Peter V. Brettin The Painted Man kertoo demonien piinaamasta valtakunnasta, josta nousee epätodennäköinen sankari.
Sankarilla lienee ollut joku nimi, mutta unohdin sen jo, koska minusta tämä oli aika keskinkertainen fantasiapläjäys eikä ainakaan ansaitse, että suon sen jatko-osille jotain huomiota.
Ehkä isoin ongelmani oli lähtöasetelmissa. On nimittäin niin, että öisin demonit nousevat. Ihmisväki kyyristelee piilossa suojataikojensa takana eikä uskalla tehdä mitään. Sitten sankarimme lapsuudessa tapahtuu jotain traagista: äiti jää demonin kynsiin. Eiköhän 11-vuotias lapsisankari ryntää pihalle ja lyö demonia sangolla päähän.
No, sankarin äiti kuolee silti, mutta tämä 11-vuotias on nyt kuitenkin lyönyt demonia sangolla päähän ja selvinnyt kertomaan siitä. Hän tuntee suurta katkeruutta kaikkia muita kohtaan, jotka eivät ole mäiskimässä demoneita sangolla päähän, ja siitä sitten loppukirja rakentuukin, kun tyyppi lähtee etsimään asetta demoneiden lyömiseksi.
Paitsi, että on tässä pari muutakin päähenkilöä, ja yksi raiskaus, koska uskottavaa naishahmoa ei ole, jos sitä ei ole raiskattu.
Tämä sangollalyöntihomma oli ratkaiseva, minusta. Kun jotenkinhan ihmiskunta ei toimi näin. Aina löytyy pöljiä aikuiseksi kasvaneita, jotka olisivat mäiskimässä demoneita sangoilla ja, en tiedä, hiilihangoilla. Ja se, että sankari nyt sattuu olemaan se tyyppi, joka löytää muinaisen mahtiaseen (oho hups!) ja samalla eka, joka keksii, mitä niille suojaloitsuille voisi muuta tehdä kuin maalata ikkunalautaan (oho katos!) - ja 11-vuotiaana AINOA KOKO IHMISKUNNASTA, JOKA TAPPELEE VASTAAN - se, se on vaan liikaa. En osta semmosta.
Jatkoa on siis tarjolla ihan koko sarjan verran, mutta koska mulla ei ollut kuin tahattomasti hauskaa tämän ykkösosan kanssa, jätän väliin.
Sankarilla lienee ollut joku nimi, mutta unohdin sen jo, koska minusta tämä oli aika keskinkertainen fantasiapläjäys eikä ainakaan ansaitse, että suon sen jatko-osille jotain huomiota.
Ehkä isoin ongelmani oli lähtöasetelmissa. On nimittäin niin, että öisin demonit nousevat. Ihmisväki kyyristelee piilossa suojataikojensa takana eikä uskalla tehdä mitään. Sitten sankarimme lapsuudessa tapahtuu jotain traagista: äiti jää demonin kynsiin. Eiköhän 11-vuotias lapsisankari ryntää pihalle ja lyö demonia sangolla päähän.
No, sankarin äiti kuolee silti, mutta tämä 11-vuotias on nyt kuitenkin lyönyt demonia sangolla päähän ja selvinnyt kertomaan siitä. Hän tuntee suurta katkeruutta kaikkia muita kohtaan, jotka eivät ole mäiskimässä demoneita sangolla päähän, ja siitä sitten loppukirja rakentuukin, kun tyyppi lähtee etsimään asetta demoneiden lyömiseksi.
Paitsi, että on tässä pari muutakin päähenkilöä, ja yksi raiskaus, koska uskottavaa naishahmoa ei ole, jos sitä ei ole raiskattu.
Tämä sangollalyöntihomma oli ratkaiseva, minusta. Kun jotenkinhan ihmiskunta ei toimi näin. Aina löytyy pöljiä aikuiseksi kasvaneita, jotka olisivat mäiskimässä demoneita sangoilla ja, en tiedä, hiilihangoilla. Ja se, että sankari nyt sattuu olemaan se tyyppi, joka löytää muinaisen mahtiaseen (oho hups!) ja samalla eka, joka keksii, mitä niille suojaloitsuille voisi muuta tehdä kuin maalata ikkunalautaan (oho katos!) - ja 11-vuotiaana AINOA KOKO IHMISKUNNASTA, JOKA TAPPELEE VASTAAN - se, se on vaan liikaa. En osta semmosta.
Jatkoa on siis tarjolla ihan koko sarjan verran, mutta koska mulla ei ollut kuin tahattomasti hauskaa tämän ykkösosan kanssa, jätän väliin.
2 comments:
Minä olin kovapäisempi ja luin kakkoskirjaa jonkun sata sivua. Lukijat moittivat kirjailijaa ykköskirjan huonosti kirjoitetusta raiskauskohtauksesta, niinpä kirjailija kosti kirjoittamalla kakkosen alkuun vielä huonomman version liittyen tasa-arvoisesti toiseen sukupuoleen. Jätin kirjan kesken.
EIKÄ! KUOLEN! Nauruun siis. Mikä on jenkkikirjailijoilla ja raiskauksilla, siis että edellisten pitää tunkea jälkimmäisiä ihan joka paikkaan?
Post a Comment