25/01/2016

The Whispering Swarm

Tuhersin Michael Moorcockin uutuusteoksen kanssa viikkoja. The Whispering Swarm ei ollut yhtään mun juttu.



Teos on tavallaan leikisti omaelämäkerrallinen, tai ainakin sen pääosassa on kirjailijanalku nimeltä Michael Moorcock, ja kuka sen tietää, mikä kerrotusta on oikeasti totta? Ei sillä varmaan ole väliäkään. Nuori Moorcock kirjoittaa lehtiin ja kirjoja, on varsinainen jokapaikanhöylä Lontoossa 50- ja 60-lukujen taitteessa. Menee naimisiin Helenan kanssa, saa lapsia ja löytää kummallisen portin, josta pääsee sellaiseen osaan Lontoota, jossa aika ei näytä kuluvan.

Sieltä hän löytää Mollin, joka on kerrassaan säkenöivä maantierosvo ja seikkailun, jossa on miekkoja ja muita jännittäviä elementtejä, roistoja ja luostari, jota pitää suojella.

Kaiken tämän luettuani totesin, että ilmeisesti seikkailu seikkailun vuoksi vaatisi jotain enemmän. Kuten vaikkapa päähenkilön, joka ei ole mulkku. Kirjailijanalku Moorcock pyörittää naisiaan arkitodellisuuden Lontoossa ja seikkailujen Lontoossa, kuvittelee rakastavansa molempia mutta oikeasti rakastaa lähinnä itseään (ja ehkä lapsiaan.) Kun sekä Helena että Molly muuttuvat kirjan edetessä ikäviksi, lukija voi ihan tosissaan miettiä, miksei ihminen huomaa omaa vaikutustaan niihin, joita näennäisesti rakastaa.

Moorcock on kirjailija, jota olen silloin tällöin yrittänyt lukea. Aikaisemmin olin ehkä liian nuori, nyt saatan olla liian vanha ja kärttyisä. Aina on jotain, mutta harkitsen kyllä vakavasti, yritänkö enää koskaan uudestaan.

2 comments:

Katriina said...

Ehkä kannattaa lukea vain sellaisia kirjoja, joista saa jotain, kuten iloa :) Maailmassa on niin paljon kirjoja, että turhaa kuluttaa aikaa ikäviin teoksiin.

Liina said...

Se on kyllä erityisen hyvä neuvo. En vain ole vielä keksinyt muuta tapaa selvittää, saanko kirjasta jotain, kuin sen lukeminen :D Välillä tulee sitten näitä huteja, mutta onneksi aika harvoin kuitenkin.