24/10/2012

All the Lives He Led

Ensimmäinen Frederik Pohlilta lukemani teos on All the Lives He Led. Sovitaanko saman tien, etten ole ainoa, jonka päässä kirjan nimi alkaa heti soida edesmenneen tyttöduo t.A.T.u.:n biisin sävelin: all the lives he led all the lives he led running through my head running through my heeeeeeaad - no, nyt viimeistään toivon, etten ole yksin. Misery loves company, sanovat kai jenkit, selvästi itsekin venäläistä tyttöpoppia liikaa kuulleena.


All the Lives He Led all the lives he ...okei okei... sijoittuu jonnekin kuluvan vuosisadan jälkipuoliskolle. Erilaisista terrorismioperaatioista on tullut koko kansan huvia ja USA on tuusannuuskana Yellowstonen tulivuoren pamahdettua. Sankarimme Brad Sheridan työskentelee Euroopan puolella Pompeijin jubileumissa eräänlaisena velkaorjana, ja kohtaa elämänsä rakkauden lisäksi todisteita siitä, että jotain mätää saapasmaassa.

Ei mennä juoneen sen syvemmin. Se on kohtuullisen nokkela, enkä halua pilata keltään löytämisen fiilistä. AtLHL ei nokkelasta juonestaan huolimatta kuitenkaan ollut ihan minun kirjani: päähenkilö ja kertoja Brad oli suoraan sanottuna aika torvi. Säälittävä torvi, mikä ei tehnyt asiasta aivan suunnattoman paljon parempaa, ja vaikka tyyppi satunnaisesti osoitti yllättäviä selkärangan merkkejä, minusta Bradin seura 350 sivun ajan oli jokseenkin rasittavaa. Lisäksi kirja käynnistyy minusta verrattain hitaasti.

Pohl käsittelee silti aihetta, jota varmaan kaikki meistä ovat silloin tällöin pohtineet: miten toimii ihminen, joka lopullisesti menettää uskonsa ihmiskunnan kykyyn tehdä myös hyvää ja joka keskittyy vain siihen kaikkeen pahaan, jota olemme lajina saaneet aikaan? Tämän kysymyksen suhteen kirjan loppu on oikeastaan aika tyydyttävä, uskottava ja inhimillinen, joten ei tämän lukeminen suinkaan hukkaan heitettyä aikaa ollut.

7 comments:

Raija / Taikakirjaimet said...

t.a.T.u:n biisiä en muista koskaan aiemmin kuulleenikaan, mutta voimme sopia, että se alkaa soida päässäni myötäelämisestä juuri nyt.

Minulla on vielä pohlini korkkaamatta. Taidan aloittaa kuitenkin jostain suomennetusta teoksesta. Avaruuden porttia on kehuttu.

Liina said...

Mjoo, voi olla, että joku muu olisi vielä parempi.

Haluatko, että kaivan sulle sen biisin videon Youtubesta? :D

Raija / Taikakirjaimet said...

Eh, tuota, kiitos vaan tarjouksesta. Jos minä nyt kuitenkin myötäeläisin ihan mielikuvituksen varassa... mutta jos joskus satun lukemaan tämän All the Lives He Ledin, niin lupaan kuunnella biisin ihan tarkoituksella.

Tessa said...

Korvamato on täällä!!! Huh. Ja hei, kirjakin kuulosti tosi hyvältä. Tulipa taas semmonen pitää lukea-olo...

Susa-li said...

Mahtavaa, olin jo ihan unohtanut t.A.T.u.:n <3 *kaivaa mahtavan Malchic gayn esiin netin kätköistä*

Minusta on ihailtavaa, että pystyt lukemaan kirjan jonka päähenkilö ärsyttää. Siihen nimittäin syy etten koskaan kirjoita kirjoista joista en pidä: jos ~50 sivua menee enkä innostu kirjasta, kirja lentää äkkiä syrjään ja ajantuhlaukseksi. Maailmassa on liikaa hyviä kirjoja lukeaksemme huonoja!

Villasukka kirjahyllyssä said...

Kiitos vain korvamadosta, jo otsikko riitti laukaisemaan sen ;D

Liina said...

Raija, no mutta, autan koska tahansa! Sanot vain!

Tessa, anteeksi! Mutten kadu mitään! :D

Susa-li, erinomaista, olin jollekin siis avuksikin enkä vain korvamatojen tuottaja :D Kadun vielä vähemmän. Ja mä aina jotenkin kuvittelen, että päähenkilö jotenkin siitä kasvaa ja kirjailija tekee huippusuorituksen. Harvoin niin käy, mutta koska teoriassa se on mahdollista, en viitsi jättää mitään kesken.

Siinä, mitä ylipäänsä edes aloittaa, voisi kyllä käyttää vähän tiiviimpää seulaa :D

Villasukka kirjahyllyssä, KOHTALOTOVERI! Mullekin riitti pelkkä kirjan nimi. Joka kerta.