03/03/2014

The Giver -kvartetti

Seuraa pitkä ja ihastunut postaus.

Lois Lowryn The Giver aloitti sarjan ja särki sydämeni. Niin siinä kävi.


The Giver on dystopia ja fantasia, ja älyttömän hienosti kirjoitettu. En ymmärrä, miksei tätä ole suomennettu. En ymmärrä, miksen ole lukenut tätä aiemmin. En ymmärrä, miten kirjallisuus voi olla niin hienoa ja sydäntäsärkevää.

Jonas kasvaa yhteisössä, jossa on viety samanlaisuuden tavoittelu äärirajoille ja ehkä vähän ylikin. Ensin yhteisö vaikuttaa oikeastaan aika kauniilta. Niin, kyllä minä tiedän, että dystopian ja utopian sanotaan olevan saman kolikon kääntöpuolia, mutten ole ikinä nähnyt sitä kuten nyt näen, tässä Lowryn kirjassa. En ole ikinä ennen nähnyt dystopiaa joka yhdestä kulmasta tarkasteltuna oikeastikin on utopia.

Lukija kasvaa näkemään yhteisön nurjat puolet hiljalleen yhdessä päähenkilön kanssa. Vaikka osa kauheuksista on helppo arvata etukäteen, on silti vaikea valmistautua siihen, millaisen vaikutuksen ne tekevät.

Hurja kiitos Lopunajan lauseisiin, josta tähän inspiroiduin.

Luettuani The Giverin siirryin sujuvasti seuraaviin osiin.


Gathering Blue oli lähes yhtä sydäntäsärkevä, mutta eri tavalla. Kira kasvaa toisenlaisessa yhteisössä - alkukantaisemmassa, julmassa, heikkoutta vierastavassa. On siinä ja siinä, ettei Kiraa heitetä yhteisön ulkopuolelle selviämään omin voiminensa, sillä hänellä on kampurajalka. Hänellä on kuitenkin myös ihmeellinen taito käsitellä lankaa.

Gathering Blue liittyy The Giveriin, mutta se ei ole suora jatko-osa. Pikemminkin se on toinen kulma samaa tarinaa. Tämä jonkinlainen sivuttaisliike ja uuden näkökulman ottaminen onkin tyypillistä koko sarjalle, ja se toimii hienosti - lukija saa tietää, mitä rakkaiksi käyneille hahmoille tapahtuu, jos on kärsivällinen, mutta näihin henkilöihin ei suoraan enää palata. Jokainen oman tarinansa päähenkilö on toisen tarinassa sivuosassa, ja niin on hyvä.

Gathering Blue korostaa myös sarjan fantasialuonnetta. Ei pidä ymmärtää väärin, olihan se ensimmäinenkin osa fantasiaa, mutta silloin pohdin enemmän sitä, löytyykö sarjan ilmiöille joku (pseudo)tieteellinen selitys. Fantasia-aspekti on ehkä ainoa, josta en sarjan osalta ole aivan varma - olisin halunnut nähdä nämä hahmot pärjäämässä ihan vain ihmisinä. Mutta otan mitä saan, sillä sarja on hieno.


Messenger on sarjan kolmas osa; sekin kietoutuu edellisiin, mutta sekään ei aivan suoraan. Ollaan yhteisössä, joka on rakentunut yhteistyön ja solidaarisuuden varaan. Nuori Matty toimii viestinviejänä - mutta huomaa yhtäkkiä, että yhteisössä jokin on muuttunut. Ennen niin vastaanottavaiset kyläläiset haluavat nyt sulkea muut yhteisönsä ulkopuolelle.

Messengerissä oli jotain minusta niin kovin tätä aikaa, että sen lukeminen tuntui yllättävän vaikealta. Osittain siksi, että ulkopuolelle sulkemisen suunta pelottaa minua, osittain siksi, ettei meillä ole mitään niin yksinkertaisesti parantavaa kuin kirjassa. Vaikka eivät ratkaisut kirjassakaan helppoja ole. Kaikkea muuta. Taas piti niiskuttaa.


Neljäs osa, Son, päättää sarjan. Siinä palataan Jonaksen perheessä kasvaneeseen vauvaan ja tämän äitiin, nuorena lapsensa synnyttäneeseen Claireen, joka tekee mitä tahansa saadakseen vielä nähdä poikansa. Clairen matka kohti poikaansa on sekin omalla tavallaan voimakas ja sydämen särkevä - millaisia valintoja Clairen on tehtävä voidakseen vielä nähdä lapsensa. Ja miten avoimeksi ja toiveikkaaksi Lowry joiltakin osin lopun jättääkään.

Näin jälkikäteenkin olen aivan ällistynyt siitä, miten elegantin vähäeleisesti Lowry saa niin paljon sanottua. Miten lyhyitä ja näennäisesti helppolukuisia kirjat ovat, ja miten vaikuttavia ne tästä huolimatta ovat.

Nyt ollaan hirveän hienon kirjallisuuden äärellä. Lukekaa.

EDIT. Mutta älkää kommentoiko tähän postaukseen enää: kommenttitulvan vuoksi suljin postauksen kommentit. Muualle saa yhä jorista.

9 comments:

Linnea / kujerruksia said...

Jahas, no sait ylipuhuttua. Mistäs näitä saa. Leikin, että yöpöydän kirjapino on pienempi.

Liina said...

Ensimmäinen osa ainakin kirjastosta, ja toinen myös!

hdcanis said...

Hmm, ekan kirjan olen lukenut ja se oli tosiaan vinkeä sekoitus utopiaa ja dystopiaa mutta en ollut oikein vakuuttunut lopusta, joten olin ajatellut skipata nämä jatko-osat, mutta tämä näkökulmien vaihtelu kuulostaakin kiinnostavalta...

neuloojapurkautuu said...

Sait joutumaan lukemaan. Kiitos.

Liina said...

Hdcanis, no niin! Eikä näissä kovin montaa aikaa saa elämästään tuhrattua, jos ei sitten pidäkään. (Minäpä itkin siinä lopussa. Se oli kiusallista kun luin sen salaa loppuun duunissa e-kirjana :D)

Snna K, voihan! Hyvä valinta! Ja nyt mua jänskää, että jos et pidäkään! Mutta hyvä valinta on!

Lukutoukka said...

Ensimmäinen osa majailee Kindleni uumenissa, jos oikein muistan. Täytyneepä ottaa luettavaksi piakkoin, niin vakuuttava olit. Ja eikös tästä ole myös tulossa elokuva tänä vuonna?

Liina said...

Nyt taas jännittää, että jos et pidäkään! Mutta jospa kuitenkin pidät! Voi sentään, voi sentään, lue pikimmiten (ja ainakin ennen kuin katsot leffan, josta olen itsekin kuullut huhuja.)

Oona / Lopunajan lauseet said...

Jee, ihanaa että levität The Giverin ilosanomaa! Minusta nämä kirjat ovat ihan älyttömän hieno osoitus siitä, että nuorille ei tarvitse kirjoittaa yksinkertaista ja valmiiksipurtua. Ja että suurin osa nykydystopiasta voisi verrata itseään Lowryyn ja mennä sitten kotiinsa häpeämään!

Liina said...

Ehdottomasti just noin! Ja sitten vielä sekin, että vaikka ei ole valmiiksi pureskeltua, lukeminen ei silti ole raskasta. Se on soljuvaa.

Nuortenkirjailijoiden noin ylipäänsä pitäisi arvostaa työtään niin paljon, etteivät lähde yksinkertaistamaan mitään.