Implied Spaces

Hei pitkästä (mutta ei niin pitkästä) aikaa. Olen tänä syksynä löytänyt pari uutta syytä sille, miksi Sivukirjastossa on välillä hiljaista. Lisätään ne listan lopuksi kohdiksi d) ja e).

a) Listalla seuraavana olevasta kirjasta on vaikea kirjoittaa
b) Netti on taas poikki
c) Professori Laytonin uudet seikkailut DS Lite -konsolille tulivat postissa (tai jotain vastaavaa jollekin niistä kolmesta muusta konsolista jotka taloudestamme löytyvät)
d) On kiire neuloa ja lukea yhtäaikaa
e) Ahdistun siitä hypoteettisesta tilanteesta, jossa olen jo kirjoittanut kaikista Sivukirjaston olemassaoloaikana lukemistani kirjoista ja joudun siirtymään ajassa taaksepäin vuoteen 1984 tai niille main, jolloin äiti ja isä löivät viskipullosta vetoa siitä, oppiiko Liina lukemaan sinä kohtalokkaana iltana vai ei, ja Tove Janssonin kirjaan Vaarallinen juhannus, josta tuona iltana luin ihan itse hemuleiden vapaaehtoisesta torvisoittokunnasta (tai jotain sinnepäin), ja kirjoittamaan kaikesta ennen Sivukirjastoa lukemastani. Ja voitte uskoa, että sitä Neiti Etsivien määrää ei jaksa kukaan.

Walter Jon Williamsin Implied Spacesin kohdalla vetoan syihin a), c), d) ja e). Olen maininnut ennenkin, että pidin joistakin Williamsin kirjoista kuin hullu puurosta, mutta toisaalta viimeksi lukemani Williams (This Is Not a Game) ei innostanut.

Implied Spaces kertoo Aristidesta, seikkailijasta, joka tutkii eräänlaisia vahingossa syntyneitä (implikoituja) tiloja ja avaruuksia yhdessä kissansa kanssa. Tai, no, kissa on kyllä valtavan tietokoneen, Endoran, avatar, joka osaa puhua. Ja suuri osa tiloista sijaitsee täysin keinotekoisissa maailmankaikkeuksissa, joita ihmiskunta on iloisesti luonut ja joihin se on laajentunut. Tutkiessaan historiantutkijoiden ja fantasiaroolipelaajien (!!!) maailman implikoituja tiloja Aristide kohtaa jotain hieman huolestuttavaa ja palaa takaisin lähtöruutuun eli yhteen Endoran ylläpitämistä maailmoista tiedottamaan siitä lähes ainoasta asiasta, joka enää voi uhata lähes kuolemattomaksi muuttunutta ihmiskuntaa. Seuraa sota mystisen vihollisen kanssa.

IS oli ainakin minusta parempi kuin TINaG, mutta ei se silti yltänyt ihan aikaisempien lukemieni Williamsien tasolle. Aristide ja muut kirjan hahmot jäivät aika etäiseksi, joten tunneside jäi väkisinkin laimeaksi. Kirjoitustyyli oli toisaalta kevyt ja etenkin dialogi oli virkistävää. Lisäksi kirjassa oli hengästyttävän paljon villejä ideoita, ja loppu on huikea. Suosittelen.