Remember Why You Fear Me

Aina, kun kirjoitan kauhugenreen kuuluvasta kirjallisuudesta, törmään ongelmaan kauhusta; mitä se ylipäänsä on ja miksi se aika usein on jotenkin kamalan epäpelottavaa kaikessa kaavamaisuudessaan.

Aluksi siis kohottelin kulmakarvojani Robert Shearmanin novellikokoelman luokittelulle kauhukirjallisuudeksi - siis kirjastossa. Englanniksi Remember Why You Fear Men on katsottu olevan tummasävyistä fiktiota.

Mutta kuulkaa, tämähän on jumaliste pelottava kirja.

Ei sillä tavalla kovin konventionaalisesti pelottava, sillä Shearmanin tarinoissa pelottavinta ovat usein ihmiset - tai tunteet, rakkauden kääntyminen vihaksi tai välinpitämättömyydeksi tai etäisyydeksi, nekin, mutta silti useammin ihmiset.

Kiskaisen esiin esimerkin: yhdessäkin tarinassa oli jättiläishämähäkki. Se oli toki sinänsä jo vähän raskasta entiselle hämähäkkikammoiselle, mutta giganttinen hämiäinen ei suinkaan ole tarinan pelottavin hahmo.

No nyt tässä tulee sellainen olo, että pelkkää synkkyyttä on elämä Shearmanin kirjoissa. Ei ole, tarinat ovat mainioita, vaikka tunneskaala ehkä jää sinne negatiivisen puolelle.

Jos jotain naristavaa on naristava, vähän pitkältä kirja tuntui. Tekstit ovat kyllä sillä tavalla helppolukuisia, osa lähes jutustelevia, ettei niissä nyt sinänsä nokka kauan tuhissut, mutta jonkinlaista välipuutumista oli havaittavissa. Joitakin tarinoita olisi hyvinkin voinut karsia ytimekkäämmän paketin aikaansaamiseksi.

Silti, mitään en kadu, tämän lukemista nyt ainakaan.

Strange Bodies

Jos sattuu pitämään sellaisista kirjoista kuin James Smythen teoksesta The Machine, joissa on hieman vainoharhainen maailma-murenee-ympäriltäni -fiilis, Marcel Therouxin Strange Bodies kandee ilman muuta ottaa lukulistalle.

Siinä nimittäin Nicholas Slopen saapuu eräänä päivänä, vuosien jälkeen, entisen tyttöystävänsä Susannan ovelle. Juttutuokion jälkeen mimmistä on selvää, että kyseessä tosiaan on Nicholas - vaikka jotain outoa tyypissä on. Mies jättää jälkeensä muistitikun, jossa on vielä oudompi tarina, ja kun Susanna yrittää selvittää Nicholasin tilannetta yhteisten ystävien kautta, hän saa kuulla tämän kuolleen joitakin kuukausia aiemmin.

Ja Nicholasin tarina, se se vasta onkin outo: vaikuttava ja kylmäävä. Theroux käsittelee karmivalla tavalla sitä, mikä meistä tekee meidät. Karmivalla, ja myös hyvin luettavalla tavalla - vaikka jostain syystä odotin kirjan olevan raskas ja vaikealukuinen, se on kaikkea muuta. Teksti melkein lukee itse itsensä.

En spoilaa enempää: spoilatkaa itse itsenne ja lukekaa Strange Bodies.

The Desert of Souls

Aion nyt unohtaa sen syvän epäluulon, jota tunnen, kun joku jenkki (tai sellaiseksi epäilemäni) kirjoittaa seikkailua Tuhannen ja yhden yön hengessä ja tyytyä toteamaan, että Howard Andrew Jonesin The Desert of Souls on joka tapauksessa mahtava tarina.

Ensi alkuun kuitenkin vielä sellainen varoitus, että olen ihan ostettavissa, jos sarjan nimessä on jotain sen tyylistä kuin "Nimi ja Toinenkin nimi -seikkailu". Tässä tapauksessa siis kyseessä oli Dabir ja Asim -tarina, kertojanaan kapteeni Asim, joka toimii muuten eräänlaisena Watsonina Dabirin Sherlockille. Tuttua siis kirjallisuuden konventioista ja lapsuudesta, josta iso osa on kulutettu Tuhannen ja yhden yön tarinoiden parissa, ja ehkä juuri siksi niin oikein.

Dabir ja Asim seikkailevat Bagdadissa noin 700-luvulla tai jotain sellaista (lunttasin tämän) ja magia on toki voimissaan. Kun salaperäinen muukalainen syöksyy Asimin ja Dabirin ja näiden herran jalkojen juureen ja uskoo näiden haltuun tabletin juuri ennen kuin kätevästi heittää henkensä, selvää on, että vauhtia on tiedossa.

Jotenkin koko homma oli miellyttävän maaginen ja kaikkinensa kelpo seikkailu. Asim ja Dabir laukkaavat läpi kartan ja päätyvät kirjan nimenkin kuvaamaan sielujen autiomaahan, jossa oli skaalaa sen verran, että olisin itsekin voinut piipahtaa - no, jos muutama vaara olisi saatu eliminoitua.

Vähän toki näin naisena harmittaa aina se, miten vähän oikeuksia naisväellä tämäntyyppisissä tarinoissa on, mutta onneksi Jones venyttää aikoja ja tapoja sen verran (tai mistä minä tiedän, voihan olla, että ankea rajoittaminen on vasta myöhempien aikojen idea), että mukaan mahtuu yksi itsepäinen mimmikin. Mitään sen kummempaa emansipaatiota on kuitenkin turha odottaa.

Mutta nyt ei sellaisista välitetä: The Desert of Souls oli juuri se kirja, jota tähän syksyyn kaipasinkin. Kelpo hupia.

Lost Everything

Pidin joskus kovasti Brian Francis Slatteryn Avaruusbluesista (vaikka tätä muinaista blogitekstiä lukemalla ei voi alkuunkaan päätellä, miksi näin oli. Haluaisin ajatella, että olen vuosien saatossa petrannut, mutta koen itselleni valehtelun vaikeaksi.)

Lost Everything siis kiinnosti lähtökohtaisesti.

Kirja kertoo kahdesta miehestä, jotka matkaavat joella. Ympärillä on käynnissä jonkinlainen apokalypsi, kaikkialla soditaan, vastarintaliike toimii, kukaan ei tiedä miksi. Kaikki ovat menettäneet kaiken. Ja takaa tulee kaikkien aikojen myrsky. Sellainen, jonka jälkeen maailma ei ole enää entisensä, jos on ollenkaan.

Ja nyt olisi syytä löytää toisen miehen poika.

Lost Everything oli itselleni vähän vaikea. Tavallaan kirja on unenomaisuudessaan mainio, enkä voi olla rakastamatta sitä tunnetta, jossa jokin valtava on ottamassa ohjat. Toisaalta kaiken tämän unenomaisuuden kääntöpuoli oli jonkinlainen vaikeus saada itse tarinasta otetta. Slattery kertoo kaikista ja kaikesta, ja pikku hiljaa lyhyen romaanin aikana jonkinlainen kuva rakentuukin. Se vain on hyvin häilyvä kuva.

Jokin tässä toi mieleen etäisesti McCarthyn The Road -kirjan, vaikka Lost Everything on toisaalta paljon valoisampi. Ja miksipä ei olisi, sillä jollain tasolla kirjan houkutus on se helpotus, jonka tuntee kun päästää irti kaikesta. Lentää myrskyn mukana.

Vaikea siis, mutta hyvä. Lopulta.

Charm

Hehehihihoo! Sarah Pinborough:n satutrilogian jokin osa Tuhkimoineen tuli vihdoinkin kirjastoon (jo aikaa sitten, olen taas jäljessä, katsokaas): ja kuinka käy! Charm tarjoaa Pinborough:n päähenkilöille hyviäkin uutisia!

Jos nyt muistelen trilogiaa, sanoisin, että Poison oli mainio, Beauty lievästi pettymyksellinen ja Charm taas mainio. Siinä Tuhkimomme ei ole mikään siveellinen ja kaltoinkohdeltu immyt vaan sellainen oikea ihminen. Yhtäältä kunnon pyrkyri (mutta ehkä enemmän nuoruuttaan ja pöljyyttään) ja toisaalta sisältäen mahdollisuuksia kasvaa aistilliseksi naisihmiseksi.

Samalla kierroksella vieraillaan entistenkin päähenkilöiden luona.

Kaiken kaikkiaan viihdyin ja viihtymisen ohella pidin siitä, etteivät asiat ole niin kovin satumaisen mustavalkoisia.

Ainoa narinan aihe on tuo kansi - miksi, miksi! Kun näille on ne ässät satuaiheisetkin olemassa! Pois kannesta, sinä geneerinen kaunotar!

MaddAddam

Margaret Atwoodin MaddAddamista olin kuullut vähän sellaista "ei sarjassaan parasta" -mutinaa. Minä en moista kuunnellut, vaan kun sain tämän käsiini, olin ihan että shut up and take my money. (Mutta ei kirjasto sitten kuitenkaan halunnut rahaa. Mukava laitos se on.)

Siinä lukiessanikin olin vielä, että shut up jne. Ja kirjan lopetettuanikin olin ihan sillä tavalla, että kuulkaa minua ei nyt mikään analyyttinen kiinnosta. Jossain vaiheessa, kesken sarjan, tulin näemmä siihen tulokseen, että Atwood on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua, ja vaikka, okei, MaddAddam ei ollut aivan yhtä puhdaslaatuista kirjallista kokaiinia kuin The Year of the Flood, väitän kuitenkin, että ero on hiuksenhieno, enkä todellakaan aio valittaa.

Haluan tätä vain lisää.

MaddAddam kertoo aiemmissa teoksissa fiitanneen Zebin tarinan jatkaen hieman eteenpäin suuresta tulvasta selvinneiden kanssa. Toisena päähenkilönä on Toby, lempparisankarittareni, jonka kanssa kärsin suurta epävarmuutta ja iloitsin aina, kun siihen oli aihetta.

Nämä voisin ostaa omaankin hyllyyni. Kovakantisina. Hyvälle paperille painettuna. Tiedättehän. Sitten voisin lukea niitä uudestaan ja uudestaan ja kun en lukisi, voisin ihailla niitä.

One-Eyed Jack

Elizabeth Bearin One-Eyed Jack oli jotenkin vähän kummallinen kokemus. Luulin lukevani kirjaa, joka sijoittuu nykyhetkeen, mutta oikeasti se sijoittuu vuoteen 2002 (jolloin se oli kai kirjoitettukin, vaikka julkaisu tapahtui aivan vastikään). Ja tässä sitä taas huomaa, miten lähimenneisyyteen sijoittuminen ja etenkin lähimenneisyyden teknologia jotenkin oudosti vanhentaa teosta.

Ei sillä, että kirja muutoin olisi erityisen tomuinen. One-Eyed Jack sijoittuu Las Vegasiin, jonne kokoontuu melkoinen kavalkadi myyttisiä henkilöitymiä taistelemaan kaupungin herruudesta. Tämä osa toimii hyvin.

Mutta mutta. Bear on kirjoittanut jotain, joka on lähinnä pitkitetty sisäpiirin vitsi. Kirja on täynnä viittauksia esimerkiksi tv-sarjoihin, joiden henkilöitä en tunnistanut alkuunkaan. Tarina sinänsä toimii erinomaisesti meille daijummillekin, mutta vähän käy tökkimään kun koko ajan tuntuu siltä, että tajuaa vitsistä korkeintaan 30 prosenttia. (Tietenkin, jos olisin tajunnut viittaukset, tämä olisi minusta epäilemättä hauskinta ikinä.)

No, ehkä se on kasvattavaa. Osaan nyt mahdollisesti asettua paremmin tyttäreni asemaan. Hänestä, 3-vuotiaasta, saattaa tuntua koko ajan siltä kuin tajuaisi vitsistä korkeintaan 30 prosenttia.

Suosittelen heille, jotka pitävät urbaanista fantasiasta ja tykkäävät bongailla viittauksia.

Starbound / Earthbound

Starbound ja Earthbound ovat jatkoa Marsbound-kirjalle. Ja nyt tämä Joe Haldemanin sarja on tulkintani mukaan luettu.

(Saattaa sisältää lieviä ja väistämättömiä spoilereita sekä Marsboundin että Starboundin osalta.)

Starbound alkaa, kun Carmen lähtee miehensä ja muutaman muun kanssa lennolle kohti mystisiä toisia - heitä, jotka ovat aikanaan istuttaneet Marsiin muukalaislajin tarkkailemaan ihmiskunnan kehitystä. Lennon tarkoitus on diplomatia, sillä on selvää, että toisilla on pikkusormessaan tarpeeksi vääntöä pistää ihmiskunnalle piste. Sapelin kalistelu ei siis ole vastaus.

Kirjasta iso osa lennettään avaruudessa peltipurkissa. Se oli minusta oikeastaan kirjan parasta antia, ja jollain tavalla kovin leppoisaakin. Haldeman ei lähde ylilyöntien tielle kuvatessaan yhteen tilaan ahdettua joukkoaan.

Lopulta sitten tavataan toiset ja tullaan takaisin kotiin. Muukalaislajin (edustajan) tapaaminen on suoraan sanottuna jokseenkin antiklimaattista. Siksi vissiin Haldeman lähteekin trilogiansa kolmannessa osassa ihan eri tielle ...

...kun Earthboundissa toiset ovat sammuttaneet sähköt vastauksena ihmislajin parantumattomalle tavalle isotella.

Niin että Earthbound onkin sitten Haldeman kirjoittamassa jonkinlaista dystooppista apokalypsia, jossa äkkiä romahtavista resursseista taistellaan veitset hampaissa. Auringon alla on hyvin vähän uutta heille, jotka ovat lukeneet viime aikoina esimerkiksi John Barnesia tai vaikkapa John Varleyta. (Itse asiassa Barnes on jälleenrakennuspyrkimyksineen paljon kiinnostavampi.)

Carmenin ja kumppanusten osalta systeemin romahdus tarkoittaa laukkaamista ympäri karttaa, kunnes kirja loppuu tavalla, joka sai erään Herttoniemessä asustavan kirjabloggaajan sanomaan "jaaha".

En aio mennä niin pitkälle, että marisisin näiden parissa menettämiäni tunteja, mutta eivät nämä lukuhistoriaani minään erityisenä kohokohtanakaan tule jäämään.

Mistification

Kaaron Warrenin Mistification kertoo Marvosta, josta tulee taikuri - mutta joka hallitsee myös sellaisen taikuuden, jota lavoilla ei käytetä.

Samalla Marvon tarina on jonkinlainen kehys, ehkä, sillä ennen kaikkea Marvo metsästää tarinoita. Tarinoita, joita Warren kirjassaan kertoo lähes jatkuvasti. Lukukokemuksesta en osaa sinänsä sanoa mitään, mutta kuuntelukokemus oli erikoinen: välillä lähes unohti, mitä kirjaa ja mitä tarinaa oli kuuntelemassa.

Saattaapi olla sellainen väärin kuunneltu -juttu käsillä nyt, mutta vaikka oikeastaan pidin rosoisista pikkuisista tarinoista isomman tarinan sisällä, siitä isommasta en niin välittänyt. Marvo ei tullut kovin lähelle; seikka, jota ei kyllä kähisevä lukijakaan yhtään auttanut.

Gngngngngn. Anteeksi, nyt ei irtoa enempää. Epäilen, että Warrenilla oli kirjassaan isompi tarkoitus, mutta se hukkui äänikirjaformaattiin. Seuraavaksi voisin kokeilla Warrenin Walking the Tree -kirjaa. Se voittaa kansikuvavertailunkin perusteella Mistificationin.

A Million Suns

A Million Suns on jatko-osa Across the Universelle. Ajattelin lukaista sen ehtiessäni, ettei jää sarja kiusallisesti kesken.

Ehdottomana bonuksena sanottakoon, että tämä on aika nopealukuinen ja ihan viihdyttäväkin.

Miinuspuolena lukijan (siis itseni) kannalta pidän silti sitä, että jännitteestä aika turhan iso - ja teoksen pituudesta aivan liian iso - osa syntyy kommunikaation puutteesta ja ihmeellisestä jäkittämisestä. En jaksa sellaista.

Sitten tulin ajatelleeksi, että ehkä sarjan aiottu kohdeyleisökin lyö päätään seinään ja päättää, että heistä ei ikinä tule tyyppejä, jotka eivät voi vaan saatana avata suutaan kun sen aika on. Ja jos näin on, Beth Revis tekee tärkeää työtä.

Kirja loppui kelpo cliffhangeriin, joten otaksun lukevani vielä viimeisenkin osan tietääkseni, millaisiin itsesäälin, itsesyytösten ja kommunikaatiokatkosten huippuhetkiin päähenkilömme seuraavaksi yltävät.

Unwrapped Sky

Rjurik Davidsonin Unwrapped Sky päätyi lukulistalleni ehkä Finnconin vuoksi, tai ehkä jostain muusta syystä; jostain tarkemmin määrittelemättömästä syystä siitä on myös kovin vaikea kirjoittaa mitään.

Kirja kertoo Caeli-Amurin rappeutuneesta kaupungista, jossa työväestö raataa muutaman hallitsevan huoneen alaisuudessa, kurjissa oloissa. Kurjuudesta ovat ponnistaneet myös päähenkilöt, Kata (salamurhaaja), Boris (korkeaan asemaan päätynyt työläinen) ja Maximilian (vallankumouksellinen, kuten eräs ranskalainen kaimansakin.)

Kaikkinensa kirjassa on hyvät lähtökohdat (no se vallankumous - ja rapistunut kaupunkikin) ja muutama oikein herkullinen juttu. Vallankumous vaan onnistuu jotenkin, en tiedä miten se on edes mahdollista, mutta näemmä on, jäämään jonkinlaiseksi taustaksi päähenkilöiden tuskaillessa etualalla.

Tuskailtavaa riittääkin, sillä kukaan päähenkilöistä ei ole erityisen sympaattinen hahmo: kaikki ovat emotionaalisesti kovia ja moraalisesti kovin päteviä selittämään ikävämmät tekonsa. Itselleen ainakin. Lukija saattaa nostaa kulmakarvaansa.

Kirjassa parasta on alku: kun yksi päähenkilöistä käy soutelemassa merellä, Caeli-Amurin uponneen sisarkaupungin yllä. Kun tapahtuu surullisia ja julmalta tuntuvia asioita.

Myöhemmin, kun tuohon uponneeseen sisarkaupunkiin sukelletaan, tämäkin hieman taianomainen hetki särkyy jotenkin turhalta tuntuvalla toimintakohtauksella.

Että en nyt tiedä. Pikaisen googletuksen perusteella tämä on ihan selvästi toiset-tykkää-toiset-ei -kamaa. Itse taisin kuulua jälkimmäiseen leiriin ainakin siinä määrin, että jatko-osia tuskin luen, ellei Internet saa mieltäni muuttumaan väkevillä argumenteilla.

iD

Jatko-osissa piisaa: iD tarjoaa jatkon Madeline Ashbyn vN:lle.

Nyt on näkökulma muuttunut: Amy vetää vN-paratiisia, mutta sinne luikertelee käärme. Ja käärme pakottaa iD:n päähenkilön, Amyyn kovasti rakastuneen Javierin tekemään jotain, mitä tämä ei suinkaan tahtoisi tehdä.

Vaikka kovasti pidin edellistä kirjaa nuorisolaisille sopivana, tämä iD on minusta kovin selkeästi aikuisten. Opus on nimittäin aika tummasävyinen ja synkkä, eikä kai se mikään ihmekään ole. Von Neumannin koneet ovat Ashbyn maailmassa orjia, vailla vapaata tahtoa - mutta eivät vailla tunteita.

Vaikka opus herättää paljon kiinnostavia ajatuksia (etenkin ihmiskunnasta), en nauttinut siitä ihan varauksetta. Välillä vähän pölö seikkailullinen juoni tuntuu istuvan huonosti synkkään yleistunnelmaan.

Mutta mitään en kadu. Tämäkin kirja jätti jälkeensä ajateltavaa, vaikka nyt sitten synkeänpuoleista ajateltavaa.

Slow Apocalypse

En voinut sille mitään: vertailin John Varleyn Slow Apocalypse -kirjaa koko ajan Will McIntoshin Soft Apocalypseen. Enimmäkseen siksi, että pitkään kuvittelin kirjojen olevan samannimisiä.

Aika on tehnyt tehtävänsä: kun joskus muinoin marisin Soft Apocalypsen lopusta, juuri nyt se tuntui minusta suunnattoman hehkeältä aseelta tässä vertailussa.

Vaikka, no, ei Soft Apocalypsekaan huono ole, mutta kuitenkin jotenkin ehkä vähän nähty. Käy nimittäin niin, että yhtäkkiä loppuu öljy - tällekin tarjotaan selitys, mutta sitä ei ikinä päähenkilöiden näkökulmasta vahvisteta. Kun öljy loppuu, keskushallinto tekee ensin kaikkensa salatakseen tilanteen, mutta kriisi on lopulta väistämätön.

Päähenkilö Dave saa kaikesta hieman ennakkovaroitusta ja toimii kuten kuka tahansa hyvintoimeentuleva valkoinen perheenisä: pyrkien varmistamaan oman perheensä selviämisen. Ja pikku hiljaa käy ilmi, että hyvää kannattaa odottaa, huonoa ehkä ei, sillä ympäristö (Los Angelesin vauraampi esikaupunkialue) alkaa murentua ympäriltä - muun maailman ohella.

Kun yhteiskunta ja sen tukirakenteet ropisevat ympäriltä, maailma kutistuu ja taantuu. Sen saavat kokea myös Dave perheineen ja ystävineen lähdettyään lopulta hieman epätoivoiselta tuntuvalle matkalle jonnekin, missä asiat olisivat paremmin. (Missä ne voisivat olla paremmin?)

Minua vaivasi koko kirjan halki suunnaton oikeutuksen tunne. Dave perheineen yrittää selviytyä, kuten kaikki muutkin: suurempi hyvä ei kiinnosta ketään. Valtiosta tulee vihollinen jokapäiväisessä selviytymiskamppailussa, ja kaikki pyrkivät vain pitämään omistaan huolta. Kirja tuntuukin puhuvan lähinnä pienen yhteisön merkityksestä vaikeina aikoina (minkä nyt toisaalta voisi lukea selvänä taantumuksena koko ihmiskunnalle: kun nälkää näkevistä on pakko tehdä niitä toisia.)

Lopussa en voinut aivan välttyä siltä fiilikseltä, että päähenkilön matka on hyväosaisuudesta vaikeuksien kautta hyväosaisuuteen. Se tuntui oikeastaan vähän raskaalta, ja vaikka kirja olikin ihan kiinnostava (ja masentava) tulevaisuuden visio, enkä tunne varsinaisesti hukanneeni aikaa sen kanssa, en sitä suuremmin rakastanutkaan.

Kabu Kabu

Nnedi Okoraforin Akata Witch ei ollut ihan täysosuma just mulle, mutta Kabu Kabu - joka sisältää novelleja - oli tosi vinkeä tuttavuus.

Kirjan tarinat käsittelevät usein samoja teemoja: Nigeria on vahvasti läsnä, sinne matkustaminen ja siellä eläminen; muualle muuttaneen paluu kotiin. Taikuus ja mytologia toki, mutta niiden ohella myös - minusta mitä kiinnostavimmin - öljy ja se, miten öljy-yhtiöiden läsnäolo tuntuu paikallisten todellisuudessa.

Okoraforin naiset eivät pääse helpolla - heidän ympäristönsä on väkivaltainen ja usein etenkin naisten ja miesten väliset suhteet ovat väkivaltaa täynnä - mutta toisaalta he ovat aika vahvoja, eivätkä pelkää voimaansa. Länsimaisen tradition punastelevat neitsyet loistavat poissaolollaan. Virkistävintä ikinä!

Tarinoiden laatu yksittäin tarkasteltuna on vähän epätasainen. Löytyy erinomaista ja sitten vähän sellaista sinne päin -hommaa. Olennaista on kuitenkin ehkä se, että kokonaisuus on mainio. Okoraforia ei ole pelottanut julkaista keskeneräisempää ja heikompaakin tuotantoa, ja seuraus on se, että kokonaisuus tarjoaa enemmän tarttumapintoja. Just hyvä.

Shades of Milk and Honey

Voi maailmankaikkeus, miten en tykännyt Mary Robinette Kowalin Shades of Milk and Honeysta.

Ostin Shadesin joskus Lontoossa käydessäni, ihastuksissani, mutta fiilis laski, kun Booksy sanoi aika suoraan, ettei teoksesta niin välittänyt. (Itse asiassa Booksyn arvio on tosi mainio, lukuunottamatta täysin epäoikeudenmukaista DWJ-vertausta - suosittelen.) Koska Kowal on kuitenkin suoltanut teokselle jatko-osia, jotka aika usein vielä päätyvät erilaisille suositeltavaa-luettavaa -listoille, ajattelin, että jospa se kuitenkin olis tosi ihana.

Ei ollut tosi ihana. Oli tosi pikkusievä ja ikävä.

Kirjan Austen-henkinen juoni menee sillä tavalla, että on kaksi sisarusta, joista päähenkilö on se ei-naimakelpoinen - mutta onneksi hän on sentään erityisen taitava tuhertamaan sillä taikuudella, joka naisille salonkien koristeluun on suotu.

Jos fantasian puolella tuli mahalasku, en osaa pitää tätä romanttisenakaan elämyksenä. Tykkään ihan yli kaiken hyvin kirjoitetusta romanssista, mutta Kowalin päähenkilöt ovat järjestään ikäviä ja ikävystyttäviä, eikä romanttinen viritys lentäisi senttiäkään, elleivät kirjan valittu rakenne ja tyyli sitä vaatisi: jos ostat pääparin välisen vetovoiman, minulla olisi myös eräs planeetta, josta voisin luopua edullisesti.

Sanokaa nyt, etten ollut aivan yksin.

Range of Ghosts

Elizabeth Bear oli kesällä Finncon-vieraana, ja vaikutti niin sympaattiselta kunniavieraspuheessaan, että minä siinä saman tien varasin mobiilisti kaiken, mitä kirjastossa Bearin tuotannosta varattavissa oli (ja muutin radikaalisti mielipidettäni häneltä aiemmin lukemistani kirjoista, mikä on luultavasti hyvin väärin tehty.)

Range of Ghosts päätyi ensinnä luettavaksi, sillä jollain (toisellakin) roistolla oli siitä varaus. Teos aloittaa sarjan, mikä on tietenkin fantasiagenrelle tyypillistä ja etenkin loppua kohden ilmeistä (tarina ei siis  paketoidu kovin siististi.)

Miljöö on omintakeinen: enimmäkseen liikutaan aroilla, hevosilla, nomadiheimoissa. Vähän myös vuoristokaupungissa. Päähenkilöinä on kaksi perimysjärjestyksestä syrjäytettyä, nuori mies (Temur) ja nuori nainen (Samarkar). Vaikka takakansi muuta antaa ymmärtää, kumpikaan ei janoa kostoa tai valtaistuinta, vaan tilaisuutta elää elämäänsä. Etenkin Samarkar on uhrannut paljon tämän tilaisuuden vuoksi - mutta muitakin voimia on liikkeellä.

Pidin Range of Ghostista kovasti. Bear on taitava ja monipuolinen kirjailija, ja sen ohella, että hän kirjoittaa kovin kiinnostavasti esimerkiksi siitä, mitä äitiyden mahdollisuuden menettäminen voi merkitä, on hän onnistunut luomaan myös aidosti ihmeelliseltä tuntuvan maailman.

Jos nyt jostain narisen niin siitä, ettei Bearin teksti ole vielä koskaan tuntunut aivan täysin omalta. Joudun yleensä tappelemaan sen kanssa hieman; niin nytkin. Lukukokemus oli kuitenkin aiempaa miellyttävämpi ehkä siksi, että päätin hyväksyä sen, ettei tämä nyt mene ihan kuin vettä vain. Ja sitten se ikään kuin meni paljon paremmin. Tietty.

PS. Huomenna mennään kirjamessuille, kirjamessuille, kirjamessuille, huomenna mennään ... no okei, olen hiljaa.

PPS. Mutta siis oikeesti, kirjamessut, miten voi olla. Voi että. Siellä on kirjoja ja tovereita. Voiko parempaa olla? Voi, sillä ohessa on myös viini, ruoka & paha krapula -messut. Siis kirjoja, tovereita ja kuohuviiniä. Jipii!

Copperhead

Copperhead on jatkoa Ironskinille - ja sekin on mainio.

Copperheadissa Tina Connolly siirtää näkökulman Janesta tämän siskoon, Heleniin, joka Ironskinissä vaikuttaa vähän, tuota, huithapelilta, mutta saa nyt ison roolin ja vastuun, kun Jane puolestaan haihattelee muissa maailmoissa.

Helen on virkistävä sankaritar: sen lisäksi, että hän on vähän huithapeli, hän on kuitenkin fiksu ja sympaattinen nainen. Joka on naimisissa. On yllättävän virkistävää, että sankaritar ei ole ikään kuin sinkkuvuosiaan suorittamassa vaan ihminen ja nimen omaan sankaritar vielä avioiduttuaankin. Pidän sellaisesta - tässäkin, missä Helenin avioliittoa ei kovin onnistuneeksi voida moittia.

Juoni on minusta ihan mainio - vähän sekava, paikoin, mikä oli myös Ironskinin ongelma, mutta enimmäkseen mainio. Alussa koin tiettyä hämmennystä miettiessäni, millaisia askeleita kahden kirjan välillä on otettu - jatkumo ei ole aivan suora - mutta tästäkin selvittiin.

Parhaimmillaan Connolly minusta silti on kuvatessaan Lontoota, aikakautta ja tilanteita; Helenin ahdistus ja kirjan muidenkin naisten hankala tilanne välittyi lukijalle erinomaisesti.

Suosittelen! Tätä ja Ironskiniä, molempia. Ja mikä parasta, molemmat saa kaupunginkirjaston e-kirjakokoelmasta! Että ei kun klik ja sitten uudestaan klik.

Kaislikossa suhisee

Lainasin lapsen iltasatukirjaksi Kenneth Grahamen klassikkoteoksen, jonka päätin lukea sitten itsekin. (Varsinaisen iltasatusuoritteen tämän kanssa hoiti puolisoni, herra Sivukirjasto, joka sivumennen sanoen vaikutti siltä, että suhiskaa keskenänne. Lapsen mielipidettä ei ole missään vaiheessa tiedusteltu.)

Kaislikossa suhisee on lapsuuteni lemppareita, mutta en toki siitä aikuisiällä paljonkaan muistanut. Sen verran kuitenkin, että ihan ehdottomasti piti saada juuri oikea painos kirjastosta. Mikään uudenaikainen hapatusversio ei tulisi kyseeseenkään.

Edellämainitusta syystä on turha kuvitella, että kyse olisi ollut mistään muusta kuin nostalgiatripistä. Ja ihan mainio nostalgiatrippi kyseessä olikin: Myyrän ja Vesirotan seikkailut olivat mahtavia edelleen. Rupikonna ärsytti vähemmän kuin nuorena - epäilen kokeneeni Konnankartanon herran seikkailut kovinkin epäoikeudenmukaisina, kun olin lapsi. Nyt pikemminkin nauratti. Myyrän koti-ikävä puolestaan itketti (yhä; näiltä osin ei mikään ole muuttunut kuluneina vuosikymmeninä.)

Kirjan brittiläisyys kolahti nyt vielä kovemmin kuin skidinä, tietty. Kaislikossa suhisee saattaa siis selittää viehtymykseni tweediin (ja sen, että Mäyrän kodin jälkeen eräs hobitin kolo oli minusta välittömästi tutun ja kotoisan oloinen.)

Ja oiskohan se sit Narnia seuraavaksi, vai pitääkö siirtyä Ruohometsän kansaan?

Burning Paradise

Robert Charles Wilsonin Burning Paradise oli, eääh, kirja. Sen muistan varmasti.

Okei, pienen kaivelun jälkeen muistan muutakin. Muistan, että siinä elettiin rinnakkaista todellisuutta: melkein kuin omamme, mutta rauhanomaisempi. Huomattavasti rauhanomaisempi. Ainoa mutta on, että rauhanomaisuus johtuu muukalaisorganismista, joka näkökulmasta riippuen on ihmiskunnan loinen tai symbiontti. (Oikeesti, ei toista maailmansotaa, kyllä se on symbiontti.)

No, organismi ei ole täysin rauhanomainen. Cassien vanhemmat ovat osa possea, jolle kävi huonosti, kun olento yritti suojella itseään. Ja nyt tällainen muukalaisotus kävelee kohti Cassien ovea. Huonolta näyttää.

Lopulta Burning Paradise oli minusta enemmänkin kiinnostavampi alkutilanne kuin täydellinen suksee. Loppu kohden kaikki nimittäin hajosi vähän käsiin: muukalaisten kanssa tekemisiin joutuneiden ihmisten on tehtävä isoja päätöksiä hyvin vähäisellä määrällä tietoa. Kehen pitäisi luottaa? Onko rauhan hinta kaiken tämän arvoista? Mikä on tärkeämpää, henkilökohtainen tuska vai koko ihmiskunnan kohtalo? Hyviä kysymyksiä, joihin Wilson ei jotenkin tunnu edes yrittävän vastata.

Ei kirja huono ole, ei ollenkaan, mutta, mutta, mutta - jonkinlaista välityön makua siinä on.

The Melancholy of Mechagirl

Catherynne M. Valenten kokoelma The Melancholy of Mechagirl piti sisällään runoja ja tarinoita, jotka jotenkin liittyvät Japaniin. Tämä on perusteltua, sillä kuten kirjasta käy ilmi, Valente on asunut Japanissa joskus upseerin rouvana (Sivukirjasto esittää teille tämän tiedon sarjassa faktoideja, joita ei osannut odottaa.) (Nyt hän ei asu enää Japanissa eikä ole upseerinkaan kanssa naimisissa.)

Pidin kokoelmasta melkoisesti. Kaikkien tarinoiden kytkös Japaniin ei ollut kuin viitteellinen, mutta kyllä se sieltä aina löytyi kun vähän kaiveli. Runoista (joita taisi olla kaksi) en niin välittänyt. En tiedä mokomasta kirjallisuudenlajista mitään, joten jos runo ei ole sillä tavalla helpomman puoleinen, en osaa edes arvailla, saattaisiko se olla lajissaan hyvä vai huono yksilö. Valente ei ole myöskään aina kirjoittajista suoraviivaisin, ja runoissa se kostautui.

Osa tarinoista jäi mieleen kummittelemaan pidemmäksi aikaa. Osa lähinnä hämmensi. Mutta sellaista se on Valenten kanssa - onneksi kuitenkin aika palkitsevaa silti.