Taannoin, kun luin Nick Hornbyn kirjaa The Complete Polysyllabic Spree, olisin halunnut lukea oikeastaan ehkä kaiken, mistä Hornby kirjoitti, mutta päädyin kuitenkin valitsemaan kirjan mittaiselta ostoslistalta vain yhden kirjan, Pulitzerinkin ilmeisesti voittaneen Marilynne Robinsonin Gileadin.
Gileadissa vanha isä kirjoittaa kirjettä nuorelle pojalleen; kirjeessä hän käy läpi omaa historiaansa, nuoren perheensä tarinaa ja omaa uskoaan - mutta toisin kuin kuvittelin, kirjassa on myös juoni.
Gilead on aika surullinen, toisaalta toiveikas, mutta enimmäkseen hieman haikea. Se on myös aika viisas monella tavalla, mutta en kuitenkaan ole varma, miten paljon siitä kuitenkaan jäi mukana vietäväksi. Jotain varmasti. Minua yleensä kiinnostavat kirjat kirkosta, mutta Gilead ei käsittele oikeastaan kirkkoa (vaikka siinä toden totta käydään läpi jenkkiläisiä seurakuntia) vaan uskoa, lempeästi ja kiehtovasti. Robinson ei tyydy kuitenkaan käsittelemään vain uskoa, vaan Gileadissa vahva teema on rotujen eriarvoisuus - niin kirjan tapahtumahetkellä kuin kertojan, kirjeiden kirjoittajan isoisän päivinä. Selvästi melkoisen kahelin isoisän kautta paljastuukin aiemmin itselleni hämäräksi jäänyt osa Yhdysvaltain historiaa - vaikka nämä historialliset kuvaukset ovat paikoin tylsiä, mahtuu mukaan hauskojakin kohtauksia.
Gileadin lukeminen kannatti, sillä nautin kirjasta kovasti, mutta koko hommassa oli vähän outo sivumakukin. En voinut välttyä ajattelemasta, että juuri tällaiset kirjat voittavat Pulitzer-palkintoja, mikä ajatuksena oli ehkä hieman epäreilu, sillä aiemmin olen tietääkseni lukenut tasan yhden toisen Pulitzer-voittajan.
(Edit. Ehkä juuri tällaisten kirjojen tosin pitäisikin voittaa Pulitzer-palkintoja; tällaisten, joissa usko ei ole kiihkeää ja jyrkkää ja poissulkevaa vaan lempeää ja ymmärtävää ja rakastavaa.)
 |
| Kansi: Macmillan |
Gilead on aika surullinen, toisaalta toiveikas, mutta enimmäkseen hieman haikea. Se on myös aika viisas monella tavalla, mutta en kuitenkaan ole varma, miten paljon siitä kuitenkaan jäi mukana vietäväksi. Jotain varmasti. Minua yleensä kiinnostavat kirjat kirkosta, mutta Gilead ei käsittele oikeastaan kirkkoa (vaikka siinä toden totta käydään läpi jenkkiläisiä seurakuntia) vaan uskoa, lempeästi ja kiehtovasti. Robinson ei tyydy kuitenkaan käsittelemään vain uskoa, vaan Gileadissa vahva teema on rotujen eriarvoisuus - niin kirjan tapahtumahetkellä kuin kertojan, kirjeiden kirjoittajan isoisän päivinä. Selvästi melkoisen kahelin isoisän kautta paljastuukin aiemmin itselleni hämäräksi jäänyt osa Yhdysvaltain historiaa - vaikka nämä historialliset kuvaukset ovat paikoin tylsiä, mahtuu mukaan hauskojakin kohtauksia.
Gileadin lukeminen kannatti, sillä nautin kirjasta kovasti, mutta koko hommassa oli vähän outo sivumakukin. En voinut välttyä ajattelemasta, että juuri tällaiset kirjat voittavat Pulitzer-palkintoja, mikä ajatuksena oli ehkä hieman epäreilu, sillä aiemmin olen tietääkseni lukenut tasan yhden toisen Pulitzer-voittajan.
(Edit. Ehkä juuri tällaisten kirjojen tosin pitäisikin voittaa Pulitzer-palkintoja; tällaisten, joissa usko ei ole kiihkeää ja jyrkkää ja poissulkevaa vaan lempeää ja ymmärtävää ja rakastavaa.)
No comments:
Post a Comment