Any Day Now

Terry Bissonin Any Day Now alkaa sillä tavalla, että mietin, että mitäs hittoa tämä on tehnyt Locuksen listoilla, lasketaanko happopäinen hippielämä nykyään fantasiaksi.

Sitten kävi sillä tavalla, että Arthur C. Clarke ohimennen heitti henkensä - kirjassa siis - mutta James Dean jäi henkiin. Ja niin alettiin pikku hiljaa erkaantua siitä aikajanasta, jota elämme, ainakin muistaakseni elämme, minulla on erinomainen taito olla kiinnittämättä huomiota uutisiin, organisaatiomuutoksiin ja maailmanhistoriaan, mutta sen kyllä muistin, että Arthur C. Clarke oli elossa vielä kun 2001:stä tehtiin äänikirjaversio.

Ahem. Anteeksi harhailuni. Se johtuu enimmäkseen siitä, etten tiedä, mitä sanoa Any Day Now:sta. Huijasin. Tiedänpäs, se oli oikein hyvä kirja, mutta samalla epäilen, että siitä pitäisi vetää joku pidemmälle menevä johtopäätös, eikä sellaista nyt oikein irtoa.

Kirjassahan siis maailman- ja etenkin Jenkkien historia menee toisin kuin omalla aikajanallamme. Sillä tavalla, että Robert Kennedy selviää murhayrityksestä ja asettuu ehdolle presidentinvaaleissa ja ottaa varapresidenttiehdokkaakseen Martin Luther Kingin ja tämänhän voisi ajatella olevan kultaisen ajan alku, mutta näinköhän vain.

Tykkäsin tässä myös ihan hurjasti siitä, että enimmäkseen happopäinen hippikommuunimme (oikeasti ne käyttävät lähinnä peyotea) elää elämäänsä ja yrittää saada asumuksensa eristettyä talven varalta ja isot tapahtumat vain tapahtuvat, jossain muualla, ne esitetään jotenkin sivuhuomioina. Ja sellaistahan elämä juuri on! Vain tosi harvoin elämä on sellaista, että on kaikkien maailmanpoliittisten tapahtumien keskiössä, vaikka joskus kirjallisuudesta ja elokuvataiteesta voisi muuta päätellä. Esim. oma elämäni ei ole ollut sellaista ikinä.

City of Stairs

Olen lukenut joitakin Robert Jackson Bennettin kirjoja varsinaisesti repimättä pelivarusteitani silkasta riemusta; kun uutta City of Stairsia ylistettiin siellä täällä, ajattelin oikeastaan, että ... no niin, ajattelin, että siinä on käyty kavereita juottamassa paremmalla viskillä coneissa.

Vaan piru vie, nytpä voisinkin repiä pelivarusteeni silkasta innosta: City of Stairs on tosi hyvä.

Jollain tavalla siitä tulee mieleen jopa China Miévillen Toiset - tunnelmaltaan, ehkä - vaikka City of Stairs on kyllä ihan todella paljon helpommin lähestyttävä. Ja, no, okei, ehkä Toiset on kuitenkin parempi sillä tavalla absoluuttisella asteikolla. Mutta ikävä on vertailla kahta hyvää lukukokemusta, lopetetaan moinen heti.

On siis kaupunki, Bulikov, keskellä mannerta. Mannerta, jonka väki aikaisemmin jumaltensa avulla valloitti muita, siis etenkin Shaypurin, ja käyttäytyi aika ikävästi, näin voidaan kyllä nähdäkseni sanoa. Vaan nyt ovat osat kääntyneet, jumalat kuolleet ja muut, siis shaypurilaiset, ovat vallanneet mantereen.

Tiedustelupalvelussa mantereella duunissa oleva shaypurilainen Shara lähetetään Bulikoviin tutkimaan historiantutkijan kuolemaa. Tai oikeastaan hän lähettää itse itsensä. Koska voi.

Sitten seuraa mysteeri, joka ei oikeastaan ole mikään mysteeri, vaan tapahtumien sarja: kun menneisyydestä ei osata päästää irti, ei mantereella eikä Shaypurissa.

City of Stairs on surumielinen ja kaihoisa, mutta ei pelkästään sitä: se on myös tunnelmallinen ja aika toiveikas.

Ja arvatkaa mitä! City of Stairs on myös e-kirjastossa lähellä sinua, niin, juuri sinua! Onnenpäivää!

Sisarpuut

Sisarpuut jatkaa Welman tyttöjen tarinaa ja ehkä hieman hämmentävästi on minusta selkeästi parempi kuin edeltäjänsä. (Yleensä kakkososien ei nähdäkseni pitäisi olla ensimmäisiä parempia, se on jotenkin luonnonlakien vastaista, vähän kuin se, että tällaisessa vertaustilanteessa keksisi helposti jonkun hyvän jutun. Itsehän en yleensä keksi edes vaikeasti.)

Postimerkin kokoisesta kuvasta kiitos, Karisto.

No joka tapauksessa. Sekä maailma että Welman mimmit saavat syvyyttä ihan kauhalla annosteltuna, eikä joukkueemme enää jatka hieman epäuskottavia rosvohommiaan matkallaan pohjoiseen. Etenkin maailman syventyminen tekee lukukokemukselle hyvää, sillä Welman tyttöjä lukiessa tuli välillä sellainen olo kuin seuraisi hyttysen taistelua sinivalasta vastaan. Nyt kaikessa on vähän enemmän mieltä. Jänskästi käy myös niin, että kirjan näkökulma vaihtuu pariinkin otteeseen. Anu Holopaisen valinta tarkastella tapahtumia useamman hahmon kautta on minusta kyllä ihan eri pätevä.

Lyhyestä virsi kaunis, mutta eipä ole kirjaakaan pituudella pilattu. Sujuva lukea ja hyvä kokemus - nappaan ensi kerralla kirjastossa seuraavankin osan.

The Painted Man

Peter V. Brettin The Painted Man kertoo demonien piinaamasta valtakunnasta, josta nousee epätodennäköinen sankari.

Sankarilla lienee ollut joku nimi, mutta unohdin sen jo, koska minusta tämä oli aika keskinkertainen fantasiapläjäys eikä ainakaan ansaitse, että suon sen jatko-osille jotain huomiota.

Ehkä isoin ongelmani oli lähtöasetelmissa. On nimittäin niin, että öisin demonit nousevat. Ihmisväki kyyristelee piilossa suojataikojensa takana eikä uskalla tehdä mitään. Sitten sankarimme lapsuudessa tapahtuu jotain traagista: äiti jää demonin kynsiin. Eiköhän 11-vuotias lapsisankari ryntää pihalle ja lyö demonia sangolla päähän.

No, sankarin äiti kuolee silti, mutta tämä 11-vuotias on nyt kuitenkin lyönyt demonia sangolla päähän ja selvinnyt kertomaan siitä. Hän tuntee suurta katkeruutta kaikkia muita kohtaan, jotka eivät ole mäiskimässä demoneita sangolla päähän, ja siitä sitten loppukirja rakentuukin, kun tyyppi lähtee etsimään asetta demoneiden lyömiseksi.

Paitsi, että on tässä pari muutakin päähenkilöä, ja yksi raiskaus, koska uskottavaa naishahmoa ei ole, jos sitä ei ole raiskattu.

Tämä sangollalyöntihomma oli ratkaiseva, minusta. Kun jotenkinhan ihmiskunta ei toimi näin. Aina löytyy pöljiä aikuiseksi kasvaneita, jotka olisivat mäiskimässä demoneita sangoilla ja, en tiedä, hiilihangoilla. Ja se, että sankari nyt sattuu olemaan se tyyppi, joka löytää muinaisen mahtiaseen (oho hups!) ja samalla eka, joka keksii, mitä niille suojaloitsuille voisi muuta tehdä kuin maalata ikkunalautaan (oho katos!) - ja 11-vuotiaana AINOA KOKO IHMISKUNNASTA, JOKA TAPPELEE VASTAAN - se, se on vaan liikaa. En osta semmosta.

Jatkoa on siis tarjolla ihan koko sarjan verran, mutta koska mulla ei ollut kuin tahattomasti hauskaa tämän ykkösosan kanssa, jätän väliin.

The Golden Day

Ursula Dubosarskyn The Golden Day oli sellainen pienenpieni jalokivi kirjaksi. Siis lyhyt. Siina! Tämä oli lyhyt!

Kirjassa on luokka tyttöjä vuonna 1967 - luokka ja opettaja, joka vie tyttönsä rannalle eräänä lämpimänä päivänä. Se päivä seurauksineen yhdistää tyttöjä.

Kirjassa erikoisinta ja parasta oli se, miten lapsen näkökulma jollain tasolla tavoitettiin. Asioita tapahtui, eikä kaikkea selitetty - lukija sai itse päätellä ja arvella sen, mitä nyt päättelee ja arvelee. Vastaukset kertovat ehkä enemmän lukijasta kuin tarinasta. Jossain kaukana on Vietnamin sota, mutta ei se näitä koululaisia sen kummemmin kosketa.

Yleisesti ottaen tunnelma oli jotenkin unenomainen. Maaginen realismi on tässä ehkä parhaimmillaan, ei ylilyövänä vaan juuri oikein.

Mahtava kirja. Ja lyhyt. Kyllä rakastan tämmöstä.

The Walled City

Kun Daturan jälkeen lupailin erityishyvien kirjojen putken katkenneen, en oikeastaan ajatellut Kraussia vaan Ryan Graudinin The Walled Cityä.

The Walled City on nuortenkirja, jossa jossain pseudo-Hong Kongissa on eräänlainen lainsuojattomien alue, jossa ei (ilmeisesti - sen verran ongelmitta ainakin kirjan päähenkilöt viuhtovat sisään ja ulos) ole seiniä vaikka kirjan nimestä voisi niin päätellä. Tällä vapaakauppa-alueella asuvat konnat, jotka eivät kaupungistaan koskaan astu ulos, ettei lain koura heitä tavoittaisi. Alueen insipiraationa on ihan oikea mesta, Kowloon, joka on sittemmin purettu.

Tässä mestassa kaikilla on kurjaa eikä siellä myöskään koskaan paista aurinko. Ainakaan Graudinin versiossa. Jälkimmäiseen on ilmeisesti syynä jonkinlainen arkkitehtoninen ratkaisu, jossa kaupunki kasvaa ylöspäin.

The Walled City ei ole erityisen huono, mutta se on niin keskinkertainen, että jukopliut. Kun yksi päähenkilöistä esittelee itsensä kertomalla olevansa "paha ihminen", lukija parkaisee ääneen tietäen välittömästi, että tyyppi tulee etenemään halki kirjan toimien kuin nuorukaisista hyveellisin ... ja niinhän siinä käy.

Päähenkilöitä on kolme. Yksi on myyty prostituoiduksi (mutta kuitenkin niin, että siveellisyys lähestulkoon säilyy kun asiakkaita on vain yksi omistushaluinen), toinen on etsimässä sisartaan (arvannettekin jo, kenestä on kyse) ja kolmas on kultaisen sydämensä kanssa maanpaossa.

Ja sitten on romanssi, joka perustuu ehkä tavallistakin löperömmille tiedoille.

Jos siis etsii sellaista ihan sydämenpysäyttävän laadukasta nuortenkirjallisuutta, voi ehkä jatkaa etsintöjään. Jos haluaa löperön romanssin ja kevyen nuorisolaistrillerin, tässä on se kirja.

Erityishuomio: kirjaan käytetty paperi oli kamalaa. Juuri sitä laatua, joka raapii talvikuivat kädet verille.

A Universe from Nothing

Nyt, luettuani Lawrence M. Kraussin A Universe from Nothing -kirjan, joka pyrkii esittämään kosmologian uusimmat näkemykset maailmankaikkeudestamme, minulla on - eittämättä hieman paradoksaalisesti - sellainen olo, kuin olisin lukenut paranoidimpaa Philip K. Dickiä.

Se varmaan johtuu multiversumeista.

Minulla oli suunnitelma, ja se suunnitelma oli suurinpiirtein, että kirjan luettuani minun ei tarvitse enää miettiä, että mikä oli se piste, joka räjähti, ja missä se piste oli, ja miksi se päätti noin vain räjähtää - kaikki kysymyksiä, jotka ovat vaivanneet minua siitä asti, kun alkuräjähdysteoriasta fysiikan kirjan takaosasta teininä luin. Useasti. Opetukseen en juuri kiinnittänyt huomiota.

No, mitäs tästä kirjasta pitäisi sanoa?

Hyvää oli se, että kirja on kyllä oikein kiinnostava katsaus kosmologiaan, sen tutkimukseen ja niihin prosesseihin, joilla on selvinnyt kaikki se, mitä voidaan sanoa universumin synnystä ja toimintaperiaatteista. Se olisi ollut vielä kiinnostavampi, jos olisin kyennyt seuraamaan - tai edes yrittänyt seurata - sitä fysiikkaa, johon kaikki perustuu. Nyt tuntuu vähän akolyytilta ylipapin edessä. Vertaus, joka ei Kraussia ilahduttaisi - toivon.

Se vain, että oikeastaan kirja ei vastaa kysymyksiini. Tavallaan ihan syystä: Krauss keskittyy asioihin, joita voidaan empiirisesti tutkia ja havaita. Alkuräjähdystä ei voida suoraan havaita, syistä, jotka kirjasta käyvät ilmi. Ja jos ei alkuräjähdystä, on turha toivoa selitystä myöskään sille, missä sitä hengattiin ennen isoa pamausta. Tätä asiaa lähestytään vasta kirjan loppupuolella, ja aika ylimalkaisesti, jos minulta kysytte.

Antakapaa, kun lainaan New York Timesiin arvion kirjoittanutta David Albertia, jonka teksti auttoi minua suuresti jäsentämään ajatuksiani:

The fundamental laws of nature generally take the form of rules concerning which arrangements of that stuff are physically possible and which aren’t, or rules connecting the arrangements of that elementary stuff at later times to its arrangement at earlier times, or something like that. But the laws have no bearing whatsoever on questions of where the elementary stuff came from, or of why the world should have consisted of the particular elementary stuff it does, as opposed to something else, or to nothing at all.

En oikeastaan vieläkään tiedä sitä, mitä halusin tietää, sillä oikeastaan halusin tietää, mistä kaikki ihan alunperin tulee. Tiedän silti enemmän kuin tiesin ennen kuin kirjan avasin.

Hyvä, fysiikka on fysiikkaa. Odotin varmaan liikoja.

Haluan silti naristakin.

Opuksen suurin ongelma (minusta) on nimittäin se, että Krauss käyttää liikaa aikaa varjonyrkkeilemällä "teologien ja filosofien" kanssa. Ilmeisesti hän nyt aivan erityisesti inhoaa Jenkkien kristittyjä, mikä varmaan on ymmärrettävä kanta, jos joutuu jatkuvasti väittelemään ihmisten kanssa, jotka eivät usko evoluutioon - mutta voi nyt saatana, oikeasti. Tiede riittäisi ihan itsenään, ja se, että Krauss siellä täällä marisee ja vinkuu siitä, miten tyhmää uskonto on, tuntuu tarpeettomalta ja keskenkasvuiselta. Vilkaiskaapa huviksenne vaikka Brian Coxin tiededokkareita: ne jättävät jälkeensä mykistävän ihmetyksen ja innostuksen tunteen, joka ei muuten todella synny siitä, että Cox olan takaa soimaisi teologeja tahi filosofeja. Coxin ei tarvitse - epäselväksi jääkin, miksi Krauss kokee, että hänen tarvitsee.

Teen tässä vielä oman kantani selväksi: en välttämättä näe tieteellisen maailmankuvan ja jonkin sortin uskonnollisen maailmankuvan välillä väistämätöntä ristiriitaa (ainakaan henkilökohtaisella tasolla; en myöskään tämän kirjan jälkeen). Kraussin vahvuus on se, että hän osoittaa (muistanette akolyytti-ylipappi -suhteeni Kraussiin - minun on vain hyväksyttävä hänen sanansa tästä) universumimme olevan mahdollinen ilman, että sitä on joku jumala luonut.

Ja se on ihan mahtavaa - on ihan mahtavaa, että ihminen voi uskoa tai olla uskomatta. Viimeisillä sivuilla Krauss sanookin, ettei hän halua kertoa kellekään, miten ajatella. Hän on vain tyytyväinen siitä, että tieteellisin perustein voidaan sanoa, että jumala ei ole välttämätön.

Kaunis ajatus, joka jää talk is wind -tasolle - koko kirja kun on yltäkylläisesti voideltu uskontokritiikillä. Enkä sillä, etteikö kritiikillekin olisi paikkansa, mutta kirjan avatessani minä halusin lukea kosmologiasta, en Kraussin kitkerästä suhteesta uskontoon. (Dawkinsin jälkisanat jätin muuten suosiolla lukematta.)

Pieni seikka, jolle myös kulmiani kohottelin, oli Kraussin tavallaan aika kritiikitön fyysikoiden ylistys. Tiedättehän, pyyteettömästi he tekevät työtään vain saadakseen selville ja ymmärtääkseen maailmankaikkeutta ohjaavat periaatteet. Ja tässä minä olin kuvitellut, että fyysikotkin ovat ihmisiä, ja että kuten kaikkia ihmisiä, heitäkin voivat ohjata kahtalaiset tai vielä moninkertaisemmat motiivit (pyyteetön tarve ymmärtää maailmankaikkeutta ja pyyteellinen tarve saada mainetta ja kunniaa, noin esimerkiksi.) Auliisti jaeltu kritiikki muiden alojen edustajien suuntaan yhdistettynä (enimmäkseen toki teologeja, mutta satunnaisesti myös lakimiehiä ja teoreettisia matemaatikoita, jotka nyt sentään ovat melkein ok) ehkä liiankin kauniiseen kuvaan omasta alasta jätti vähän rasvaisen maun suuhun. Ikään kuin ei kovin hyvä blini. Pidän kyllä blineistä ja fyysikoista, mutta mitä tahansa ei silti tarvitse niellä.

A Universe from Nothing olisi minusta ollut melko lailla vaikuttavampi, jos se ei vaikuttaisi paikoin, no, tuota, pamfletilta.

Se on sentään sanottava, että välillä Krauss on tosi hauska. Eikä kirjakaan ole yhtään pitkä, jos teitä kiinnostaa kirjastoon rynnätessänne tietää, kuinka pitkäksi aikaa olette sitoutumassa.

Että jos pitäisi valita (kuten ystäväni Siina mielellään sanoo) vartti harpilla naamaan vai A Universe from Nothing, kyllä valkkaisin Kraussin teoksen. Mutta vielä mieluummin valitsisin jonkin toisen popularisoidun kirjan kosmologiasta. Suosituksia?

Datura

Leena Krohnin Datura oli ihan erilainen kuin ajattelin. Jotenkin ajattelin, että se olisi kuin outo uni, josta kyllä kovasti pitää, vaikka mitään ei tajua.

Surrealistisiin odotuksiini nähden Datura oli lähestulkoon tiukkaa realismia (joskaan mitään muuta vasten tarkasteltuna se ei tietenkään sitä ole.) Kirjan kertoja työskentelee Uusi Anomalisti -lehdessä ja saa lahjaksi daturan - kasvi, jolla on myrkyllisiä ja hallusinogeenisiä ominaisuuksia.

Ja sitten on vähän sellaista episodimaista kerrontaa, kummallisia asioita ja arkisia asioita ja hienoa tunnelmaa. Tosi paljon kaikkea sellaista, vaikka kirja on lyhyt ja ihan pieni, vähän kuin koru, tai no, ehkä nyt ei koru, mutta oikeasti, puhelimeni saattaa olla painavampi. Siis massaltaan. Sisällöltään ei varmasti.

Paikoin Datura oli niin hauska, että hikkasin riemusta. Välillä se on ihan hyytävä.

Mutta parasta oli silti tapa, jolla se käsitteli todellisuutta. Oli hyvä, tosi hyvä, että kerrontamuoto ei ollut kuin se ounastelemani uni, sillä voi miten jaetun todellisuuden olemus tuli tässä selväksi.

Että kylläpäs. Näin jälkikäteen voin sanoa, että tässä alkuvuodesta tuntui hetken siltä, kuin mitään huonoa tai keskinkertaista ei maailmassa olisi kirjoitettukaan. Valitettavasti se putki katkesi heti Daturan jälkeen, mutta hauskaa oli silloin kun vielä oli.

Ja ai niin, myös Raija on lukenut Daturan.

Station Eleven

Emily St. John Mandelin Station Eleven kertoo yhteiskuntarakenteen romahtamisesta ja taiteesta, ja taiteen paikasta, kun yhteiskuntarakenne on romahtanut, ja ihmisistä myös.

Voisi ajatella, että kun yhteiskuntarakenne romutetaan spefikirjallisuudessa vähintään kahdesti viikossa, aiheesta ei löytyisi kauheasti uutta sanottavaa, mutta Station Eleven on oikeastaan kyllä tosi mainio. Ehkä se löytää vähän uuttakin.

Traveling Symphony on teatteri- ja orkesteriseurue, joka kiertää asutuksia Pohjois-Amerikan mantereella. Flunssa-aallosta selvinneet pyristelevät eteenpäin miten taitavat - osaa taitaa paremmin, osa huonommin Osa yhteisöistä on hirveitä, dystooppisia, mutta osa kuitenkin terveitä ja toimivia.

Kirjassa on monta päähenkilöä, joiden kohtalot ennen ja jälkeen romahdusta tuntuvat kaikki liittyvän yhteen mieheen, näyttelijä Arthur Leanderiin, joka kuolee ihan kirjan ensi sivuilla ennen kuin tappava tauti on ottanut ja pyyhkäissyt ihmiskunnan pöydältä. Mandel osaa kuitenkin ihan hienosti välttää sellaiset ärsyttävämmän oloiset yhteensattumat: kirjan henkilöt eivät välttämättä koe sellaista suurta valaistumisen hetkeä. Vain lukija tietää (lähes) kaiken, ja se onkin ehkä isoin ongelmani kirjan kanssa. Lopussa nimittäin tuntuu, että vähemmällä tiedollakin olisin selvinnyt ja kokonaisuus olisi silti ollut kaunis ja ehjä.

Mutta kokonaisuus on kuitenkin kaunis ja ehjä. Jotenkin aihepiiristään huolimatta myös kevyt ja sujuva. Station Eleven on helppoa luettavaa, välillä hauska ja välillä surullinen (vaikka ehkä kuitenkin helpommin hauska kuin surullinen) ja kaikkineen oikein mainio.

En tunne sinua vierelläni

Siina käski joskus lukea Tiina Raevaaran kirjoja. Arveli, että tykkäisin.

Oikeassa olit, Siina. Tiina Raevaaran novellikokoelma En tunne sinua vierelläni on yksi parhaista lukemistani novellikokoelmista. Novellikokoelma on munsta usein myös hyvin ongelmallinen konsepti, mutta tässäpä ei ollut sellaisesta tietoakaan. Kerrassaan mahtava kirja oli.

Sen tarinat olivat paikoin ihan hengästyttävän hyviä, ja muutoinkin ihan todella hyviä - ehkä se hengästys tuli siitä, että jotkut vain resonoivat juuri minun kanssani paremmin. Välillä piti pitää taukoa, kun tuntui, että tekee suurta vääryyttä novelleille jos ne vain hotkaisee putkeen.

Esimerkiksi: ensimmäisen tarinan kertoi kuikka. Olin tässä kohdassa jo vähän myyty, sillä kuikka lienee lempilintuni - ja novelli on todella vaikuttava. Aluksi tuntui, etten ymmärrä paljoakaan, mutta lopuksi vähän itketti. (En ehkä silti ymmärtänyt paljoakaan, mutta tarvitseeko sitä aina kaikkea.) Aloitin heti seuraavasta novellista, mutta tajusin, etten ehkä tee Gordonin tarinalle oikeutta, jos en kirjoita ylös, miten paljon pidin siitä. Sitä paitsi seuraavan novellin tunnelma oli jo ensimmäisistä lauseista aivan erilainen.

Kaivo, joka veti tarinaa taulusta kuin taikuri huiveja jonkun katsojan korvasta, oli kirjan kolmas novelli: kipeä ja pelottava, mutta ei pelkästään niitä. Tässä vaiheessa aloin sommitella jonkinlaista fanikirjettä Raevaaralle.

Näissä teksteissä oli ihan huimaa kontrastia tarinoiden sävyissä - joskus kohtaa novellikokoelmia, joissa tarinat ovat näennäisesti erilaisia, mutta oikeasti aivan tasapaksuja. Ei nyt. Yhteinen nimittäjä kokoelman oli takakannen lupausten mukaisesti luonto, joka oli monimuotoisena ja mutkikkaana läsnä ihan kaikkialla. Yksi suosikkitarinoistani oli muuten kirjeiden muotoon kirjoitettu Karhunköynnös, jossa kasvillisuus valtaa alaa ja kirjoittaja on hukata itsensä. Tai ehkä hukkaakin.

Tämän luettuani olen esimerkiksi nähnyt unta siitä, että rynnistän kauppaan hakemaan uuden Raevaaran kirjan heti, kun se ilmestyy.

Vain yhtä en tajua: miksei tätä ole käännetty kaikille maailman kielille? Tietääkö vaikkapa Jeff VanderMeer Raevaarasta? Jos ei, miksi ei?

The Thinking Woman's Guide to Real Magic

Emily Croy Barkerin The Thinking Woman's Guide to Real Magic on juuri sillä tavalla nimetty kirja, että takuuvarmasti haksahdan ostamaan.

Onneksi nyt löytyi kirjastosta, sillä vaikka tässä on ihan mukiinmenevä fantasiaseikkailu, ei kyseessä kuitenkaan ole mikään eeppinen minun ja kirjan välinen rakkaustarina. En siis jää itkemään, vaikka palautankin kirjan lainastoon.

Nimeen liittyen muuten:

1. Olen huomannut, että kirjoja ei kannata ostaa pelkästään nimen perusteella
2. Vaikka The Thinking Woman's Guide to Real Magic on mahtava nimi, jotenkin se ei sovi kirjalle - se on ikään kuin liian itsetietoinen.

Juoni menee osapuilleen sillä tavalla, että Nora on jatko-opiskelija, jonka elämä menee päin hanuria. Sitten hän törmää toiseen maailmaan, jossa vain juodaan skumpanjaa ja tanssitaan yöt läpeensä, ja täällä kohtaa ihanan prinssin. Joka tietysti on keijujen kultaa pahimmillaan, ei edes kuivia lehtiä jää Noralle käteen vaan hirviönhahmoinen ja (mikä olennaisinta) ikäväluonteinen puolisko.

No, sitten löytyy toisesta maailmasta myös velho Aruendiel, joka ehkä voi auttaa neitoamme pulassa. Ja niin päästään sitten eeppisen fantasian pariin.

Jossain noin sivun 100 kohdalla olin, että apua, vielä 462 sivua tätä, tappakaa mut nyt - mutta ei Barker missään nimessä huonosti kirjoita. Oikeastaan ihan viihdyin. Magian kuvaus ja Noran ja Aruendielin suhteen kuvaus (etenkin kun Aruendielkin on yhden sortin ääliö) viihdyttivät. Vähän vähemmän sen sijaan jaksoin tapaa, jolla Nora tappelee kirkuen vastaan maan tapoja ja vielä kirjan loppupuolellakin moittii jotain kaksilahkeista siitä, ettei tämä ole (Noran standardien mukaan) yhtään fiksumpi. Ikään kuin koko muun valtakunnan olisi noin vain pitänyt sopeutua Noran kulttuuriin. No niin olisikin, kauhealla tavalla kohtelevat naisiaan siellä, eivät välttämättä lukemaan opeta. Mutta kuitenkin.

Loppu lässähti siinä kun tajusin, että yhdessä nämä 562 sivua muodostivat jonkinlaisen aloitusosan sarjalle plääh.


(Aloitin juuri Tiina Raevaaran novellikokoelman, siis heti tämän jälkeen, ja Raevaaraa luettuani Barkerin viihdearvokin alkoi vaikuttaa melkoisen heppoiselta - voi olla, että tämä näkemykseni olisi hieman innostuneempi, jos en olisi vielä ehtinyt Raevaaran mainioiden novellien äärelle.)

Authority

Jeff VanderMeer on kyllä salakavala tyyppi. Yhtäkkiä ihan lemppareitani, tämän Southern Reach -trilogian myötä.

Ja nää kannet! Miten hienot!

Authority on hyvin erilainen kuin sarjan ykkösosa Annihilation: kirja ei ole päiväkirja retkikunnasta, vaan Control-nimellä itseään tunnetuksi tekevän agentin epätoivoinen yritys selvittää Southern Reachin - ja siinä sivussa ehkä äitinsä - salaisuudet. Tehtävä ei ole ihan helppo, sillä alueen tutkimuksesta vastaava laitos ja ennen kaikkea sen apulaisjohtaja ovat kaikkea muuta kuin myötämielisiä uudelle vetäjälle.

Hyytävä opus! Salaperäiselle alueelle tarjotaan aivan toisenlainen näkökulma, mutta alueesta sinänsä ei vieläkään paljastu paljoakaan. Tuntematon säilyttää luonteensa: vaikka lukija tietää nyt kaikesta hieman enemmän kuin ensimmäisen osan biologi, biologin kokemuksista ei puolestaan kontrollia tavoitteleva Control tiedä mitään. Ja alue X on mysteeri.

Control ei hahmona ole yhtä vangitseva kuin Annihilationin biologi, mutten pidä tätä puutteena. Kirjallisesti minusta on aivan uskottavaa, etteivät kaikki hahmot ole samanlaisia.

Hiukset pystyssä varasin seuraavan osan kirjastosta.

Empress of the Sun

Voi Everness.

Tässäkin osassa viet lukijasi - tai kuuntelijasi - huimaan seikkailuun rinnakkaisversumiin. Eikä tässäkään osassa tule varsinaisesti sellainen tunne, että tämä kaikki olisi joskus paketoitavissa jonkinlaiseksi lopuksi.

Oikeasti en edes tiedä, pitäisikö tulla (ehkä ei) ja toisaalta, tuleeko tälle jatkoa (arvaan, että kyllä, mutta ehkä missasin jotakin.)

Kolmannen osan, Empress of the Sunin, juoni poikkeaa tosin aiemmista siltä osin, että yksi iso juonenkäänne saatiin ilmeisesti nyt paketoitua, mikä ... sai sen minusta vaikuttamaan tarpeettomalta täytteeltä, mistä näemme, että joitakin ihmisiä ei vain voi tehdä onnelliseksi - jos mitään ei olisi saatu paketoitua, olisin tuhissut tuskastumistani niin, että lähiseudulla olisi kärsitty trombeista.

En tiedä. Kaikki muut* tässä maailmassa ovat ilmeisesti sitä mieltä, että näitä seikkailutarinoita ei voi olla rakastamatta, mutta minä olen sitä mieltä, että voipas. Olen miettinyt, onko kyse siitä, etten nauti seikkailusta seikkailun itsensä vuoksi - ja syy voi olla siinä. En kaipaa kirjaltani välttämättä juonivetoisuutta enkä kaipaa suurempaa kohtaloa tuomaan jonkinlaista maalia, johon tarinan kaari tähtää, mutta kaipaan näemmä jotain muuta kuin jatkuvaa, loputonta seikkailua.

* Silmäilin kaksi arviota nopeasti läpi.

Changeless

Viime vuoden loppupuolella tein päätöksen lukea vähemmän kirjoja, joista en erityisesti pidä. Niinpä kiikutin Gail Carrigerin Changelessin loppupuolella jatko-osat lukematta kirjastoon.

Changeless toki loppui järisyttävään cliffhangeriin, joka melkein sai katumaan päätöstä, mutta vain melkein.

Changelessissa on - minun kannaltani - sellainen ongelma, että sen päähenkilö Alexia Maccon, omaa sukua Tarabotti, on viittä vaille Mary Sue kaikessa täydellisyydessään. Tämä vaatii ilmeisesti sen, että monien Alexian ympärillä olevien on oltava idiootteja: Alexian paras ystävä Ivy kuvataan niin tylysti, että ihmetellä täytyy, miksi naiset missään universumissa olisivat ystäviä. Nyt suhde ei edes lähentele tasaveroista ystävyyttä vaan on pikemminkin holhoajan ja holhokin välinen. Toki Ivyn tarkoitus on olla ns. comic relief, mutta kun hahmoa ei kohdella oikein minkäänlaisella lämmöllä, huumori jää aika kylmäksi. Että ei naurata. Sama koskee Alexian äitiä ja sisaruksia. Ongelma vaivasi jo Soullessia lukiessani, mutten osannut silloin aivan tökätä siihen sormella.

Tämän rinnalla tuntuu aika pieneltä se, ettei Carriger minusta oikein tavoita sellaista aitoa viktoriaanista henkeä: höyrypunkiahan tämä on, joten liekö tarkoituskaan.

Seikkailupuoli sinänsä on vauhdikas ja viihdyttävä, mutten todella aio kiusata itseäni enää Ivy-paran kustannuksella. Haluan koomiset sivuhenkilöni inhimillisinä ja lämmöllä kuvattuina.

Bitter Seeds

Ian Tregillisin Bitter Seeds on saanut todella myönteisiä arvioita lähes kaikilta, jotka ovat sen lukeneet.

Että vähänkö nyt harmittaa, kun itse olin sen kanssa, että meh.

Formaatti on ehkä osin ongelmana: olen sanonut ennen ja jankutan vasta, etteivät aivan kaikki kirjat kestä kunniakkaasti sitä satunnaislukua, jota e-kirjojeni kanssa harrastan. Ehkä Bitter Seeds olisi pitänyt ahmaista.

Toinen ongelma on kuitenkin se, että kirja kertoo .... aaaaivan. Vaihtoehtoiseen universumiin sijoittuvasta toisesta maailmansodasta. Olen kurkkuani myöten täynnä toista maailmansotaa. En myöskään voi olla miettimättä, miksen selvitä kirjasta edes tällaista peruspremissiä ennen kuin ostan sen, mutta en ole mietinnöissäni vielä tuloksia saanut.

Kirjassa saksalaiset kehittävät jonkinlaisia yliluonnollisia voimia omaavia ihmisaseita erään hullun tohtorin käsiinsä hankkimista sotaorvoista; samalla brittiläiset yrittävät vastata omin, yliluonnollisin mutta kovin kalliiksi tulevin keinoinsa.

Päähenkilöitä löytyy molemmilta puolin: on Klaus, saksalainen, jos ette nimestä arvanneet, joka yrittää tehdä palveluksen maalleen, kansalleen ja sekopääsisarelleen (Gretelille, joka muuten on kirjan kiinnostavin hahmo) ja on Marsh (miksiköhän muuten britistä puhutaan sukunimellä mutta saksalaisista ei? Vaikutelma on heti jotenkin infantiilimpi jälkimmäisten kohdalla), joka tekee kaikkensa, muiden kaiken ja vähän ylikin voittaakseen sodan ja kostaakseen.

Bitter Seeds aloittaa sarjan. Loppupuolella kirjaa olin jo visusti päättänyt, että pidä sotasi, Tregillis - mutta sitten käy ilmi, että sota saadaan kirjan aikana sodittua. Seuraavassa ollaan päästy jo ajassa eteenpäin. Pidin kirjasta sen verran, että kaksikymmentä vuotta myöhemmin -vaihe hieman kutkuttelisi. Saatan siis piipahtaa e-kirjakaupassa tässä joskus.

Luin muuten arvioita, joissa on kehuttu Tregillisin tapaa käyttää sanaa. Ehkä. Itse en muista kokeneeni ihmetyksen hetkiä kirjan parissa, mutta se voi johtua siitä, etten ole natiivi englanninpuhuja.

The Forever Watch

David Ramirezin The Forever Watchia oli laajalti kehuttu, joten tartuin siihen odotuksin, joiden päällä olin hyppinyt, jotta mahtuisivat pienille odotuksille varaamaani laatikkoon.

Alku oli legendaarisen takkuinen. Ramirezin tapa kirjoittaa tuntui läheiseltä vasta kirjan loppupuolella. Vaikka teksti ei sinänsä ollut vaikeaa, en vain oikeastaan halunnut tarttua koko kirjaan moneen päivään.

Yksi syy vaikeudelle oli tässä: olen viime aikoina lukenut melkoisesti kritiikkiä siitä, miten monissa spefi-genren kirjoissa naispäähenkilö on raiskauksen uhri. Tai hyväksikäytön. Tai molempien. Ja nyt kun ilmiön on huomannut, sen huomaa joka paikassa, eikä sitä täysin osaa ymmärtää. Niin, arvatkaa, mikä oli lähestulkoon ensimmäinen kohtaus, jossa käsiteltiin The Forever Watchin Hana Dempseyn taustaa? Aivan. Raiskaus.

NO JOKA TAPAUKSESSA. Kirja on siis sukupolvialukselle sijoittuva mysteeri, jossa jengiä kuolee omituisesti. Dempsey ihastuksensa Barrensin kanssa alkaa selvitellä, mikä aikoinaan teilasi Barrensin pomon.

Ja, joo, kaikilla on psi-voimia.

Ja ihan hirveästi on salaisuuksia laivalla.

Vaikka lukukokemukseni parani loppua kohden merkittävästi, kirjasta löytyi edelleen on joitakin asioita, joista haluaisin narista: 1) Pääjuoni oli minusta aivan turhan mutkikas ("turhan" siinä mielessä, että vähempikin olisi riittänyt ja kirja olisi silti ollut aivan vaikuttava) ja 2) Ramirez käyttää salaisuuksien paljastelussaan - tai paljastamatta jättäessään - vähän tympeitä kikkoja: "Olen selvittänyt salaisuutemme, mutta tämä on niin raskasta, niin raskasta, ette halua tietää."

Kaikesta tästä huolimatta kirjassa on paljon hyvää. Kun Ramirezin kirjoitustyylin kanssa pääsee sinuiksi (ja muistuttaa itseään, ettei jokaista taistelukohtausta ole pakko lukea suurennuslasilla) teoksesta kasvaa itse asiassa oikein haikea ja kaunis tarina. Asiat loksahtavat paikoilleen hienosti. Hanan on pakko selvittää suhteensa tiedon ja sen vapauden kanssa: onko kaikilla oikeus tietää kaikkea?

The Forever Watch ei siis ollut täydellinen, mutta oli se kuitenkin melkoisen kunnianhimoinen ja mainio. Suosittelen tarttumaan, jos tummasävyinen ja surumielinen spefi kiinnostaa.

A Book of Silence

En ole aina nopeista nopein oman kirjahyllyni sisällön kanssa, mutta sellainen periaate on, että ennen joulua on ainakin aloitettava yksi edellisen vuoden joululahjakirja. Vuonna 2014 se oli Sara Maitlandin A Book of Silence.

Kirja taisi tulla ihan hyvään saumaan syystä tai toisesta (tai ehkä juuri tämä opus tulisi ihan hyvään saumaan koska tahansa) - nautin hiljaisuuden kulttuurihistoriasta kovasti, vaikkei teos kauhean nopealukuinen ollut.

Sara Maitland löytää itsestään yhtäkkiä tarpeen hiljaisuudelle, ja tekee elämässään melkoisen isoja muutoksia hiljaisuuden mahdollistamiseksi: hän viettää kaksi kuukautta yksin Skyen saarella, osallistuu tutkimusmielessä autiomaaretriitille ja vaeltaa metsissä. Lopulta hän rakennuttaa itselleen pienen talon Skotlannin nummille. Hän kertoo kokemuksistaan hiljaisuudessa ja kaivelee myös melko kunnioitettavan määrän hiljaisuuden historiaa muillekin kiinnostuneille: tilaa tarjotaan on niin hiljaisuuteen vetäytyneille munkeille kuin romantiikan ajan runoilijoillekin. Tosin tässä yhteydessä on huomautettava, että melko eurosentristähän tämä kuitenkin on.

Ensin on sanottava, että minulla on vakava addiktio Skotlannin nummiin, vaikka voi olla, että se perustuu enemmänkin romanttisiin mielikuviini. Oli silti lähellä, että viimeistään tässä kohdassa en pakannut perhettä lentokoneeseen.

Toisaalta, ja merkittävämmin, kirja sai minut pohtimaan suhdettani hiljaisuuteen. Sellaistahan ei ole paljon tarjolla, jos sattuu olemaan kolmevuotiaan äiti ja ... no, konsolipelaajan puoliso. Ei sillä, että herra Sivukirjasto olisi mikään moottoriturpa, mutta ei meillä kovin usein hiljaistakaan ole. Lisäksi itse tuppaan huolehtimaan siitä, etten tavoita edes kaupunkien hiljaisuutta - lähtiessäni lenkille kävellen tai juosten huolehdin usein siitä, että korvissa on musiikkia tai äänikirja. (Jos ei ole, siellä on ajatusteni taukoamaton pajatus, ei sitä kukaan jaksa.)

Lähdin A Book of Silencen aikana kuitenkin pari kertaa kokeelliselle hiljaiselle kävelylenkille ja yllätyin myönteisesti: eihän se niin paha ollutkaan. Erityisen hienoa oli mökillä, jossa myös ympäristö oli hiljainen. Ajattelin paljon sitä, miten esimerkiksi tähtitaivas on aivan hiljainen, mikä oikeastaan on vain yksi lisäsyy kaukoputken hommaamiseen; ja toisaalta sitä, että ehkä voisin opetella joitakin tekniikoita joilla osaisin itse olla joskus hiljaa - ja toisaalta myös, miten saisin ajatukseni joskus hieman rauhoittumaan.

Mietin - Maitlandin tavoin - paljon sitä, onko lukeminen olemukseltaan hiljaista vai ei. Toisaalta toki vastaus on selvä, ellei lueta ääneen (tämäkään taito ei muuten ole aivan ilmeistä: aikanaan hiljaa lukeminen oli lähes vallankumouksellista, ja nykyisin perustaito); toisaalta teksti kuitenkin puhuttelee lukijaansa. Maitland päätyy muistaakseni jonkinlaiseen rajanvetoon erityyppisten kirjojen välillä - itse en moiseen lähde, vaikka myönnän, että ihmiselle saattaisi silloin tällöin tehdä hyvää hetki, jolloin hän ei edes lue. Tai no, myönnän, ettei sellainen hetki välttämättä olisi aktiivisesti vahingoksi.

Minusta A Book of Silence oli siis kiehtova, vaikka välillä kaipasin hieman tiiviimpää otetta tekstiin. Tai en ehkä tiiviimpää, mutten silti voinut olla miettimättä, olisiko sinänsä maltillisen mittaisesta kirjasta voinut vähän karsiakin.

Olen tosi iloinen siitä, että tämä opus löytyy omasta hyllystä. Voin tarvittaessa sen pariin siis palata.

Blue Lily, Lily Blue

Blue Lily, Lily Blue on kolmas osa Maggie Stiefvaterin The Raven Cycle -sarjaa. JOKA EI OLE TRILOGIA. VAIKKA LUULIN.

On sekä kamalaa että ihanaa, ettei The Raven Cycle ole trilogia. Kamalaa: en vieläkään tiedä, miten kaikille käy. Ihanaa: vielä on yksi osa odotettavissa.

Blue Lily, Lily Blue on tähänastisista paras. Stiefvater onnistuu kasaamaan kirjan, joka on aidosti hauska ja aidosti ja vertahyytävästi pelottava. Sellaisen, joka onnistuu kuvaamaan nuoruutta ja ystävyyttä (tai ehkä ihmisyyttä ja ystävyyttä, nuorna sitä kuvitteli olevansa jonkin ainutlaatuisen äärellä, mutta ei ehkä tullut ajatelleeksi, että saattaa sitä olla ainutlaatuisen äärellä vanhempanakin.)

Pienenä anekdoottina mainitsen, että kun kirjan henkilöistä Blue lähti ajamaan autoa (hän ei ole kauhea kuski, vain hyvin kauhistunut kuski) lähes kiljuin riemusta. Miten tuttu kokemus! Miten äärettömän hauskasti ja kuitenkin lempeästi Stiefvater meidän pelokkaiden kuskien tunteita kuvaa!

Nyt-se-seuraava-osa-tänne.

Ja ai niin: tämän saa muuten kirjaston sähkökirjakokoelmistakin, jos varsinainen varausjono tuntuu liian pitkältä.

The Broken Kingdoms

Mietin taannoin, miten N. K. Jemisinin The Hundred Thousand Kingdoms oikein aloittaa sarjan - niin itsessään riittävä kirja se oli.

No näin aloittaa, kertoi The Broken Kingdoms, joka on myös itsessään riittävä kirja, mutta mitä sarjan ensimmäiseen osaan tulee, sitä se vain sivuaa.

Oree on sokea taiteilija, joka elää Shadow:n kaupungissa. Kaupunki levittäytyy sen palatsin alla, jossa Yeine sarjan ykkösosassa kymmenen vuotta aikaisemmin koki omat seikkailunsa. Paljon on muuttunut valtakunnassa, kuten ehkä kannestakin voi päätellä. Joka paikka pursuaa vähäisempiä jumalia ja elämä on staattisen ja säännellyn sijaan lähes villiä.

Oree ottaa luokseen hankalan mieshenkilön. Lukija on silleen, että hihihii, minä tiedän, kuka tuo on. (Paitsi, jos ei ole lukenut sarjan ensimmäistä kirjaa.) Ja sitten yhtäkkiä joku alkaa murhata niitä vähäisempiä jumalia.

Voi miten Jemisin onkaan kirjoittanut mainion ja mainiosti rullaavan kirjan! Ei tietoakaan mistään trilogian toisen osan ongelmallisuudesta - pidin tästä jopa ykkösosaa enemmän. Ja voi, miten pidän siitä, miten tutustumme nyt Itempasin, tuon jumalista ryppyotsaisimman, toiseen puoleen.

Se, mistä en niin välittänyt, oli itse asiassa kirjan mysteeriin keskittyvä juoni. En minä sillä, etteikö se olisi mennyt siinä kaiken muun sivussa, mutta jollain tavalla The Broken Kingdoms oli niin paljon enemmän ja siistimpää kuin vain juoni. Joka ei ollut edes järisyttävän erityinen.

Nyt, aivan tosissani, en malttaisi odottaa kolmatta osaa. Mutta ensin pitää lukea lisää Jeff VanderMeeriä.

Mifongin perintö

Luin viimein J. S. Meresmaan fantasiasarjan ykkösosan: Mifongin perintö polkkasi menemään melkoista vauhtia.

Mutta se sopi mielialaani ihan hyvin.

Kirjassa on siis juonenkäänteitä sillä tavalla, että välikorvastaan rappeutuneita saattaa huimata, ja osa juonesta on ripustettu melkoisten yhteensattumien varaan, mutta kuten sanoin, olin valmis ripustamaan epäuskoni naulakkoon. Joskus sitä kaipaa jotain, joka kulkee eteenpäin kuin myrsky. Jos vertailemaan pitää heittäytyä, myönnän silti, että Meresmaan Keskilinnan ritarit -tarina, jonka toinen osa odottelee lukujonossa, on hieman enemmän makuuni rauhallisemman tahtinsa kanssa.

Päähenkilöt Ardis ja Dante ovat ihan viihdyttävä kaksikko: vanhalle kuninkaalle naitettu nuori Ardis ja kissaeläimen kanssa hengaava Dante saavat aikaan oikein kelvollisen seikkailun. Erityisbonuksena kirjalle luen sen, että seikkailemaan pääsee äidiksi kasvava tyttö, eikä mikään ikuinen neitsyt.

Erityiskiitoksia kirjalle haluaisin myöntää seuraavista seikoista: Ensinnäkin Meresmaan kielessä oli minusta paikoin mahtavia oivalluksia. Joillekin kihersin itsekseni ääneen. Toiseksi olin kovin otettu jotenkin keskivertofantsua kehollisemmasta - etenkin naiskehollisemmasta - otteesta, joka oli luonteva osa kirjaa. Tiedättehän. Verta ja suolenpätkiä nyt saa mistä tahansa, mutta pitkittynyttä ensisynnytystä, imetyksen sitovuutta ja miesten kuukautisia kohtaan tuntemaa vierastusta ei.

(Mistä tuli mieleeni, että Booksy on omassa tekstissään valikoinut mahtavan lainauksen. Lukekaa.)

Koiraksi ihmiselle

Toverini Siina on silloin tällöin kehaissut Tiina Raevaaran tekstejä; kiinnostuin itsekin viimeistään viime kesänä Finnconissa, kun seurasin paneelia faktan ja fiktion eroista. Sitä paitsi pidän kovasti Raevaaran Suomen Kuivalehden sivuille kirjoittamasta blogista, ainakin aina, kun teksteihin jotenkin muistan käsiksi päästä (lisätkää tähän vapaavalintainen maksumuurimurina, minä en uskalla, siellä on kuulemma äksy päätoimittaja.)

Lainasin kirjastosta pari Raevaaran teosta, joista ensimmäisenä päätyi lukuun Koiraksi ihmiselle. Se käsittelee koiran historiaa, syntyä ja suhdetta ihmiseen.

Koiraksi ihmiselle ei ole mikään koirankasvatusopus, mutta minusta (sen lisäksi, että se oli kiehtova katsaus koiran syntyhistoriaan) se oli silti koiranomistajaa hieman kasvattava teos. Katsoin omaa hurttaamme, sivukirjastokoira Lokia, kohtuullisen uusin silmin. Mietin näitä otuksia, jotka leimaantuvat voimakkaammin ihmisiin kuin omiin emoihinsa, ja kunnioitin piskiäni hieman enemmän. *

Tykkäsin kovasti kirjan pohdiskelevasta otteesta. Raevaara kokoaa yhteen melko ison kasan tutkimuksia, ja sanoo ihan rehellisesti, kun hänestä joku tutkimustulos vaikuttaa uskottavammalta kuin joku toinen. Evoluutio ei ole minusta tieteenaloista se ehkä kiinnostavin, mutta Raevaara saa nämäkin osiot toimimaan: varsinaisesti kuitenkin tykkäsin enemmän ehkä koiriin liittyvää kulttuurihistoriaa käsittelevistä osioista.

Käsite "tietokirja" synnyttää ainakin minun päässäni oletuksen kirjasta, josta jonkinlainen subjektiivisuus on häivytetty pois. Ajatusvirhe on luultavasti omani (englannin kielen termi non-fiction olisi ehkä toimivampi sana), mutta Koiraksi ihmiselle ei kuitenkaan ole kuivakkuuteen asti objektiivinen. Raevaaran sympaattinen tyyli kirjoittaa satunnaisesti myös omia kokemuksiaan sivuten teki kirjasta jotenkin läheisemmän tuntuisen: itse asiassa muutamasta anekdootista riemastuin niin, että luin ne puolisollenikin. **

Odotan kiinnostuksella Raevaaran fiktion kimppuun käymistä.

* Kunnes pääsin tutulta kuulostavaan anekdoottiin kakan syömisestä. (Ei sillä, etteikö olisi virkistävää huomata, että silläkin on jokin tarkoitus. Muu kuin ihmisen raivostuttaminen.)
** Ks. ylläoleva maininta kakan syömisestä.

The Mysteries

Silloin tällöin kirjaston uutuusluettelosta putkahtaa eteen jotain odottamatonta: tällä kertaa Lisa Tuttlen The Mysteries (joka on julkaistu alun perin jo vuonna 2005, eli mistään uutuudesta ei varsinaisesti ole kyse. Mutta kyllä silti ilahduin.)

The Mysteries kertoo englantilaistuneesta jenkistä, yksityisetsivästä, joka palkataan etsimään joitakin vuosia sitten kadonnutta nuorta naista. Etsivä on aikanaan kokenut kummia Skotlannissa haeskellessaan toista kadonnutta tyttöä, ja niinpä uusimman katoamistapauksen kummalliset käänteet eivät pelotakaan etsivää tiehensä.

Jälkikäteen ajateltuna juonta voisi pitää vähän pöljänä, mutta Tuttle on mainio kirjoittaja, eikä lukukokemus ole yhtään pöhelö. Itse asiassa lukukokemus on kaikkea paitsi pöhelö: oli siinä ja siinä, etten saman tien itsekin pakannut perhettäni mukaan ja muuttanut Skotlantiin samoilemaan nummille ja ... no, mitä siellä nyt on, missä voi samoilla.

Tuttle maustaa tarinaansa kertomuksilla (ilmeisesti oikeilla) kadonneista ihmisistä, tyypeistä, joiden häviämiset ovat aikanaan olleet todellisia mysteerejä - ja pysyneet yhä selvittämättä. Kirjan edetessä kertomukset muuttuvat enemmän kansantarinoiksi, joissa haltiat varastavat milloin vaimoja, milloin lapsia. Nämä tarinat ovat omiaan luomaan kirjaan taianomaista tunnelmaa, vaikka ei Tuttle suinkaan unohda, että moni katoamistapaus on oikeasti melko banaali tai tavanomaisen traaginen.

Pidin The Mysteriesistä ihan tosissani. Maailma on maagisempi Tuttlen avulla tarkasteltuna.

Lexicon

Max Barryn Lexicon toi mieleeni Ian McDondaldin mainion teoksen Kivi-Paperi-Sakset, mutta Lexicon on pidempi ja ... no, monimutkaisempi. Eikä tämä ole varsinaisesti mikään kohteliaisuus.

Kirjassa on joukko ihmisiä, runoilijoiksi itseään kutsuvia, jotka ovat löytäneet jonkinlaisia - no, ehkä niitä voisi sanoa alkusanoiksi - sanoja, joilla voi käskeä ketä tahansa. Useimmat näistä sanoista pätevät tiettyyn tyyppiin ihmisiä, mutta nyt näkyy päässeen valloilleen jokin käskysana, jolla voidaan käskeä kaikkia.

Runoilijoiden joukkoon on päätynyt myös Emily, suoraan kadulta. Kovaksi kasvanut nuori nainen rikkoo kaikkia mahdollisia ja mahdottomia sääntöjä, mutta pääsee silti yhteisöön ja kasvaa siellä vaikutusvaltaiseksi jäseneksi. Samaan aikaan posse haluaa käsiinsä Wilin, joka ehkä on ainoa, joka voi hakea käskysanan sieltä, mihin se nyt on juuttunut.

Okei, kuulostaa aika monimutkaiselta. Vähän olikin, kirjasta luettuna.

Käskysanojen konsepti on minusta mainio, ja siitä oli hauska lukea. Vähemmän innostunut olin tästä runoilijoiden yhteisöstä, joka kahmii itselleen valtaa: vaikka Barry löytää siihenkin lähes puistattavia yhtymäkohtia tosielämään, lopulta todella epäselväksi jää, mihin runoilijat ylipäänsä pyrkivät. Maailman valtiaiksi? Mitä häh? Seura vaikuttaa myös ylenpalttisen ikävältä tavalta elää elämäänsä, kun kaikki runoilijat pyrkivät ensisijaisesti lähinnä suojaamaan itseään.

Hieman jäi siis keskinkertaiseksi tämä trilleri: parasta olivat käskysanat, jotkin kieltä yleisesti pohtivat kohdat ja Barryn visio siitä, miten modernia webiteknologiaa voidaan käyttää syöttämään jengille juuri sellaisia uutisia, joita he haluavat lukea.

Huonointa oli sellainen hieman takkuiseksi jäävä perusjuoni, joka sai miettimään, miksi tästä pitäisi kiinnostua - ja se, etten pitänyt kenestäkään kirjan henkilöstä yhtään.

Adam Robots

Kun lukee ziljoonabiljoona novellia Adam Robertsilta, tietää lukeneensa.

Niinpä pidin puolessa välissä Adam Robots -novellikokoelmaa pienen tauon. Sen jälkeen loppukokoelma sujui paljon sutjakkaammin.

Haluaisin sanoa tästä kirjasta jotain merkityksellistä, sillä novelleista useat olivat aivan passeleita, osa oikein hyviä. Valitettavasti kokoelmaa, jossa Roberts yrittää kirjoittaa yhden novellin jokaisesta scifin alagenrestä, vaivaa kuitenkin jonkinlainen pöhötauti. Ehkä tästä olisi saanut irti enemmän, jos olisi lukenut korkeintaan yhden novellin päivässä - tai viikossa. Nyt kokemus oli enimmäkseen uuvuttava.

Näissä Robertsin kirjoissa on myös jonkinlainen, en tiedä, ehkä se on taitto-ongelma. Sivut näyttävät niin tukkoisilta, että vähemmästäkin masentuu. Ongelma on vaivannut kaikkien lukemieni Robertsien kanssa - miinus ehkä Yellow Blue Tibia.

Roberts on monipuolinen kirjailija, mistä syystä koen jotenkin massiivista harmistusta, etten enää tunnu saavan tyypin tuotannosta minkäänlaista otetta.

The Bitter Kingdom

Vakuuttavaa hommaa tämä allekirjoittaneen kirjabloggaus. Olin jo kirjoittamassa innoittunutta tekstiä N. K. Jemisinin The Broken Kingdomsista, kunnes onneksi tarkistin kirjan kannen.

Vuorossa piti olla Rae Carsonin The Bitter Kingdom. Köh. The Broken Kingdoms sitten joskus myöhemmin.

Tuota, erhm, ööö. The Bitter Kingdom oli se trilogian päätös, jota olin ihan hurjasti odotellut, mutta jotenkin kokemus jäi hieman laimeaksi. Tavallaan ei olisi pitänyt jäädä. Carson kirjoittaa ihan hienosti siitä, mitä ihminen voi saada aikaan - ilman taikavoimia. Taustatarina saa uudenlaisen, hieman selittämättömäksi jäävän käänteen, joka on kiehtova ja toimiva juuri siksi, ettei sitä sen kummemmin käydä alleviivaamaan.

Kuitenkin - kun koko sarja on minusta jollain tavalla käsitellyt kokonaiskuvaa ja sen näkemistä; sankaritar on ihan tosissaan tehnyt hommia vaikeiden poliittisten kysymysten äärellä - jotenkin tuntuu hieman vesitykseltä se, että viimeiset hommat hoidetaan pienen sankareiden iskuryhmän toimin.

No, tulipa luettua. Kokonaisuudessaan sarja on kyllä oikein hyvä, helposti suositeltavissa.

Echopraxia

Echopraxia on jonkinlainen jatko- tai rinnakkaisosa Sokeanäölle.

Yhteisniteen kansi.

Valitettavasti se on saatavilla vain yhteislaitoksena Sokeanäön kanssa. (Englanniksi.) Tämä tuhti paketti täyttää ainakin grammamääräisen taiteen määritelmän. Lukumukavuutta se ei lisää.

Peter Wattsin lukeminen nyrjäyttää aina hieman ajattelutapaani: niin kävi nytkin. Minusta se on ihan hyvä juttu, välillä on hauskaa pohtia omia motiivejaan jotenkin sen ei-ilmeisimmän kautta. Minä, joka kuvittelen tietoisuuteni koko voimalla olevani tämän Liina-nimisen aluksen ruorissa, en välttämättä suinkaan tee päätöksiä.

Tietoisuuden nyrjähtäminen oli ehkä parasta, mitä Echopraxialla oli tarjota. Juonensa puolesta se tarjoaa hieman lisää vampyyreita; niiden lisäksi tarjolla on myös zombieita ja avaruusolentoja, pelottavia asioita, kylmiä ihmisiä, juonenkuljetusta, johon todella pitää keskittyä. Ja kyllä sekin kaikki oikein hyvin toimi.

En silti voi olla miettimättä, toiko Echopraxia Sokeanäköön jotain lisää - vai laimensiko se kokemusta. (Vastaus on epäselvä. Jos joku muu tietää, saa kertoa.)

Ai niin. Hyvää ja kirjallista uutta vuotta itse kullekin!

Cold Fire

Cold Fire on toinen osa Kate Elliottin trilogiaa. En muista kerroinko viimeksi, mutta nyt kerron: Kate Elliottin aiempi sarja ei ollut ollenkaan mieleeni. En tiedä miksi, nämähän toimivat kuin väärä raha. Ehkä olimme molemmat liian nuoria.

Cold Fire seuraa Catin (ja vähän Beenkin) seikkailuja toisella puolen maailmaa. Tämä liike yllättää lukijansakin, mutta mikä jottei fiktiivinen Karibia kiinnostaisi. Lämpimässä ilmanalassa Cat yllättäen löytää yhteisen sävelen vahingossa naidun aviomiehensä kanssa, mutta hups, hukkaa sen sitten. Ja niin edelleen.

Seikkailu on toimiva, ja sillä tavalla romanttisestikin ihan toimiva. MUTTA EI SIINÄ KAIKKI! Cat ei heilastele vain aviomiehensä kanssa, tai muutoin edusta koulukuntaa, jossa naisen on elonsa elettävä miehensä kautta. Olin tästä ihan poskettoman fiiliksissä - on jotenkin ihan tyypillistä tätä nykyä löytää kaiken maailman uhreja kirjallisten naishahmojen joukosta, mutta että nainen, joka tekee mitä haluaa ja välillä ehkä virheitäkin. Ei ole aivan genreni vakiokalustoa sellainen.

Odotan ihan innolla, että pääsen viimeisimpään osaan käsiksi.

Carnival

Sain jonkinlaisen potkun takamuksiin: pitäisi kirjoittaa jotain tänä vuonna lukemistani kirjoista, ihan vain, että voin sitten olla tekemättä mitään 2014 -koostelistausta, tiedättehän, jäi viime vuonnakin tekemättä ja niin vain oli kaikilla kevyempi olo.

Joten Elizabeth Bearia. Carnival oli viimeinen kirjoista, joita Finnconissa istuessani kännykälläni varailin. Eläköön kirjastolaitos.

Carnival kertoo naisten hallitsemasta planeetasta, johon tulee pari valloittavan imperiumin lähettilästä, miehiä, joiden pitää olla homoja - naiset eivät halua vaivoikseen sotaisia heterouroita. Sitten planeetalla käy niin, että mestan sisäpolitiikka sotkeutuu pahan kerran ulkopolitiikkaan. Seuraa seikkailua.

Minusta Carnival oli oikein passeli. Vähän noin lähtökohtaisesti vierastan sellaista meininkiä, jossa sorrettu osapuoli (perinteisesti nyt vaikka naisväki) ottaa vallan ja alkaa sitten sortaa sitä toista osapuolta (tässä tapauksessa siis miesväkeä) - ei sillä, etteikö niin voisi käydäkin. En vain kannata sellaista.

Tarinana Carnival toimi mainiosti, kun pääsin yli siitä ensimmäisten sadan sivun tökinnästä. Ajoittain koin lieviä vaikeuksia epäuskoni sivuuttamisessa, mutta niistä pääsin yli, kun päättäväisesti heittäydyn tarinan vietäväksi.

Olen tämän katsauksen jälkeen vakuuttuneempi Bearin kirjoittajankyvyistä: jopa niin vakuuttunut, että aion aivan lähivuosina lukea ne kirjat, jotka hänen tuotannostaan omistan.

Suvi Kinos ja elämän eväät

Jukka Parkkisen Suvi Kinos -sarja päättyy käsittääkseni tähän Suvi Kinos ja elämän eväät -opukseen, jos kohta jonkinlainen lisäosa on markkinoille tuutattu tämänkin jälkeen.

Mainio opus on minusta kyseessä. Olen jostain syystä lukenut Suvi Kinokseni sairaslomalla ollessani, ja sellaisessa tilanteessa kirjat ovat usein palvelleet hienosti olemalla niin hauskoja, että nauran vedet silmissä. Tässä viimeisessä osassa myös itkin vedet silmissä: Jukka Parkkinen, jos luet tätä, en ole tyytyväinen lopun käänteisiin, en alkuunkaan.

Kirjassa Suvi kasvaa teini-ikäiseksi ja vähän isommaksikin, käy rippileirillä ja rakastuu. Parkkinen kirjoittaa kovin todentuntuisesti, tuolta kai se tuntui, teininä oleminen. Tovin mietin kyllä Suvin painoasioita, joita kirja osin käsitteli. Toisaalta Parkkisen viesti oli aika inhimillinen: stressin ja itsensä nälkiinnyttämisen sijaan Suvi lähtee vaellusriparille ja lapsen pyöreys sulaa pois. Toisaalta viestin voisi ehkä lukea niinkin, että pyöreys ei ole suotava asia, mitä se usein tässä asenneilmastossa ei olekaan. Vaan ehkä voisi olla, tai ainakin olla muuta kuin katastrofi.

Vaellusrippileiri sen sijaan kuulosti niin hyvälle, että kas kun en itsekin saman tien hurauttanut tunturiin. Kunnon länsiprinsessana tosin en tykkää ajatuksesta olla ilman vesivessaa, mutta toisaalta - kuten Suvikin huomaa - kävely ratkaisee minustakin aivan kaikki ongelmat.

Jotain niin lämminhenkistä näissä Suvi Kinoksissa on, että saatan salaa vähän fanittaa Jukka Parkkista. Tai ehkä sittenkin aivan avoimesti, sillä olen lukenut myös kaikki Karhumäki-kirjat lapselleni. Hän ei tuolloin niistä paljon ymmärtänyt, mutta sen sentään tajusi, että äidillä on nyt hauskaa.

The Hundred Thousand Kingdoms

N. K. Jemisinin The Hundred Thousand Kingdoms on kirja, jota olen hillonnut hyllyssäni joitakin vuosia. Sellainen harvoin tekee hyvää kirjalle, sen päälle kasaa kaikenlaisia odotuksia ja toisaalta hyvin huterin perustein helposti muodostaa itselleen kuvan siitä, mistä on kyse. Ja sitten kyllä saattaa pettyä.

The Hundred Thousand Kingdoms kesti odotusteni kääpiötähden litistävän massan luikahtamalla alta pois ja olemalla ihan erilainen kirja kuin olin kuvitellut. Ei ollut mitään syytä pettyä. (Vaikka tavallaan olisin ehkä halunnut lukea sen kirjan, jonka kuvittelin saavani - en silti saa ihan käsitystä siitä, millainen se sitten olisi ollut.)

Kirja menee sillä lailla, että Yeine Darr palaa äitinsä kotiin. Äiti sattuu olemaan jonkun sortin ylihallitsijan tytär, ja maallisista mahdeista suurin, Yeinen isoisä, kutsuu tyttärentyttärensä takaisin. Käy ilmi, että Yeinen on tarkoitus käydä kilvoittelemaan hallitsijan virasta kahden serkkunsa kanssa: selvinnyt saa kruunun. Mutta Yeinellä on toki omakin agenda.

Jemisin on minusta saanut ihan pätevän keitoksen aikaan näistä aineista (ja muutamista myyttisistä olennoista, heitä ei pidä unohtaa, he ovat ehdottoman tärkeitä.) Ihan kaikkein aikojen lempikirjaani tästä ei kuitenkaan tullut, sillä vaikka juoni olikin sopivaksi sävelletty ja homma toimi osin erinomaisesti, joku tunnelmassa oli kalsaa. Tai joku ja joku - lähes kaikki Yeinen kokemuspiirissä on kalsaa, vain muutama ystävä on siellä täällä.

Kirja myös hienosti paketoi itsensä kasaan. Niin hienosti, etten ymmärrä, miten tästä on sarjaksi, mutta niin vain on, ja seuraavaksi otan selvää, miten se on mahdollista.

Karsintavaihe

Maarit Verrosen Karsintavaihe on yksi Spefin 101 helmestä. Melkoisen hyvä kokemus kirja olikin.

Verronen maalailee yhteiskuntaa, jossa työt vähenevät radikaalisti. On ehkä todistettava kelvollisuutensa. Vaihtoehdot ovat vähissä, sitä työtä on tehtävä, mitä sattuu saamaan. Terveydenhuoltoa on tarjolla maksukykyisille. Enin osa ihmisistä asuu asuntoloissa, niin myös kirjan päähenkilö Lumi.

Elämä vaikuttaa tästä universumista tirkisteltynä kauhealta, mutta Verrosen ehkä paras temppu onkin siinä, että ei se kuitenkaan sitä Lumille ole. Toki välillä on raskasta, mutta enimmäkseen kuitenkin vain elämää. Ja kun juonikin on enemmän kuvaus ajasta ja hetkestä, sitä huomaa lukijana kulkevansa Lumin rinnalla. Surevansa ja iloitsevansa päähenkilön kanssa.

Karsintavaihe on kirja, jonka toivoisin monien poliittistenkin päättäjien lukevan. Välillä sen tulevaisuudenkuva tuntuu vaikealta uskoa, mutta etenkin siltä osin, kun Verronen käsittelee työn muutosta, tekstin pitäisi kuulua poliitikkokoulujen perusohjelmaan. Jonkinlainen rakennemuutoshan työn osalta on takuuvarmasti tulossa tai käynnissä - tältä etäisyydeltä on vaikea sanoa, kummasta on kyse. Ja sellainen rakennemuutos olisi hyvä kohdata pää pystyssä ja valmistautuneena, eikä menneen palaamista odotellen.

Mainio kirja kaikkinensa siis.

What Becomes

Kesällä bonusisäni luki jotain keskustelua Brittein saarten novellikirjoittajista ja kaivoi eetteristä nimen A. L. Kennedy, jonka piti olla hyvä. Minä toki yllytyshulluna oitis varasin kirjastosta rouvalta sekä novellikokoelman että romaanin.

What Becomes oli se novellikokoelma, mutta ei se oikein vakuuttanut, se on sanottava. Monet teksteistä jäivät niin kovin etäisiksi, että lopulta tuntui siltä, etten saa niistä minkäänlaista otetta. En tiennyt, onko kyse muodosta - novelli on minusta usein hieman vaikea laji, ja nyt taisi jäädä muistikuva kirjailijasta, joka syystä tai toisesta välttelee tarinankerrontaa ... en tiedä, voin olla väärässäkin.

Eikä siinä, tarkoituksensa voi olla vaikka millaisella tekstinpätkällä, en kaipaa juonta. On kirjoittajia, joilta voisin aivan onnellisena lukea pelkkää tajunnanvirtaa. Mutta kaipaan jotain, mikä tekee tekstistä merkityksellisen, enkä sitä näistä löytänyt.

Jos kenkään on lukenut Kennedyn muita teoksia, haluaisin kuulla näkemyksiänne etenkin romaaneista - kannattaako tarttua rohkeasti The Blue Bookiin, jota olen kirjastosta pitänyt lainassa jo useamman kuukauden? Aluksi ajattelin, että kyllä, mutta luin yhden arvion, joka muistutti minua What Becomesista ... niin että jää väliin, jos joku ei osaa erikseen kehua.

Olen muuten fiiliksineni melkoisen yksin: esimerkiksi Goodreadsissa moni on arvostanut tämän kokoelman huomattavan korkealle.

A Talent for War & Polaris

Kun taannoin luin Firebirdin, Booksy paljasti, että koko Alex Benedict -sarja on lukemisen arvoinen. Kävimme (ihan myönteisessä sävyssä) pienen keskustelun siitä, onko kohtuullista pitää tällaisia kirjallisia salaisuuksia, ja sitten lähdin äänikirjaostoksille.

A Talent for War on kirjoitettu hyvän aikaa ennen muuta sarjaa, ja siinä kertojaäänenä on Alex, joka on juuri perinyt setänsä omaisuuden ja mission: hänen pitää selvittää loppuun se mysteeri, jota setä ennen katoamistaan hoiteli. Jokseenkin vastentahtoinen Alex tempautuu selvitystyöhön mukaan, kun sedän talossa on käynyt murtovaras ja muutenkin näyttää siltä, että universumi ei kysele, huvittaako vaiko ei. Samalla Alex tapaa Chase Kolpathin, josta tulee merkittävä hahmo sarjassa, ja kiinnostuu ihmisten ja muukalaisten välillä käydyn muinaisen sodan sankarista.

A Talent for War oli oikeinkin passeli. Aluksi keskittyminen tuntui vähän raskaalta, mutta McDevitt osaa kirjoitushommat. Tarinasta kiinnostui väkisinkin. Ihan Firebirdin tasolle ei minusta päästy, mutta sitten tuli...

...Polaris, sarjan seuraava osa. Tässä kertojana on jo Chase, ja mysteerinä muinaisen Marie Celesten kaltainen tapaus: vuosikymmeniä aiemmin avaruusalus Polariksesta katosivat miehistö ja matkustajat. Pian Alex ja Chase huomaavat selvittävänsä tapausta.

Polaris oli ihan mahtava. Ensinnäkin sen mysteeri oli toimiva - McDevitt kertoo kirjan alussa, että hän olisi asettanut itselleen tiettyjä rajoja sille, miten kaikki on voinut tapahtua. Ei helppoa poispääsyä, eikä kukaan saa herätä ja huomata, että kaikki olikin unta.

Mysteerin ohella Polaris käsitteli kuitenkin jälleen isoja teemoja. Nyt tekee tiukkaa olla käsittelemättä niiden herättämiä ajatuksia, niin mainio kuuntelukokemus tämä jälleen oli - mutta vastustan kiusausta. Kirjoittaja kun johdattaa lukijansa (ja kuuntelijansa) niin taitavasti eteenpäin, että teemat ja mysteeri kietoutuvat toisiinsa saumattomasti.

Pidän muuten näissä McDevittin kirjoissa kovasti siitäkin, että vaikka juonet ovat sinänsä elegantteja, ne ovat myös inhimillisiä eivätkä jonkun puolijumalan siloisiksi taputtelemia.

Ainoa Alex Benedict -kirjoissa toistaiseksi korvaan särähtänyt homma on ollut tulevaisuuden yhteiskunnan jokseenkin kasarilta vaikuttava rakenne sukupuolinormistoineen, mutta olen onnistuneesti jättänyt sen huomiotta, sillä se nyt vaan ei tämän kaiken rinnalla tunnu missään.

Paljon huolestuneempi olen sen sijaan siitä, että nyt minulla on enää neljä Alex Benedictiä lukematta. NELJÄ! Mitä teen kun ne loppuvat!!

Shadow Unit 1

Shadow Unit on Emma Bullin, Sarah Monetten, Will Shetterlyn ja Elizabeth Bearin ja niin edelleen ja niin edelleen, tuota, no, kirja. Sarja. Hauskanpitoväline. Jotain.

Ja Shadow Unit 1 aloittaa sarjan: siinä on tarinoita FBI:n omituisuusryhmästä, joka tutkii anomalioita ja niihin liittyviä rikoksia.

Haluaisin vetää tässä Salaiset kansiot esiin, sillä jotain samaa fiilistä tässä on, ja sitä paitsi Shadow Unit toimii kuin kirjoitettu tv-sarja. Tekstit ovat siis vetäviä, ja ne on helppo kuvitella tunnin mittaisiksi tv-episodeiksi. Tästä kai koko homma käsittääkseni ponnistikin: tarpeesta pitää kirjallisesti hieman hauskaa ja kokeilla telkkarin kirjoittamista huvikseen. Moni hommaan osallistuneista kirjailijoista kun tuntuu fanittavan erinäköisiä sarjoja.

Shadow Unit meinasi muuten olla ensimmäinen sitä sarjaa e-kirjoja, joita luen kännykällä työpaikan ruokalassa. Jostain syystä tarina jäi kuitenkin aikanaan kesken - johtui ehkä formaatista. Sarjaa voi nimittäin lukea vapaasti webitse maksa mitä jaksat -periaatteella. Hauskaa, mutta epäkäytännöllistä!

Toisella kierroksella maksoin siis varjoryhmästäni Amazonin kautta. Edelleen hauskaa ja paljon käytännöllisempää!

Minusta tämä oli toimiva kokonaisuus, enkä ollenkaan epäile, ettenkö jatkaisi sarjan parissa tuonnempanakin.

Hurricane Fever

Tobias S. Buckellin Hurricane Fever mainosti olevansa vauhdikas ja agenttihenkinen ja katso! Se oli just sitä.

Kirjan lukee siis vähän samalla tavalla kuin katsoo James Bond -leffan. Sellaisen Brosnan-Bondina -leffan, tiedättehän, jossa pääpahiksella on joku ihan urpå suunnitelma ja sitten on paljon toimintaa.

Että lukeehan sen ennen kuin selkäänsä ottaa. (Olkaa ystävällisiä älkääkä pohtiko tuota sanontaa yhtään enempää.) Kirja on aika vauhdikas, nopealukuinen ja lyhyt; sen seurassa voi myös ihan väittää viihtyvänsä.

Päähenkilö, entinen Karibian tiedusteluryhmän vakooja Roo Jones (joka muistaakseni fiittasi jo Arctic Risingissa) saa jännän puhelun kuolleeksi ilmoittautuvalta vakoojatoveriltaan. Siitä sitten seuraa seikkailua.

Koska Hurricane Fever oli kuin Bond-leffa kirjan vaatteissa, toimintakohtaukset jättivät vähän hohhoijaa-olon, mutta lähitulevaisuuden scifi sentään piristää miksausta. Hurja ilmastonmuutos ja Karibian saarten sopeutuminen jatkuviin hurrikaaneihin tekee kirjasta sen verran kiinnostavan, ettei nyt suoranaisesti tunne hukanneensa aikaa.

Se, viitsinkö jatkossa enää hengata Buckellin seurassa, on sitten toinen kysymys.

The Red: First Light

Myönnä. Jos olisit itse lainannut kirjastosta Linda Nagatan kirjan The Red: First Light ja nähnyt sen kannen, joka näyttää tältä:

...olisit itsekin kuvitellut, että se kertoo soturityypeistä Marsissa, ja sitten vähän hätkähtänyt, kun se kertookin kyynisestä upseerista Afrikassa.

Olen vähän epäsotilaallinen tyyppi, joten em. hätkähdys ei ollut vain myönteinen kokemus, mutta kirja sen sijaan itsessään oli. Nagatan kirpakka kommentaari puolustusalihankkijoista ja tekemällä tehdyistä konflikteista oli ihan hurjan kiinnostava. Myös teknologiset ratkaisut viehättivät. Aivan erityisen vaikuttunut oli kirjan nimeenkin eksyneestä Punaisesta, joka on jonkinlainen emergentti tekoäly. Sen kanssa ei koskaan päästä keskusteluyhteyteen asti, mutta vaikka se on etäinen, se on myös vahvasti läsnä.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen on paras. Lopuissa esitellään jamesbond-henkinen juonenkäänne ja roisto, eikä se nyt ainakaan paranna yleistilannetta. Onneksi opus oli muutoin niin toimiva, että megalomaanisten idioottien ohi on mahdollista lukea ja nauttia lukemastaan.

The Secret of Abdu El Yezdi

Yhtäkkiä joka paikassa kehuttiin Mark Hodderin Burton & Swinburne -kirjoja, joissa on ihan kauheasti höyrypunkia ja jonkinlaiset vaihtoehtoversiot oikeastikin eläneistä Richard Burtonista ja Algernon Swinburnesta seikkailemassa.

Ottaen huomioon yllämainitut kehut ja sen, että - kuten ehkä muistatte - en voi vastustaa mitään, mikä on nimikoitu Burton & Swinburne -hengessä, tartuin rohkeasti ensimmäiseen kirjaan, joka kirjastolla tätä sarjaa oli tarjota.

Se oli toki vasta sarjan neljäs osa, mutta minun päätäni ei palella! Ei ainakaan sitten kun puikoilla oleva pipo valmistuu, mutta se on toinen tarina.

The Secret of Abdu El Yezdi oli tavallaan ihan pölö kohta aloittaa, tavallaan ihan hyvä. Tässä nimittäin on tapahtunut jotain kummallista siinä alussa, Swinburne ja Burton eivät muka tunnekaan toisiaan, kyllä se siinä jotenkin selviää - joten luultavasti vanhakin lukija oli vähän aikaa ihan pihalla. Uusi lukija nyt ainakin oli. Toisaalta ilokseni huomasin, että genren konventiot ovat jo sillä tavalla tuttuja, että heti hoksasin, että ahaaaa, vai tällaista peliä.

Se oli hauska hetki, se.

Noin muuten kirja kuului sarjaan "oivallinen seikkailu, josta pitäisi leikata neljäsosa pois". Jos seuraava - tai kolme aiempaa osaa - kävelevät vastaan, saatan lukea, mutta en aio hakeutua pois polultani ne käsiini saadakseni.

Tässä on kuitenkin pipojakin neulottavana.

The Children Act

Pyhäinpäivänä käteeni työnnettiin Ian McEwanin The Children Act ja käskettiin lukea, sillä "kyllä sä sen tässä viikonlopussa ehdit". Sivuutin sujuvasti sen, että minusta se, että voi ei vielä tarkoita, että pitäisi, ja avasin opuksen.

Ehdinkin. Ja olin iloinen, että luin, McEwan kirjoittaa hyvin. Kauniisti ja koskettavasti.

Kirjassa on oman avioliittonsa kanssa kipuileva tuomari, Fiona, joka saa ratkottavakseen kiireisen tapauksen: nuorelle pojalle pitäisi tehdä verensiirto, josta tämä uskontoonsa vedoten kieltäytyy.

Olin todella vaikuttunut monesta asiasta: siitä, miten lyhyeen tilaan McEwan saa Fionan kokeman etäisyyden kaikesta, lasten oikeudet ja vanhempien velvollisuudet, uskonnon vaatimukset ja päätökset, joita on vaikea tehdä - mutta ennen kaikkea vastuun ja vastuun rajat. Mihin asti ne yltävät?

Tästä voidaan vetää seuraava johtopäätös: joskus kannattaa lukea kirja vain siksi, että niin voi tehdä. Esimerkiksi nyt.

The Girl with All the Gifts

M. R. Careyn The Girl with All the Gifts on zombiekirja twistillä. Ja M. R. Carey on yhtä kuin Unwritteniä kirjoittava Mike Carey.

Tavallaan lopputuloksen pitäisi siis olla eeppinen, ja oikein mainio se onkin, mutta siis kuitenkin vain oikein mainio. Jälkikäteen arvioituna eeppisyyspisteet hieman laskevat.

Tarinassa on tyttö ja tytön opettaja, sotilastukikohta ja ihmiskunnan rippeitä. Juoneen en sen kummemmin välitä mennä, se vähän kärsii, jos asiaa liikaa avaan.

Carey kirjoittaa ihan erinomaisen luettavaa tekstiä - viihdyin kirjan parissa hyvin. En tosin voinut välttyä vaikutelmalta, jossa kirjassa kaikilla on kylmä ja mutainen olo, mutta siihen saattoi vaikuttaa se, että luin tämän muistaakseni lokakuussa, tai saattoi olla marraskuutakin, kuitenkin, ulkona oli kylmää ja mutaista. Vaikka kirja oli ihan mainio, olisin ihan hirveästi kaivannut jotain hieman lohdullisempaa luettavaa.

Parasta opuksessa oli loppu, joka oli vielä toimivampi kuin muu kirja. Ja ja ja, Careyn zombieselitys oli oikein hyvä myös.

Luettuani tämän tunsin tiettyä haikeutta. Oli sellainen olo, että Carey meni kirjoittamaan kirjan, joka tekee kaikki tulevat zombiekirjat tarpeettomiksi. En ole varma, olenko vielä valmis luopumaan aivottomista epäkuolleistani.

Ja saatanhan olla väärässä.

Be My Enemy

Ian McDonaldin Everness-sarjan toista osaa (Be My Enemy) kuunnellessani olen miettinyt lähinnä seuraavaa:

Miten todennäköistä on, että rinnakkaismaailmoissa, joissa esimerkiksi teknologinen kehitys on villisti erilaista (esim. yhdessä ei ole lainkaan öljyä), geneettiset linjat ovat kuitenkin menneet siten, että millä tahansa ajanhetkellä rinnakkaismaailmoista A ja B on todennäköistä (mahdollisesta nyt puhumattakaan) löytää rinnakkaiset versiot yhdestä ja samasta ihmisestä?

Tällöin universumeiden kehitys monella osin olisi epädeterminististä, mutta ihmisten geneettisten linjojen kehitys, mitä, predestinoitua ja ympäristöstä riippumatonta?

Ellei kyse ole sitten siitä, että loputtomista rinnakkaismaailmojen varianteista on mahdollista löytää sellaiset, joissa teknologinen kehitys on mennyt aivan eri raiteilla, mutta geneettiset linjat noudatelleet samaa rataa. Mikä ehkä on koko sarjan takana oleva argumentti - mutta suspension of disbelief -koneistoni taisi nyt mennä kuitenkin vähän rikki. Kräts, se sanoi, kun näistä lukuisista maailmoista kymmenkunta on valikoitunut sakkiin, jossa on villiä teknologista divergenssiä JA doppelgangerit kaikista keskeisistä tyypeistä.

Ajattelenko tämän nyt jotenkin todella väärin? Ja eivätkö rinnakkaiset, erilaisin teknologisin historioin varustetut rinnakkaisuudet muka ole tarpeeksi siistejä ilman doppelgangereita? Mitä?

(Niinpä niin, nuori nero Everett Singh kohtaa rinnakkaisversionsa Everett M. Singhin, joka ei ole nero.)

Muutoin kirja osin hieman yllättää. Everett ja Everness matkustavat kiellettyyn eeykköseen, jossa odottaa karmiva salaisuus. Ja sehän oikeasti on aika karmiva, vaikka syystä tai E1:ssä seikkailut jäivät omalla kohdallani vähän laimeiksi.

Tämän osan kohdalla minua vaivasi Raijan esiin nostama päähenkilön ihmepoikamaisuus siinä määrin, että lopettaisin justiinsa tähän - ellen olisi jo innoissani ostanut seuraavaakin osaa äänikirjana.

Huoh.