Nykymuotoinen Sivukirjasto*

...on palvellut lukijoitaan (kaikkia kahta) tasan vuoden. Jeee! (En voi uskoa, etten muistanut tätä töistä tullessa ja käynyt ostamassa skumppaa. Mrrrr.)

Kirjoista on hauska jorista. Mutta ei kaikista kirjoista. Esimerkiksi Greg Bearin City at the End of Timesta en haluaisi sanoa mitään. Kun se oli niin kummallinen ja vähän raskas. Satunnaisesti toki tosi hieno. Mutta enimmäkseen kummallinen ja vähän raskas.

Kirjan kannessa sanotaan "stunning". Otaksun, että sillä voidaan viitata myös siihen mitähäh-oloon, joka ainakin minut välillä valtasi.

Suunnitelmani oli oikeastaan kätkeä CatEoT:en liittyvän sanottavan puutteeni blogin 1-vuotissynttäreihin. Niiden kunniaksi esittelen toisen kirjahyllyni. Kirjahyllymme. Sitä kelpaa esitellä, koska se on siivottu 2. pääsiäispäivänä niin tehokkaasti, etten selkäkivultani pystynyt juuri liikkumaan viikkoon. (Ei, en ole 90-vuotias.)

Huomannette, että ylähyllylle tuli uudelleenjärjestelyn myötä tilaa. Joudun luultavasti ostamaan hieman kirjoja.


* Kuvittelin joskus haluavani kirjoittaa haircuttia, mutta ei siitä mitään tullut.

Wild Cards

Wild Cards on George R. R. Martinin toimittama eräänlainen shared world -sarja, jossa lauma kirjailijoita kirjoittaa samasta alkuasetelmasta käsin. Ja samoista hahmoista. Alkuasetelma on siis avaruusolentojen maapallolle istuttama virus, jonka saaneista osa kuolee, osasta tulee hirviömäisiä otuksia (jokereita) ja hyvin pienestä osasta tulee superhenkareita, ässiä.

Muistelin jostain syystä ykkösosan jälkeen, että sarja olisi ollut novellikokoelma, ja ehkä ykkösosa olikin, mutta kakkososa, Aces High, on kasa tarinoita joiden olisi tarkoitus muodostaa yhtenäinen kirja.

Minusta se oli vähän rasittava sekametelisoppa. Juonenkäänteitä oli kauheasti (oli avaruusolentojen hyökkäystä ja pahaenteistä salaseuraa ja mystisen esineen perässä juoksentelua ja avaruusalukseen kaappausta ja mitähän vielä) ja osa tarinoista oli vain ... huonoja. (Yhdestäkin tuli sellainen nolo olo, että tämän pitäisi olla varmaan jotenkin hauska slapstick-henkinen pala, vaan kun ei ollut. Olen armollisesti unohtanut kirjoittajan ja tarinan nimen.)

Ei niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin: toimittaja-kirjailija Martinin oma tarina oli oikein hyvä.

The Enchantress of Florence

Nyt on hieman sellainen olo, että mitä sanottavaa mulla vois muka olla mistään vakavahenkisestä kirjallisuudesta ... vaikka ehkä ei pitäisi ajatella niin. Salman Rushdien The Enchantress of Florence oli mainio.

Siinä Intian keisarin luo tulee tarinankertoja, joka kertoma tarina Firenzeläiset lumonneesta prinsessa Qara Közista lumoaa keisarin ... vaikka kukaan ei oikein tiedäkään, mitä tarinasta pitäisi ajatella. Kirja on loistava esimerkki maagisesta realismista - kuvitelmat heräävät henkiin ja taiteilijat häviävät omiin maalauksiinsa. Silti, parhaiden tarinoiden tapaan, kaikki toimii.

Minulle tulivat jotenkin mieleen Tuhannen ja yhden yön tarinat. Pidin kovasti.

Incandescence

Greg Eganin Incandescence on sekä sanana vaikea että kirjana ... mielenkiintoinen.

Incandescence muistuttaa ainakin alkupuolensa ajan nimittäin elävästi lukiofysiikan tuntia, ja kun sanon "elävästi", tarkoitan vain toki siinä määrin kuin lukiofysiikan tunnilla minkään voi sanoa olevan elossa. Niin, minä en juuri pitänyt fyssasta - matikassa oli aina enemmän mieltä.

Incandescencessä (että voikin olla hankala sana) ei ole edes sitä bonusta, että fysiikan lakeja olisi visualisoimassa joku opettaja. Itse pitää yrittää tajuta - tai sitten tehdä kuten minä, ja antaa fysiikan lakien mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Kirjan edetessä - ja etenkin sen loppupuolella - sinnikkyys nimittäin palkitaan. Loppuratkaisu on hieno, kirjassa on jotenkin hyvin onnistunut muukalaiskuvaus (siis avaruusolentoja) ja kirjailijan visio aukeaa pikku hiljaa. Kohta heittäydyn runolliseksi ja etsin kauheita vertauskuvia vision avautumiselle.

Kirjan aikajänteitä on jossain kritisoitu, mutta minusta ratkaisu ja tietty epämääräisyys oli ihan oikea ratkaisu. Loistavaa. Paitsi fysiikka-allergikoille.

Black Juice

Margo Lanaganin novellikokoelma Black Juice oli ihan hyvä.

Englannin kielessä on fraasi "to damn with faint praise". Se, että joku on ihan hyvä, voisi olla juuri tällaista kiroamista, mutta ei se nyt oikeastaan ole tarkoitus. Vähän nihkeästi mulla ei kuitenkaan ole asiasta oikein muuta sanottavaa. Oletin ehkä, että pitäisin BJ:stä ihan hirveästi, mutta ei siitä kauheasti kyllä mieleen jäänyt.

Voisin kuitenkin huomauttaa, että ensimmäinen novelli Singing My Sister Down on julkaistu myös suomeksi kirjassa Uuskummaa?*. Tykkäsin siitä alkukielellä ihan kauhean paljon enemmän, joten näin jälkikäteen rupesin miettimään, että millainen se suomennos oikein oli. Anteeksi suomentaja, jos luet tätä. Vika oli luultavasti minussa. Myös Uuskummaa?-antologiassa SMSD oli ehkä parasta antia.


* En tajua alkuunkaan sitä helkkarin kysymysmerkkiä kirjan nimessä. WTF?

Ikuisen rakkauden saari

Daína Chavianon Ikuisen rakkauden saari fiittasi jo Korianterissa, kun lueskelin sitä yhden naisen illassani pari viikkoa sitten.

Yhden naisen iltaan se sopi kyllä ihan hyvin.
Mutta mitään järisyttävän pysyvää vaikutusta se ei kyllä tehnyt siitä huolimatta.

Ikuisen rakkauden saaressa kuubalaissyntyinen nainen pohtii elämänsä tyhjyyttä Miamissa, ja tapaa vanhan naisen jonka kertoma myyttinen tarina sotkee yhteen kolmen maan kansalaisia, mytologiaa ja noituutta, ja paljon rakkautta.

Chaviano on itsekin Yhdysvaltoihin muuttanut kuubalainen, joka Kuubassa asuessaan kirjoitti paikallisesti suosittuja fantasiakirjoja. Ikuisen rakkauden saari ei siitä huolimatta ole mikään genrefantasia, vaan varmaan sopisi myös esim. romantiikasta nauttiville ihan hyvin - vaikka ei se romantiikankaan osalta ole mikään genrekirja. Viihdyttävä ja hyvä kirja kuitenkin.

Nälkäpeli

Qaikussa ehdittiin jo todeta, että onpas Suzanne Collinsin kirjalla Nälkäpeli ihan tajuttoman typerä nimi. (Eikö olekin?) Sitäpaitsi Nälkäpeliä on suositellut Stephanie Meyer, joka minusta on jonkinlainen kirjallinen sielunvihollinen.

Mutta siihen se typeryys jääkin, jos onnistuu uskomaan perusasetelman. Eräänlaisessa post-apokalyptisessa Amerikassa (tai mitä siitä nyt on jäljellä) 24 nuorta kisaa joka vuosi Nälkäpelissä, valtaisassa tosi-tv -ohjelmassa, jossa vain yksi voi voittaa. Ja selvitä hengissä. Muut kuolevat.

Ensin tuntui siltä, että Nälkäpelin konsepti oli hieman kaukaa haettu. Mutta tuhon jälkeinen yhteiskunta oli kyllä todella kiero, ja onhan sitä ihmiskunnan historiassa ennenkin nähty vaikka minkälaista julmuutta.

Hyväksyttyään alkuasetelman voi keskittyä nauttimaan kirjasta, joka on hyvä. Mainio. Nopeatempoinen ja kiehtova, hyvin kirjoitettu ja hyvin suomennettu. En voi kuin suositella.

City of Pearl

Olen yhä flunssassa. Kirottua.

Syystä tai toisesta päädyin lukemaan Karen Travissin kirjan City of Pearl, jossa retkue ihmisiä matkustaa tarkastamaan kaukaiselle planeetalle sijoittuneen siirtokunnan kohtaloa. Kaukaisella planeetalla on muitakin. Siis muitakin kuin ihmisiä.

CoP oli tosi hyvä. Siinä on aika mielenkiintoinen näkökulma ihmiskunnan tulevaan kehitykseen ja vielä mielenkiintoisempi - ja valitettavan todentuntuinen - näkökulma ihmiskunnan taipumukseen tuntea itsensä luomakunnan kruunuksi.

Ihmiskunnalle ei kirjassa ole käynyt erityisen hyvin. Liikakansoitus vaivaa, ja kaikki ruoka on suuryritysten patentoimaa niin, etteivät viljelijät esimerkiksi omista enää ainoatakaan siementä - tämänkaltaista kehitystähän on kai jo valitettavasti vähän nähtävissä. Tämä ahdinko tuntuu kyllä lähinnä ansaitulta, kun näkee, miten ihmiset käyttäytyvät toisia muukalaislajeja kohtaan.

Sitäpaitsi päähenkilö vaikutti hyvältä tyypiltä. Ei ehkä tyypiltä, jonka kanssa haluaisin oluelle, mutta kuitenkin tyypiltä josta oli mukava lukea.

Jatko-osa on jo varattu kirjastosta.