London Falling

Paul Cornellin London Falling oli sellainen keskitasoinen paranormaali poliisihomma.

Paranormaalit poliisihommat erottaa paranormaalista romantiikasta sillä tavalla, että poliisihommissa kaikki ovat masentuneita eikä kellään ole kivaa. Kukaan ei myöskään rakastu.

Noin, nyt kun se ero on tehty selväksi, tehdäänpä selväksi sekin, että tällaisista ihankiva-kirjoista on välillä vähän vaikea kirjoittaa. Kun oli ihan kiva, ja varmasti aikansa olisi voinut käyttää huonomminkin, vaikkapa pesemällä ikkunoita, mutta ei siitä sitten sen enempää jäänyt käteen.

Tästä varmaan tykkää, jos suhtautuu suopeasti Lontooseen ja jos ei kovasti vierasta jalkapalloa. Jos sen sijaan kovasti vierastaa lapsia, joille käy kovin huonosti, suosittelen ehkä pysymään aika kaukana London Fallingista - vaikka itselleni armollisesti Cornell etäännyttää lapsiuhrit lukijastaankin aika kauas.

Kirjassa on muuten karmaisevin ja vaikuttavin muistiin liittyvä temppu ikinä. Että jos sellaisesta pitää, suosittelen. Minä pidin siitä.

The Disestablishment of Paradise

Phillip Mannin The Disestablishment of Paradise olisi voinut olla viisisataa sivua kiehtovaa kuvausta siitä, miten ihminen kohtaa jotain täysin vierasta.

Mais non. Se oli viisisataa sivua tylsää kuvausta siitä, miten ihminen kohtaa jotain täysin vierasta.

Voi että mua masentaa, että käytin tähän monta tuntia elämästäni. Mutta ainakaan en aio käyttää enää sekuntiakaan tästä kirjoittamiseen.

Boneland

Joskus kymmenen vuotta sitten luin Alan Garnerin lastenkirjaklassikot The Weirdstone of Brisingamen ja The Moon of Gomrath ja pidin niistä ihan hirveästi. Garner on hieno kirjailija, jolta on suomennettukin pari nuorten kirjaa.

Niin, että kun noille edellämainituille kerrottiin tulevan jatkoa, olin tietenkin hieman seota ilosta. Ei sillä niin väliä, etten enää aivan muistanut, mitä niissä tapahtui.

Boneland ei ole enää lastenkirja. Eipä tietenkään, sillä kirjoitushetkien välillä on kulunut vuosikymmeniä ja kirjojen päähenkilöistä toinen, Colin, on kasvanut aikuiseksi. Toinen, Colinin sisko Susan, ei ole, hänhän ratsasti kohti tähtiä viimeksi, kun hänet näimme. Rohkeasta Colinista on tullut pelokas aikuinen. Hän haluaa löytää Susanin, mutta hän on unohtanut lapsuutensa seikkailut.

Tavallaan Boneland on luonteva jatko-osa lastenkirjoille. Jollakin tavalla se onnistuu olemaan kuin aikuiseksi kasvaminen - tai ainakin se puoli, mikä siinä on surullisinta. Mutta samalla Bonelandista tietenkin puuttuu se, mikä aiemmista kirjoista jäi parhaiten mieleen - seikkailu aivan parhaimillaan.

Kyllä minä tästä kuitenkin pidin, mutta kun olisin niin halunnut rakastaa.

Between Two Thorns

Evvaantajuu, ajattelin aika usein Emma Newtonin Between Two Thornsin aikana. Syystä tai toisesta otin kannen hehkutukset tavallista vakavammin, eikä niille minusta tuntunut olevan mitään erityistä syytä.

Juoni menee pääosin sillä tavalla, että on jonkinlainen toinen valtakunta oman maailmamme alla. Tai jotain. Ja siellä on sellainen jäykkä viktoriaaninen yhteiskuntarakenne, aivan kamala, ja sieltä nuori Catherina ottaa ja karkaa Manchesteriin yliopistoon. Vaan nyt pitäisi ottaa lusikka kauniiseen käteen ja palata naimisiinmenoa varten. Eikä tässä vielä kaikki! Samaan aikaan tapahtuu rikos, ja ... no niin. Ihan kauheasti kaikkea.

Pääongelma kirjassa on kai tämä: se on kirjoitettu sarjaksi. Nykyäänhän on muodikasta kirjoittaa sarjat niin, että jokainen osa on sekä juonen osalta että ikään kuin emotionaalisesti oma kokonaisuutensa niin, ettei yksin jäänyt sarjan osa aivan romahda omaan mahdottomuuteensa. Tällaiselle kirjoitustavalle Newman on ilmeisesti sanonut sod that, ja kirjoittanut kirjan, joka jää niin kesken kuin kesken voi jäädä. Kirjassa on sivujuonia, jotka tuntuvat kuuluvan vain vähän tai ei ollenkaan samaan tarinaan kuin pääjuonikuviot. Kirja jää emotionaalisestikin kamalan epätyydyttäväksi. Etenkin Catherine ottaa lähinnä turpaan (kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti) koko kirjan ajan, ja vaikka voinemme ehkä ennakoida, että joskus sarjan kuluessa oikeus on voittava, en näe mitään syytä lukea sinne asti vain kokeakseni tämän katarttisen hetken.

Ei, unohtakaa äskeinen. Pääongelma on tämä: Between Two Thorns ei ole hauska. Se rämpii tarinansa läpi ilottomasti kuin jääkiekkoilija suossa. Sellainen on lähes anteeksiantamatonta.

Oryx and Crake

Margaret Atwoodin Oryx and Crake on kirja, josta puhuttaessa useampi kuin yksi toverini on järkyttynyt: "Miten niin et ole lukenut! Lue se HETI! MIKSET OLE JO KIRJASTOSSA!!"

Niinpä jo herran vuonna 2014 luin. Tai siis kuuntelin. Ja todistin itselleni, että niin vain hyvä kirja on myös hyvä äänikirja, sillä Atwoodin Oryx and Crake on molempia.

Tarvitseeko kenkään juonikuvausta? Jimmy pitää huolta erikoisesta joukosta ihmisiä suurimman osan ihmiskunnasta nujerruttua vaaralliseen sairauteen ja muistelee, miten tähän kaikkeen oikein päädyttiin.

Atwoodin tulevaisuudenvisio - enkä tällä viittaa nyt tähän post-apokalyptiseen aikaan - on karmiva. Kanadalaiskirjailijattarella on muutenkin tarkkaavainen silmä ja taito nähdä erilaisten kehityssuuntien mahdolliset loppupisteet. Eriarvoistunut yhteiskunta, jossa rikkaat asuvat aidatuilla asuinalueillaan saaden työnantajiltaan kaiken vartioinnista työterveyspalveluihin ja vielä edemmäs (köyhien tuhertaessa eteenpäin miten parhaaksi taitavat) ei kuulosta mahdottomalta. Tai edes kovin kaukaiselta.

Mutta Atwood ei ole synkeä. Katse on tarkka, mutta ei masentunut. Oryx and Crake on sitäpaitsi kauhean hauska. Äänikirjaa kuunnellessa nauramisen kanssa on usein vähän niin ja näin - kanssakulkijat saattavat pitää hulluna - mutta juuri Oryx and Craken kanssa moiselle tuli tarvetta. Ajatteli nyt kuka tahansa mitä tahansa.

Atwood on hieno, hieno kirjailija. En useimpien tovereideni tapaan voi ymmärtää, että luin tämän vasta nyt.

Saga vol. 3

Sagan kolmas osa ottaa sellaisen taka-askeleen siihen nähden, mihin Sagan toinen osa jäi, mutta ei se mitään haittaa - Sagan toinen osa loppui sillä tavalla, että mielelläänhän sitä näki, miten sinne päädyttiin.

Nuoret vanhemmat Alana ja Marko ovat vauva kantoliinassa löytäneet etsimänsä kirjailijan. Ehkä mystinen kynäniekka voisi auttaa lopettamaan loputtomalta tuntuvan sodan? Mutta eihän mikään ole tietenkään aivan niin yksinkertaista. Näyttää siltä, että tyyppien pitäisi jaloista tavoitteistaan huolimatta ottaa ja ansaita elantonsa. Miten kiusallista.

Tarina ja piirrostyyli imaisivat edelleen mukaansa. Vaughanin ja Staplesin universumi on täynnä ihmeitä - kauniita ja kauheita ihmeitä, ja niiden lumovoima on melkoinen. Henkilökaarti ristiriitoineen on ihan huikea.

En paneudu tarinaan tämän enempää, sillä jos ei ole kahta ensimmäistä osaa lukenut, ei ole mitään asiaa roikkua netissä lukemassa blogeja. Ei, silloin pitää kipaista heti lähimpään palvelevaan kirjastoon tai kirjakauppaan ja hankkia ne kaksi ensimmäistä osaa. Myöhemmin saa tulla sanomaan "kiitos kaunis".

Blood Oranges

Kannessa kerrotaan, että Blood Orangesin kirjoittaja Kathleen Tierney on oikeasti Caitlín R. Kiernan. Huokaisin tosi syvään ja annoin periksi. Pitäkää typerät pseudonyyminne, typerät kirjailijat. Typerää.

Ainakaan Tierneyn nimessä ei ole hankalasti muistettavaa heittomerkkiä.

Blood Oranges on sellainen ... no ikään kuin paranormaali romanssi -tyyppinen kirja, mutta ehdottomasti ilman minkäänlaista romanssia, ja lisäksi todella kipeän tummasävyisesti. Tässä on vampyyri- ja ihmissusihommat sillä tavalla esitettyinä, että niissä ei ole tasan mitään hauskaa.

Siobhan Quinn on narkkari, joka tulee hankkineeksi itselleen ihmissuden ja vampyyrin puremat yhtä aikaa. Tämä ei tee hänestä alfahirviötä, vaan kujalla olevan väkivaltaisen narkkarin - jos kohta narkomanian kohde siirtyy välittömästi heroiinista vereen. Näyttää myös siltä, että joku haluaa Quinnin pään vadille tai ehkä Quinnin tarjoilemaan jonkun muun pään vadilla - pitää ottaa selvää!

Tämäntyyppiselle kirjallisuudelle on varmasti lukijakuntansa, joka ei niin välitä paranormaalin hömpötyksen tarjoamasta eskapismista. Itse jäin miettimään, miksi luin tämän. (No tietenkin siksi, etten vielä tiennyt tulevani pohtimaan tällaista.) Sikäli kun tällaisia vampyyrinmetsästysgenren kirjoja ylipäänsä luen, syynä on yleensä puhdas eskapismin kaipuu. Haluan viihtyä.

Ja kyllähän Quinnin seikkailut sinänsä mukaansa tempaisivatkin. En vain ehkä juuri silloin halunnut tempautua sinne, minne Tierney minut kuskasi.

Tämä on muuten kirjasarjan ensimmäinen osa, no niinpä tietenkin on, ja seuraavakin on jo kirjastossa, mutta minäpä kuulkaa jätän sen nyt väliin. Tiedän sitten jatkossa, että on jotain, mihin palata, jos haluan rypeä synkeydessä.

Sudenveri

Jenny Kangasvuon Sudenveri oli lukupiirikirjana, ja tosi hienona lukupiirikirjana olikin.

Sudenveressä on ihmissusia: on Varga, joka on jättänyt laumansa; Martta, joka on johtanut sitä ja Marraskuu, joka ei ole ihmissusi, mutta joka rakastaa Vargaa.

Kangasvuo saa Sudenvereen vaikka miten paljon, eikä kirja siltikään ole ähkyyn asti täynnä. Marraskuun ja Vargan suhde on kipuineen aito. Sudet eivät ole jenkkiläisittäin sliipattuja, vaan ... no, susia. Hyvin vahvasti susia, eikä ihmissuden elämä missään nimessä ole helppoa. Ihmisen pelko on kuvattu Sudenveressä paremmin kuin missään muussa ihmissusikirjassa.

Väkevin hahmo on minusta kirjassa henkilönä vaikein, Martta. Martta on etenkin Vargalle kipeä, ja syystä, kuten kirjaa lukiessaan ymmärtää. Mutta lukijana pääsee myös Martan pelkoon kiinni, eikä voi olla tuntematta myötätuntoa.

Kirja oli jännästi jonkinlainen matka myös oman sukuni historiaan. Ei minun elämässäni ole Marttaa ollut koskaan, mutta jotain niin tuttua ja suomalaista kirjassa oli, että välillä kurkkua kuristi. Miten joku saa nämä hetket näin oikein kuvattua?

Niin, vaikka kirjassa on ihmissusia, ei se tietenkään niinkään ihmissusista kerro kuin ihmisistä.

Nyt harmittaa vain se, etten päässyt lukupiiriin tätä käsittelemään.

Life on the Preservation

Päättelyketjuni oli seuraava: Jack Skillingsteadin teoksia on usein Locuksessa suositeltu. Niinpä kun kirjastoon tulee mikä tahansa Jack Skillingsteadin teos, lainaan sen, vaikkei juuri sitä olisi suositeltu. Ergo, Life on the Preservation.

Tässä on käynyt niin, että avaruusolennot ovat kai hyökänneet, ja koko Maapallo on ihan paskana. Taivaalta tulee jotain, joka on saanut sateen myrkylliseksi, eikä kukaan elä pitkään tai onnellisena. Paitsi Seattlessa, jossa eletään kuvun alla sekä pitkään että onnellisena - mutta aina samaa päivää.

Otetaan sankari sisältä ja sankari ulkoa ja odotetaan kohtaamista, eikö?

Olin epävaikuttunut. Ajoittain tosin olin viihdyttynyt, mutta jossain välissä tuntui siltä, että Skillingstead kirjoitti itsensä nurkkaan, josta ei oikein enää päässyt pois.

Että katsotaan niiden muiden kirjojen kanssa sitten.

2001

Äyyy, vihaan klassikoista kirjoittamista. Väistämättä tulee tunne siitä, etten minä välttämättä ole niitä arvollinen edes lukemaan, saati sitten niistä puhumaan.

No, Arthur C. Clarken 2001 A Space Odyssey nyt sitten kuitenkin, ja äänikirjamuodossa vieläpä. Olen ilmeisesti nähnyt leffan joskus, ja äänikirja alkoikin kiinnostavalla esittelyllä elokuvan ja leffan suhteesta. Tämän pätkän taisi lukea Clarke itse, varsinainen ääni haudan takaa.

Itse kirja oli - no, toki se oli hyvä. Tietenkin. Eikä sillä tavalla edes kovin kiusallinen skenaario, toisin kuin ehkä olisi voinut odottaa joltain vuonna 1968 kirjoitetulta teokselta. Mitä nyt toki sukupuolten väliset suhteet olivat varsin viiskytlukulaiset. Kuunnellessani teosta huomasin yhtäkkiä, miten paljosta tieteiskirjallisuus ja tieteisleffat ovat Clarkelle velkaa - hyvin samaan tapaan kuin Tolkien määritti fantasiakirjallisuuden suunnan pitkälle tulevaisuuteen näyttää Clarke tehneen scifille.

Osittain on kuitenkin tunnustettava, että kirja lipui myös aika pehmeästi ohi. Koska olen nähnyt ja lukenut jo kauhean määrän siitä kaanonista, joka 2001:sta ammentaa, kirja ei ollut mullistava tai järisyttävä. Silmiä avaava sentään kuitenkin.

The Girl Who Soared Over Fairyland and Cut the Moon in Two

Jos piti kahdesta aiemmasta Catherynne M. Valenten kirjoittamasta seikkailusta, jossa September seikkailee Satumaassa, pitää varmasti uudestakin. Uuden nimi on The Girl Who Soared Over Fairyland and Cut the Moon in Two, mutta aika vähän siinä minusta oli sellaista liitelyä - vai unohdinko vain?

Meno on edelleen lähes surrealistista (mutta aina kuitenkin luontevaa) ja hauskaa. Joku silti vaivasi, en tiedä mikä, mutta aivan asteen verran kalpeammaksi tämä jäi kuin edeltäjänsä. Liityneekö kirjasarjojen yleiseen ongelmallisuuteen vai mihin, en tiedä.

Suositeltava silti, totta kai.

The Fourth Wall

Walter Jon Williamsin The Fourth Wall liittyy löyhästi This Is Not a Game -teokseen.

Päähenkilönä - meinasin kirjoittaa määhenkilönä, sekin olisi ollut osuva termi - on Sean Makin, hieman epäonnistunut näyttelijä, jota onnistaa isosti. Hän saa pääroolin Dagmar Shawn leffaprojektista. Sitten ympärillä alkaa tulla ruumiita.

Kirjassa oli joitakin tosi onnistuneita puolia. Ensinnäkin Sean Makin on mainio päähenkilö, käsittämättömän itsekeskeinen torvi. Hänestä on vaikea pitää, mutta voi miten virkistävää on lukea teosta, jonka päähenkilöstä ihan aidosti on vaikea pitää. Williams onnistuu tekemään Seanista kuitenkin hyvin uskottavan - ei hän ole paha, heikko vain, ja taitava valehtelemaan itselleen.

Toisaalta kuvauksena leffateollisuudesta kirja on tosi tyly. Hautaisin kaikki haaveet näyttelijänurasta tässä vaiheessa, jos minulla olisi sellaisia yhtään.

Kolmanneksi kirjan kuvaus augmented reality -teknologiasta on ihan hirveän masentava, ja sellaisena varmasti täydellisesti toteen osoittautuva. Viimeistä huutoa olevia AR-laseja käytetään ensisijaisesti - tietenkin - mainontaan.

Pääjuoni oli sen sijaan minusta hivenen, no, tylsä. Vaikka jengiä kuolee kuin kärpäsiä, heistä ei jaksa kiinnostua. Eikä paljon muistakaan kirjan juonikuvioista. Vaikutusta voi toki olla silläkin, että luin kirjaa kännykältä milloin muistin - mutta parhaat opukset kestävät tämänkin.

Fiilis on siis vähän outo - kirjassa on hurjasti hyvää, mutta myös hurjasti heikompia pätkiä, jotka eivät oikein jaksa kantaa juonta. Eikä juonessa edes olisi kauheasti kannettavaa. Voi sentään.

The Coldest Girl in Coldtown

Holly Blackin kirjoja on noin lähtökohtaisesti kannattanut lukea, eikä The Coldest Girl in Coldtown tee poikkeusta - vaikka vähän muuta pelkäsinkin. Kirja nimittäin perustuu sellaiseen Blackin novelliin, josta en niin aikanani välittänyt.

Kas, on vampyyreita. Ja vampyyrit ja kaikki mahdollisesti tartunnan saaneet suljetaan loppuiäksi Coldtowneihin. Kylmäkylissä on käynnissä jatkuvat bileet, joista tulevat lifefeedit ovat saaneet vampirismin oikein mediaseksikkääksi ilmiöksi.

Ja kas, on tyttö, Tana, jonka äiti on mennyt ja kuollut vampyyrinpuremaan. Tana ei pidä koko hommaa mitenkään erityisen seksikkäänä, mutta eräänä aamuna hän herää kauheassa darrassa bileistä, joissa on ollut vampyyreja. Kylpyammeeseen sammuttuaan Tana on ollut turvassa - ehkä. Eräs toveri ei kuitenkaan ole, joten Tana roudaa tyypin lähimpään epäkuolleiden keskukseen. Ja siitä sitten seuraa kaikenlaista.

En useinkaan innostu vampyyriromantiikasta, mutta Black onnistuu tuomaan hommaan takaisin sitä kiehtovuutta, joka kimaltavien vampyyreiden myötä viimeistään kaikkosi. Loppupuolella olin jo valmis karjumaan Tanalla, että unohda järki ja seuraa vaistojasi. Mutta Black on parempi kirjailija kuin minä lukija - hän kysyy enemmän kuin kertoo. Se on hyvä valinta.

Olen myös jotenkin tosi iloinen siitä, että näin mainioita nuortenkirjoja kirjoitetaan. Sellaisia, joiden päähenkilöt eivät sievistele eivätkä käyttäydy kuten aikuiset tekopyhästi toivoisivat heidän käyttäytyvän, mutta jotka silti ovat todella inhimillisiä. Tana saattaa vetää lärvit tilaisuuden tullen, mutta ystäviään hän ei jätä pulaan.

The Forever War

Joe Haldemanin The Forever War on osa Spefin 101 helmeä. Siispä, äänikirjaelämys.

Scifiklassikoiden lukeminen on aina vähän jännittävää, sillä koskaan ei tiedä, mikä on mennyt kirjailijan ennustuksissa kauhealla tavalla pieleen. Tässä meni jotain. Mutta ensin hyvät uutiset: The Forever War oli todella kiinnostava - etenkin niiltä osin kun liikuttiin ulkoavaruudessa sotimassa. Ajan subjektiivinen kuluminen ja se, miten sotilaat loittonivat kaikesta tuttuna pitämästään, eivätkä suinkaan vain/lähinnä fyysisessä mielessä, oli hienosti kuvattu.

Sitten oli se kohta, joka sai kaipailemaan kätevää käännöstä englannin mainiolle sanalle cringeworthy. (Onko kellään sellaista takataskussaan? Sellaista, joka kuvaisi osuvasti sekä piinaavaa kiusaantuneisuutta että sitä vetäytyvää ruumiinliikettä, joka moisesta fiiliksestä syntyy?) Se oli Haldemanin näkemys siitä, miten ihmiskunnan seksuaalisuus ja seksuaaliset tavat muuttuvat - hetki - 25 vuodessa. Sotilaat pupsivat keskenään kuin kanit, sillä sitä heiltä odotetaan - ja ylikansoittuneessa maassa jengi päättää hallitusten suosituksesta ruveta homoseksuaaleiksi. Ajan näkemys on siis ilmeisesti ollut, että seksuaalisuus on jotenkin ikään kuin ruvettavissa oleva asia niin maan päällä kuin taivaissa. Homoseksuaalisuuden suhteen on asenteissa tapahtunut melkoista edistymistä sitten vuoden 1974, joten en hirttäydy siihen; vieläkään en osaa kuitenkaan päättää, miksi avaruusarmeijan pakkopupsimiset - mieleeni jäi etenkin ohimenevä maininta erään tukikohdan kahdesta hyvin väsyneestä naissotilaasta - niin kylmäsivät. Ehkä siksi, että se kaikki vaikutti niin kauhean ... ilottomalta. Jotenkin pakotetulta. Vaikka jos tuolla tavalla pistetään menemään, homman pitäisi minusta olla riemukasta kuin bonoboilla.

Niin että. Nyt on luettu. Ja kyllä kannatti.

EDIT. Jaa hups, unohdin juonikuvauksen. Oh well.

EDIT2. Kommentit kiinni spämmin vuoksi. En jaksa enää.
 

The Crane Wife

Patrick Nessin The Crane Wife alkaa hienosti - olin koukussa ensimmäisestä kappaleesta. Harvoin kukaan yhdistää erilaisia tunnelmia näin kauniisti.

George herää eräänä yönä ja löytää takapihaltaan kurjen, jonka pelastaa. Ja hieman myöhemmin käy niin, että Georgen elämään kävelee Kumiko. Seuraa vaikeita hetkiä ja kauniita hetkiä, sillä vaikka George ja Kumiko rakastuvat, etenkin lempeä George kokee rakkauden Kumikoon ajoittain vaikeaksi. Samalla Georgen tytär Amanda kokee elämisen ylipäänsä vaikeaksi.

Olen pitänyt kaikesta (lukemastani) Nessin tuotannosta valtavasti, eikä The Crane Wife ole millään muotoa poikkeus. Ness osaa olla [tässä Liina hapuilee sanoja] sekä miltei eteerinen että hyvin --- maallinen, kehollinen; ja tämä kombinaatio toimii minusta hienosti. Ja kaikkeen kudotaan japanilainen kansantaru (tai no, voihan olla, että Ness on keksinyt tarinansa itse, en minä tiedä enkä välitä.)

Osa jännitteestä ja tehosta menetetään loppua kohti; ehkä siksi, että lukijallekin on selvää, ettei teos voi loppua kuin yhdellä tavalla. (Mutta millaisella yhdellä tavalla? Käy ilmi, että siihen yhteenkin sisältyy loputtomasti variaatioita, ja vaikka Ness käyttää todellisuuden epäselvää luonnetta osin tehokeinona, lukija osaa itsekin nähdä edessään ne lukemattomat polut, joilla yhteen lopputulokseen voitaisiin päätyä.)

Yhteenvetona sanoisin, että tämä ei ollut aivan yhtä maaginen lukukokemus kuin A Monster Calls, mutta ei se mitään, sillä ihan jokaisen kirjan ei tarvitse raastaa sydäntä rikki. Hieno kirja siitä huolimatta.

Wolfhound Century

Meh, oli fiilikseni Peter Higginsin Wolfhound Centurysta.

Ensinhän innostuin, että hahaa, tämä sijoittuu Neuvostoliittoon, onpas viihdyttävän erilaista. Sitten kävi ilmi, ettei se oikeasti sijoittunut Neuvostoliittoon vaan johonkin pseudokopioon. Menin pettymään.

Vissarion Lom on poliisi, joka lähetetään nappaamaan terroristia ja rikollispomoa pääkaupunki Mirgorodiin. Siellä sitten käy ilmi kaikennäköistä, ml., että maahan aikanaan rysähtäneellä enkelillä on pahat mielessä.

Kirjan tunnelma on ihan aktiivisesti masentunut. Sinänsä se toki mukailee yleistä käsitystä Neuvostoliiton ajoista hienosti, mutta toisaalta tuntuu, että tässä pelataan stereotypioilla vähän turhan innokkaasti. Ankeaan yleisfiilikseen vaikutti osaltaan sekin, että kirjan henkilöhahmot olivat vähemmän henkilöitä ja enemmän jonkinlaisia taustatapetin liikkuvia osia. Tarpeen, jotta juoni kulkee, mutta toisaalta, eivät missään nimessä ketään, joista piittaisin pidemmälle kuin jaksan kirjan heittää.

Wolfhound Century aloittaa muuten sarjan, mutta harvinaisen torsoksi jäävällä tavalla. Kirja tuntuu lähinnä esinäytökseltä, mutten kiinnostunut mistään tarpeeksi lukeakseni vielä toistakin osaa.

Life After Life

Kate Atkinsonin Life After Life oli tavallaan kauhean hyvä, ja tavallaan vähän epätyydyttävä.

Kas kun ajatus on, että on tyttö, Ursula, joka saa elämästään uusintaottoja. Tai miten sen nyt ottaa, saako hän niitä vai joutuuko ottamaan kunnes homma menee oikein, mutta joka tapauksessa, tyttö kuolee synnytyksessä. Ja sitten hän syntyy uudestaan eikä kuole. Ja niin edelleen.

Puhtaasti romskuna Life After Life oli oikeasti todella hyvä - Atkinson osaa kirjoittaa. 1910-luvusta alkavassa kirjassa on niin kauhakaupalla englantilaista charmia, että hahmojen peribrittiläisen aksentin voi kuulla korvissaan, kun lukee. Tässä puolessa ei ole mitään valittamista, ellei nyt sitten se, että iso osa kirjasta keskittyy toiseen maailmansotaan ja minä olen aika kypsänä toiseen maailmansotaan - vaikka se kuvattaisiinkin näin kovin elävästi ja uskottavasti.

Aikaparadoksaalisena tutkielmana kirja jättää kuitenkin himpun verran toivomisen varaa - vaikka tuskin kirjailija sellaista ihan tosissaan yrittikään kirjoittaa. Ursulan erilaisia elämänpolkuja seuratessaan oppii kuitenkin kaksi asiaa: 1) on ihan pöljä ajatus elää elämänsä kahdesti (kirjan lopussa huomaa huolestuvansa siitä, saako Ursula-parka ikinä levätä) ja 2) Hitlerin ottaminen mihin tahansa juoneen vain masentaa.

Jago

Kim Newmanin Jago on julkaistu joskus vuonna viiksi ja takatukka (1991), mutta nyt siitä on tarjolla myös älyttömän hyvä äänikirjaversio.

Kannessa lukee "Brilliantly nasty" ja se on kyllä ihan nappikuvaus.

Älyttömän hyvä sillä tavalla, että lukija on paras! Voi sitä kaiken brittiläisyyden määrää, hyvä, etten tikahtunut riemuuni!

Kirjakin oli kyllä minusta mainio, jos kohta ihan käsittämättömän pitkä. Kas näin syntyy mainio kirja: otetaan englantilainen pikkukylä ja siirretään sinne lahko karismaattisine vetäjineen. Kerrotaan, että lahkon pomo ei ole kuka tahansa ankea vallanhimoinen nuljake, vaan tyyppi, jolla on jotain outoja voimia. Sitten lisätään yhdet festarit ja lahkopomon päähän yleistä sekavuutta ja ravistetaan.

Lopputuloksena on hieman kauhuun päin kallellaan oleva, paljon fantasiasta ammentava keitos, jonka juonenkäänteet vetävät mukanaan (vaikka välillä ovat oikeastikin kauheita.)

Ja liiallinen pituuskin selittyi sillä, että loppuun oli vielä luettu pari Newmanin novellia, jotka löyhästi liittyivät Jagoon. Mutta vain löyhästi, eikä novellien lisääminen ollut pelkästään hyvä asia: kirjaan loppuhuipennus ei toiminut itse asiassa optimaalisella tavalla, koska kuvittelin kyseessä olevan vain joku tarpeeton välihuipennus. Ottakaa tästä opiksenne, äänikirjojen tekijät!

The Mall of Cthulhu

Jos kirjan nimi on The Mall of Cthulhu, siitä voi päätellä, että nimi (kieltämättä aika hyvä) tulee olemaan parasta, mitä kirjalla on tarjota.

Sori, Seamus Cooper. Idea olisi voinut toimia lyhyen novellin ajan. Ei lyhyen romaanin.

Proxima

Stephen Baxterin Proxima oli, tuota, öh. Ja ihan hyväkin.

Premissi on sellainen, että Proxima Centaurin aurinkokuntaan eräälle planeetalle lähetetään koko liuta asuttajia. Heidät voidaan laivata paikalle, koska Merkuriuksesta on löytynyt jänniä energianlähteitä tuosta noin vaan, Deus Ex Machinan laaksosta. Hyvä on, laakson nimen keksin itse. Mutta tämä ei asuttajapossea kiinnosta, sillä he ovat yksisuuntaisella reissullaan vastoin tahtoaan.

Tuota. Erm. Tavallaan kirjaa lukiessa oli hetkiä, jolloin olin kauhean tyytyväinen luettavani valintaan, mutta aika lailla oli kyllä niitäkin hetkiä, jotka tuottivat lieviä kriisejä. Etenkin alussa ja lopussa.

Loppu nyt oli, sanoisimmeko, yllätyksellinen, mutta valitettavasti ei hyvällä tavalla, vaan enemmän näin: aaaargh kirosana tämä on sarjan aloitusosa + aaaargh kirosana tämän koko kirjan olemassaolo on kirjailijan huono käytännön pila + miksi luin tätä 450 sivua = defenssit käyttöön.

Toisaalta kirjassa oli ihan äärettömän sympaattinen ja ihana maatalousrobotti. Hän oli muuten kirjan hahmoista kaikkein samastuttavin ja mukavin. Kukaan ihmishahmoista ei oikein ikinä tuntunut pääsevän yli tarpeestaan olla mahdollisimman ikäviä.

Mutta olihan tässä avaruutta, sanan parhaassa merkityksessä. Skaalaa. Sellaisesta pidän.

The Violent Century

Oli niin kovin vaikea keksiä, mitä sanoa Lavie Tidharin kirjasta The Violent Century. Miksi? Hyvä kirjahan se, en osaa selittää. Joskus vain ei irtoa.

Tässä on eräänlaisia supersankareita, ja sotaa. Paljon sotaa. Ihan helvetisti sotaa (mutta ei väkivallalla mässäilyä, ettehän käsitä väärin). Tidhar käy läpi koko 1900-luvun, etenkin toisen maailmansodan. Supersankareita on kirjassa käytetty sotien jokaisella puolella niin, ettei heistä kellekään enää mitään etua ole, mutta ... sankareina he ovatkin kovin inhimillisiä. Hieman rikkinäisiä. Etenkin päähenkilö Fogg.

Kirja on aika surumielinen tunnelma. Ja miksipä ei olisi, kun superihmisten lisäksi myös tavalliset ihmiset jäävät sodan jalkoihin. Iättömät übermenschit vain jäävät useammin, useamman sodan tallattaviksi, eikä heillä paljon muuta tunnu edes olevan.

Tidhar on kirjoittanut - jälleen - hienon kirjan. Aloittaessani ajattelin, etten jaksaisi millään näin paljon sotaa, mutta Tidhar osaa käsitellä aihetta hienosti ja hienovaraisesti.

Factotum (ei Bukowskin)

Aikanaan luin D. M. Cornishin nuortensarjan osan yksi, enkä kovasti vaikuttunut. (Emme palaa siitä kirjoitettuun postaukseen, sillä en ymmärrä sitä enää itsekään.) Sitten luin osan kaksi ja ajattelin, että mitä olen höpäjännyt, tämähän on ihan mahtava, mahtava on. Juuri tällaista pitäisi nuortenkirjallisuuden olla.

Sitten luin Factotumin, sen kolmannen osan. Aloitin innosta puhkuen ja juutuin suohon. Yhtään mikään ei toiminut:

• Juoni junnasi, vaikka juuri kakkososan kohdalla olin iloinnut siitä, miten vihdoin tässä ehkä päästään johonkin. Se jokin, mihin päästiin, oli lopulta ehkä päähenkilön itsetuntemuksen kasvaminen, mutta miksi sen pitää olla niin kovin pitkäpiimäistä?
• Cornishin luoma maailma ja sen asukkaat ahdistivat. Ehkä Cornishin maailma on enimmäkseen vihamielinen myös kirjan ulkopuolella, mutta minä väsyin ahdistumaan yhdessä päähenkilön kanssa. 
• Teksti tuntui tarpeettomalta kikkailulta. Cornish selvästi rakastaa hämäriä ja kummallisia sanoja, mutta voi miten se rakkaus tuntui itsetarkoitukselliselta ja ankealta ja miten raskasta se lukemisesta teki.

No, yksi hieno kirja tässä kolmikossa, kai voisi olla huonomminkin. Silti, yhyy.

Hysteria

Megan Mirandan kirja Hysteria ottaa reippaasti käsittelyyn vaikean aiheen. Mallory - kuten kirjan alussa käy ilmi - on tappanut poikaystävänsä. Itsepuolustuksena toki, ei tästä mitään syytteitä seuraa, Jenkkilässä on oikeus puolustaa kotiaan ja niin pois päin.

Mutta Mallory ei aivan tarkkaan muista, mitä tuona kerrassaan ikävänä yönä tapahtui. Syyllisyys vaivaa, ja tuntuisi ehkä vaivaavan joku raivoisa henkikin, vaikka Mallory lähetetään sisäoppilaitokseen ottamaan hieman etäisyyttä tapahtumista.

Monessa mielessä Hysteria on ihan toimiva kirja - lähinnä siksi, että Miranda ei tötöile juonta pilalle vaan pakottaa lukijankin pohtimaan vastuukysymyksiä. Malloryn suhde vanhempiinsa ja vanhempien suhde tapahtumiin on aidosti aika kipeä.

Toisaalta homma levähtää vähän käsiin juonen osalta. Sisäoppilaitoshommat ja romanttiset viritykset eivät kuulkaa tässä jaksa kiinnostaa. Se, että traumatisoitunut Mallory toimii pöljästi on vielä jotenkin uskottavissa, pöljästihän ihmiset nyt muutenkin toimivat. Harmi vaan, että teinihöttöisä juoni imee pätevästi tehot siitä vähemmän höttöisästä osasta.

Welman tytöt

Jossain vaiheessa valkeni, että kaikki* kirjabloggaavat toverini ovat lukeneet Anu Holopaisen Syysmaa-sarjaa. Niin että kyllä minäkin ja niin edelleen.

Welman tytöt, joka aloitti sarjan, oli ihan mainio. Syysmaan konsepti (luonnon tasolla) oli minusta viehättävä, muuttaisin sinne heti kun saisivat yhteiskuntajärjestyksensä rukattua kuntoon. Juoni, jossa naisporukka harjoittaa rikollisuutta, oli sekin melkoisen vetävä.

Kirjassa oli paljon sellaista, mistä pidin. Tunnelma oli hyvä, miljöö jotenkin aito ja eräskin hiiviskelykohtaus oli niin tenhoava, että vähän tuntui kuin olisi itse henkeään pidätellen ollut paikalla. Holopainen ei myöskään päästä henkilöitään helpolla, vaikka nuortenkirjasta kyse onkin.

Ihan täysosuma kirja ei kuitenkaan ollut - se kärsi siitä, että tekstiltään soljuva Teemestarin kirja oli erityisen tuoreessa muistissa. Lukiessani hieman rypistelin kulmiani myös sille, että Holopainen laittaa (varkaan hommia romantisoivien kirjojen tyypilliseen tapaan) hahmonsa varastamaan jotain aivan överin hankalaa ja yksilöllistä. EI! Kyllä kuulkaa murtovarkaan on Syysmaassakin mietittävä jälleenmyyntiprosessia, ei voi vain kiiltävintä jalokiveä kääriä mukaansa. Tältä osin toivon hieman kohennusta jatkossa.

(Vaikka tokihan on dramaattisinta ja jänskintä varastaa jotain oikeasti tosi siistiä.)

Aion joka tapauksessa lukea seuraavatkin osat. Kiinnostaa, josko Welman tytöt saavat ihan vallankumouksen aikaan Syysmaassaan. Aikaakin on käsittääkseni peräti kuuden osan verran.

* Spefistisesti suuntautuneet kaikki.

The Summer Prince

Alaya Dawn Johnsonin teos The Summer Prince oli jänskä tapaus.

Siinä eletään kaukana tulevaisuudessa, jossain Brasilian alueella, kaupungissa, jota hallitsee kuningatar - ja kuningas, joka uhrataan.

June Costa on räkänokkainen teini, joka tapaa Enkin. Enki on seuraava kuningas, hän, jolla on vuosi elinaikaa. June ja Enki ystävystyvät ja luovat taidetta yhdessä, ja jotain rakkaudenkaltaistakin siinä kai on, mutta ei kovin perinteisesti, Enkin ensisijaisen rakastaja kun Junen paras ystävä. Tämä inhimillinen ja kliseet karttava rakkaus on muuten kirjan ehdottomia vahvuuksia. Hienosti kirjoitettu.

Aluksi olin vähän ärtynyt. June on niin kovin etuoikeutettu ja niin kovin teini-ikäinen, että häntä teki mieli ravistella. Mutta ei minun onneksi tarvinnut, kirjailija ravisteli puolestani. Ja hyvin ravistelikin, Junesta kasvaa kirjan mittaan ihan kelvollinen ihminen.

Tunnelma on hieno. Palmares Tres vaikuttaa paikalta, jossa olisi mielenkiintoista käydä - jos kohta, kiitos kirjan kannen, minusta siellä on koko ajan yö. Oikein vihreä ja lämpimänä hehkuva yö. Päivällä varmaan kaikki nukkuivat, näin uskon.

Kirja pisti myös miettimään taidetta. Olen tässä hiljattain lukenut parikin kirjaa (kuten tämä ja Radiant Days), joissa on fiktiivistä taidetta - sellaista, joka kuvaillaan lukijalle. En ole kummallakaan kerralla ollut oikein vakuuttunut. Osin ehkä siksi, että Junen ajattelu on niin kovin kakaramaista kirjan alussa (ja tällöin toki lienee kirjailijalle kunniaksi, ettei hänen taiteensakaan riivi sielua) - mutta osin ehkä siksi, että fiktiivinen taide on vaikea laji.

Hyvä kirja oli, oikein hyvä.

The Last President

Ilmeisesti The Last President ei sittenkään ollut John Barnesin mammutihkon sarjan viimeinen osa. (Tämä postaus kandee ehkä jättää lukematta, jos on aikeissa lukea viimeisestä presidentistä. En osaa sanoa, spoilaanko - yritän olla spoilaamatta, mutta.)

En tiedä, mitä ajatella kirjasta. Sarjasta. Tästä kaikesta.

Kirja oli kyllä kiinnostava, mutta erinomaiseksi en menisi haukkumaan. Henkilöhahmot ovat edelleen jonkinlaisia pahvimalleja, jotka voivat muuttaa luonnettaan radikaalistikin tuosta noin vaan, että juoni saadaan kulkemaan. Sellaista en arvosta.

Loppupuolen juonenkäänteidenkin kanssa oli vähän niin ja näin.

Yllättäen päällimmäinen ja vahvin fiilis jäikin siitä, kun eräässä kohdassa muutama em. pahvinen ikkunankoriste päättää luovuttaa. Ei kaiken kanssa, mutta juuri siinä, mitä ovat tärkeimpänä ja olennaisimpana työnään pitäneet. Siinä, sillä hetkellä, Barnes saavuttaa jotain kovin todellista.

En yhtään tiedä, miten tästä eteenpäin. Ilmeisesti Barnesilla on jotain kustannuksellista kähinää: loppuosat on Wikipedian mukaan tarkoitus julkaista omakustanteina. En ole ollenkaan varma, tulenko lukemaan näitä, jos ei äänikirjassa löydy - eikä äänikirjassa välttämättä löydy, jos taustalla ei ole kustantajaa.

Huokaus.

The Dream Thieves

Maggie Stiefvaterin The Dream Thieves jatkaa, mutta ei päätä, The Raven Boysin aloittamaa tarinaa.

Sarjojen kakkososia pidetään usein hieman heikkoina esityksinä, mutta se pätee tähän vain osittain - eikä sen merkittävän osan osalta. Epämerkittävä osa tässä on tarinan laajempi kaari, joka ei juuri etene, mutta "laajempi kaari" tuntuu tässä muutenkin lähinnä tekosyyltä kirjoittaa kiinnostavista tyypeistä, joten sovitaan, ettei se haittaa.

Stiefvater vaihtaa päähenkilöä ja keskittyy ykkösosan päähenkilö Bluen sijaan vihaiseen Ronaniin, vaikka välillä tarinaa kuljetetaan ykkösosan tavoin myös muun possen kautta. Se oli hyvä valinta, Ronanista rakentuu kiehtova tyyppi. Olin äärimmäisen ilahtunut, että nuorisolaisille kirjoitetaan jotenkin näin virkistävää henkilökuvausta. Epäalleviivaavaakin.

Muutenkin homma toimi. Jatkan vaikuttumistani Stiefvaterista.

Finches of Mars

Brian Aldissin Finches of Mars tuntui jollakin omituisella tavalla ajatusharjoitukselta: Mars on asutettu, mutta lapsia ei siirtokunnissa synny. Kaikki kuolevat.

Ajatusharjoitukselta kirja tuntuu, sillä jo lukiessa hämmennyin siitä, miten merkityksettömiä henkilöt ovat - mutta niin on tarinakin. Tarina liikkuu henkilöiden välillä ja katsoo kaikkia kaukaa ulkopuolelta. Sen vielä voisi kestää, mutta nyt ollaankin sellaisessa tilanteessa, ettei tässä kirjassa oikein ole mitään. Ei tarttumapintaa, ei loppuun asti vietyä ajatusta.

Sitä huomaa lukeneensa teoksen nopeasti ja unohtaneensa sen vielä nopeammin.

The Silvered

Sellainen pistää vähän vituttamaan, että lainaa kirjastosta sukat jaloissa pyörien kirjan suursuosikiltaan, jonka on tiedetty kirjoittavan hauskaa ja hattarankepeää ja silleen vähän sotkuisesti ja iloisesti seksikästä (tarkoitan tällä, että ei sliipatusti ja pitsisesti seksikästä) urbaania fantasiaa...

...ja sitten saa käsiinsä eeppisen fantasian puolelle lipsahtavan ihmissusitarinan, josta jonnekin matkan varrelle hukkui leijonanosa kepeydestä, tiikerinosa hauskuudesta ja eikä seksikkyydestä ollut tietoakaan, ei iloisen sotkuisesta tai sliipatun pitsisestä.

Niin, eihän Tanya Huffin The Silvered nyt varmaankaan varsinaisesti huono ollut, ja kyllähän se loppua kohti tempaisi mukaansa. Mutta kun minä en halunnut tätä.

Radiant Days

Tietänette sen genren, jossa joku todellinen henkilö muutetaan fiktiiviseksi? Elizabeth Handin Radiant Days edustaa sitä genreä, sillä kirjan toinen päähenkilö on Arthur Rimbaud.

Toinen päähenkilö puolestaan on nuori taiteilijanplanttu Merle, joka elää 70-luvulla, eikä suinkaan Rimbaudin aikaa. Mutta tokihan nämä kaksi aikansa kauhukakaraa, joista toinen sentään on käsittääkseni fiktiivinen, kohtaavat. Ja sen sellaista.

Plussat: äänikirjan lukija on mahtava! Jos kohta toivoin, että hän olisi annostellut ranskalaista aksenttia Rimbaud-osioissa hieman helläkätisemmin, se tuntui hieman teennäiseltä kaiken sen mahtavuuden keskellä.

Ja tekstikin rullaa eteenpäin ihan ok.

Miinukset: ei tästä kuitenkaan jäänyt oikein mitään käteen, paitsi ehkä lievä tarve lukea joskus Rimbaudia. Kaksi nuorta taiteilijaa kohtaavat, ja mitä sitten? Eipä oikein mitään. Kthxbye.

Beyond the Rift

Lisää novelleja, jeah beibe jeah. Peter Wattsin Beyond the Rift -kokoelma on hyvin selvästi Wattsia, millä tahdon sanoa, ettei kovin hilpeä. Vaikka välillä tosi hauska.

Siinä vaiheessa siis etenkin tosi hauska, kun otetaan käsittelyyn The Thing -leffa. Olin riemusta litteä!

Muutoin on hassua, miten selvästi Wattsin ihmiskäsitys puskee kirjassa läpi. Itse asiassa Wattsin näkemys ihmisestä tulee niin kirkkaasti läpi kaikista tyypin teksteistä, että käsittääkseni on olemassa näkemys, jonka mukaan Watts vihaa ihmisiä. Minä kuitenkin aina erehdyn pitämään häntä jokseenkin kiusallisen tarkkanäköisenä ja luultavasti realistina. Eihän Watts ehkä kauneinta ja lempeintä kuvaa ihmisyydestä maalaa, muttei rumintakaan. (Ja aina kannattaa pitää mielessä se, ettei kukaan luultavasti yksinään onnistu kokonaiskuvaa antamaan.)

Sitten luin myös arvion, jossa osuvasti huomautettiin kokoelman työntävän naiset jonkinlaiseen epämääräiseen toiseuteen - jos kiukulla kärjistäisin, voisin väittää, että Wattsin on näyttää olevan helpompi ymmärtää avaruusolentoa kuin naista, haha. Mutta en kärjistä, koskapa itse en ottanut teksteistä osumaa (se saattaa kertoa lähinnä siitä, että suhteellisen helpolla on tässä elämässä päästy.) Jälkikäteen on kuitenkin myönnettävä, että kyllä tässä kritiikissä perää oli.

Jagannath

Karin Tidbeckin Jagannath-kokoelmaa piti odotella kirjastosta tovi. Saapuessaan se oli ohut ja jotenkin hieman anteeksipyytävän oloinen. Tiedättehän, sellainen kirja, josta tulee olo, että fontin ja marginaalin koko on valittu, jotta paperia ei tuhlaantuisi järkyttävää määrää. Että oikeastaan olisi parempi säästää vähän ja eihän kannen painatukseen sentään kovin monta väriä tarvita?

Kauheata vääryyttä. Jagannath pitäisi luovuttaa lukijoilleen kovakantisena opuksena, jonka paperi on lähes syntisen painavaa ja pehmeää ja tehty kestämään tuhat vuotta, ja jonka marginaalit ovat tuhlailevia. Kannessa voisi lukea joku mumina siitä, miten novelleja hyödyttöminä pitävät ihmiset eivät vain ole sattuneet lukemaan Jagannathia, terveisin, Sivukirjasto-blogi tai Nobel-komitea tai muu arvovaltainen taho.

Okei, liioittelen ehkä ihan vähän, tuossa Nobel-komitean kohdalla, eiväthän he mitenkään voisi maannaistaan näin suosia, mutta en kuitenkaan kovin paljon. Tidbeck kirjoittaa hienosti ja hänen tarinansa - joita on vaikea sulloa mihinkään tiettyyn genreen, mistä syystä tuntuu hieman rikolliselta, että ne ehkä jäävät laajemmalta yleisöltä huomaamatta spefigenreen jouduttuaan - ovat maagisia sanan erilaisissa merkityksissä.

Tidbeckin teksti on tosi kaunista, ja helvetti vieköön, hän on kääntänyt hengentuotteensa englanniksi itse. Kateuteni olisi rajatonta, mutten mitenkään kykene olemaan kateellinen tällaisen edessä. Kiitollinen vain.

The Burning Sky

Sherry Thomasin The Burning Sky oli sillä tavalla hauska perusfantasia, että sen päähenkilöt olivat himpun verran epäpuupäisempiä kuin noin tavallisesti.

Sillä tavalla kirja oli epähauska, että siinä oli tyttö-pukeutuu-pojaksi -juonikuvio, joka yleensä minusta haisee, mutta Thomas selviytyy tästäkin ihan tyylillä.

Ai juoni? No on maaginen valtakunta, jonka on ikävä naapurimaa vallannut. Sitten otetaan tyttö(-joka-on-pukeutuva-pojaksi), joka on keskinkertainen velho, ja prinssi, joka yrittää käärmeillä valtionsa itsenäiseksi jälleen, ja sekoitetaan. Helppoa ei ole, ja yhtäkkiä ikävä valloittaja on keskinkertaisen velhotytön kintereillä, ja tässä vaiheessa ehkä arvaattekin, ettei hän ole aivan niin keskinkertainen, ja sitten matkustetaan meidän Maahamme Etoniin ja sen sellaista.

Mutta kuten sanoin, kaiken hassuttelupuolen korvaa se, että päähenkilöt eivät raivostuta. Saatanpa lukea jatko-osankin!

Lips Touch

Laini Taylorin Lips Touch: Three Times sisältää kolme maagista tarinaa - no, kaksi pitkähköä novellia ja yhden pienoisromaanin - jotka on osaksi kuvittanut Jim Di Bartolo.

Kaksi ensimmäistä tarinaa, Goblin Fruit ja Spicy Little Curses jäävät minusta vähän sellaiselle pätevälle tasolle: jotenkin omituisesti mekaanisesti ihan toimivia mutta kuitenkin hieman sieluttomia.

Pienoisromaanin mittaan kasvava Hatchling sen sijaan on kiinnostava. Siinä ei Taylor nojaa olemassaolevaan mytologiaan (tai Christina Rossettin runouteen) vaan pyrkii luomaan jotain ihan uutta ja omaa - ja onnistuukin siinä. Vaikka tätäkin tarinaa vaivaa hieman se sama etäisyys, joka pitää kirjan käsivarren mitan päässä, onnistuu Taylor kuitenkin kerrassaan mainiosti luomaan jotain, joka tuntuu uudelta. Sielunsa hukanneet drujt eivät varsinaisesti tunne minkään olevan pielessä ... elleivät sitten sen, ettei kukaan oikein muista, mistä he ovat tulleet.

Jim Di Bartolon kuvitus toimii kirjassa hienosti - mustavalkokuvat liittyvät jokaisen tarinan kohdalla pikemminkin taustatarinaan. Kuvat tarjoillaan ennen jokaista tarinaa, mutta niiden täysi merkitys selviää usein vasta myöhemmin tarinan kuluessa. Ilmaisuvoimaista settiä, kuitenkin.

Passelia fantasiaa kaikkinensa.

Doll Bones

Holly Blackin Doll Bonesia kuunnellessani tulin ajatelleeksi, että näköjään sitä voi kuitenkin olla vähän liian vanha.

Locus markkinoi tämän minulle nuortenkirjana, mutta kyllä kyseessä taitaa olla lasten kirja - ja vaikka yleensä luen lasten kirjoja ongelmitta, tällä kertaa ei aivan osunut. Esiteinien kasvukipujen ja pienimuotoisen seikkailun seuraaminen ei jaksanut tempaista mukaansa, eikä tilannetta parantanut se, että Overdriven media-applikaatiolla äänikirjaa ei voi nopeuttaa.

Juoni menee suunnilleen niin, että kolme teini-iän kynnyksellä horjuvaa tenavaa pohtii, kuinka kauan on vielä ok jatkaa monimutkaista, pitkää leikkiä (jonka kuvaukset kyllä muuten olivat mahtavia), kun kaveruksista yksi keksii seikkailun, jolle kaikkien olisi lähdettävä.

Hommassa on myös kummitusjuttu, jota en paljasta. Se oli lievästi kaamea, mutta mikäli mitään omasta lapsuudestani muistan, todelliseen vaikuttavuuteen päästäkseen kaameuden olisi pitänyt vaihtaa isommalle vaihteelle.

Pääpaino kirjassa on seikkailun sijasta kasvussa, muutoksessa ja kaverusten välisissä suhteissa - kaikki asioita, joita Black tuntuu ymmärtävän. Seikkailu sen sijaan on masentavankin realistinen.

Parasite

Tein sellaisen virheen, että menin olettamaan Mira Grantin Parasite-kirjaa yksittäiskappaleeksi. Ajattelin, ettei loismadoista kertovasta kauhuhkosta tarinasta mitenkään riittäisi sarjaksi.

Mutta Grant tekee Wowbaggerit* ja - sen ohella, että saa Parasitenkin kestämään viissataa sivua - toden totta aikoo ilmeisesti vääntää aiheesta trilogian.

Lukijahan siitä kärsii. Harvoin olen nääääääääin hidasta etenemistä kohdannut. Näääääääääääin typäreestä päähenkilöstä puhumattakaan.

En erityisemmin suosittele kellekään, paitsi heille, jotka tuntevat vetoa loismatoihin ja tyhjänpäiväisiin opuksiin.

* Douglas Adamsin ikiomassa trilogiassa fiittaa tyyppi nimeltä Wowbagger, "loputtomasti venytetty", joka usein tulee tällaisissa tilanteissa mieleen.

Suvi Kinos ja puuttuva rengas

Äh, tässä kävi nyt sillä tavalla, että Suvi Kinos ja puuttuva rengas oli muistaakseni kyllä oikein hauska, mutta muuta en siitä juuri muistakaan. Paitsi, että tässäkin on ruma kansi.

Joku näissä Jukka Parkkisen nuortenkirjoissa minua vähän vaivaa: huumorin tyyli on sellaista, että on tyhmiä ihmisiä ja sitten on fiksuja ihmisiä ja tyhmille ihmisille käy vähän kuin Kelju K. Kojootille ja sitten kaikilla oli niin hauskaa kun päälle naurettiin. Joissakin kohtauksissa moinen yksiuloitteisuus tuntuu tympeämmältä kuin toisissa, ja varmaan toisina aikoina tai toisina ikäkausina olisin repinyt asiasta enemmänkin riemua. Nyt se on vähän kiusallista.

Mutta parhaimmillaan Parkkisen huumori on oikeasti hauskaa - minä löydän sitä lempeämpää ja iloisempaa huumoria enemmän uudemmista Karhumäki-kirjoista.

The Brides of Rollrock Island

Margo Lanaganin The Brides of Rollrock Island on selkie-tarina, ja ihan taattua Lanagania.

Selkiethän ovat hylkeistä naisiksi (tai miksei miehiksi) muuttuvat olennot, jotka ensi tilassa haluavat juosta takaisin mereen. Ja sellaisia on Rollrockin saarella koko liuta.

Koska kirja on ihan taattua Lanagania, se on sekä kaunis että julma. Kiehtovat ja vangitsevat hyljevaimot, miehensä vihaisina ja mustasukkaisina hylkäävät ihmisvaimot ja lapset, jotka eivät ymmärrä, miksi heidän äitinsä ovat niin kovin onnettomia - kaikkia kävi sääliksi. Lumoutuneita miehiä ehkä vähiten, vaikkeivät hekään mitään millekään tuntuneet voivan: he näkevät vaimojensa tuskan, mutteivät itsekkyydessään kuitenkaan sille mitään voi tai edes yritä tehdä.

Lanagan onnistuu kertomaan niin paljon ihmisyydestä, sen kauniimmista ja rumemmista puolista tarinansa sivussa, ollenkaan osoittelematta.

Hieno kirja.

Madness of Flowers

En tiedä, ansaitseeko mikään kirja tai kukaan lukija sitä, miten laukkasin Jay Laken Madness of Flowersin läpi: toivoen, että se jo pian, pian loppuisi.

Kyllä, olen kykenemätön jättämään kirjoja kesken. Ei, en aio tehdä asialle mitään. Kyllä, tiedän, että voisin tehdä elämästäni helpompaa.

En valitettavasti voi edes sanoa, oliko Madness of Flowersissa jotain vikaa. Ehkä ei. En vain saanut siitä minkäänlaista otetta. Kuuntelin kirjan, ja lukija oli ihan ok. En vain kyennyt keskittymään. Parhaat kuunteluhetket sain siivotessa, jolloin olin ilmeisesti tarpeeksi epätoivoinen kuuntelemaan jopa tätä. Kävelylenkillä kuunnellessa kirja tuntui vähän samalta kuin koiran peseminen: yrität napata kiinni jostain helvetin liukkaasta joka tappelee vastaan.

Silloin, kun jotain kuulin, tulin päätelleeksi, että tässä on kaupunki sisäisen konfliktin äärellä ja joku houkkien retkikunta matkalla pohjoiseen. No, sen voi lukea myös kuvaustekstistä.

Silloin, kun jotain kuulin, muistin myös aiemmat lukemani Laket ja sen, mikä minua on hänen kirjoissaan aina hieman vaivannut. Väkivallan ja seksin kuvaus vaikuttaa nimittäin Lakella aina ... tirkistelevältä. Siltä, että se on kirjoitettu kirjaan, koska kirjailija jotenkin diggaa sellaisten asioiden kirjoittamisesta. Siitä tulee vähän likainen olo. En aivan tiedä, miksi näin on, sillä kaikkien kirjailijoiden kohdalla moista ilmiötä ei suinkaan esiinny, vaikka väkivallassa ja seksissä löytyisikin.

Kirjan kaunein lause oli joka tapauksessa kahden viimeisen sekunnin aikana kuultu "Audible hopes you've enjoyed this program."

Teemestarin kirja

Emmi Itärannan Teemestarin kirja oli mahtava. Ja myös lukupiirimme toinen luettava - KIITOS lukupiiri, tiedä, kuinka kauan olisin tätäkin hyllyssäni lukematta jemmannut.

Minun on nyt vaikea päästä yli Kirjasfäärin Taikan sanoista: kun hän käyttää sanaa kokonaistaideteos, se jää päähän. Ja juuri sellaisesta tosiaan on kyse, sillä Itärannan teksti soljuu kuin vesi, josta hänen kuvaamassaan maailmassa on huutava pula.

Pidin tästä ihan todella. Verrattuna moniin lukemiini dystopioihin kirja ei sorru väsyneisiin typeryyksiin. Itäranta liikkuu ihmisen tasolla ja kuvaa uskottavan yhteisönkin - kovaa on, mutta ei pelkästään kovaa. Juhliakin voidaan. Ja Itärannan maailma on pelottavuutensa ohella myös huikea.

Tekstikin on hienoa, jotenkin pakotonta. Sitä voisi ajatella, että kun äidinkielellään kirjoittaa, tulos olisi aina noin elegantti, mutta silloin olisi väärässä. Lukeminen oli harvinainen nautinto ihan tekstin tasolla. Toivottavasti tuleva käännös englanniksi on yhtä sulava.

Oustaan tässä saman tien Taikan ohella muitakin lukupiirin jäseniä kirjakaapista: Teemestarista ovat kirjoittaneet myös Linnea, Siina ja Norkku. Hyvässä seurassa olen, huomaatteko?

Hawksmoor

Lainasin Peter Ackroydin Hawksmoorin kun tovin leikittelin ajatuksella lukea kaikki ne 1001 kirjaa, jotka pitäisi lukea ennen kuin potkaisee tyhjää.

Kirjan synopsis [murhia, kahden aikakauden yhdistelyä (ei siis aikamatkailua, toim. huom.), kauheita salaisia palvontamenoja] kuulosti just omalta, eikä tuntunut yhtään tyhmältä ajatukselta aloittaa listan kampitusta omemmasta päästä.

Luin tämän talvella. Nyttemmin olen aika onnellisesti unohtanut, miksen kirjasta pitänyt, mutta päätin kuitenkin unohtaa älyttömät suunnitelmani lukea 1001 kirjaa, jotka jonkun toisen mielestä minun pitäisi lukea.

Fraktaaliruhtinas

Hannu Rajaniemen Fraktaaliruhtinas oli lukupiirimme ensimmäiseksi kirjaksi valittu opus.

Seuraavaksi fiiliksiä ennen lukupiirin kokoontumista:

Yleistasolla kirjasta jäi hyvä mieli, mutta. Mutta välillä tuli sellainen olo, etten ole ihan fiksu.

Kirjasta kolmasosan luettuani päädyin siihen, että elämä on helpompaa, jos suhtaudun kirjaan surrealismina ja ymmärtämisen sijaan pyrin hyväksymään. Taktiikka toimi lähes loppuun asti, jolloin kyllä välillä tuntui, että jossain välissä saatoin tipahtaa kärryiltä ja raahautua loppumatkan kärryjen perälaudassa roikkuen.

Se, että päätin hyväksyä tapahtumat, toimi, koska päätin luottaa kirjailijaan - ja kun luotin, moni asia sai kuin saikin selityksensä. Pettikö hän minut siis siinä viime metreillä, vai herpaantuiko oma keskittymiseni? En ole aivan varma, mutta epäilen, että olisin riemastunut juonenkäänteistä enemmän, jos olisin ollut niissä paremmin sisällä.

Ja siitäpä päästään isoimpaan ongelmaani: juoni oli himpun verran mutkikas, ja kun aikajanatkin ristesivät kuin langat kirjoneuletyössä, huomasin olevani päästäni melko pyörällä.

Isoin ilahduksenaihekin löytyi: Rajaniemi käyttää mahtavalla tavalla tuhannen ja yhden yön satuja kirjassaan hyväkseen! Miten riemastuttavaa! Epäilen, että olemme olleet saman satukirjahyllyn äärellä skideinä.

Lukupiirin jälkeen huomasin, että uskalsin suhtautua opukseen himpun verran kriittisemmin. Aluksi kävi ehkä niin, että kun en aivan pysynyt kärryillä, ajattelin, että vika on minun, ei kirjan. Keskustelun jälkeen olo oli rohkeampi. Ehkä vika ei kuitenkaan ollut yksin minun.

The Year of the Ladybird

Haen kai Graham Joycelta koko ajan uutta How to Make Friends with Demonsia, mutta turhaan. The Year of the Ladybirdkään ei sellaista tarjoa.

On tämä leppäkertun vuosi kuitenkin hieno. Nuori jolppi matkustaa lomakylään kesätöihin, sattumalta samoille seuduille, joissa hänen isänsä aikanaan katosi. Kesä on kuuma ja leppäkerttuja joka paikassa; Brittein saarilla kuohuu. Ja päähenkilöjolppimme näkee hahmoja, jotka voisivat olla vaikka aaveita.

Vaikken päässyt samanlaiseen äkkirakastumisen tilaan kuin lemppari-Joyceni kanssa, oli The Year of the Ladybird kuitenkin mainio, aavemainen ja toiveikaskin kirja. Joycen kanssa kandee käyttää aikaa, keskimäärin se palkitsee aina.

Säkenöivät tytöt

Olen vahvasti sitä mieltä, että jos on lukenut yhden sarjamurhaajakirjan, on lukenut ne kaikki. (Ja minä olen lukenut sen yhden.)

Olen myös sitä mieltä, että aikamatkustus, pffft.

Silti, SILTI, luin Lauren Beukesilta suomennetun Säkenöivät tytöt, jossa oli aikamatkustava sarjamurhaaja.

Pffft.

Päällimmäiseksi jäi kaksi tunnetta: vitutus siitä, että Beukesilta on suomennettu tämä keskinkertainen tekele, vaikka hän on kirjoittanut Zoo Cityn, ja ymmärrys siitä, että hän, joka suomensi kannen blurbit, ansaitsisi jälki-istuntoa käännettyään englannin sanan "novel" suoraan novelliksi.

Kootut selitykset (ja The Broken Lands)

Tämä kirjabloggaaminen tökkii juuri nyt. Se tökkii, koska luen liikaa, eikä minulla olisi millään aikaa ja energiaa kirjoittaa siitä kaikesta, mutta se, etten kirjoittaisi kaikesta, ei kuitenkaan ole mikään vaihtoehto, ja tässä sitä sitten ollaan.

Kävi siis niin, että vaihdoin duunia marraskuussa. Uuden työn pluspuolelle merkitsin, että ehdin lukea pidempään kulkuvälineessä aamuisin ja iltapäivisin. Ja kylläpä minä olenkin ehtinyt lukea - en osannut arvata, että ihan näin paljon. Vaan ihanaahan tämä on, en valita. Paitsi siitä valitan, että postaukset eivät kirjoita itse itseään.

Kate Milfordin The Broken Lands oli eräänlainen esiosa taannoin lukemalleni Boneshakerille. Se oli tosi hyvä! Uskokaa!

Kirja sijoittui New Yorkiin 1800-luvun loppupuolelle. Nuori korttihuijari törmää ikävään tyyppiin ja ilotulitteita valmistavaan nuoreen naiseen setineen. Näyttää siltä, että koko mesta on vähän vaarassa, ja kun sanon "mesta", tarkoitan sekä kaupunkia että maata.

Oikeasti, pidin kirjassa ihan kaikesta (paitsi illuusion rikkovista tietokonevitseistä). Kate Milford on mahtava kirjailija. Sivukirjasto suosittelee, vaikkei osaakaan mitään kovin koherenttia nyt sanoa.

The Giver -kvartetti

Seuraa pitkä ja ihastunut postaus.

Lois Lowryn The Giver aloitti sarjan ja särki sydämeni. Niin siinä kävi.

The Giver on dystopia ja fantasia, ja älyttömän hienosti kirjoitettu. En ymmärrä, miksei tätä ole suomennettu. En ymmärrä, miksen ole lukenut tätä aiemmin. En ymmärrä, miten kirjallisuus voi olla niin hienoa ja sydäntäsärkevää.

Jonas kasvaa yhteisössä, jossa on viety samanlaisuuden tavoittelu äärirajoille ja ehkä vähän ylikin. Ensin yhteisö vaikuttaa oikeastaan aika kauniilta. Niin, kyllä minä tiedän, että dystopian ja utopian sanotaan olevan saman kolikon kääntöpuolia, mutten ole ikinä nähnyt sitä kuten nyt näen, tässä Lowryn kirjassa. En ole ikinä ennen nähnyt dystopiaa joka yhdestä kulmasta tarkasteltuna oikeastikin on utopia.

Lukija kasvaa näkemään yhteisön nurjat puolet hiljalleen yhdessä päähenkilön kanssa. Vaikka osa kauheuksista on helppo arvata etukäteen, on silti vaikea valmistautua siihen, millaisen vaikutuksen ne tekevät.

Hurja kiitos Lopunajan lauseisiin, josta tähän inspiroiduin.

Luettuani The Giverin siirryin sujuvasti seuraaviin osiin.

Gathering Blue oli lähes yhtä sydäntäsärkevä, mutta eri tavalla. Kira kasvaa toisenlaisessa yhteisössä - alkukantaisemmassa, julmassa, heikkoutta vierastavassa. On siinä ja siinä, ettei Kiraa heitetä yhteisön ulkopuolelle selviämään omin voiminensa, sillä hänellä on kampurajalka. Hänellä on kuitenkin myös ihmeellinen taito käsitellä lankaa.

Gathering Blue liittyy The Giveriin, mutta se ei ole suora jatko-osa. Pikemminkin se on toinen kulma samaa tarinaa. Tämä jonkinlainen sivuttaisliike ja uuden näkökulman ottaminen onkin tyypillistä koko sarjalle, ja se toimii hienosti - lukija saa tietää, mitä rakkaiksi käyneille hahmoille tapahtuu, jos on kärsivällinen, mutta näihin henkilöihin ei suoraan enää palata. Jokainen oman tarinansa päähenkilö on toisen tarinassa sivuosassa, ja niin on hyvä.

Gathering Blue korostaa myös sarjan fantasialuonnetta. Ei pidä ymmärtää väärin, olihan se ensimmäinenkin osa fantasiaa, mutta silloin pohdin enemmän sitä, löytyykö sarjan ilmiöille joku (pseudo)tieteellinen selitys. Fantasia-aspekti on ehkä ainoa, josta en sarjan osalta ole aivan varma - olisin halunnut nähdä nämä hahmot pärjäämässä ihan vain ihmisinä. Mutta otan mitä saan, sillä sarja on hieno.

Messenger on sarjan kolmas osa; sekin kietoutuu edellisiin, mutta sekään ei aivan suoraan. Ollaan yhteisössä, joka on rakentunut yhteistyön ja solidaarisuuden varaan. Nuori Matty toimii viestinviejänä - mutta huomaa yhtäkkiä, että yhteisössä jokin on muuttunut. Ennen niin vastaanottavaiset kyläläiset haluavat nyt sulkea muut yhteisönsä ulkopuolelle.

Messengerissä oli jotain minusta niin kovin tätä aikaa, että sen lukeminen tuntui yllättävän vaikealta. Osittain siksi, että ulkopuolelle sulkemisen suunta pelottaa minua, osittain siksi, ettei meillä ole mitään niin yksinkertaisesti parantavaa kuin kirjassa. Vaikka eivät ratkaisut kirjassakaan helppoja ole. Kaikkea muuta. Taas piti niiskuttaa.

Neljäs osa, Son, päättää sarjan. Siinä palataan Jonaksen perheessä kasvaneeseen vauvaan ja tämän äitiin, nuorena lapsensa synnyttäneeseen Claireen, joka tekee mitä tahansa saadakseen vielä nähdä poikansa. Clairen matka kohti poikaansa on sekin omalla tavallaan voimakas ja sydämen särkevä - millaisia valintoja Clairen on tehtävä voidakseen vielä nähdä lapsensa. Ja miten avoimeksi ja toiveikkaaksi Lowry joiltakin osin lopun jättääkään.

Näin jälkikäteenkin olen aivan ällistynyt siitä, miten elegantin vähäeleisesti Lowry saa niin paljon sanottua. Miten lyhyitä ja näennäisesti helppolukuisia kirjat ovat, ja miten vaikuttavia ne tästä huolimatta ovat.

Nyt ollaan hirveän hienon kirjallisuuden äärellä. Lukekaa.

EDIT. Mutta älkää kommentoiko tähän postaukseen enää: kommenttitulvan vuoksi suljin postauksen kommentit. Muualle saa yhä jorista.

The Folding Knife

Minua jänskätti kamalasti tarttua K. J. Parkerin The Folding Knife -kirjaan, sillä keskimäärin olen pitänyt Parkerin kirjoista sitä enemmän, mitä myöhemmälle ne sijoittuvat hänen bibliografiassaan. The Folding Knife oli jossain hieman vaikean The Hammerin ja paljon palkitsevamman Sharpsin välissä.

No tämä The Folding Knife oli paljon kiinnostavampi kuin The Hammer, koska tässä ei kykitty jollain tukkijätkän unelma -tyyppisellä siirtokunta-ankeussaarella, vaan kaupungissa, ja seurattiin yhden tyypin matkaa valtakunnan vaikutusvaltaisimmaksi. Ja sieltä pois. Tämä ei spoilaa mitään, koska lankeemuksesta kerrotaan takakannessa, ja ensimmäisillä sivuilla, ja koska sen Kaamean Virheen odottaminen on puolet riemusta. Tai ehkä 60%.

Tämän luettuaan saattaa myös ymmärtää jotain pankkisektorista. Ainakin esimerkiksi sen, ettei halua koskea pankkisektoriin edes sillä viiden metrin seipäällä, jolla oman valtakuntamme ykkösmies ei aio koskea itsestään tehtyä dokumenttia.

Päätin juuri, että joskus, kun on aikaa, luen Parkerin varhaisemmankin tuotannon ihan rauhassa läpi. Epäilen, että se on minut palkitseva.

Joskus, kun on aikaa. Tirsk.

Sillä välin kaikki, jotka ovat päästäneet irti David Eddingsistä, voinevat myös tarttua Parkeriin. (Epäilen, että ensimmäisiä Parkereitani lukiessani en itse ollut vielä päästänyt irti David Eddingsistä.)