Viimeinen Nalo Hopkinson hetkeen, rouvan esikoisteos Brown Girl in the Ring, sijoittui minun asteikollani jonnekin sinne keskivaiheille. Ei, se ei ollut yhtä hyvä kuin The New Moon's Arms, mutta pidin siitä enemmän kuin Midnight Robberista.
BGitR kertoo talousromahduksen (ja ehkäpä jonkin muunkin katastrofin) jälkeisestä Torontosta, jossa rikkaat ovat paenneet lähiöihin ja keskustasta on tullut köyhien valtaama ja hallituksen hylkäämä alue, jossa valtaa pitää rikollispomo Rudy. Alueella isoäitinsä kanssa asuu myös Ti-Jeanne, nuori tyttö ja tuore äiti, joka on jättänyt pikkurikollisen poikaystävänsä ja yrittää tulla sinuiksi äitiytensä kanssa. Ti-Jeannen mummo, Gros-Jeanne (haha), on paikallinen parantaja ja noita, ja Ti-Jeannen on vaikea hyväksyä sitä, että hänkin on ehkä perinyt kummallisia taitoja. Sitten Rudy alkaa vaatia ruumiita - tuoreita, ja Ti-Jeannen pitää lopulta yrittää pysäyttää Torontoa hallitseva rikollinen.
BGitR on siis lähitulevaisuuteen sijoittuva fantasia, joka toimii monin paikoin - päähenkilöt, esimerkiksi, ovat hyvin uskottavia, joskaan eivät välttämättä kovin pidettäviä, kuten eivät monetkaan Hopkinsonin päähenkilöistä. Ti-Jeannen ja isoäidin suhde on vaikea ja ristiriitainen, ja ainakin itse symppasin mummoa oikeastaan enemmän kuin päähenkilöä - osittain siksi, että puupäiset teinit ovat kypsästä perspektiivistäni* käsin hermostuttavia, osittain ehkä siksi, että Ti-Jeannen suhtautuminen pieneen vauvaansa oli sattuneesta syystä aika riipaisevaa luettavaa. (Tämä on varmaan myös loistava esimerkki siitä, miten lukukokemuksessa on kirjan kanssa mukana aina lukijakin - vielä vuosi sitten olisin ehkä lukenut kirjan aivan toisin.) Juonen liikkeellepaneva voima, syy siihen, että Rudy vaatii niitä ruumiita, oli minusta kuitenkin vähän epäuskottavan puolella.
PS. Olen tosi iloinen siitä, että Hopkinsonin kirjojen kansia ei enää kuviteta BGitR:in tyyliin. Tosi iloinen.
* Haha.
BGitR kertoo talousromahduksen (ja ehkäpä jonkin muunkin katastrofin) jälkeisestä Torontosta, jossa rikkaat ovat paenneet lähiöihin ja keskustasta on tullut köyhien valtaama ja hallituksen hylkäämä alue, jossa valtaa pitää rikollispomo Rudy. Alueella isoäitinsä kanssa asuu myös Ti-Jeanne, nuori tyttö ja tuore äiti, joka on jättänyt pikkurikollisen poikaystävänsä ja yrittää tulla sinuiksi äitiytensä kanssa. Ti-Jeannen mummo, Gros-Jeanne (haha), on paikallinen parantaja ja noita, ja Ti-Jeannen on vaikea hyväksyä sitä, että hänkin on ehkä perinyt kummallisia taitoja. Sitten Rudy alkaa vaatia ruumiita - tuoreita, ja Ti-Jeannen pitää lopulta yrittää pysäyttää Torontoa hallitseva rikollinen.
BGitR on siis lähitulevaisuuteen sijoittuva fantasia, joka toimii monin paikoin - päähenkilöt, esimerkiksi, ovat hyvin uskottavia, joskaan eivät välttämättä kovin pidettäviä, kuten eivät monetkaan Hopkinsonin päähenkilöistä. Ti-Jeannen ja isoäidin suhde on vaikea ja ristiriitainen, ja ainakin itse symppasin mummoa oikeastaan enemmän kuin päähenkilöä - osittain siksi, että puupäiset teinit ovat kypsästä perspektiivistäni* käsin hermostuttavia, osittain ehkä siksi, että Ti-Jeannen suhtautuminen pieneen vauvaansa oli sattuneesta syystä aika riipaisevaa luettavaa. (Tämä on varmaan myös loistava esimerkki siitä, miten lukukokemuksessa on kirjan kanssa mukana aina lukijakin - vielä vuosi sitten olisin ehkä lukenut kirjan aivan toisin.) Juonen liikkeellepaneva voima, syy siihen, että Rudy vaatii niitä ruumiita, oli minusta kuitenkin vähän epäuskottavan puolella.
PS. Olen tosi iloinen siitä, että Hopkinsonin kirjojen kansia ei enää kuviteta BGitR:in tyyliin. Tosi iloinen.
* Haha.
2 comments:
Taas tosi mielenkiintoinen alkuasetelma. Ja niin, sinulle on blogissani tunnustus joka vaatii tunnustamista!
oijoi, kiitos - tiedät varmaan jo, että ilahdun tällaisista aina ihan poskettomasti :D
Post a Comment