mutta tarkemmin ajateltuna - juoni on aika lyhyt ja suoraviivainen. Miksipä siis ei.

Hide Me Among the Graves

Tim Powers, senkin hyypiö. Minä ajattelin, että sinä kirjoittaisit sellaisen kirjan, jollaisen minä halusin sinulta lukea. Ja sitten menitkin kirjoittamaan erilaisen kirjan. Vaikka kyllä olen yksipuolisesti sopinut, että ajattelet lähinnä minun herkkiä tunteitani kirjoittaessasi.

Suhteeni Powersin kirjoihin on ollut todella kaksijakoinen, mutta muistan pitäneeni viimeksi lukemastani ja muinaisesta Last Callista niin paljon, että rupesin heti faniksi. Ja sitten Powers kirjoittaa vampyyreista 1800-luvun Lontoossa, ja tavallaanhan siitä olisi pakko pitää.

Ja tavallaan kyllä pidinkin, mutta hommassa oli iso mutta. Tai kaksi.

Toinen iso mutta oli yleinen sekavuus. Maailman sisäinen logiikka ei minulle auennut.
Ensimmäinen iso mutta olivat vampyyrit, joiden toimintaperiaate ei minulle auennut.

(Ehkä voimme todeta, että ensimmäinen ja toinen iso mutta olivat tavallaan samaa muttaa.)

Kolmas mutta tulee tässä: mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Miljöö oli mainio ja kirja kyllä tempaisi mukaansa. Pidin myös melkoisesti siitä, että Powers oli valinnut yhdeksi päähenkilökseen Christina Rossettin, jos kohta paljon on vettä virrattava Thamesissa, ennen kuin voin lukea Rossettin runoja muistamatta Powersin vampyyreja.

(Paljon sitä onkin virtaava, tällä runonlukutahdillani.)

Isoin ongelma oli oikeasti varmaan siinä, että pienessä päässäni olin muodostanut laskutoimituksen, jonka mukaan Powers + 1800-luvun Lontoo + vampyyrit = yleistä mahtavuutta, mutta sitten kävikin ilmi, että olin tehnyt jonkin laskuvirheen. Tulos poikkesi merkittävästi odotuksista, enkä koko kirjan aikana päässyt varmuuteen siitä, onko se hyvä vai huono asia.

Seuraavaksi* luen esiosan. Ehkä se helpottaa.

* Siis seuraavaksi, kun Powersia luen.

Kenen kirjasuosituksia seuraan

Tein hiljattain periaatepäätöksen, joka ehkä jonkinasteisessa banaaliudessaan on kaikista sen verran vitsikäs, että ajattelin jakaa sen kanssanne. Päätin nimittäin, että jos en halua lukea jotain kirjaa, en lue sitä, vaikka Locus Magazine tai muu arvovaltainen lähde (lista tahi palkintoraati) miten suosittelisi.

Naurakaa te vain, mutta täten tässä blogissa sanotaan jäähyväiset mm. Greg Eganin ja Paul McAuleyn kirjoille, joista edelliset ovat oikein hyviä, mutta kauhean uuvuttavia, ja jälkimmäiset vain eivät minun kirjojani, vaikka miten muuta toivoisin.

Tämä ei varsinaisesti kuitenkaan selitä, miksi juuri äsken menin katsomaan, joko Locus Magazinen lista viime vuoden hyvistä kirjoista on julki, ja jos ei ole, miksikä ei ole, ja missäs helvetissä noiden toimitus sijaitsee ja eikö kello siellä vielä muka ole helmikuu. (Eihän se ole sitä tosin täälläkään, nyt kun tarkemmin ajattelen.)

-

Lähetyksessämme kerromme vielä, että olin tänään elämäni ensimmäistä kertaa lukupiirissä. Se oli hieno kokemus! Puhuin tosin taukoamatta, joten en voi olla aivan varma siitä, oliko kokemus kenestäkään muusta hieno. Toisaalta on ihanaa puhua kirjoista ihmisten kanssa, jotka vispaavat innoissaan käsiään saadakseen suunvuoron. Tai siis jotka eivät naura, kun minä vispaan.

Kyllä kirjallisuus vain on ihanaa!

Beauty

Lisää Sarah Pinborough:n synkeitä satuja: vuorossa on Beauty. No, vuorossa oli Beauty joskus kolmisen viikkoa sitten, eikä aika ole ollut muistikuvilleni aivan ystävällinen.

Beautyssa ruodittavaksi otetaan prinsessa Ruusunen ja kuutisensataa pari, kolme muutakin satua. Omalla tavallaan Beautykin on karmiva, mutta Poisoniin verrattuna kuitenkin vähän höppänä, sillä Poisonin karmivuus ei liity murhanhimoisiin henkilöhahmoihin.

Se, että tarinaan on punottu muitakin satuja (Punahilkka ja Tittelintuure muistini mukaan ainakin) ei oikeastaan palvele teosta. Käy nimittäin niin, että juoni tuntuu kovin täydeltä, jopa vähän tukkoiselta, ja pitkin matkaa huomaa miettivänsä, onko lisäsadut otettu mukaan vain, jotta kirjailija voi näyttää, kuinka nokkela hän on. (Se on tosin oikein ymmärrettävä tarve.)

Beauty on kuitenkin a) kohtuullisen viihdyttävä ja b) väljällä fontilla ja isolla kuvituksella siunattu teos, joten muuta tekemällä aikaansa voisi käyttää sekä huonommin että paljon enemmän.

(Jos ei vieläkään ole aivan varma, kannattaako Beauty lukea vai ei, voi myös tsekata, mitä Norkku asiasta on mieltä. Päätöksen joutuu silti tekemään itse.)

Kysymyksiä, vastauksia

Siina lähetti kysymyksiä ja minä vastaan! Sillä nämä ovat mahtavuuskysymyksiä!

1. Montako hyllymetriä kodissasi on kirjoja?

Odotas, onkohan tuo metrin tuo Lundia ... hetki, mittaan ... No niin, karkeasti arvioituna 31,25 m. Tosin saatoin unohtaa, että joissakin pokkarihyllyissä on kirjoja kahdessa rivissä ja täällä olohuoneessa on tuo yksi, jossa on noita sarjakuvia, ja sitten keittokirjat vielä.

Mutta sovitaan, että 31,25 m.

2. Mitkä ovat mielestäsi parhaita kirjannimiä, noin esimerkiksi?

Olemisen sietämätön keveys on minusta ollut aina aika viekoitteleva. En voi lukea sitä, ettei mene hyvä nimi vahingossakaan pilalle (enhän minä välttämättä pitäisi kirjasta). Joskus olen ostanut kirjoja, koska niiden nimi on minusta erityisen höperö. Tällaisia ovat esimerkiksi The Go-Go Girls of the Apocalypse (ei luettu) ja The Mall of Cthulhu (niin ikään ei luettu.)

3. Voiko kirjoja olla liikaa?

Ei. Ei meillä ainakaan. Teoriassa ehkä voisi, jos niitä olisi vaikka niin paljon, että niiden massan vuoksi syntyisi musta aukko. En tiedä, olisiko singulariteetissa kiva lukea. Tuskin.

4. Ovelliset kirjakaapit, uhka vai mahdollisuus?

Kallistun kyllä vähän uhkakuvan puolelle. Silloin ei toki ehkä tarvitsisi kirjoja tomuttaa, mutta toisaalta kirjojen taakse olisi vaikea kätkeä lankaa (oletan tässä, että ovien läsnäolo viittaa myös siihen, että kirjahyllyjen sivut ovat umpinaiset. Vaikka ei kai sekään mikään pakko ole. Tomutuksen välttämisen kannalta tosin vähän epäkäytännöllistä ehkä.)

5. Lempikirjasi ahmintaiässä?

Margaret Mahyn Noitavaellus voisi olla aika kovaa valuuttaa.

6. Mistä kirjasta olet nähnyt painajaisia?

Manaajasta. Tai oikeastaan kyse oli pikemminkin siitä, etten uskaltanut nukahtaa. Tuijotin vain kattoon ja takerruin peittooni.

7. Minkä kirjan lukemisesta olet ylpein ja miksi?

Odysseuksen! TIETTY! Voinhan painattaa teepparin, jossa lukee, että "Olen lukenut Joycen Odysseuksen". Eikä siinä kaikki, se oli myös tosi hyvä kirja.

8. Mitä sellaiset ihmiset tekevät, jotka eivät lue?

Minä olen usein pohtinut tätä. Toivon, että joku sellainen tulee joskus kertomaan minulle, mitä hän tekee, mutta olen yksityisissä pohdinnoissani päätynyt kolmeen otaksumaan. Joko he a) tuijottavat haaveillen kaukaisuuteen tai b) tekevät puutarhatöitä tai c) siivoavat. 

Minun korviini moinen kuulostaa erityiseltä helvetin muodolta, mutta ehkä heillä on muutakin puuhaa kuin kaukaisuuten tuijottelu, puutarhatyöt tai - brrrr - siivoaminen.

9. Mikä kirjaan perustuva elokuva kannattaisi katsoa?

Eeeh. Oletko ihan varma, että sellaisia on?

10. Jos olisit kirja, millainen kirja olisit?

Sellainen, joka jättää lukijansa huutamaan LISÄÄ! Tai siis sellainen haluaisin olla. Siitä, millainen oikeasti olisin, en tiedä mitään. Tuskin ainakaan Puutarhanhoidon opaskirja tai Tekniikkaharjoituksia maastohiihtäjälle. Saattaisin ehkä olla Viisastelijan käsikirja.

En kykene keksimään enää tätä parempia kysymyksiä, joten suosittelen kaikille tarttumista näihin Siinan esittämiin. Erityisesti haluaisin muutaman ei-kirjabloggaajan näkemyksen. (Tarkoitan tällä sinua, Täti-ihminen.)

The Rise of Ransom City

Höh. Luulin kirjoittaneeni tästä jo luonnoksen. En ollut.

Minä pidin tästä eräänlaisesta jatko-osasta The Half-Made Worldille koko lailla ykkösosaa enemmän. Felix Gilman on melko ässä kirjailija, ja vaikka tässä keksijä Harry Ransomin vaiheita seuraavassa tarinassa ei ollut aivan aloitusosan seikkailun tuntua ainakaan alkuun, se on lopulta vielä kutkuttavampi.

Olenko sekava? Niin minustakin. Siis: The Half-Made Worldin Liv ja John käyvät tässä jatko-osassa vähän fiittaamassa, mutta enimmäkseen seurataan sitä, mitä intomielinen keksijä Harry Ransom saa aikaan maassa, jossa Line ja Gun edelleen käyvät musertavaa sotaa. Ehkä hän saa aikaan paljonkin, kuten kirjan nimestä voidaan päätellä?

Alkuun, myönnän, pyörittelin hieman silmiäni ja ajattelin, etten ikinä kiinnostu tästä, mutta lopulta kiinnostus heräsi aika lyhyessäkin ajassa. Nyt Harryn ajatteleminen tuo edelleen hymyn huulille, sillä minäkertoja-Ransom on onnistunut hahmo. Hyvin inhimillinen.

En enää tiedä, mitä toivoa, jatkoa vaiko ei? Jatkoa, sillä haluaisin mielelläni vielä tietää, miten kaikki lopulta päättyi - ja ei jatkoa, sillä haluaisin jättää kaiken yhtä ihanasti avoimeksi kuin elämän ainakin.

The Rise of Ransom City oli siis kerrassaan riemastuttava ja jollakin tavalla hyvin ainutlaatuinen.

Wool Omnibus

No niin, nyt sitten tämä Hugh Howeyn-jolla-on-helposti-väärinkirjoitettava-sukunimi maailmanmenestysteos Wool. Eli Siilo, suomeksi.

Haluaisin sanoa, että rrrrakstin tätä kirjaa ihan kauheasti, koska jos aivan rehellinen olen, halusin rrrrakstaa sitä kauheasti. Mutta suuret odotukset, pienet fiilikset, niin on ollut ennenkin ja niin on nytkin.

Wool kertoo siilosta ja siellä asuvista ihmisistä. Tunnelma on klaustrofobinen, joskaan ei ehkä sitäkään aivan siinä määrin kuin aluksi odotin: siilo on kerta toisensa jälkeen isompi kuin kuvittelisi. Silti, ajatus siitä, ettei koskaan näkisi tähtiä, saa vähän tärisemään.

Oikeasti tässä kävi sillä lailla, että kirjan alku oli niin helkkarin hieno, että loppu ei voinut olla olematta vähän antikliimaksi, vaikkei sekään ollut huono. Ja oli siinä lopussakin hienoja hetkiä, sellaisia, joiden kohdalla tuli ahmimistarve. Mutta mikään ei aivan yltänyt sen alun tasolle.

Minä, kuten Booksykin, luen usein e-kirjoja puhelimesta aina ehtiessäni, mutta minä - toisin kuin Booksy - en tainnut löytää aikaa tai tarvetta tempaista kirjan loppua missään vaiheessa kerralla. Tällainen paloissa lueskelu toki vaikuttaa lukukokemukseen, mutta parhaat kirjat voittavat sellaisetkin esteet. Wool ei ihan siihen pystynyt.

Con rit

Ei mennyt puoltakaan vuotta siihen, että Finncon-bussista lainaamani teokset oli vihdoin luettu. Viimeisen kunnian sai Risto Isomäen Con rit, josta pidin jotenkin ihan kauheasti - yllättävän paljon, ottaen huomioon, että se on käytännössä seikkailukirja. Josta osa on jälkisanojen mukaan kirjoitettu Seura-lehteen jatkikseksi.

Of all things.

En ole ihan varma, mitä tapahtui, mutta Isomäen argumentaatio, jonka mukaan jättimäisiä merikäärmeitä, con ritejä, olisi voinut olla olemassa - tai ehkä niitä yhä on? - upposi minuun kuin kuuma veitsi voihin. Ja merikäärmeksen etsiskely tropiikissa on toki paljon kiehtovampaa kuin jonkin kulta-aarteen. Ja kaiken huipuksi se etsiskely seikkailuvaiheineen onnistui olemaan jotenkin kauhean jännittävää. Minä, joka yleensä dramaattisissa hengenvaarakohtauksissa puhisen ja pyörittelen silmiäni, raavin metron penkkejä lukiessani.

No, jotain huonoakin: romanssista en niin välittänyt. Mutta siinähän se meni sivussa.

Isomäki on minusta sikälikin jotenkin harvinainen kirjailija, että jotenkin hänen kirjoissaan on aina (tai siis niissä kaikissa kahdessa lukemassani) vähän toivoa - ympäristöteemat vaikuttavat ensivilkaisulta lähinnä epätoivoisilta, mutta sitten kirjan luettuaan on jotenkin täynnä uskoa siihen, että kyllä tämä tästä ja vielä voidaan jotain tehdä.

Toivottavasti se ei ole väärää uskoa.

Bullettime

Kaikki tässä maailmassa ovat pitäneet kovasti Nick Mamatasin kirjasta Bullettime.

Paitsi minä.

No, voi myös olla, että kirjasta ovat pitäneet vain he, jotka ovat sen lukeneet (pl. minä) ja se on ehkä suhteellisen pieni osa väestöstä, sillä me muut emme vain tajua.

Minä tulin kirjasta surulliseksi ja tylsistyneeksi vuoron perään. Selitän: on poika, jolla menee huonosti kotona ja koulussa. On kreikkalainen kaaoksen jumalatar, Eris, joka tulee pojan kouluun ja käyttäytyy kuin teinityttö. Mitä nyt sitten ojentaa pojalle pari pyssyä. Ja on monta aikajanaa, joista kaikilla pojan käy ihan helvetin huonosti ja joissakin käy huonosti myös sivullisille.

Tässä miettiessäni, mitä helvettiä voin sanoa kirjasta, josta tulin vain surulliseksi ja tylsistyneeksi (surullisuus on kai ilmeistä, kun kyse on kouluampumisista, mutta tylsistyminen?) tulin ajatelleeksi, että tuo Eris-juonikuvio, josta todellakaan en kummemmin välittänyt lukiessani kirjaa, oli ehkä sittenkin ihan paikallaan. Kai kreikkalainen kaaoksen jumalatar on yhtä huono syy kuin mikä tahansa muukin, kun päättää ruveta ampuskelemaan kanssaihmisiään. Ainakin se on jotenkin tosi inhimillistä, minusta, että mitään syytä ei ole. Ei ainakaan mitään hyvää, siistiä ja lööppeihin paketoitavaa syytä.

Että joo. Mamatas on varmasti oikein hyvä, mutta ei hän kyllä minun kirjailijani ole.

You're All Just Jealous of My Jetpack

Tom Gauldin You're All Just Jealous of My Jetpack on pullollaan oivaltavia, pieniä sarjakuvia.

Lainasin sen kun kert Maijakin, ja sitä paitsi olen pitänyt nimisarjakuvasta aina, sehän löytyy netistäkin. Ehkä nämä muutkin. Tai löytyvät, kyllä taitelijan töitä voi ihailla vaikka täällä: http://myjetpack.tumblr.com/.

Luin kirjan useammassa osassa, sillä suurin ongelma opuksessa on tämä: näistä oivaltavista pikku helmistä saa hyvin nopeasti ähkyn. Ovat itse asiassa vähän kuin sipsejä, vaikea jättää vain yhteen, mutta ensimmäinen oli kuitenkin paras.

Tulinkin siihen tulokseen, että optimaalisin tapa nauttia Gauldin sarjiksia olisi sellainen päivyri, josta joka päivä saisi uuden kuvan. Nyt sitten vain kustantaja hommiin.

Alice B. Toklasin omaelämäkerta

[Takaisin menneisyyteen.]

Alice B. Toklasin omaelämäkerta hyppäsi kirjahyllyyni mainiosta Eeva Luotosen kirjahistoria -radio-ohjelmasta. Tai siis kirjastokäynti oli välissä, valitettavasti Yleisradio ei tarjoa print-on-demand -palvelua. (Edelleen valitettavasti tekijänoikeussyistä näitä ohjelmiakaan ei saa aivan mielin määrin kuunnella. Se on sääli, sillä ovat kyllä parasta radiota ikinä, jos kohta saattavat aiheuttaa vakavaa klassikoidenlukukuumetta ja harhauttaa pois spefistä. Hmmm. Saisimmekohan Eeva Luotosen pitämään kirjavaihtoehtohistoriaohjelmaa radiossa?)

Niin tai näin, harkitsin oikeastaan palauttavani tämän Gertrude Steinin hieman ilkikurisen omaelämäkerran lukematta sitä, kun muutakin oli, mutta em. radio-ohjelmassa oli joitakin lukunäytteitä, jotka olivat muistaakseni hauskoja. Ja minä olen aina hauskan perään.

Lukiessani nautin kyllä melkoisesti Alice B.:n suuhun laitetuista jutuista, joiden aiheena on siis lähinnä Gertrude Stein, mutta välillä kyllä tulin miettineeksi, onko kirja kuitenkin vähän epäreilu Alicelle. Varmasti hänelläkin oli elämässään muutakin kuin Gertrude Stein ja hengailua nerojen vaimoväen kanssa.

Oli tai ei, vaikken yleensä nauti namedroppailusta, asia kummasti kääntyy kun on hengattu vaikkapa Pablo Picasson kanssa. Tunnelma oli niin erikoinen, kaiken kaikkiaan, että lopulta täytyy olla tosi tyytyväinen, että tuli luettua. Kirja taisi kaiken lisäksi olla oikeastikin ihan hauska. Ei ihan ääneennauratushauska kuitenkaan.

SITÄ PAITSI tämä laskettaisiin yhdeksi lukusuoritukseksi, jos haluaisi kahlata läpi 1001 books you must read before you die -listaa, mitä en aio. En missään nimessä. Enkä kerro, miksi tiedän, että laskettaisiin. Siksi en ainakaan tiedä, että olisin tarkistanut, montako olen lukenut ja entäs jos kahlaisinkin. En kahlaa. Menkääpäs siitä jo.

The Republic of Thieves

[Aikahyppy. Ollaan kerrankin ikään kuin ajoissa paikalla.]

Kun sain jouluaatona käsiini  Scott Lynchin uuden teoksen, The Republic of Thieves, kaikki muu tippui tassuista.
Kun sain tänään loppuun Scott Lynchin uuden teoksen, The Republic of Thieves, huusin lisää. (With a rebel yell, etc. etc.)

Listaan alkuun kolme asiaa, joista haluan natkuttaa.

1. Sana "stories" oli kautta kirjan väärinkirjoitettu muotoon "storeys". Hyvä, etten silmiä raapinut päästä.
2. Kirjassa on kaksi tarinaa, toisiinsa punoutuneena. Joka toinen luku liittyy toiseen tarinaan, joka ensimmäinen sitten siihen ensimmäiseen tarinaan. Molemmat tarinat olivat tosi vetäviä, ainakin ensimmäisten lukujen jälkeen, ja se on hyvä ja kaunis asia. Valitettavasti se tarkoitti myös, että petyin hieman aina, kun luku vaihtui.
3. Kirjan keskiosalla on juonenkäänteellinen homma, joka pamahtaa lukijan kasvoille tyylillä ja hienovaraisesti kuin porsliinkauppaan putoava meteoriitti. Toisaalta on sanottava, että jatkokäsittely hoidetaan oikein hienosti.

Sitten haluan sanoa, että Scott Lynch on loistava ja pidin tästä lopulta niin, että henki meinaa mennä, ettette jää väärään ymmärrykseen.

Sitä paitsi, kuten huomaatte, lukuunottamatta kohtaa #1 natkutuksenaiheeni sisältävät myös kehun. Ansaitun kehun. Kummatkin kirjan tarinoista toimivat hienosti, ja Locken päästessä vauhtiin lukija oli vähintään yhtä riemastunut. Etenkin loppupuoli imaisi ongelmitta mukaansa. Nauroin ääneen useita kertoja. Rakastuin uudestaan Locke Lamoraan ja Jean Tanneniin. Diggasin jopa kirjassa vihdoin entreen tekevästä Sabethasta, vaikka alkuun hän olikin minusta vähän rasittava ja lopussa taas vähän pelkuri.

Siitä vielä vähän, että Lynchin fantasiamaailma tuntuu upealta. Isolta ja arvoitukselliselta ja kiehtovalta - koin pitkästä aikaa sen fiiliksen, jonka vuoksi joskus aikoinaan fantasiakirjallisuuteen rakastuin. Tämän takia, tällaisten kirjojen vuoksi.

Haluaisin sanoa, että The Republic of Thieves oli kaiken odotuksen arvoinen, mutta en todellakaan halua odottaa näin pitkään seuraavaa osaa. Hikikarpalot kihoavat otsalle pelkästä ajatuksesta.

Voi Scott Lynch. Lisää tällaista, pretty please.

The Hydrogen Sonata

Iain M. Banksin The Hydrogen Sonata oli sellainen eeppisen kokoluokan avaruusooppera, joka jätti allekirjoittaneen hieman kylmäksi.

Tässä on eräs muukalaislaji sublimoitumassa (anteeksi vain, jos pahoinpitelen termejä) eli … eeeh … jättämässä maalliset tomumajansa taakseen, muttei kuitenkaan kuolemassa. Hankaluutena on vain pienen pieni poliittinen ongelma, joka silmille räjähtäessään voi estää koko seuraavan askelen lajin kehityksessä. Ja niinpä joukkio Kulttuurin aluksia ja yksi nelikätinen naisihminen sotkeutuvat asian selvittelyyn.

Hyvää oli se, että seikkailu kulki aika vetävästi ja Kulttuurin alukset olivat oikein viihdyttävää sakkia, ja asiat, joita kirjassa soitettavasta vetysonaatista (re: teoksen nimi) sanotaan, naurattivat.

Huonompaa oli se, etten mitenkään pysynyt perillä siitä, kuka Kulttuurin aluksista nyt oli kuka.

Se, mikä kuitenkin eniten vaivasi, oli tietynlainen tarkoituksen puute. Kun lauma em. aluksia yhteen ääneen myöntää, että no joo, eihän tällä tiedolla nyt sinänsä oikeasti ole väliä, alkaa väkisinkin haukotuttaa. Lisäksi Banks onnistuu kyllä vetämään viimeisenkin ihmetyksen tunteen vessasta alas, sen verran banaalilta koko sublimoitumishomma kuulosti. Vaan ehkä tässä pitäisi ihmetys kohdistaa itse Kulttuuriin, tuohon iloisen naapurustokyttääjän innolla nenänsä muiden asioihin pistävään lajien yhteenliittymään. Melkoista.

Tyydyn asemaani maailmankaikkeuden ainoana scifinördenä, joka ei saa Kulttuurista otetta. Kaikki on menetetty.

Broken Homes

Kuvittelin, syystä tai toisesta, että Ben Aaronovitchin Broken Homes olisi Peter Grant -sarjan viimeinen osa. Tunsin etukäteen ärtymystä sarjan loppumisen vuoksi.

Kun lukiessa selvisi, että kyseessä oli kaikkea muuta kuin viimeinen osa, tunsin ärtymystä jälleen. Eikö se nyt lopukaan? Miten tässä voi mihinkään suhtautua kun sarjat eivät lopu silloin, kun sanotaan?

Tällä kertaa en höröttänyt ääneen Peterin kanssa. Sääli. Toisaalta pidän Peterin Lontoosta edelleen kovasti. Ei tämä kuitenkaan ollut minusta parasta Aaronovitchia, jos kohta tulen takuuvarmasti lukemaan seuraavankin osan. Pitäähän minun tietää, miten Lesleyn kasvoille käy.

Luin muuten keskustelua, jossa Aaronovitchia kovin paheksuttiin siksi, että Peter on kovin epäkypsä sankari, sellainen, joka ei pysty katsomaan ihastuksensa (ollen Lesley) kauhean kasvovamman ohi. Minä siinä ajattelin, että Peter on jotenkin niin inhimillinen ja epäkypsä. Eihän hän paha ihminen ole, hyvä ihminen on, kovin nuori vain. Kyllä minusta otettaisiin loikka urbaanista fantasiasta jonnekin eeppisen tuolle puolelle, jos Peter kykenisi katsomaan ihastuksensa kauhean kasvovamman ohi (etenkin kun ihastuksen turhuus käytiin alleviivaten läpi jo osassa yksi. Lesleytä ei kiinnostanut.) Aloinkin miettiä, eikö moinen paheksunta kerro lähinnä siitä, että kirjallisuuden haluttaisiin esittävän vain idealisoituja sankareita? Mutta onko sellaisesta hauska lukea? Minä nautin nykyään mieluummin sankarini ihmisinä.

Lesleylle kyllä toivon hyvää. Vaan saapa nähdä.

Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen

Hyvää joulunjälkeistä aikaa kaikille vaan. Yritän olla ajattelematta edessä olevaa tammikuuta. Onneksi aina voi keskittyä ajattelemaan kirjoja. Esimerkiksi Matt Ridleyn kirjaa Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen olen ajatellut tosi paljon.

Jos Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen jotenkin tulisi tiivistää, voisi ajatella sen aluksi esittävän suositun kysymyksen siitä, vaikuttavatko ihmiseen enemmän geenit vai ympäristö - ja sitten vastaavan kysymykseensä "Kyllä."

Harmillisinta kirjassa oli ehkä se, että sen kaikkia mahtavia esimerkkejä ja tutkimusasetelmia ja tutkimustuloksia ei mitenkään voi muistaa.

Perusviesti käy kuitenkin selväksi. Ridley käy läpi monia erilaisia tutkimuksia osoittaakseen, että alun kysymys on väärin aseteltu. Geenit ja ympäristö vaikuttavat ihmiseen yhdessä - hämmästyttävän erilaisilla tavoilla. Geenit ohjaavat yksilöä tiettyyn ympäristöön, ympäristö ohjaa geenejä toimimaan tietyllä tavalla, ja tämä tanssi on loputon. Kehitys ei suinkaan myöskään pysähdy aikuisuuden kynnykselle.

Yksittäisiä esimerkkejä jäi mieleeni joitakin, enkä ollenkaan epäile, ettenkö tulevaisuudessa tulisi kiusaamaan ystäviäni, tuttaviani ja lähikaupan kassaa (väärinmuistetuilla) anekdooteilla kirjasta. Tähän loppuun valitsen kuitenkin lohdun - tai tuskan - sanoja vanhemmille. Ridleyn mukaan näyttää nimittäin epätodennäköiseltä, että vanhemmilla olisi paljonkaan mahdollisuuksia vaikuttaa lastensa persoonallisuuksiin kasvatuksen kautta. Vahvin vaikutus tulee hedelmöittymishetkellä geenien kautta. Minusta tämä oli jollain tavalla suloista - on hyvä tiedostaa, että kaikkeen ei mitenkään voi vaikuttaa, mutta kaiken tukensa voi lapselleen antaa silti. (Eikä nyt pidä kuvitella, että Ridleynkään mukaan vanhemmuudella ei olisi väliä. On sillä, on kauheasti, ja hyvä perhe on jokaiselle tärkeä. Kasvatustoimenpiteet yksinään eivät kuitenkaan ole vastaus kaikkeen.)

Tämä pitäisi nyt ostaa välittömästi omaan hyllyyn.

A Place of Greater Safety

Jos ihminen kaipaa konkreettista muistutusta siitä, että elämäntilanne on muuttunut, sen saa esimerkiksi ottamalla lomalle mukaan tosipaksun kirjan ja huomaamalla, ettei saa sitä luettua loppuun vajaassa viikossa vaikka mitä tekisi. Ei vaikka matkaan kuuluu 2 x 10 h lentokoneessa istuskelua.

Voihan siinä sitten myös selitellä itselleen, että Hilary Mantelin A Place of Greater Safety ei ole kermavaahdon kepeä ja väljästi taitettu, isolla fontilla kirjoitettu danbrown-henkinen trilleri, vaan keskittymistä vaativa hieno kirja, mutta selittelyltähän se kuitenkin kuulostaa. Ei siitä kovin kauan ole, kun luin yhden Neal Stephensonin ihan vain lentokoneessa, eikä Stephenson takuulla häviä Mantelille mitä tulee paksuuteen ja fontin kokoon. Ja kyllä Stephensonkin on tosi hyvä, mutta IMAO Mantel on vielä parempi.

A Place of Greater Safety kuvaa Ranskan vallankumousta: miten tuohon sosiaalisten myllerrysten aikaan päädyttiin ja miten se eteni. Kirja oli kyllä koko lailla asiallista luettavaa sikälikin, että muistelen, ettei ala-asteemme (vai joko se oli yläastetta) historiankirjojen kahdella aukeamalla päästy aivan tällaiseen syy-seuraussuhteiden syvälliseen tarkasteluun. En ollut ihan suoraan sanottuna tätä ennen hahmottanut, ettei vallankumouksessa välttämättä lainkaan ollut kyse spontaanista kansannoususta vaan aateliston tarpeesta järjestää pelinappuloita uusiksi - ihan rahan avulla. Tasavaltalaisuusaate oli vallankumouksen alussa harvojen hourupäiden jutustelua.

Mantel käy vallankumousta kolmen keskeisen hahmon kautta läpi. Maximilien (de) Robespierre on tutuhko varmaankin kaikille, mutta hirmuhallinnon johtaja saa Mantelilta persoonan, ja miten uskottava se persoona onkaan. Sellainen, joka kompastuu omiin yleviin periaatteisiinsa (ja vainoharhaansa myös, se on sanottava.) Robespierren hirmuhallinnon jalkoihin lopulta jääneet Georges Danton ja Camille Desmoulins olivat itselleni niminä tuntemattomia kirjan alussa, mutta lopussa aivan tuttuja. Ihmisiä.

Inspiroiduin tämän lukemaan siksi että Booksykin, ja nyt haluaisin hieman uudelleen lausua jotain, jonka Booksy omaan tekstiinsä kirjoitti, mutta jota itsekin uima-altaan reunalla tapailin:

"Keskustelun seuraaminen vaatii keskittymistä mutta palkitsee vaivannäön."

... Minusta teksti kokonaisuudessaan vaati huimasti keskittymistä, mutta voi minkä palkinnon siitä saa.

Kirjan lopussa järsin pöytää silkasta harmistuksesta: A Place of Greater Safety on Mantelin esikoisteos (tämäkin vielä), joka oli jäänyt hyllylle vuosiksi rouvan siirryttyä kirjoittamaan epähistoriallista fiktiota. Mutta minä haluan lisää tällaista! Lisää! Lisää! Lisää!

Ubik

Minä haluaisin kirjoittaa Hilary Mantelista, mutta tässä on nyt Philip K. Dick välissä. Menköön. On minulla tästäkin sanottavaa.

Ensinnä haluan sanoa, että Ubik on tyyppiesimerkki tavasta, jolla pahimmillani ostan kirjoja. Kas, kirja, halpa, minne voin antaa rahani.

Toiseksi Ubik on tyyppiesimerkki siitä, että joskus tämäkin typäre valintamalli tuottaa hyviä tuloksia.

Kolmanneksi Ubik on omiaan aiheuttamaan todellisuudentajun järkkymistä. Kuuntelin sitä tuossa tovi sitten juoksulenkillä, ja palatessani tulin ajatelleeksi, haha, että olisipas hassua jos olisinkin ollut lenkillä viisi vuotta mutta itse luulisin olleeni juoksemassa vain 45 minuuttia.

Sitten käänsin avainta lukossa ja mietin, että toisaalta, mistäänhän en tiedä, etteikö näin olisi käynytkin. Yhtäkkiä ei ollut enää yhtään haha.

Suosittelen Ubikia kovasti kyllä. Mutta varovaisesti ja omalla vastuulla.

The Troupe

Robert Jackson Bennett on minulle uudehko tuttavuus. Tutustuimme lentokoneessa ja Kap Verdellä hänen The Troupe -kirjansa merkeissä.

The Troupe kertoo nuoresta jantterista, joka liittyy vaudeville-ryhmään, koskapa on nuuskinut erään lähisukulaisensa esiintyvän siinä. Ryhmä ei vaan olekaan mikään tavallinen vaudeville-posse. Ehei. He ovat yksikätisesti, tai aika monikätisesti mutta kuitenkin, vastuussa siitä, että maailma ei lopu. Yllätyittekö? Kyllä yllätyitte! En kuuntele mutinoita.

The Troupe oli ihan jees lomakirja. Sellainen sopivan merkityksellisen oloinen, pintapuolisesti, ja sopivasti jännittäväkin. Syvemmällä tarkastelulla opus oli kuitenkin jokseenkin tyhjänpäiväinen. Sitäpaitsi lukujonossa odotteli Hilary Mantel. Niin että.

Niin, että kävi kuten usein käy: pelottava on pelottavaa kunnes siihen luodaan tarkempi silmäys ja teini-ikäinen päähenkilö on juuri niin raivostuttava kuin vain voi olla tyyppi, jonka ikä on 50% tai alle omastanne.

Joten valitkaa kuitenkin mieluummin suoralta kädeltä Mantel.

Maelstrom

Tämä kirjabloggaaminen ei nyt oikein ota onnistuakseen. Taas mennään jossain ties missä, sillä tavalla, että muistan kyllä Peter Wattsin Maelstromin lukeneeni, mutta.

No, muistan minä muutakin. Maelstrom on jatkoa Starfishille, mitä pidin merkittävänä suosituksena seistessäni Finnconin kirjastobussissa, mutta ei se sitten ehkä ollutkaan. Maelstrom sinänsä ei nimittäin viittaa veden muodostamaan superpyörteeseen vaan täysin käsistä lähteneeseen nettiin ... ja kylläpä niitä tietoliikennekuvauksia olikin tylsä lukea.

Mutta tokihan Maelstrom seuraa myös Starfishin päähenkilöä Lenie Clarkea, joka hoipertelee halki Amerikan mantereen ehkä tartuttaen jotain jänskää, kuten edellisestä kirjasta muistamme. Ne kohdat olivat vetävämpiä, vaikka nyt on Douglas Adamsia mukaillen huomautettava, että kuivalle maalle nousu oli minusta lähtökohtainen virhe tämän trilogian osalta.

Nyt en tiedä, lukeako (ilmeisesti kahtia jaettu) seuraava osa. Maelstrom oli lukukokemuksena sen verran Starfishia heikompi, että vähän on sellainen mnääh-olo - toisaalta sisäinen perfektionistini itkee, ja sisäinen utelias kissani (se, joka vielä pääsee hengestään kiitos uteliaisuutensa) haluaa ehdottomasti tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Ehkä vain pyrin unohtamaan koko jutun (toisin sanoen varaan jatko-osan heti huomenna.)

Sanctum

Sarah Finen Sanctum oli aika täydellinen esimerkki tietyllä tavalla kaavamaisesta nuorten fantasiakirjasta, mutta toisaalta siinä oli oikein raikkaitakin puolia.

Kas, Lelan paras ystävä tappaa itsensä ja joutuu jonkinlaiseen helvettiin. Lela seuraa perässä, koska kokee suurta syyllisyyttä. Ystäväänsä etsiessään Lela a) rakastuu kohtalokkaan toivottomasti, b) epäonnistuu viestinnässä kaikkien muiden hahmojen ohella ja c) osoittaa sellaista sankarillista ja lievästi ärsyttävää itsepintaisuutta ja puupäisyyttä, joka lukijaa ehkä hieman nyppii, mutta joka sitten yleensä loppupuolella osoittautuu kuitenkin oikeaksi valinnaksi. Ja tästä syystä sankaritar on sankaritar ja minä vain lukijatar.

Finen todellinen neronleimaus on tämä eräänlainen helvetti, kaupunki, johon itsemurhan tehneet joutuvat. Siellä on kaikkea yllin kyllin, mutta mikään ei sen asukkaita tyydytä. Pois on mahdollista päästä, mutta oivallus on saatava itse. Kaupunki oli huikea ja koska loppu vaikuttaa siltä, että jatkossa Lela pääsee seikkailemaan myös kaupungin ulkopuolella, saatanpa hyvinkin kuunnella seuraavankin osan. Ehkä Finen muukin universumi on yhtä jänskä.

Nedut

Finnconin kirjastobussin saalis oli myös J. Pekka Mäkelän Nedut, johon olin kiinnittänyt huomiota joskus aiemminkin, mutta jättänyt välistä, koska neandertalilaiset eivät silloin kiinnostaneet.

Kirjamaun suhteen tuntuu välillä, että kasvoin aikuiseksi joskus viime vuonna tai jotain - tai ehkä senkin osalta vain kuvittelen. Neandertalilaiset eivät kiinnostaneet aiemmin, koska niissä ei ollut mitään erityisen sähäkkää. Onneksi olen sittemmin tajunnut, että tämänkaltaisella asenteella missaa vaikka mitä siistiä. Onneksi luin Nedut, joka oli rauhallinen mutta mukaansatempaava kirja maasta, jonne neandertalin ihmiset ovat jostain ulkoavaruudesta paenneet. Jolle on entinen muusikko, nykyinen graafikko, joka taistelee pitääkseen päänsä pinnan puolella kun velkojat hengittävät niskaan. Yksinäinen mies suostuu auttamaan erästä neduista ja tulee samalla oppineeksi jotain itsestään ja toisista.

Olen lukenut Mäkelältä pari kirjaa, joista ensimmäinen hämmästytti (koskapa en ollut odottanut mitään niin hyvää). Tämä toinen ei enää hämmästyttänyt, ilahdutti vain - ja aivan varmasti tulen ottamaan ohjelmaani lisää Mäkelää. Ensin luultavasti Alshain - Alas -kaksikon, jotka käsittääkseni liittyvät toisiinsa jotenkin.

The Chaos

Nalo Hopkinsonin kanssa on käynyt nyt vähän sillä tavalla, että The New Moon's Armsin jälkeen olen ollut lievästi pettynyt kaikkiin muihin rouvan tuotoksiin. Sääli.

Uusin, The Chaos, on todella kummallinen ja sellaisena mahtava, mutta ottaa myös askeleen Tyynenmeren saarilta kotiinpäin, eli Kanadaan - ja nuoriin aikuisiin. Päähenkilö on teini-ikäinen Scotch, joka haluaa elämältä kaiken ja mieluummin heti. Vanhemmat vain ovat tiukkana.

The Chaos on paitsi outo, myös syvällisesti rotukysymyksiä pohdiskeleva. Scotch kohtaa rotukysymykset Torontossa aivan toiselta kantilta kuin veljensä, tummempi-ihoiseksi syntynyt nuori mies (joka katoaa kun järveen ilmestyy tulivuori ja alkaa tapahtua niitä outoja asioita.) Rotukysymykset olivat minusta kiinnostavia, mutta Scotch oli niin kovin nuori, että taisin sympata enemmän hänen (enimmäkseen kirjasta poissaolevaa) äitiparkaansa.

Huokaus. Voi, kunpa Hopkinson kirjoittaisi seuraavaksi taas vanhenevista naisista.

The Crown of Embers

I aten't dead.

Eikä vainaana voi pitää myöskään Rae Carsonin nuorille aikuisille tarkoitettua sarjaa. Kakkososa The Crown of Embers on juuri yhtä mainio kuin ykkösosakin.

Elisa harjoittaa nyt kuningattaren tointa, mutta tilanne on huono. Maalla menee huonosti, eikä kuningatar suinkaan ole mikään yksinvaltias - sisäpolitiikka on vaikeaa, eikä aikaisempi heikko kuningas ole ainakaan tasoittanut tietä. Lisäksi ovat sydämen asiat asialistalla, kun kuningattarelle pitäisi jostain kaivaa kuningas, ja homman pitäisi toki olla jotensakin poliittisesti järkevä.

Minusta kiehtovinta kirjassa olivat nimenomaan Elisan vaikeudet kuningattarena. Mieleeni on jäänyt erityisesti kohtaus, jossa Elisan pitää miettiä sopiva rangaistus palvelijoilleen - ja tietynlainen helpotus siksi, etten ole minkään sortin kuninkaallinen.

Kiinnostavan politikoinnin lisäksi Carson on kirjoittanut kirjaansa kyllä oikein menevän seikkailun, sopivasti huumoria ja hieman epätoivoista, sielukasta romantiikkaakin, joten eipä tästä oikeastaan mitään puuttunut. Suosittelen.

Yellowcake

Margo Lanagan hanskaa oikein hyvin novellimuotoisen tarinan, mistä Yellowcake on parhaimmillaan oikein hyvä todiste.

Minä sen sijaan en hanskaa novellimuotoista tarinaa ollenkaan hyvin: muistan vain vaivoin tarinat tai sen, miksi pidin niistä niin paljon. Tämä taitaa nyt vaatia toista lukukertaa. (Ja tällä kertaa eri painoksen kanssa, sillä tästä aussiversiosta puuttuu ilmeisesti se tarina, josta kaikki muut kirjan lukeneet vaahtoavat. Toisaalta onneksi, sillä muuten luulisin tulleeni hulluksi.)

Ironskin

Tina Connollyn Ironskin oli oikein mainio.

Paitsi, että juuri unohdin, mitä siinä lopussa tapahtui, piru vie, mutta oikein mainio oli kyllä. Sillä tavalla brontëlaisittain, luultavasti tarkoituksella. Ehkä jopa niin tarkoituksella, että nimiä ja olemuksia oli menty lainaamaan, mutta siitä en tiedä mitään, sillä viimeksi luin ketään Brontën sisaruksista lukiossa ja rajansa ovat minunkin muistillani. Oikeastaan, kuten ehkä huomaatte, ne rajat tulevat vastaan hyvin nopeasti.

No, Ironskin oli silti tosi hyvä. Ollaan Englannissa ja takana on ihan kauhea sota, todella musertava. Keijujen kanssa. Ja tässä sodassa on sankarittaremme Jane ottanut hieman osumaa: hän sattui sivullisena uhrina kirouksen tielle, muttei kuollut. Nyt hänen kasvojensa toinen puoli hehkuu raivoa, ja Jane joutuu käyttämään rautanaamiota tukahduttaakseen vaikutuksen.

Sitten hän lähtee kotiopettajattareksi vaikeasti keijukirouksesta kärsivälle pienelle tytölle. Tytön isä on tumma, komea ja leski, dear me.

Romantiikkaahan siitä seuraa, mutta se ei ole oikeastaan kiinnostavinta Connollyn luomassa maailmassa. Kiinnostavinta on sodanjälkeinen todellisuus ja se, miten kauhea tällainenkin sota on lopulta osapuolilleen ollut. Silti, romanssikin toimii ja siitä kiitos ehkä vaikutteille. Päähenkilönä Jane on oikein fiksu ja mainio.

Kirja nostaa myös tiettyjä kiinnostavia kauneuteen liittyviä seikkoja pohdittavaksi. Vaikka kirjassa ongelmat ovat meidän todellisuuteemme nähden omalaatuisia, ajatuksia herää arkitodellisuudenkin puolella.

Jatkoa odotellessa.

Aseenkantajan kunnia

J. S. Meresmaan Aseenkantajan kunnia otti ja herätti kiinnostukseni, joten ostin sen Elisa Kirjasta.

Tähän väliin sellainen antimainos, että voi herran tähden miten voin vihata Elisa Kirjaa ja sen typeriä maksusysteemejä. Voisin kirjoittaa aiheesta ylioppilasaineen, ja lähestulkoon kirjoitinkin, mutta J. S. Meresmaa ei ansaitse moista kaappausta, kun kirjasta piti puhua.

Siis Aseenkantajan kunnia - joka ei vaikuta niinkään kirjalta kuin ensimmäiseltä luvulta johonkin, joka voisi paisua valtaviin mittasuhteisiin. Ja hyvä niin. Vaivuin jo uneksimaan sitä, miten sähkökirja voisi muuttaa kirjallisuutta: pois romaanimuodon pakollisuudesta! Novellin ja episodityyppisen romaanin paluu on tosiasia! Jossain, missä maksaminen on helppoa!

Erm, ihan vakavasti siis: kirjassa aseenkantaja Konno saa lenkkaria ritari Jehremiltä. Tästä epäoikeudenmukaisesta tapahtumasta kehkeytyy melkoinen soppa, kun Jehremin viholliset saavat kättä pidempää juonittelupuuhiinsa. Konnon puolestaan pitää kerätä itsensä ja itsetuntonsa palaset.

Pidin Aseenkantajan kunniasta kovasti: juoni vetää ja teksti on sujuvaa. Niin kovasti, että ostanen seuraavankin osan. Mieluummin tosin jostain muualta.

The Edge of Reason

Joskus esiteininä mummolavisiitillä paikallinen kirjastonhoitaja tyrkytti minulle jotain kirjaa. Tiesi kai, että luen paljon.

Kävi ilmi, että kirja tuputti kristillistä maailmankuvaa. En ollut haltioissani.

Nyt huomaan, luettuani Melinda Snodgrassin The Edge of Reasonin, etten edelleenkään ole haltioissani maailmankuvan tuputuksesta. Snodgrass heiluttaa lippua ateismin puolesta, mutta minusta romaanin muotoon puettu pamfletti uskonnon kamaluudesta on aika väsyttävää luettavaa. Täsmälleen yhtä väsyttävää, itse asiassa, kuin romaanin muotoon puettu yritys käännyttää esiteinejä kristinuskon taakse.

Lisäksi menetän nykyisin hermoni aivan valon nopeudella, jos kirjailija erehtyy selittämään jotain, mitään, yhtään mitään ihmislajin ainutlaatuisuudesta. Meillä on kyky tuntea syvästi! Teemme hienoa musiikkia! Olemme niin ihmeellisiä!

Joopa. Valitettavasti ainutlaatuisuuden julistaminen yhdistettynä piinkovaan ateismiin yhdistyy jännittävästi melkoiseksi arroganssiksi, jollaiseen minusta meillä ihmisillä ihan kollektiivisesti ei oikein ole varaa. No, ei Snodgrass sellaiseen sorru, vaikka alkumetreillä näyttää tosi huolestuttavalta.

Ja onhan siinä sitten sekin puoli, että ateismi ja fantasia taikuudella hieman hihityttävät, mutta onneksi sentään vain hihityttävät. Ei ole mitään meidän yläpuolellamme - paitsi nuo jumalia leikkivät toisesta ulottuvuudesta tulleet hirviöt.

No, onneksi tässä oli muutakin, juonentynkää ja sellaista, joka toimi oikein kohtuullisesti aina, kun Snodgrass ei äitynyt paasaamaan dialogimuodossa. Päähenkilö Richard on poliisi, joka on kokenut kovia lapsena ja aikuisena. Tästä syystä hänestä on kasvanut ihmisyyden kaunein kukka. Mitä nyt hieman lyhytkasvuinen, mutta se on ihmisessä sympaattista. Sitten hän törmää niihin jumalia leikkiviin hirviöihin toisesta ulottuvuudesta. Osa niistä on puolellamme, tahtoo sanoa, tieteen puolella. Vähän jäi epäselväksi, miksi näin on. Tämän jälkeen seuraa seikkailua. Meno paranee jonkin verran.

The Edge of Reason aloitti sarjan, tietenkin, mutta minä en taida lukea sitä loppuun. Agenda kävi jo selväksi.

Goblin Secrets

Ursula K. LeGuin sanoo William Alexanderin Goblin Secretsin kannessa seuraavaa: "I didn't want the book to end! Subtle, tricky, funny, beautiful."

Tuijotin tekstiä metrossa lähtöasemalla ja ajattelin, että no joo, onhan tämä ihan kiva, mutta tuota ööh. Pääteasemalla olin ihan samaa mieltä LeGuinin kanssa. Alexander on kirjoittanut muutamaan sataan sivuun paljon, paljon - ja tämä on siis nuortenkirja. Pamautan jokaista nuortenkirjallisuutta dissaavaa Goblin Secretsillä päähän. Kirjasta löytyy täydellinen pieni maailma, sellainen joka on laajempi kuin ne sivut, joihin se on vangittu. Tarinan, jonka ensin kuvitteli ja sitten toivoi olevan sarjan aloitus. Lämpöä, joka hehkuu lukijaan asti.

Rownie on nuori poika suuressa Zombayn kaupungissa. Kasvattiäidin kanssa tulee hieman erimielisyyksiä, joten Rownie päätyy teatteriseurueeseen. Valitettavasti on niin, että teatterihommat on Zombayssa kielletty, mikä tietää huolta ja murhetta - kadonnut isovelikin nähtiin viimeksi komeljanttarin puuhissa.

Jossain tätä verrattiin Gaimanin tuotantoon, mutta olen vähän eri mieltä. Tämä oli parempi. Nyt on pikimmiten selvitettävä, onko Alexanderin aiempikin tuotanto näin mainiota.