Sanctum

Sarah Finen Sanctum oli aika täydellinen esimerkki tietyllä tavalla kaavamaisesta nuorten fantasiakirjasta, mutta toisaalta siinä oli oikein raikkaitakin puolia.

Kas, Lelan paras ystävä tappaa itsensä ja joutuu jonkinlaiseen helvettiin. Lela seuraa perässä, koska kokee suurta syyllisyyttä. Ystäväänsä etsiessään Lela a) rakastuu kohtalokkaan toivottomasti, b) epäonnistuu viestinnässä kaikkien muiden hahmojen ohella ja c) osoittaa sellaista sankarillista ja lievästi ärsyttävää itsepintaisuutta ja puupäisyyttä, joka lukijaa ehkä hieman nyppii, mutta joka sitten yleensä loppupuolella osoittautuu kuitenkin oikeaksi valinnaksi. Ja tästä syystä sankaritar on sankaritar ja minä vain lukijatar.

Finen todellinen neronleimaus on tämä eräänlainen helvetti, kaupunki, johon itsemurhan tehneet joutuvat. Siellä on kaikkea yllin kyllin, mutta mikään ei sen asukkaita tyydytä. Pois on mahdollista päästä, mutta oivallus on saatava itse. Kaupunki oli huikea ja koska loppu vaikuttaa siltä, että jatkossa Lela pääsee seikkailemaan myös kaupungin ulkopuolella, saatanpa hyvinkin kuunnella seuraavankin osan. Ehkä Finen muukin universumi on yhtä jänskä.

Nedut

Finnconin kirjastobussin saalis oli myös J. Pekka Mäkelän Nedut, johon olin kiinnittänyt huomiota joskus aiemminkin, mutta jättänyt välistä, koska neandertalilaiset eivät silloin kiinnostaneet.

Kirjamaun suhteen tuntuu välillä, että kasvoin aikuiseksi joskus viime vuonna tai jotain - tai ehkä senkin osalta vain kuvittelen. Neandertalilaiset eivät kiinnostaneet aiemmin, koska niissä ei ollut mitään erityisen sähäkkää. Onneksi olen sittemmin tajunnut, että tämänkaltaisella asenteella missaa vaikka mitä siistiä. Onneksi luin Nedut, joka oli rauhallinen mutta mukaansatempaava kirja maasta, jonne neandertalin ihmiset ovat jostain ulkoavaruudesta paenneet. Jolle on entinen muusikko, nykyinen graafikko, joka taistelee pitääkseen päänsä pinnan puolella kun velkojat hengittävät niskaan. Yksinäinen mies suostuu auttamaan erästä neduista ja tulee samalla oppineeksi jotain itsestään ja toisista.

Olen lukenut Mäkelältä pari kirjaa, joista ensimmäinen hämmästytti (koskapa en ollut odottanut mitään niin hyvää). Tämä toinen ei enää hämmästyttänyt, ilahdutti vain - ja aivan varmasti tulen ottamaan ohjelmaani lisää Mäkelää. Ensin luultavasti Alshain - Alas -kaksikon, jotka käsittääkseni liittyvät toisiinsa jotenkin.

The Chaos

Nalo Hopkinsonin kanssa on käynyt nyt vähän sillä tavalla, että The New Moon's Armsin jälkeen olen ollut lievästi pettynyt kaikkiin muihin rouvan tuotoksiin. Sääli.

Uusin, The Chaos, on todella kummallinen ja sellaisena mahtava, mutta ottaa myös askeleen Tyynenmeren saarilta kotiinpäin, eli Kanadaan - ja nuoriin aikuisiin. Päähenkilö on teini-ikäinen Scotch, joka haluaa elämältä kaiken ja mieluummin heti. Vanhemmat vain ovat tiukkana.

The Chaos on paitsi outo, myös syvällisesti rotukysymyksiä pohdiskeleva. Scotch kohtaa rotukysymykset Torontossa aivan toiselta kantilta kuin veljensä, tummempi-ihoiseksi syntynyt nuori mies (joka katoaa kun järveen ilmestyy tulivuori ja alkaa tapahtua niitä outoja asioita.) Rotukysymykset olivat minusta kiinnostavia, mutta Scotch oli niin kovin nuori, että taisin sympata enemmän hänen (enimmäkseen kirjasta poissaolevaa) äitiparkaansa.

Huokaus. Voi, kunpa Hopkinson kirjoittaisi seuraavaksi taas vanhenevista naisista.

The Crown of Embers

I aten't dead.

Eikä vainaana voi pitää myöskään Rae Carsonin nuorille aikuisille tarkoitettua sarjaa. Kakkososa The Crown of Embers on juuri yhtä mainio kuin ykkösosakin.

Elisa harjoittaa nyt kuningattaren tointa, mutta tilanne on huono. Maalla menee huonosti, eikä kuningatar suinkaan ole mikään yksinvaltias - sisäpolitiikka on vaikeaa, eikä aikaisempi heikko kuningas ole ainakaan tasoittanut tietä. Lisäksi ovat sydämen asiat asialistalla, kun kuningattarelle pitäisi jostain kaivaa kuningas, ja homman pitäisi toki olla jotensakin poliittisesti järkevä.

Minusta kiehtovinta kirjassa olivat nimenomaan Elisan vaikeudet kuningattarena. Mieleeni on jäänyt erityisesti kohtaus, jossa Elisan pitää miettiä sopiva rangaistus palvelijoilleen - ja tietynlainen helpotus siksi, etten ole minkään sortin kuninkaallinen.

Kiinnostavan politikoinnin lisäksi Carson on kirjoittanut kirjaansa kyllä oikein menevän seikkailun, sopivasti huumoria ja hieman epätoivoista, sielukasta romantiikkaakin, joten eipä tästä oikeastaan mitään puuttunut. Suosittelen.

Yellowcake

Margo Lanagan hanskaa oikein hyvin novellimuotoisen tarinan, mistä Yellowcake on parhaimmillaan oikein hyvä todiste.

Minä sen sijaan en hanskaa novellimuotoista tarinaa ollenkaan hyvin: muistan vain vaivoin tarinat tai sen, miksi pidin niistä niin paljon. Tämä taitaa nyt vaatia toista lukukertaa. (Ja tällä kertaa eri painoksen kanssa, sillä tästä aussiversiosta puuttuu ilmeisesti se tarina, josta kaikki muut kirjan lukeneet vaahtoavat. Toisaalta onneksi, sillä muuten luulisin tulleeni hulluksi.)

Ironskin

Tina Connollyn Ironskin oli oikein mainio.

Paitsi, että juuri unohdin, mitä siinä lopussa tapahtui, piru vie, mutta oikein mainio oli kyllä. Sillä tavalla brontëlaisittain, luultavasti tarkoituksella. Ehkä jopa niin tarkoituksella, että nimiä ja olemuksia oli menty lainaamaan, mutta siitä en tiedä mitään, sillä viimeksi luin ketään Brontën sisaruksista lukiossa ja rajansa ovat minunkin muistillani. Oikeastaan, kuten ehkä huomaatte, ne rajat tulevat vastaan hyvin nopeasti.

No, Ironskin oli silti tosi hyvä. Ollaan Englannissa ja takana on ihan kauhea sota, todella musertava. Keijujen kanssa. Ja tässä sodassa on sankarittaremme Jane ottanut hieman osumaa: hän sattui sivullisena uhrina kirouksen tielle, muttei kuollut. Nyt hänen kasvojensa toinen puoli hehkuu raivoa, ja Jane joutuu käyttämään rautanaamiota tukahduttaakseen vaikutuksen.

Sitten hän lähtee kotiopettajattareksi vaikeasti keijukirouksesta kärsivälle pienelle tytölle. Tytön isä on tumma, komea ja leski, dear me.

Romantiikkaahan siitä seuraa, mutta se ei ole oikeastaan kiinnostavinta Connollyn luomassa maailmassa. Kiinnostavinta on sodanjälkeinen todellisuus ja se, miten kauhea tällainenkin sota on lopulta osapuolilleen ollut. Silti, romanssikin toimii ja siitä kiitos ehkä vaikutteille. Päähenkilönä Jane on oikein fiksu ja mainio.

Kirja nostaa myös tiettyjä kiinnostavia kauneuteen liittyviä seikkoja pohdittavaksi. Vaikka kirjassa ongelmat ovat meidän todellisuuteemme nähden omalaatuisia, ajatuksia herää arkitodellisuudenkin puolella.

Jatkoa odotellessa.

Aseenkantajan kunnia

J. S. Meresmaan Aseenkantajan kunnia otti ja herätti kiinnostukseni, joten ostin sen Elisa Kirjasta.

Tähän väliin sellainen antimainos, että voi herran tähden miten voin vihata Elisa Kirjaa ja sen typeriä maksusysteemejä. Voisin kirjoittaa aiheesta ylioppilasaineen, ja lähestulkoon kirjoitinkin, mutta J. S. Meresmaa ei ansaitse moista kaappausta, kun kirjasta piti puhua.

Siis Aseenkantajan kunnia - joka ei vaikuta niinkään kirjalta kuin ensimmäiseltä luvulta johonkin, joka voisi paisua valtaviin mittasuhteisiin. Ja hyvä niin. Vaivuin jo uneksimaan sitä, miten sähkökirja voisi muuttaa kirjallisuutta: pois romaanimuodon pakollisuudesta! Novellin ja episodityyppisen romaanin paluu on tosiasia! Jossain, missä maksaminen on helppoa!

Erm, ihan vakavasti siis: kirjassa aseenkantaja Konno saa lenkkaria ritari Jehremiltä. Tästä epäoikeudenmukaisesta tapahtumasta kehkeytyy melkoinen soppa, kun Jehremin viholliset saavat kättä pidempää juonittelupuuhiinsa. Konnon puolestaan pitää kerätä itsensä ja itsetuntonsa palaset.

Pidin Aseenkantajan kunniasta kovasti: juoni vetää ja teksti on sujuvaa. Niin kovasti, että ostanen seuraavankin osan. Mieluummin tosin jostain muualta.

The Edge of Reason

Joskus esiteininä mummolavisiitillä paikallinen kirjastonhoitaja tyrkytti minulle jotain kirjaa. Tiesi kai, että luen paljon.

Kävi ilmi, että kirja tuputti kristillistä maailmankuvaa. En ollut haltioissani.

Nyt huomaan, luettuani Melinda Snodgrassin The Edge of Reasonin, etten edelleenkään ole haltioissani maailmankuvan tuputuksesta. Snodgrass heiluttaa lippua ateismin puolesta, mutta minusta romaanin muotoon puettu pamfletti uskonnon kamaluudesta on aika väsyttävää luettavaa. Täsmälleen yhtä väsyttävää, itse asiassa, kuin romaanin muotoon puettu yritys käännyttää esiteinejä kristinuskon taakse.

Lisäksi menetän nykyisin hermoni aivan valon nopeudella, jos kirjailija erehtyy selittämään jotain, mitään, yhtään mitään ihmislajin ainutlaatuisuudesta. Meillä on kyky tuntea syvästi! Teemme hienoa musiikkia! Olemme niin ihmeellisiä!

Joopa. Valitettavasti ainutlaatuisuuden julistaminen yhdistettynä piinkovaan ateismiin yhdistyy jännittävästi melkoiseksi arroganssiksi, jollaiseen minusta meillä ihmisillä ihan kollektiivisesti ei oikein ole varaa. No, ei Snodgrass sellaiseen sorru, vaikka alkumetreillä näyttää tosi huolestuttavalta.

Ja onhan siinä sitten sekin puoli, että ateismi ja fantasia taikuudella hieman hihityttävät, mutta onneksi sentään vain hihityttävät. Ei ole mitään meidän yläpuolellamme - paitsi nuo jumalia leikkivät toisesta ulottuvuudesta tulleet hirviöt.

No, onneksi tässä oli muutakin, juonentynkää ja sellaista, joka toimi oikein kohtuullisesti aina, kun Snodgrass ei äitynyt paasaamaan dialogimuodossa. Päähenkilö Richard on poliisi, joka on kokenut kovia lapsena ja aikuisena. Tästä syystä hänestä on kasvanut ihmisyyden kaunein kukka. Mitä nyt hieman lyhytkasvuinen, mutta se on ihmisessä sympaattista. Sitten hän törmää niihin jumalia leikkiviin hirviöihin toisesta ulottuvuudesta. Osa niistä on puolellamme, tahtoo sanoa, tieteen puolella. Vähän jäi epäselväksi, miksi näin on. Tämän jälkeen seuraa seikkailua. Meno paranee jonkin verran.

The Edge of Reason aloitti sarjan, tietenkin, mutta minä en taida lukea sitä loppuun. Agenda kävi jo selväksi.

Goblin Secrets

Ursula K. LeGuin sanoo William Alexanderin Goblin Secretsin kannessa seuraavaa: "I didn't want the book to end! Subtle, tricky, funny, beautiful."

Tuijotin tekstiä metrossa lähtöasemalla ja ajattelin, että no joo, onhan tämä ihan kiva, mutta tuota ööh. Pääteasemalla olin ihan samaa mieltä LeGuinin kanssa. Alexander on kirjoittanut muutamaan sataan sivuun paljon, paljon - ja tämä on siis nuortenkirja. Pamautan jokaista nuortenkirjallisuutta dissaavaa Goblin Secretsillä päähän. Kirjasta löytyy täydellinen pieni maailma, sellainen joka on laajempi kuin ne sivut, joihin se on vangittu. Tarinan, jonka ensin kuvitteli ja sitten toivoi olevan sarjan aloitus. Lämpöä, joka hehkuu lukijaan asti.

Rownie on nuori poika suuressa Zombayn kaupungissa. Kasvattiäidin kanssa tulee hieman erimielisyyksiä, joten Rownie päätyy teatteriseurueeseen. Valitettavasti on niin, että teatterihommat on Zombayssa kielletty, mikä tietää huolta ja murhetta - kadonnut isovelikin nähtiin viimeksi komeljanttarin puuhissa.

Jossain tätä verrattiin Gaimanin tuotantoon, mutta olen vähän eri mieltä. Tämä oli parempi. Nyt on pikimmiten selvitettävä, onko Alexanderin aiempikin tuotanto näin mainiota.

Messut messuttu

Kirjamessut taitavat tältä vuodelta olla osaltani tässä, vaikka hauskaa piisasikin.

Olimme Siinan kanssa paikalla eilen kahden maissa ja vältimme ammattimaiseen tyyliin kaikenlaisen ohjelman. Ensin kiertelimme messualueella ja teimme täsmähankintoja, millä haluan sanoa, että ostin kaksi Asterixia ja olin itseeni erinomaisen tyytyväinen (kunnes muistin, että tänäkään vuonna minulla ei ole henkilökohtaista kantajaa.)

Sitten piipahdimme hyvän mielen viinimessuilla (hyvän mielen siksi, että meiltä kysyttiin paperit, ai että oli hieno hetki, niille järjestysihmisille on varmaan käsketty kysyä joka viidenneltä, mutta hyvä mieli tuli silti) ja nautimme hieman skumppaa, jonka ansiosta loppumessut olivat vielä hauskemmat. Kirjapuolella löytyi muitakin kanssabloggaajia! Spekulaatiot Hesarin esikoiskirjalistasta pyörivät kiihkeinä. Aiempina vuosina en toki moiselle listalle olisi korviani lotkauttanut, mutta nyt oli tämä Kukkia Birgitalle, joka (kuten tänä aamuna selvisi) ei päässyt mukaan. Tässä nyt viimeistään nähtiin, että maailmassa on virhe.

Ainoa näkemäni varsinainen ohjelmanumero oli tässä:

Siinä siis viehättävä Jenni Linturi on haastateltavana uudesta kirjastaan Malmi, 1917. Voin tässä heti tunnustaa, että ennen näitä kirjamessuja ei mielessäkään olisi käynyt lukea jotain maamme sotiin liittyvää teosta, mutta nyt lienee pakko. Haastattelija ei ylisanoja säästellyt, ja tänään ilmestynyt Hesarinkin juttu oli mitä positiivisin. Kirjailija Linturi antoi itsestään oikein sympaattisen ja fiksun kuvan lavalla. Lopullisesti homman päätti kuitenkin mahtava herrasmies, joka Teoksen pisteellä ilmoitti allekirjoittaneelle (ja muutamalle muulle), että Linturi kyllä voittaa uutuuskirjallaan Finlandian - edellinen oli niin kova. Kuulitte sen ensinnä täältä, tyypit.

Sitten join hieman lisää kuohuviiniä hyvässä seurassa ja tulin kotiin nukkumaan. Loppu.

This Shared Dream

Joku käsittämätön torvi tässä blogissa lukee kirjoja nopeammin kuin ehtii niistä kirjoittaa. Häntä pitäisi kovistella. Onneksi se torvi oli kirjoittanut joitakin muistiinpanoja Kathleen Ann Goonanin kirjasta This Shared Dream, joka jatkaa jotakuinkin siitä, mihin In War Times jäi.

Mutta unohdetaan In War Times. Siitähän minä en niin välittänyt. Ja tavallaan tämä This Shared Dreamkin jätti kummallisen kaksijakoisen fiiliksen. Toisaalta en niin välittänyt, toisaalta rakastin ihan koko sydämestäni.

This Shared Dream on luullakseni lähimpänä utopiaa kaikista lukemistani kirjoista. Eikä sen utopia ole tylsä, lattea paratiisi. Sen utopia on vasta kehittymässä, pikku hiljaa, enkä minä osaa nähdä sen kääntöpuolella kauheaa dystopiaa huolimatta siitä, miten dystopian ja utopian sanotaan olevan saman kolikon eri puolia. (Vaikka ehkä joku osaisi? Ei kai?)

Goonan visioi kirjassaan Hadntzin laitteen, joka toimii q:lla ja joka muuttaa ihmisiä perusteellisesti - empaattisempaan suuntaan. Tätä osaa rakastin koko sydämeni voimalla.

Tätä ajatusta vasten Dancen perheen aikuisten lasten elämän seuraaminen samalla, kun q muuttaa maailmaa, on vain jonkinlainen väline vision esiintuomiseksi. Ehkä osin jälleen hieman tylsä väline. Mutta tällä kertaa en voi Goonanille siitä motkottaa.

Lopussa itketti. Voi jos jostain saada voisin yhden Hadntzin laitteen, kyllä kääntäisin päälle sen. Mutta koska en voi, yritän olla empaattisempi ilman apuvälineitä. Ehkä joku muukin siitä innostuu. Koulutuksen merkitystäkin intouduin pohtimaan - Goonan arvostaa selvästi Montessori-pedagogiikkaa yli kaiken, mutta minä jäin pohtimaan enemmän sitä, miten osaisin aikanaan lapselleni välittää ymmärryksen siitä, millainen etuoikeus koulutus oikeastaan on. Kun sen ymmärtäminen tuntuu olevan välillä niin hukassa sekä yhteiskunnallisella että yksilön tasolla (niinpä niin, kuinka monesta yliopistokoulutuskin tuntuu vain loputtomalta suolta, jonka läpi on tarvottava? Ahem.)

Muutakin oli, erilaisia aikajanoja ja sellaista, mutta niistä en niin perusta, kaiken maailman ajassa matkustelua pah. Menevät vielä aivot solmuun.

(Ja jos kenkään ikinä kysyy, miksi luen kirjoja loppuun vaikka alussa eivät tuntuisi sen arvoisilta, kiskon tämän esille. Tämän takia luen. Tällaisten visioiden.)

Team Human

Justine Larbalestierin ja Sarah Rees Brennanin Team Human oli mainio. Monella tavalla.

Kirjan päähenkilö Mel asuu vampyyreiden rakentamassa kaupungissa, muttei koe mitään tarvetta olla epäkuolleiden kanssa missään tekemisissä. Sitten kouluun saapuu torahammas ja paras kaveri Cathy on mennyttä naista. Vampyyri ja Cathy tuijottavat huokaillen toisiaan silmiin ja Melin on ilmiselvästi tehtävä jotain, sillä friends don't let friends date vampires. Samaan aikaan toisen ystävän, Annan, isä on mystisesti ottanut hatkat vampyyrisnaikkoisen kanssa, mutta jokin vaikuttaa vähän oudolta.

Team Human oli sekä hauska että aika humaani kirja. Mel ei tietenkään ole ennakkoluuloinen - no, ei oikeasti, eihän hänellä mitään vampyyreita vastaan ole, kunhan pysyvät kauempana - mutta kirjan kuluessa hänkin huomaa, ettei erilaisissa arvoissa ole välttämättä mitään väärää. Cathy haluaa elämältään asioita, joita Mel ei Cathylle halua. Oppimistilaisuuksia kyllä piisaa, mutta aivan luontevasti. Mel ei ole rasittavan härkäpäinen sankaritar vaan aika inhimillinen.

Myös Mel ihastuu kirjan aikana - mutta virkistävästi ei sillä teini-ikäisen dramaattisella tavalla, että kuolema vain on meidät erottava.

Tämän lisäksi Team Human oli sujuvaa luettavaa ja hauskakin vielä. Vampyyriromanssille nauraminen oli ihanaa.

Henki kurkkuun heti aamusta

Feedlyssä odotti aamulla tällainen:

Voi hitto, voi hitto! Kädet tärisivät. Ja niin kun minä tuota joululahjaksi pyysin, vaan nyt se olisi jo varattavissa ja jouluun vielä kaksi kuukautta, KAKSI kuukautta. Ja kaksi päivää.

Vaan ei, kyllä pysyn lujana. Rakas joulupukki, muistathan toiveeni. Olen ollut äärimmäisen kiltti ja lukenut paljon lapsellekin.

Ja nyt hipsin teekupin kanssa tekemään selvää kirjaston kirjoista. Siis lukemalla ne. Ei millään muulla tavalla. Kamalia ajattelette.

Häpeämätöntä kirjamessumainontaa

Kirjamessut ovat tulossa ja minä olen menossa.

Myönnän tässä ensialkuun, että postauksen vastineeksi olen menossa messuille ilmaiseksi.

Tänä vuonna ensimmäistä kertaa havaitsen, että kirjamessut eivät ole vain tilaisuus roikkua skumppabaarissa ja hamstrata kirjoja itselleen ja lapselle - siellä on myös jonkinlaista ohjelmaa. Who knew?

Tämä ohjelma-asia on minusta osin jännittävä ja osin epäkiinnostava havainto. Toisaalta iso osa ohjelmasta vaikutti oikeasti kiinnostavalta, etenkin Tiedetori, jossa voisi luultavasti istua kuin tatti koko messujen ajan ja olla valintaansa tyytyväinen. Toisaalta taas kirjailijoiden henkilöt ovat minusta hyvin harvoin mielenkiintoisia. Itse asiassa usein tuntuu ihan hyvältä ratkaisulta antaa kirjojen puhua puolestaan.

Ajattelin suunnata paikalle perjantaina. Tärkein ohjelmanumeroni on roikkua kirjailija Tiuraniemen seurassa ja vaatia omistuskirjoitus hänen teokseensa Kukkia Birgitalle. Kirjailija Tiuraniemi ei ole osana virallista messuohjelmaa, joten pidän itseäni etuoikeutettuna.

Tämän lisäksi voisin käydä kuuntelemassa seuraavia:

11:30 Antti Nylén (ei kyllä tapahdu, ellen muista siirtää kampaaja-aikaa, joka on tässä kohtalokkaasti päällä. Te voitte ajatella, että prioriteettini eivät ole kunnossa, mutta ette toisaalta ole nähneet kuontaloanikaan.)
12:00 Johanna Sinisalon uutuuskirja. Noin muutoin ajattelen, että kirja kyllä piisaa tässäkin, mutta saatatte muistaa, että fanitan Anu Silfverbergiä? No hän on tässä haastattelijana.
(Kyllä se kampaaja-aika nyt pitää siirtää.)
13:00 alkaa dystopiakeskustelu jossain nuorten nurkkauksessa. Jos laitan jotain nuorekasta ylleni, tuskin kukaan huomaa minua. Kaikki tuijottavat Matti Vanhasta miettien, miksi hän on puhumassa dystopioista.
15:00 alkaen loppupäivän voisikin viettää tiukasti Tiedetorilla.

No, saahan sitä ihminen kuvitella. Luultavasti roikun koko perjantain skumppabaarissa turisemassa aina, kun en tuhlaa omaisuuttani (ja kiitos yhteistalouden, myös herra Sivukirjaston omaisuutta) kirjoihin. Onneksi se kuulostaa oikein hyvältä ajatukselta myös.

Lauantaina menisin kuuntelemaan Taina Kinnusta klo 13:00 Vahvat yksin, heikot sylityksin -kirjasta, joka vaikuttaa kiinnostavalta. Enkä kyllä sitten muuta, mikä on onni, koska lauantaina en ajatellut mennä paikalle ollenkaan. Sunnuntaikin on vielä epävarma, mutta jos menen, saatan vilkaista Siilon kirjoittanutta Hugh Howeyta klo 12:00. Etenkin, jos saan Siilon luettua sitä ennen. Tuskin saan, kun en ole vielä edes aloittanut.

Turing & Burroughs: A Beatnik SF Novel

Luin Rudy Ruckerin Turing & Burroughs: A Beatnik SF Novel -opuksen, koska Locus suositteli.

Minun on välittömästi 

1. Lakattava uskomasta Locuksen suosituksiin sokeasti
2. Opeteltava keskeyttämään kirjoja.

Moranthology

Koska pidin koko lailla Caitlin Moranin How to Be a Womanista, ajattelin kuunnella hänen muitakin ajatuksiaan, kun Audible niitä sopuhintaan tarjosi. Moranthology on kokoelma kolumneja ja niihin kirjoitettuja välispiikkejä. Lukijana toimii Moran itse, ja se vasta on hieno asia.

Kirja käsittää yleisesti ottaen hauskoja juttuja, joitakin vakavampia ja sellaisina oikein hyviä juttuja, aika paljon televisioaiheisia juttuja ja joitakin julkkisjuttuja. Unohdinko jotain? Ehkä, sillä kirjan punainen lanka on lähinnä Moranin ääni (kirjoittajan ääni, ei vain lukijan ääni).

Parhaimmillaan Moranthology oli niin hauska, että meinasin juosta ojaan lenkillä, tai niin hauska, että kun yritin hihittää lenkin jälkeen hiljaa eteisessä (hiljaa, jottei lapsi herää), herra Sivukirjasto tuli katsomaan, miksi itken.

Toisenlaisia parhaushetkiä ovat ne terävät ja vakavat - esimerkiksi ne, joissa sosiaalituilla kasvanut Moran muistuttaa, että lapsena hän ei ollut vastuussa vanhempiensa valinnoista (kuten valinnasta synnyttää kahdeksaa lasta ja elättää heidät sosiaalituilla) ja että hyvinvointivaltion koko idea on se, ettei hänen tarvinnutkaan olla. Että heidän elantonsa ei riippunut kenenkään hyvästä tahdosta vaan siitä, että heillekin kuului oikeus ruokaan ja vaatteisiin. Kiitos Moranthologyn, saatan liittyä Iloisiin veronmaksajiin. Ainakin olen hyvin iloinen veronmaksaja.

Myös televisiopätkät olivat mainioita. Yllämainitun eteisessä hihittelyn aiheutti Moranin näkemys Downton Abbeystä. En voi enää ikinä katsoa Downtonia samoin silmin. Ikinä. Katsottavaksi on kuitenkin näemmä otettava BBC:n uusi Sherlock -sarja. Ottakaa huomioon, että edellisessä lauseessa käytin sanaa "uusi" sen "minulle uusi, kaikille muille aivan tuttu".

Jos kirjasta pitäisi keksimällä keksiä jotain, mistä en niin välittänyt, sekin olisi onneksi aika helppoa. Ne julkkisjutut. En keksi mitään yhtä haukotuttavaa kuin Lady Gagan, jonkun rokkihepun tai Paul McCartneyn ajatukset. En vaikka mikä olisi. Edes Moran ei saa jutuista lopulta kovin kiinnostavia, vaikka paikoin nekin ovat toki ihan hauskoja.

Nyt sitten vain selvittämään, onko Moran kirjoittanut jotain muuta.

Wide Open

Hallie palaa Afganistanista hautaamaan sisartaan, mutta näkeekin sisarensa haamun ja nohevana mimminä päättelee, että sisaren kuolemaa on hieman avustettu. (En minä tiedä, miten sen siitä voi päätellä, älkää kysykö.)

Siinä oli juonisynopsis Deborah Coatesin kirjalle Wide Open. Alkukuvioiden jälkeen seuraa etsivätoimintaa ja romantiikankaltaista - kun sanon "kaltaista", todella tarkoitan sitä, romantiikannälkäisten lienee turha vaivautua elleivät vieroitusoireet ole todella pahat.

Hyvää kirjassa oli sen sujuvuus - ja miljöö, ranchit Etelä-Dakotassa viehättivät paranormaalin ... erm ... no tällaisen paranormaalin ... tekstinkappaleen ... tapahtumapaikkana. En voi sanoa tätä paranormaaliksi romantiikaksi ylläolevista syistä enkä paranormaaliksi dekkariksi syistä, jotka kuvataan alla.

Miinuspuolelle jäätiin sen sijaan Hallien persoonan ja etsivätyön ohella. Ruoditaan ensin persoona. Hallie on nimittäin vihainen, ja vaikka ymmärrän vihan merkityksen suruprosessin osana, lukijana hieman väsyin siihen, että Hallien ensireaktio kaikkeen oli tarve lyödä sitä. KAIKKEEN.

Toiseksi koin ärtymystä Hallien selvitystöiden etenemisen vuoksi. Sheriffin putiikkia edustava romantillinen kiinnostuksenkohde Boyd osaa lähestulkoon vain yhden repliikin, joka liittyy siihen, että hän ei voi sanoa mitään, tutkimukset ovat kesken. Pääkonnan kätyri sen sijaan noin sivulla kaksi (no, ehkä sentään kaksikymmentä) tulee kertomaan sankarittarellemme, että lopeta kyselyt tai muuten. Haloo siellä pääkonnien kätyreiden koulutuslaitoksella! Oletteko tulleet ajatelleeksi, että tuo on paras tapa saada raivokkaat sankarittaret ravistelemaan tapausta kuin kettuterrieri pehmolelua? Oletteko? Ettepä tietenkään ole.

Tämän jälkeen Hallie saakin kaikenlaisia asioita selville lyömällä päätään seinään ja odottamalla, että pääkonnan kätyri oksentaa hänelle lisätietoa.

Pääkonnakin on ihan tyhmä: sen sijaan, että ampuisi Hallieta heti kun voi, hän haluaa ymmärrystä. Voi yhden kerran. Minä kyllä olisin ampunut hänen sijassaan enkä jäänyt vatuloimaan. Tai no oikeastaan en olisi, koska olen kauhean pehmo, eikä minusta täten ikinä tulisi uskottavaa pääkonnaa, mutta ei tullut kyllä tästä ymmärryksenjanoajastakaan.

Päätin juuri, että jatko-osaan on tarpeetonta käyttää aikaa.

En myöskään tiedä, miksi kirjan nimi oli Wide Open.

Ystävät hämärän jälkeen

Takaisin Spefin sataan ja yhteen helmeen: John Ajvide Lindqvist on ollut itselleni jotain, mitä tapahtuu muille ihmisille. Tähän asti.

Ystävät hämärän jälkeen kertoo vampyyreista, mutta he eivät toden totta kimalla päivänvalossa. Itse asiassa Ystävät on aika synkeä, karu ja ankeakin kirja. Lähiö, jossa kaikki tapahtuu, vaikuttaa tutulta - jos sitä ei suoraan omaan lapsuuteen voi jäljittää, ainakin lukuisiin kirjoihin ja televisio-ohjelmiin kyllä. Lukiessa tuli lähes kylmä.

Kirjassa siis Oskar, jota kiusataan koulussa, tapaa Elin, josta tulee hänen ainoa ystävänsä. Valitettavasti samaan aikaan ihmisiä aletaan murhata ikävällä tavalla.

Näin. No. Läheisimmäksi kirjassa koin luullakseni miljöön, joka tosiaan tuli ihan iholle. Hahmot jäivät etäisemmiksi - ehkä siksi, että olin kuullut ikäviä asioita Oskarin koulukokemuksista enkä todellakaan aikonut päästää tyyppiä niin lähelle, että järkyttyisin. En sitten järkyttynytkään, vaikka vähän surulliseksi tulin kyllä.

Sujuvaa luettavaa kirja oli pituudestaan huolimatta. Saatan joskus uskaltautua lukemaan toisenkin Linqvistin, vaikka ensin pitää vähän lämmitellä kyllä.

(Hassua muuten, että suomennoksesta, joka sinänsä on kyllä oikein sujuva, vaivatta näkee alkukielen olleen englannin sijaan ruotsi. Ajatustapa on jotenkin toinen. Kyllä on monikielisyys hieno asia.)

Blueprints of the Afterlife

Ryan Boudinot on kirjoittanut mainion kirjan nimeltä Blueprints of the Afterlife, jota on vaikea kuvailla, paitsi sanomalla, että se on hieman surrealistinen, mutta ei sellaisella ärsyttävällä "WTF, en tiedä yhtään, mitä tässä tapahtuu" -tavalla. Blueprints on surrealistinen sellaisella "tiedän täsmälleen mitä tapahtuu ja se on riemastuttavan omituista" -tavalla, joka on paljon parempi tapa. En aio laittaa tähän mitään lievennystä, että tämä paremmuusasia on nyt vain minun mielipiteeni. Onhan se toki minun mielipiteeni, mutta mielestäni olen myös täysin oikeassa. Edellisen kerran muistan tavanneeni tämän luokan surrealistisuutta Jonathan Lethemin Chronic Cityn kanssa, ja siinäpä kirja, jota edelleen muistan lämmöllä.

Hauskakin tämä Blueprints on. Ja vähän karmiva.

En aio jaaritella kirjasta sen enempää, koska vaikka lukukokemuksenne siitä tuskin kärsiikään (epäilen, ettei tätä kirjaa voi jaaritella puhki), ei siitä mitään hyötyäkään ole. Suosittelen kokeilemaan, etenkin heidän, jotka pitivät Chronic Citystä.

Lukukynnyksenne madaltamiseksi huomautan, että tätä (kuten Chronic Cityä) saa kirjastosta, ainakin täällä pääkaupunkiseudulla. Sieltä minäkin omani hain, ja sinne palautin seuraavien iloksi.

Bowl of Heaven

Palataanpa päiväjärjestykseen eli yhtäältä spekulatiiviseen fiktioon ja toisaalta siihen, että kirjoitan jostain, minkä luin useita päiviä / viikkoja sitten. Tässä tapauksessa päiväjärjestykseen kuuluu siis Larry Nivenin ja Gregory Benfordin Bowl of Heaven.

Bowl of Heavenin jälkeen vitutti. Juoni menee jotakuinkin sillä tavalla, että eräs avaruusalus lähtee asuttamaan erästä planeettaa, mutta törmääkin matkallaan tällaiseen keinotekoiseen ... eeeh ... taivaan kulhoon, valtavaan rakennelmaan joka matkustaa tähtienvälisessä avaruudessa. Avaruusalukselta lähtee retkue tutustumaan tähän kulhoon, ja siinä sitä sitten ollaan, kaikki menee vähän huonosti, retkue joutuu toisistaan eroon ja toiset jäävät muukalaislajin vangeiksi ja sitä rataa.

Voisi ajatella, että tällaisista lähtökohdista kirja ei olisi tylsä, mutta Bowl of Heaven onnistui olemaan juuri sitä. Kaikki jännitys pakkautui alkupuolen niihin osiin, kun rakennelmaa kuvattiin. Sankarillisen retkikunnan lähtiessä liikkeelle kiinnostus lopahti - tapahtumia kuvattiin, kuten siihenkin asti, retkikunnan kahden puoliskon johtajien näkökulmasta, ja lisäksi täysin aneemisen konnamaisen muukalaistyypin näkökulmasta. En välittänyt yhdestäkään henkilökaartin jäsenestä, mutta toisaalta, enpä heitä juuri inhonnutkaan, hehän olivat paikalla vain kuljettaakseen tarinaa eteenpäin.

Puolet kirjasta Niven ja Benford vihjailevat millä ties suurella salaisuudella, jota ihmiset eivät saa saada selville, mikä lähestulkoon herätti kiinnostukseni, kunnes noin kaksikymmentä sivua ennen loppua aloin tajuta karmealla tavalla, että Bowl of Heaven on sarjan ensimmäinen osa - ja vielä sitä sorttia ensimmäinen osa, joka todellakaan ei toimi yksinään luettuna.

Jos herrat Benford ja Niven kuvittelevat, että tämä saa minut tuhlaamaan aikaani kakkososaankin, ovat he väärässä.