Siltä osin kuin Peter Straubin teoksen A Dark Matter voi sanoa olevan kauhua - ja kansikuvansa perusteella se yrittää kovasti olla kauhua - epäilen kauhugenren olevan aika huonossa jamassa ja toivon H. P. Lovecraftin pikaista uudelleensyntymää. ADM ei nimittäin ole tippaakaan pelottava.
Mutta ehkä puhdas genrejaottelu on liian ahdas tapa katsoa asiaa?
ADM kertoo kirjailijasta, joka teiniaikoinaan viittasi kintaalla kaupunkiinsa saapuneelle karismaattiselle, vaeltelevalle henkiselle gurulle - ja missasi täten rituaalin, jossa kaikki hänen ystävänsä (tuleva vaimo mukaanlukien) olivat osallisena. Rituaalin, joka keskeytyi yhden nuoren kauheaan kuolemaan. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, kun yksi kaveriporukan jäsenistä on vankilassa, toinen mielisairaalassa ja niin edelleen, ei päähenkilö enää kestä - hänen on saatava tietää, mitä tuolloin kultaisella 60-luvulla kesäisellä niityllä oikein tapahtui, ja kun vankilassa kupannut vapautuu ja muuttaa päähenkilön luokse keräämään rohkeutta uuden elämän aloittamiseen, aika on koittanut.
Niinpä Straub kertoo saman, lopulta kohtuullisen tylsän ja epäkiinnostavan tarinan viidestä eri näkökulmasta. Kirjan loppupuolella alkaa jo toivoa, että koko homma jätettäisiin hieman vähemmälle huomiolle ja keskityttäisiin siihen, mikä on kiinnostavaa: ystävyyssuhteet, avioliitto ja se, miten menneisyys oikeasti vaikuttaa tähän päivään. Näitäkin kyllä käsitellään, mutta ainakin minusta väärin painotuksin. ADM on myös paikoin hieman epäuskottava etenkin siinä, millaisella vauhdilla kaveriporukan jäsenet alkavat toipua, kokoontua yhteen ja tukea toisiaan. Mutta ... kyllä tämän parissa muutaman hetken viihtyy, etenkin jos on jo huijannut itsensä lainaamaan sen kirjastosta.
Varoituksen sana: jostain syystä ADM:ia lukiessa alkaa tehdä kovasti mieli hampurilaisateriaa (ravintolassa, ei pikaruokapaikassa) ja puolta pulloa punaviiniä.
Mutta ehkä puhdas genrejaottelu on liian ahdas tapa katsoa asiaa?
ADM kertoo kirjailijasta, joka teiniaikoinaan viittasi kintaalla kaupunkiinsa saapuneelle karismaattiselle, vaeltelevalle henkiselle gurulle - ja missasi täten rituaalin, jossa kaikki hänen ystävänsä (tuleva vaimo mukaanlukien) olivat osallisena. Rituaalin, joka keskeytyi yhden nuoren kauheaan kuolemaan. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, kun yksi kaveriporukan jäsenistä on vankilassa, toinen mielisairaalassa ja niin edelleen, ei päähenkilö enää kestä - hänen on saatava tietää, mitä tuolloin kultaisella 60-luvulla kesäisellä niityllä oikein tapahtui, ja kun vankilassa kupannut vapautuu ja muuttaa päähenkilön luokse keräämään rohkeutta uuden elämän aloittamiseen, aika on koittanut.
Niinpä Straub kertoo saman, lopulta kohtuullisen tylsän ja epäkiinnostavan tarinan viidestä eri näkökulmasta. Kirjan loppupuolella alkaa jo toivoa, että koko homma jätettäisiin hieman vähemmälle huomiolle ja keskityttäisiin siihen, mikä on kiinnostavaa: ystävyyssuhteet, avioliitto ja se, miten menneisyys oikeasti vaikuttaa tähän päivään. Näitäkin kyllä käsitellään, mutta ainakin minusta väärin painotuksin. ADM on myös paikoin hieman epäuskottava etenkin siinä, millaisella vauhdilla kaveriporukan jäsenet alkavat toipua, kokoontua yhteen ja tukea toisiaan. Mutta ... kyllä tämän parissa muutaman hetken viihtyy, etenkin jos on jo huijannut itsensä lainaamaan sen kirjastosta.
Varoituksen sana: jostain syystä ADM:ia lukiessa alkaa tehdä kovasti mieli hampurilaisateriaa (ravintolassa, ei pikaruokapaikassa) ja puolta pulloa punaviiniä.
No comments:
Post a Comment