Raising Steam

Aprikoin joskus, että jos Terry Pratchett nykyään kirjoittaa kirjansa sanelemalla, toimisivatkohan ne sitten paremmin kuuntelemalla.

No, eivät välttämättä.

Raising Steam on ihan tyypillinen Discworld-kirja. Haluaisin sanoa siitä fiksumpia asioita, mutta nyt on pakko myöntää, että äänikirja valui jotenkin vähän korvieni ohi. En aivan jaksanut keskittyä, eikä huumorikaan täten puraissut reippaasti kuin valkohai.

Kuten nimestä voi päätellä, Kiekkomaailmaan ollaan rakentamassa junarataa. Kirjassa fiittaavat Moist von Lipwig ja ruhtinas Vetinari, joista molemmista diggaan. Takapajuisten kääpiöiden lahko sen sijaan yrittää laittaa kapuloita rattaisiin. Niinpä kirjan teemoina ovat teknologia ja sen kehitys, terrorismi ja tasa-arvo. Muun muassa.

Pratchett sanoo kipakasti sen, mitä haluaa sanoakin. Minusta puolestani on ihanaa, että näissä kirjoissa on nykyään muutakin kuin niiden alkupuolen opusten hupailua. Huumorin kautta viesti menee perille. Tai, mikä on myös mahdollista, olen vain Pratchettin kanssa samaa mieltä.

En tosin voi olla miettimättä, josko vanhoilliset terrorismin ystävät kuitenkin jäävät viestiltä paitsi. Tuskin he näitä lukevat. Sääli.

Tätä postausta kirjoittaessani tajusin, että kyseessä oli myös sarjan neljäskymmenes kirja. Nyt tuntuu tosi väärältä, että kuuntelin sen, ja alaviitteet jäivät täten vaille ansaitsemaansa erityishuomiota.

The Machine

 James Smythen The Machine voidaan minusta summata näin: tosi hyvä kirja.

Mutta ehkä haluatte kuulla muutakin? No antakaapa kun minä. On Beth, jonka aviomies Vic on ollut sodassa. Sodasta palaa traumatisoitunut mies ... mutta ei vähä mitään. On myös kone, joka lupaa helpotuksen: se vie kauhuja kokeneilta muistot.

Tavallaan sitä toki arvaa, miten tässä käy, siis että ei hyvin käy, mutta Smythen kirja ei ole päämäärä vaan matka, ja hieno onkin. Se kertoo syyllisyydestä ja sovituksesta ja siitä, miten tehtyjen virheiden korjaaminen on vaikeaa, ja samalla se järisyttää jo lukijankin todellisuudentajua.

Smythe puhaltaa päähenkilönsä Bethin sillä tavalla eroon, että asiat on koettava Bethin kautta. Ei voi ulkopuolisena huudella, että älä, älä tee noin. Ei voi tietää paremmin, koska samalla ymmärtää hyvin, miksi Beth toimii niin kuin toimii.

Lukulistallani tulee ihan ehdottomasti olemaan lisää Smytheä.

Books of the Fey and the Fallen

Luin kesällä Stina Leichtin kirjan Of Blood and Honey. Tein tämän siksi, että itseäni hoputtaakseni olin lainannut teoksen jatko-osan kirjastosta ja jatko-osan eräpäivä lähestyi. Jatko-osan nimi on And Blue Skies from Pain, ja luin senkin, sillä pidin ensimmäisestä osasta kovasti.

Of Blood and Honey kertoo Liamista, joka yrittää elää nuoren miehen elämää Pohjois-Irlannissa 70-luvulla. Liam olettaa isänsä olevan protestantti, mikä toki on häpeällistä sinänsä, mutta lukija hiffaa nopeasti, että oikeasti isä ei ponnista protestanttien vaan mytologisten olentojen rivistä. Ja että on käynnissä jonkinlainen taistelu näiden olentojen ja demonien välillä ja niin edelleen.

Of Blood and Honey kuvaa kuitenkin Liamin tarinaa äitinsä kodista omaan kotiinsa, IRAssa toimimista ja sen sellaista. Koska Pohjois-Irlanti on minusta kiinnostavaa aluetta, nielin joka sanan ja nautin lukemastani - vaikka totuuden nimissä on sanottava seuraavat seikat: 1) kirja on minusta kuitenkin huonosti tasapainotettu, eikä sen maagisemmille puolille annettu tarpeeksi tilaa (en välittänyt tästä, sillä Pohjois-Irlanti!) ja 2) vähän epäilyttää, että näinköhän Texasissa asuva Leicht saa nämä Irlantihommat ihan kuntoon.

Mitä kohtaan #1 tulee, joku voisi argumentoida, että mitään magiaa ei tarvita, mutta se on mielipideasia. Ei sitä tarvita, mutta jos se on kuitenkin päätetty mukaan ottaa, en käsitä, miksi homma vaikuttaa enemmän siltä, että se on unohdettu editoida lopullisesta versiosta pois. Ja mitä taas kohtaan #2 tulee, nyt kun luin Strange Horizonsin arviota kirjasta, kävi ilmi, että ei, Leicht ei saa Irlantihommia ollenkaan kuntoon.

No mutta SILTI. Kaikesta tästä huolimatta minä pidin kirjasta: siinä oli paljon hyvää. Liamin elämä tuntui ajoittaisesta maagisesta realismista huolimatta todelta ja lähestyttävältä. Hänelle toivoi vain hyvää. Toisaalta juoni vältti monet ilmeiset sudenkuopat ja kaavamaisuudet, joiden useita kertoja kuvittelin olevan tulossa. Itse asiassa kirja kulki ihan raikkaasti omia polkujaan.

Sitten luin And Blue Skies from Painin. Se on vähän niin kuin sama kirja uudelleen, mutta huonommin kirjoitettuna.

Silloin vähän harmitti.

Metatropolis: Green Space

Törmäsin Audiblessa Metatropolis-sarjaan, jossa hauskaa pitävät mm. Jay Lake, Tobias Buckell,  Elizabeth Bear ja Karl Schroeder.

Tartuin rohkeasti suoraan kolmanteen osaan, sillä ajattelin, että tällaisen jaettu maailma -homman kanssa ei voi olla niin tarkkaa, ja sitä paitsi viherrys on trendikästä.

Kansi oli minusta kiva. Olen niin helppo.

Metatropolis: Green Space -kokoelmassa fiittasivat edeltävien lisäksi myös Seanan McGuire, Mary Robinette Kowal ja Ken Scholes.

Kirjassa on siis alku- ja lopputarinat, jotka liittyvät löyhästi yhteen ja samaan maailmaan liittyviä tarinoita, joiden teemana on ekologisuus jollain tasolla. Yhteiskunta on Metatropoliksessa kovin erilainen kuin tuntemamme, eikä ekoasioihin suhtauduta yliolkaisesti.

Kokemus oli vaihteleva. Osa tarinoista oli oikein hyviä, osa enemmän sellaisia, joiden toivoisi jo loppuvan. Erityisesti Seanan McGuire osoitti pitävänsä kirjailijan työvälinepakissaan edelleen vaan niitä sellaisia tylpemmän puoleisia työkaluja. Meinasin hermostua.

Äänikirjaa kuunnellessa täytyy sanoa, että kärryillä pysyttely oli ajoin vaikeaa. Näin nyt ei ehkä pitäisi olla, sillä kokoelma on näemmä alun perin tehty äänikirjaksi. Ehkä ne kaksi aiempaa osaa olisi pitänyt lukea. (Tässä mielessä McGuiren tarina äärimmäisellä helppoudellaan toki puoltaa paikkaansa, mutta se onkin sen ainut ansio.)

Jotain jännää kirjan tulevaisuudenkuvassa kuitenkin oli, kun olen näemmä toisenkin Metatropolisin hankkinut.

Putoavan tähden prinsessa

Olen kuullut Anni Nupposen kirjoista vain hyvää. Putoavan tähden prinsessa kiinnosti kovin etenkin Vesa Sisätön Hesariin kirjoittaman arvion vuoksi, jos nyt sitten kävikin niin, että kirjaa lukiessani minulla ei ollut enää hajuakaan siitä, mitä Sisättö kirjasta oli sanonut tai mitä siinä noin ylipäänsä voisi tapahtua.

Jos nyt tiivistämme hieman juonta, kerrottakoon, että prinsessa Rhéta herää lumotusta unesta sadan vuoden jälkeen. Yksin ja muuttuneeseen maailmaan. Taikavaltakunnan meno on kovin erilaista, kun taikuus on kielletty.

Minä pidin Putoavan tähden prinsessasta melko lailla. Pidin siitä juuri niistä syistä, jotka olisivat tehneet kirjasta ehkä minulle vaikean kymmenen vuotta sitten; pidin siitä, ettei mikään mennyt ihan niin kuin odotin. Pidin hieman hämmentyneestä päähenkilöstä, joka tuntuu enemmän vetäytyvältä kuin aktiiviselta sankarittarelta (ja todella: ei meistä kaikista ole sankarittariksi, ei varmaan edes heistä, jotka ovat syntyneet prinsessoiksi.) Pidin siitäkin, miten pitkän ja surumielisen kaaren Nupponen kirjaansa sai kirjoitettua.

En voi olla välttämättä pientä vertailua esimerkiksi Sarah Pinboroughn vahvasti satuihin nojaaviin kirjoihin. On sanottava, että Nupposen kirja kolahti itseeni enemmän ehkä juuri siksi, että sinne on jätetty (tai jäänyt) vähän rosoa.

Ostin Finnconista muutaman muunkin Nupposen teoksen, palaan niihin kunhan tässä kerkiän.

Neptune's Brood

Charles Strossin Neptune's Brood on, tuota, no ehkä voisi sanoa, että avaruusooppera.

Siinä päähenkilönä toimii eräänlainen metaihminen, Krina Alizond-114 (kyllä, tämä piti luntata) joka etsii sisarustaan halki avaruuden. Sitten on pyramidihuijausta ja sen sellaista.

Jotkut kirjat etenkin tässä tieteiskirjallisuuden puolella rakennetaan jotenkin sillä tavalla, että kaikenlaisia vihjeitä ripotellaan lukijaa varten pitkin kirjaa. Siitä sitten seuraa, että alkupuoli on yhtä tervanjuontia, kun mistään ei ymmärrä mitään, eikä kyllä kohta kauheasti kiinnostakaan, ja loppupuoli sitten menee huis vaan ja tämähän oli mainio kirja.

No tämä Neptune's Brood oli juuri sellainen kirja.

Mutta välttämättä en pidä sitä yksinomaan hyvänä asiana.

Kausaalienkeli

Luin juuri Hannu Rajaniemen Kausaalienkelin. Nöyrä mielipiteeni on, että se on (mainiossa) sarjassaan paras opus.

(Tiedoksenne, että luin siitä arvostelukappaleen.)

Minulle kävi Kausaalienkelin kanssa niin, että pysyin paremmin kärryillä kuin aiempien kirjojen kanssa. Osasyy voi olla siinä, että lukijana olen jo Rajaniemen kanssa tutumpi. En haluaisi kuitenkaan viedä kunniaa kirjoittajalta: minusta Rajaniemi ottaa nyt paremmin huomioon meidät, joilla ei ole fyysikon aivoja (seikka, jota olen usein surrut, mutten koskaan niin kovasti kuin Rajaniemen trilogiaa lukiessani); lukijan ohella siis ehkä kirjailijakin on kasvanut.

Nautinnollisia oivalluksen hetkiä tuli lukiessa siellä täällä.

Kirja etenee sillä tavalla, että voro ja Mieli ovat Kaminari-jalokiven perässä aurinkokuntamme kahden pääkeskittymän, zokujen ja Sobornostin ottaessa vähän niin kuin yhteen. (Esimerkki äsken kuvailemastani valaistumisesta on esimerkiksi se, että nyt minulle on selvää Sobornostin ja zokujen ero, enkä pelkää selittää tätä eroa.)

Koska kerronta on jollakin tavalla hanskattavampaa, kaikki mainiot, vinkeät ja vaikeat käsitteet nousevat uuteen arvoon. Eräänäkin aamuna googlasin, mitä ovat NP-täydelliset ongelmat. (En ymmärtänyt kuin kansantajuisimman esimerkin, enkä todellakaan aio selittää sitä.) Siis sillä tavalla ihan hyvällä fiiliksellä googlasin. Kyllä Rajaniemikin asian selitti, mutta hän sai minut myös haluamaan lisää tietoa.

Sarjan tarina on valtavan iso ja kiehtova, mutta jotain voitonriemua koin myös henkilöhahmojen ihmissuhdepuolella. Varkaasta on edelleen vähän vaikea saada otetta (mutta ongelma näkyy olevan minun ja varkaan yhteinen); Mieli sen sijaan otti ja pohti vähän juttuja, joita itse Fraktaaliruhtinaan aikaan pohdin. Hienoa! Puupäisyys ei pue ketään.

Okei, nyt jätin aika lailla huomiotta sen, että oikeasti hauskinta näissä kirjoissa on se vähän vaikeasti aukeava tieteellinen puoli. Hyvä mieli jäi siitäkin, että kirjan - ja sarjan - loppu oli minusta ihan tosihieno. Kyllä näin on.

Rajaniemi viljelee aika paljon viittauksia toisiin kirjoihin. Niistä tykkää se, joka niistä tykkää - itse tykkään. Hyvä, etten naapureita herättänyt riemusta kiekumalla, kun löysin viittauksen Muumipapan urotöihin. Ja nyt on kenenkään turha tulla sanomaan, ettei viitattu Muumipapan urotöihin, kyllä viitattiin, itse ette mitään tiedä.

Gummerukselle muuten erityiskiitos tyylikkäästä kansilinjasta, joka peittoaa britti- ja jenkkikollegansa mennen tullen.

PS. Kausaalienkelin on lukenut myös fanitytöistä paras. Hänkään ei pettynyt.

Pirate Cinema

Pirate Cinema. Kirja, jota luin hartaasti ja pitkään, välissä jotain muutakin. Eikä se tietenkään opukselle pelkästään hyvää tehnyt.

Cory Doctorow:n vapaasti tarjolla oleva e-kirja ei siis iskenyt yhtä lujaa kuin Little Brother, mutta siitä toisaalta pidin niin paljon, että vaikea sitä on ylittääkään.

Pirate Cinema sijoittuu Englantiin, johonkin lähitulevaisuuteen, tiukkojen ja tiukentuvien tekijänoikeuslakien alle. Päähenkilö Trent ryssii perheensä nettiyhteyden tekemällä laittomia remiksattuja filkkoja taidolla, joka oli minusta fantastisin elementti kirjassa, muuttaa Lontooseen, rupeaa talonvaltaajaksi ja alkaa taistella tekijänoikeuslakeja ja jättikorporaatioita vastaan.

Tätä on nyt vähän vaikea sanoa, mutta jollain tavalla kirja tuntui piraattien omalta Disneyleffalta. Ja se on ihan kamalaa.

Tiedättehän: kun kirjailija selvästi haluaa sanoa jotain, olla inspiroiva, saada ihmiset ajattelemaan; hänpä kirjoittaa kirjan! Kirjan taistelusta tekijänoikeuslakeja vastaan ja ihmisoikeuksien puolesta! Ja sitten hän kirjoittaa sen kirjan, mutta sen sijaan, että kirja olisi (ainakaan yksinomaan) inspiroiva, se jättää jälkeensä lievän masennuksen siitä, että en minä tuohon pysty. Emme me tuohon pysty. Meillä ei ole apunamme puhuvia eläimiä (Disney) tai ohimennen tavattuja tietokonevelhoja, joiden varastosta löytyy KAIKKEA, jota juoni nyt sattuu kulkeakseen tarvitsemaan (Doctorow).

Vaikka tuskin Doctorow minua ajatteli, kun hän mietti, millaista jengiä barrikadien takaa voisi kurkkia. Luultavasti hän kirjoitti opuksensa teineille, joissa vielä voi ollakin voimaa ja kykyä löytää tietokonevelhojen mahtavia varastoja.

Enkä nyt silläkään, etteikö kirjassa olisi ollut paljon hyvää. Monella tavalla se oli tosi hyvä, ihan oikeastikin agitoiva, mutta samalla viihdyttävä - juoni kulki eteenpäin liukkaasti ja jännästi, ja okei, jopa minä, 586-vuotias ikäloppu, halusin hetkeksi asumaan Trentin sosialisoituun taloon, sillä siellä selvästi oli hyvä meininki.

Mutta ei kuitenkaan täysosuma, minulle.

We Are All Completely Beside Ourselves

Karen Joy Fowlerin kirjan We Are All Completely Beside Ourselves kannessa Ursula K. LeGuin sanoo näin: "Karen Joy Fowler has written the book she's always had in her to write."

Noin. En tunne Fowleria ollenkaan, kirjailijana siis, tai millään muotoa, mutta We Are All Completely Beside Ourselves on kirja, joka tuntuu ... no, se tuntuu juuri sellaiselta, kuin LeGuin kuvailee. Se on niin hieno kirja perheistä, ihmisistä, eläimistä ja sen sellaisista, että tuntuu vaikealta ajatella, että sellaisia tuotettaisiin yhdenkään tuotteliaan kirjallisen elämän aikana kovin monta.

Eikä nyt siis silläkään, että meissä kaikissa voisi piileskellä kirja, joka on yhtä mainio kuin We Are All. Ei. En usko, että piileskelee. Mutta Karen Joy Fowlerissa onneksi piileskeli.

En kerro juonesta sen enempää, sillä alkupuolella oli sellainen juttu, ja jos sitä juttua ei arvaa, voi veljet kuulkaa! Minä en arvannut. Toisaalta voi olla, että juttu paljastuu, jos tekee yhtään taustatyötä, mutta minähän en moista harrasta, tartun vain kiinnostavuuksiin kirjaston uutuusluettelossa. Ja onneksi tartun.

Kirjassa siis tarinansa - ja perheensä tarinan - kertoo Rosemary. Rosemaryn kertojaääni on elävä, hauska; hän voisi ihan hyvin olla uusi kirjallinen bestikseni. Kirjan teemat eivät ole kovin keveitä, mutta tapa, jolla Fowler niitä käsittelee, ansaitsee hatunnoston.

Voinko tähän loppuun tarkentaa vielä, että tässä kirjassa ei ole mitään spekulatiivisia elementtejä ja että se täten sopii kaikille louhikäärmeitä sun muuta karttaville, ja että oikeastaan kaikkien pitäisi lukea tämä? Itse asiassa tätä tarkennusta ei ehkä tarvita, sillä kaikki muut ehkä tietävätkin, että tämä on ehdolla Booker-palkinnon saajaksi.

Kiitos. Olen puhunut.

Planesrunner

Ian McDonald on viime aikoina kirjoittanut tällaista Everness-nimistä sarjaa, jonka aloittaa Planesrunner. Evernessit on suunnattu nuorisolaisille, jollainen haluan mielellään ajoittain uskotella olevani (siis itselleni uskottelen, olen aika hyväuskoista sorttia.) Niinpä kuuntelin Planesrunnerin äänikirjana.

Haluan tähdentää, että tuo ylempi hahmo ei ole sellainen planeetankokoiset aivot -tyyppi, vaikka siltä näyttääkin. Hänellä on valkoinen afro.

Planesrunner aloittaa siis multiversumien kanssa puljaavan sarjan, kun Everett Singhin isä katoaa ja jättää jälkeensä Salaperäisen Paketin ja sitten ollaankin jo rinnakkaismaailmassa, jossa teknologinen kehitys on mennyt menojaan hiilen nanoputkien kanssa puljatessa mutta tyystin ilman öljyä ja niin edelleen.

Kelpo seikkailu! Jännittäviä ajatuksia teknologisen kehityksen vaikutuksesta yhteiskuntaan!

Toisaalta: Päähenkilö, jolla on ainutlaatuinen erityiskyky tulkita multiversumikarttaa! Kas kun ei ennustusta! Miksei tavallinen nörtti olisi piisannut, kysyn vain!

Lisäksi - nyt lopetan huutomerkkien käytön, lupaan - olen hieman huolissani tästä multiversumihommasta. En voi olla miettimättä, josko ne ovat suunnilleen yhtä toimivia juonenkuljetuksellisessa mielessä kuin aikamatkustus, tuo ikisuosikkini ja aina käyttökelpoinen tilanteissa, joissa tarvitsee äkkiä päänsäryn voidakseen jäädä kotiin lukemaan.

No, ken elää ja kuuntelee lisää äänikirjoja, näkee. Itse toivottavasti kuulun tähän joukkoon, sillä jotain kiehtovaa McDonaldin multiversumistossa oli. Sitä paitsi ostin jo seuraavan osan.

Red Moon

Benjamin Percyn ihmissusieepoksessa - hahaha - käsitellään kaikenlaisia sosiaalisia ongelmia ihmissusilinssin läpi.

Kas, on ihmissusia. Pitkään he ovat olleet hyljeksittyjä, omissa yhteisöissään, juuri ja juuri siedettyjä. Osalle ei moinen sovi, heistä tulee terroristeja tahi vapaustaistelijoita. Lopuista tulee, tällaisten asioiden sietämättömällä logiikalla, vainottuja omassa kotimaassaan.

Oman kotimaan ollessa Yhdysvallat, mutta kyllähän te sen sanomattakin tiesitte.

Jollain tasolla siis Red Moon on mainio. Se on säälimätön ja ihmissusistaan huolimatta todentuntuinen.

Toisella tasolla se on vähän sotkuinen ja - no - tylsäkin ajoittain. Juonenkuljetus ei aivan pelaa, eikä henkilöhahmoihin varsinaisesti kiinny. Yritystä on, mutta kirja ei jää mieleen minään erityisenä mestariteoksena: kiinnostava kyllä, eikä sen lukeminen varsinaisesti kaduta, mutta vähän jäi lopulta käteen.

Bough Down

Kun kirjailija David Foster Wallace teki itsemurhan, suremaan jäi muiden muassa hänen leskensä, Karen Green.

Joitakin aikoja myöhemmin Green kirjoitti surustaan kirjan. Se ei ole romaani vaan pikemminkin sarja pieniä proosarunoja, viestejä ehkä jonnekin toisaalle (runojen ohella kirjassa on myös pikkuruisia kollaaseja, kuin postimerkkejä leimoineen.) (Tai ehkä ne ovat viestejä minulle. Sekin tuntui mahdolliselta.)

Bough Down on kaunein kirja, jonka olen aikoihin nähnyt. Se on tuo myös kuulaasti esiin surun yleiset piirteet - ja jokaisen surun yksityisemmätkin, sillä kaikkea Greenin kuvaamaan en tunnista omakohtaisesti. Inhimillisesti ehkä kuitenkin.

Kirjaa lukiessani itkin vähän, ja saatoin vähän virnistelläkin, sillä ei surukaan ole täysin yhtä sointua. Ei etenkään, kun yhtälöön lisätään muita ihmisiä. Eikä Green pelkää muita sointuja, antaa niiden tulla esiin, ei mieti, onko se nyt sopivaa tällaisen edessä.

"Ultimately, the loss becomes immortal and hole is more familiar than tooth. The tongue worries the phantom root, the mind scans the heart's chambers to verify its emptiness. There is the thing itself and then there is the predicament of its cavity."

Bough Down oli lohdullinen kirja, ja kuitenkin taideteos. Ei se kerro, miten päästään surusta yli, mutta jokaisen on muutenkin löydettävä oma tiensä.

Anno Dracula - Johnny Alucard

Kim Newmanin Anno Dracula -kirjoja on kovin kehuttu, ja koska muistan pitäneeni joistakin aiemmista Newmaneista - ja koska Anno Dracula - Johnny Alucard oli Locuksen listalla - hyppäsin vampyyripomon kelkkaan tuosta noin vaan.

Huomatkaa nimessä oleva hauska sanaleikki. Heh heh. En tuntenut itseäni lainkaan torveksi kun tajusin homman vasta jossain puolivälissä, kun asiaa lukijalle alleviivattiin.

Tuota. Eeeen nyt kuitenkaan aivan rakastunut tähän. Kirja kertoo Draculan uudesta tulemisesta suunnilleen 80-luvulla, ja leikkii melkoisesti vampyyriaiheisella popkulttuurilla (Andy Warholin popkulttuurista puhumattakaan) ... ja vaikka opuksessa oli paljon hyvää, se oli minusta lopulta ja kuitenkin hieman pitkäpiimäinen. En voinut välttyä miettimästä, etteikö tätä kaikkea olisi voinut sanoa 300 sivussa melkein 500 sivun sijaan.

Tai no ei nyt varmaan sitä kaikkea olisi voinut sanoa, mutta enemmän ei ole aina enemmän.

Sitä paitsi 80-luku ei ole vuosikymmen, jonka pintoliitopiirien meiningistä juurikaan välittäisin lukea. Että siinä mielessä tämä oli toki ärjyvä suksee, sillä meno oli juuri niin nuivaa ja itsekeskeistä kuin voisi kuvitella. Aloin myös pohtia, josko kirjan määrittely kauhugenreen kuuluvaksi liittyy juuri tähän ihmisten väliseen kylmyyteen. Pakko liittyä. Ei se muutoin ole yhtään peloittava.

The Year of the Flood

Margaret Atwoodin The Year of the Flood ei ihan varsinaisesti jatka Oryx and Craken aloittamaa tarinaa; kyse on ehkä enemmänkin toisesta näkökulmasta, vaikka askel päästään eteenkinpäin.

Sain Atwoodin kanssa mahdollisuuden lähes lukumaratoniin (tai niin lähelle sellaista kuin tässä elämäntilanteessa on mahdollista). Liekö siinä ollut osasyy siihen, että The Year of the Flood lumosi minut täysin.

Kirja kertoo Herran tarhureista, uskonnollisesta ryhmästä, joka yrittää elää niin, että tulevat selviämään suuresta tulvasta (tulvan käsitteen ollessa symbolinen - kukaan ei kai odottanut varsinaista vedenpaisumusta.) Päähenkilöt Toby ja Ren siis asustavat tiukasti köyhälistön alueella, toisin kuin Oryx and Craken kultalusikkasuiset henkilöt.

Tämä jatko-osahko oli minusta jopa ensimmäistä parempi. Atwoodin tapa kirjoittaa on riemastuttava; Herran tarhureiden yhteisö on yhtä aikaa inhimillinen, parodiankaltainen ja silti tenhoava ja molemmilla päähenkilöillä on selkeä oma ääni.

Tällaisia kirjoja lukiessaan muistaa erityisen selvästi, miksi kirjallisuus on parasta maailmassa.

Wolves

Iski sellainen tietyntyyppinen kauhu juuri äsken.

Se liittyi siihen, että tuossa lenkillä taputin itseäni tyytyväisenä olalle: olen päässyt kirjaston varausjononi herraksi. Lähitulevaisuudessa kotiimme on tulossa on enää 7 kirjaa. Sitten löysin Locuksen listan siitä, millaisia kirjoja tässä syksyllä pitää julkaistaman.

Piti vähän aikaa täristä lattialla. Siellähän on vaikka mitä siistiä. En ikinä pääse kirjastovarausteni herraksi.

Sitten muistin, että on tämä blogikin, ja että Simon Ingsin kirjan Wolves luin joskus kesälomalla, ja että jos en kohta kirjoita siitä, en pääse ikinä kirjabloginikaan herraksi ja valtiattareksi.

Valitettavasti primäärimuistikuvani Wolvesista ovat seuraavat:

1. Olin varma, sivuakaan lukematta, että se on surrealistinen ja siksi raivostuttava.
2. Useita sivuja luettuani selvisi, että se ei ole surrealistinen ja raivostuttava, vaan ihan tarinallinen ja oikein hyvä.
3. Siinä oli joku pätevä augmented realityyn liittyvä pointti, jota en enää muista, mutta joka kuitenkaan luullakseni ei ollut se, että augmented realitya tullaan ensimmäisenä käyttämään mainontaan ja pornoon. Huomatkaa vieraskielisen termin ammattimainen kursivointi. Toiset ne osaa.
4. Asetelma oli sellainen, että yhteiskuntarakenne oli romahtamassa hissukseen ja itsestään meteliä pitämättä. Päähenkilö joutui keskivaiheilla sellaisiin juhliin, joissa nuorisolaiset tuhosivat jotain taloa, ja pohti mielessään tekemisen ja tuhoamisen suhdetta. (Muistan tämän, koska viime perjantaina hiprakassa googlasin, mitä kirjassa oikeastaan tapahtui.)

Voi toki näillä eväillä tuntua arveluttavalta tarttua uuteen kirjaan, mutta suosittelen silti! Wolves oli oikein hyvä! Lisäksi sillä on puolellaan olennainen etu: se ei ole ollenkaan pitkä.

Firebird

Joskus joku kirja tekee sellaisen laitataklauksen, jota ei osannut odottaa, ja sitten sitä jää vähän hömelönä katselemaan ympärilleen. Että saiskos lisää tällaista.

Jack McDevittin Firebird oli sellainen. Kävi nimittäin niin, että olin täyttä häkää aloittanut kuuntelemaan erästä äänikirjaa, josta hyvin pian tajusin, etten saa siitä mitään otetta. Se vilisi kaikenlaisia ihmisiä ja alieneita, jotka eivät kiinnostaneet, mutta jotka olisi pitänyt kyetä erottelemaan toisistaan.

Joten vaihdoin Firebirdiin vailla suuria odotuksia. Ja sitten se olikin ihan mainio! Mutta teille ei tule olemaan, sillä teillä on nyt suuret odotukset.

Firebird sijoittuu johonkin miljardin vuoden päähän tulevaisuuteen ja se kertoo Alex Benedictistä, joka on jonkun sortin julkkisarkeologi, ja tämän luotettavasta apulaisesta Chase Kolpathista, joka on kirjan kertoja. Ja sitten siinä käsitellään tekoälyjen oikeuksia samalla, kun käydään planeetalla, jossa kaikenlaiset kodinkoneet ovat heittäytyneet villeiksi JA pelastellaan erikoisiin aikaluuppeihin juuttuneita matkustajia avaruusaluksista.

Vaikka meno olikin huimaa ja käänteet mainioita, debatti tekoälyjen oikeuksista nosti kirjan kuitenkin tavan seikkailun yläpuolelle. Oli hauskaa pohtia kirjan hahmojen ohella ja kanssa sitä, mitä se sitten olisi, jos tämä virstanpylväs saavutettaisiin ja tietokoneille saataisiin tietoisuudet. Olisimmeko me (me ihmiset) edes valmiita myöntämään, että muutkin meidän ohellamme saattavat olla ajattelevia, tuntevia ja koherentin minäkuvan omaavia? Nyt kun emme ainakaan sitä ole.

American Elsewhere

Tulen muistamaan Robert Jackson Bennettin American Elsewhere -kirjaa ikuisesti lämmöllä. Luin siitä nimittäin leijonanosan kesällä kun matkustin junalla Finnconiin Jyväskylään - ja takaisin. SEITSEMÄN TUNTIA KIRJAN KANSSA! En kyllä muista, koska olisi viimeksi tapahtunut moista.

Näissä olosuhteissa kirja olisi sitten saanutkin olla melkoisen huono tehdäkseen em. seitsemästä tunnista ikäviä, eikä American Elsewhere ollut melkoisen huono.

Mutta ei se nyt mitenkään legendaarisen hyväkään ollut. Siinä sellainen vähän kärttyisä poliisinainen lähtee etsimään äidiltä perimäänsä taloa pikkukaupungista, jota ei oikein löydy kartalta, ja sitten siitä pikkukaupungista - joka on ilmeisesti kauhean idyllinen mesta, vaikka se idylli ei kyllä lukijaa kauan narraa kun kirjailijan kanssa kurkataan alustavasti kulisseihin jo ensimmäisen kymmenyksen aikana - paljastuu kaikenlaista jänskää.

No, American Elsewhere oli ihan vetävä opus, mutta olihan se vähän pölhö. Jossain vaiheessa olen myös paatunut tyystin, sillä vaikka kirja on merkitty kauhuksi, se ei ole kovin pelottava - ainakaan minusta. Ja jos minä en ole tällaisten kauheushommien mittatikku, en tiedä kuka on.

Mutta sen myönnän, että loppupuolella on joitakin ihan vetäviä juonenkäänteitä - sellaisia, joiden ei ihan heti arvannut tulevan - että jos tykkää tällaisista pikkukaupunkielämän kieroista puolista, jotka tässä ovat kyllä kierompia kuin keskivertokaupungissa, kimppuun vaan.

Wake

Katastrofitarinoiden genressä on usein vallalla sellainen oletus, että kun kaikki romahtaa, eloonjääneet alkavat käyttäytyä toisiaan kohtaan kuin, no, kuin, äh, en keksi mitään eläinvertausta, eläimet vaikuttavat usein tosi kivoilta ihmisiin nähden. Mutta kurjasti kuitenkin aletaan käyttäytyä näissä tarinoissa, niin se on.

Elizabeth Knoxin Wake on siitä jännä, että siinä tapahtuu jotain, josta jää kourallinen ihmisiä eloon ja eristyksiin, ja he käyttäytyvät toisiaan kohtaan enimmäkseen kuin sivistyneet ihmiset ja he myös katuvat jälkikäteen jos joskus käyttäytyvätkin huonosti.

Ja siinäpä on yksi hyvä syy lukea Wake.

Toinen hyvä syy on se, että Wake sijoittuu Uuteen-Seelantiin, jota ikään kuin etäältä vähän fanitan. Sinne sijoittuu myös lapsuuteni suosikkikirja, Noitavaellus.

Kolmas hyvä syy on se, että Wake on tarjolla Helmet-kirjastojen Overdrive-palvelussa e-kirjana.

Eikä se siis ole ollenkaan pöhkömpi kirja, vaikka jälkikäteen ajatellen itse katastrofi ehkä on vähän pöhkö.

Dreams of Gods and Monsters

Aion esittää sellaista, että trilogiat kielletään ja jäljelle jäävät duologiat tai pitkät sarjat. Myös yksittäiset kirjat. Perustelen ehdotustani sillä, että keskimmäinen kirja on usein keskimmäinen kirja ja sellaisena yllättävän usein turhake puunsurma, kun taas ensimmäinen ja kolmas sitten ihan timanttia.

Todistuskappale A on Laini Taylorin Dreams of Gods and Monsters, joka päättää Karousta kertovan trilogian sopivan eeppisesti, hauskasti, ja aikuisesti, ja on sellaisena kiva jatko Daughter of Smoke and Bonelle. Sarjan väliosan haluamme unohtaa (jos kohta olen ilmeisesti ollut sitä mieltä, että väliosa parani loppua kohden.)

Ollakseni rehellinen, Dreams of Gods and Monsters jatkoi alussa sitä väliosan emotionaalisessa mudassa rämpimistä. Se - turhia hienostelematta - vitutti. Ajattelin, että en kyllä kestä miljoonaa sivua tätä enää.

Mutta sitten tyypit alkoivat puhua toisilleen, ja varovaisesti hapuillen luottaa toisiinsa, eikä Karoukaan vain murjottanut, ja Taylor kirjoitti mukaan vähän vitsejä, ja yhtäkkiä kaikki rullasi hienosti eteenpäin.

Loppua kohden tuntui jopa siltä, että päähenkilöt olivat ottaneet ja kasvaneet aikuisemmiksi, katsoivat vähän ylöspäin siitä omasta emotionaalisesta mudastaan ja näkivät ympäristönsä. Taylor ei päästä ketään aivan helpolla (onnellisen lopun eteen pitää tehdä töitä, etenkin sitten jälleenrakennusvaiheessa) mutta on silti mahdollista, että onnellisen lopun sijasta onkin tarjolla onnellinen alku. Ja sellaisesta on aina kiva lukea.

Ja loppu oli kyllä sellainen, josta minä pidän. Tavoitin jotain nuorta mustan sydämeni sopukoista. Jee.

When We Wake

Uuden Murakamin jälkeen alamme pikku hiljaa purkaa lomakirjojen pinoa. Karen Healeyn When We Wake oli siellä alkupäässä - hyvin nopea ja tavallaan myös aika kepeä nuorten aikuisten scifistinen hotkaisu.

Ei kuitenkaan aivan turha, sillä muistan kyllä melko varmasti tutkineeni, josko jatko-osan jo saisi kirjastosta. (Huolehdittehan tästä pikimmiten, Espoon Fantasia? :D)

Tegan on australialaismimmi, jolla menee melko hyvin. Kunnes hän ottaa ja kuolee - ja tulee herätetyksi henkiin vuosikymmeniä myöhemmin. Kaikki läheiset ovat edesmenneet (tai ehkä jälkeenmenneet) eikä armeijan laitos, jossa Tegan herää, ole mikään huvipuisto. Aika pian mimmi sitten huomaa olevansa keskellä melkoisia eettisiä ja poliittisia kysymyksiä.

Lienee siis aika ottaa hatkat (uuden romanttisen kiinnostuksenkohteen kanssa TIETTY.)

Tässä oli joitakin ihan kummallisia häröyksiä, kuten se, miten Tegan toverinsa kanssa murtautuu vaikka mihin valtion laitokseen ja armeijan tietokantaan, mutta oli tässä paljon hyvääkin. Aidosti mahdollinen ja pelottava tulevaisuudenkuva, jossa on toisaalta puolensakin. Toisten ihmisarvon tunnustava asenne. Yhteiskunnallista pohdintaa. Sen sellaista.

Lisäksi lopussa taisi olla joku koukku, mutta sen olen näemmä jo unohtanut. Huokaus.