The Righteous Mind

Olen löytänyt itseni viime viikkojen aikana toistuvasti tilanteesta, jossa vastaukseni lähes keskusteluun kuin keskusteluun on ollut "Kuule, sun pitäis lukea Jonathan Haidtin The Righteous Mind. Siinä on tosi hyvin selitetty just tää asia."

No, ehkä siinä ei ole kaikkia maailma asioita selitetty, mutta tiedättehän: kun ihmisellä on vasara, kaikki näyttää naulalta. Ja tällä hetkellä tuntuu siltä, kuin joku olisi antanut mulle jonkinlaisen yleistyökalun, josta sekä Batman että Bond olisivat kateellisia. Kaikki näyttää ratkeavan sen avulla.

Mikä Haidtin kirjassa sitten on niin ihmeellistä?

Ensinnäkin se tarjoaa selitysvoimaisen teorian mielestä ja siitä, miten ihminen toimii. Siinä ei välttämättä ole mitään kamalan uutta; tietoisen päätöksenteon merkityksellisyys ja rooli on käsittääkseni muutenkin ollut pienentymään päin tieteellisessä näkemyksessä, mutta Haidtin teoria (jolle näin maallikkona näyttäisi olevan ihan todistuspohjaakin) tarjoaa myös lohtua: tietoisuudellamme on kuitenkin merkitys ja funktio. (Toisin kuin vaikkapa Peter Wattsin fiktio antaa ymmärtää.)

Sen jälkeen Haidt selvittää moraalisen ajattelun pohjaa, ja nyt tässä kohdassa tuntui siltä, kuin elämässäni olisi tapahtunut jonkinlainen step change.

Tunnistin itseni vaivatta vasemmistoliberaalista ajattelumallista: häkellyttävää oli nähdä, ja kirkkaasti vieläpä, miten tämä malli on ollut kuin laput silmillä kulkisi. Vaikka on luullut olevansa jollain tavalla niin suvaitsevainen, on silti jäänyt ymmärtämättä muutamia aivan perusjuttuja, kuten se, että toiset ihmiset toimivat erilaisesta moraalisesta viitekehyksestä käsin. Erilaisesta, ja aivan validista.

Tavallaan ilmeistä, mutta ei kuitenkaan. Ei yhtään.

Ja nyt, kun näkee sen oman viitekehyksensä ulkopuolelle - edes sen verran, että tajuaa, että sillä on ulkopuoli - on helpompi ymmärtää Haidtin teksti siitä, miksi liberaali vasemmisto ei tyypillisesti pärjää kauhean hyvin vaaleissa. (Jos nyt tuhahtelette, tarkennan, että Haidt ei itse ole suinkaan mikään republikaani. Paras muutos tulee sisältä.)

Jos siis ikinä mietit vaikka uskonnon roolia ihmisyydessä, tai sitä, miksi jengi äänestää keskustaa-vaikka-se-pettää-aina, tai miksi toisten ihmisten selitykset toiminnalleen ei aina oo kauhean järkeviä (toisin kuin omasi) tai ihan vaikka vaan sitä (kuten minä tänä aamuna), että kääntyykö meditaatio hengellisestä harjoitteesta sekulaariseksi ihan tosta noin vaan, niin kyllä sunkin nyt kannattais lukea Jonathan Haidtin kirja The Righteous Mind ihan heti.*

Tai vaikka et ikinä miettiskään.

Loppuun HOX! Kirja näyttää paksulta, mutta on vain himpun päälle 300 sivua. Loppu on lähdeviitteitä. Huomaa tämä, Siina.

* Tai siis kunhan saan sen kirjastoon palautettua ensin. Krhm.

A Slip of the Keyboard

Kun avasin Terry Pratchettin teoksen A Slip of the Keyboard, en tiennyt, mitä odottaa. Ehkä Pratchettilla on salattu ura esseekirjailijana? Ehkä tekstejä olisi raskasta lukea?

Valitettavasti Pratchettin mahdollinen salainen ura esseekirjailijana on yhä salainen. Enimmäkseen kyse oli erilaisista kirjallisuuteen liittyvistä teksteistä, palkintopuheista ja sen sellaisista. Pterry on saanut aikanaan monen monituista palkintoa!

Kirjasta puolet oli varattu näille kirjoitusaiheisille jutuille, ja vaikka alku riemastutti, pitkän päälle alkoi väsyttää, siksi toisteisia puheet olivat. Eihän sitä varmasti niitä puheita pitäessä ole huomannut, mutta kirjaa lukiessa toiston huomasi ongelmitta. Tästä osiosta olisi voinut niistää viisikymmentä sivua helposti.

Muu osa on parempi: vähemmän toisteisuutta, enemmän uutta. Eikä mitenkään kovin raskasta, vaan taattua Pratchettia.

No, ei kovin raskasta, kunnes tullaan Alzheimeriin ja kuolemaan. Vaikka Pratchett kirjoittaa purevasti, eikä teksti sinänsä raskaammaksi muutu - kuolemankin keskellä on naurua - en silti suosittele näiden tekstien lukemista ruuhkabussissa. Voi mennä jotain silmään, ja siinä on kyllä jotain erityisen kiusallista, kun keskellä bussin käytävää kirja kädessään niiskuttaa.

Tuon viimeisen kohdan kertoi kaveri.

Nauttikaa teoksesta.

The Rest of Us Just Live Here

Uutta Patrick Nessiä!

Nähdäkseni kirjoista pitäisi uutisoida enemmän ja presidentinvaaleista vähemmän, sillä siinä, missä presidentinvaalit repivät auki sen, mikä erottaa, kirjallisuus voi parantaa. Ainakin, jos kyseessä on uusi Patrick Ness.

The Rest of Us Just Live Here kertoo lukioikäisistä kersoista, jotka yrittävät elää sen kanssa, että oman elämänsä valitut pelastavat maailman vampyyreilta, maailmanlopulta tai muulta epäilyttävältä.

Se kertoo tarinan niiden näkökulmasta, joita nämä kliseiset kohtalon kysymykset eivät kosketa kuin ohimennen, sivuttain.

Ja se kertoo ennen kaikkea siitä, mitä näiden muiden elämässä sillä välin tapahtuu.

Välillä tuntuu, että Ness pitäisi olla pakollista luettavaa kaikille - lapsille ja aikuisille - jotka haluavat ymmärtää enemmän ihmisyydestä. The Rest of Us oli henkilökohtaisesti kyllä muutakin. Sen pakko-oireinen päähenkilö oli kuin yllättävä ystävä, sellainen, joka auttaa katsomaan omia omituisuuksia uudella tavalla. (Viesti oli silti vahva: kaikilla meillä on jotain, kaikilla, eikä sitä tarvitse hävetä.)

Erityisplussaa suomalaisasioista, tietty: yksi kirjan tärkeistä henkilöistä on nimeltään Henna Silvennoinen! Miten mahtavaa! Kävi ilmi, että hahmon nimi oli huutokaupattu hyväntekeväisyydessä ja kaupan oli voittanut siis joku Henna Silvennoinen. Mainiota. Ja Henna on kirjassa mitä mainioin ja hienoin hahmo, oma ihmisensä kokonaan eikä mikään täytenaishenkilö. Jos kohta Nessiltä en muuta odottaisikaan.

Siis: uutta Patrick Nessiä! Huomio kaikki! Uutta Patrick Nessiä!

The Last Days of New Paris

Kotiin saapui - pyytämättä ja yllättäen - China Miévillen uutuusteos, The Last Days of New Paris.

En muistanut tilanneeni teosta. Kysyin asiasta herra Sivukirjastolta. Hän kielsi tiukasti kaiken. Krakenin jälkeen hän ei ole Miévilleen koskenut, eikä koske.

Hetken epäilin bonusisääni, mutten tohtinut kysyä. Olihan The Last Days of New Paris joka tapauksessa kirja, jonka ehdottomasti olisin saattanut tilata. Ehkä olin vain unohtanut? Tuijotin lähetyslistaa ja yritin muistella tilauspäivän tapahtumia.

Myöhemmin, kun valemuisto oli jo puoliksi rakennettu, kävi ilmi, että kaiken takana todella oli isäpuoleni, joka on kirjoista yleisesti ottaen paremmin kartalla kuin minä, enkä itsekään myönnä olevani täysi tunari.

Kiitos!

The Last Days of New Paris kertoo Pariisista, jossa surrealistiset taideteokset ovat manifestoineet keskelle kaikkea. Sissisodasta, jota Pariisin kadulla käydään natseja vastaan, ja manifestaatioita vastaan, ja demoneja vastaan. Sodasta, jota ei kai ikinä käyty, vaikka mistäs sen toisaalta tietää.

Ehkä se kertoo myös taiteesta, parhaimmillaan hämmentävästä ja unenomaisesta, pahimmillaan elottomasta ja latteasta.

Pidin uudesta Pariisista enemmän kuin Pariisista, jossa olen käynyt. Pidin unenomaisesta tunnelmasta ja siitä, miten guerillapartiot ja lihaksi tullut taide kohtasivat kaduilla. Pidin yksinäisestä päähenkilöstä. Natseista en niin välittänyt, minusta he ovat jo vähän kaluttu teema, mutta kyllä heillä tarinassa paikkansa silti oli.

Ihan ei The City and the Cityn tasolle päästy, mutta mainio pieni teos on kyseessä.

Vermilion

Molly Tanzerin Vermilion (The Adventures of Lou Merriwether, Psychopomp), on ollut viime aikojen riemastuttavimpia kokemuksia.

Siis sen ohella, että tyttäreni oppi pyöräilemään.

Kirjallisuuteen keskittyen, kuuntelin Vermilionin äänikirjana loppuun ihan tovi sitten, ja nyt en oikein osaa enää olla, kun en voi kuunnella Vermilionia. Asiaa ei yhtään auta se, että Tanzer kirjoitti tarinansa lopun avoimeksi - sillä tavalla, että jatkoa voisi tulla, mutta toisaalta myös sillä tavalla kuin elämä tuppaa olemaan.

Kirja siis kertoo Lou Merriwetheristä, joka jonkinlaisessa rinnakkaisuniversumissa manaa haamuja takaisin hautaan San Franciscossa. Lou on puoliksi kiinalaista syntyperää, puoliksi britti, ei oikein kotonaan missään - mutta kun kiinalaisia alkaa kadota mystisen rautatiehomman perässä, Lou saa mutsiltaan käskyn selvittää homma.

Sitten on jotenkin kauhean viehkoa länkkäriä maailmassa, jossa demoneita ja vampyyreja on oikeasti, mutta sen lisäksi myös puhuvia karhuja.

Herkullista.

Lou ei ole kaikkein helpoin matkatoveri, mutta sydän hänellä on paikallaan. Kirjan paras kohta oli matkakertomus, ja toinen paras kohta oli matkan pää mystisine parantoloineen, jossa kaikki ei näytä olevan ihan kosher.

Erityismaininta muuten äänikirjan lukijalle, Emily Woo Zellerille, joka hanskasi kirjan kaikki äänet sillä tavalla, että äänestä tiesi kuka kulloinkin on äänessä, hetkeäkään ei tarvinnut miettiä.

Mutta mille tässä nyt alkais, en tajua.

Planetfall

Edellinen kohtaamiseni Emma Newmanin kanssa ei ollut menestys, mutta tämä Planetfall (kertomus mystikon johtaman retkueen siirtokunnasta toisella planeetalla) oli oikein mukiinmenevä teos...

...huolimatta siitä, että se oli täynnä sen kaltaisia koukkuja, joita kirjoissa inhoan.

Ai mitä inhoan? Vihaan sitä, kun kirjailija sivulla 1 laittaa päähenkilön mouruamaan sietämättömällä itseinholla jotain kauheaa menneisyyden salaisuutta, ja alkaa sitten jaella paljastuksia kuin reippaasti kuin strippaava nunna. Kun salaisuuden riepu on lopulta repäisty pois, lukija jo nukkuu.

Ehdin jo miettiä, että eikö voisi olla sellainen kertoja, joka rysäyttää kauhean menneisyytensä lukijan silmille sivulla 202 asiaa yhtään pohjustamatta.

Universumi joskus toimittaa sen, mitä pyytää. Ja muutenkin Planetfallin ahdistunut, lähes klaustrofobinen tunnelma oli rakennettu tosi hyvin. Vaikka päähenkilöä halusi välillä ravistella, oli hänessä jotain hyvin tunnistettavaa.

Niin että kyllä taas tuli oivallisesti käytettyä aikaa kirjoja lukemalla.

Bone Gap

Bone Gap alkoi pulpahdella esiin internetissä siellä täällä, kunnes lopulta varasin sen kirjastosta. Nyt sen oli onneksi varannut kirjastosta joku muukin - onneksi, sillä:

1. Tuli luettua tämä mainio kirja
2. Joku muukin tulee ehkä lukeneeksi tämän mainion kirjan, mikä on hieno juttu sekä kirjan että lukijan kannalta

Laura Rubyn Bone Gap oli sellainen kirja, joita joskus tulee vastaan ja joihin haluaisi vain upota. Sellainen, jossa elämää katsotaan myönteisesti mutta ei ruusuisesti; sellainen, jossa on vähän taikaa mutta ei liian helppoja ratkaisuja.

Se kertoo pojasta, joka asuu pienessä kaupungissa, on vähän huono kasvojen kanssa ja joka löytää ja menettää ihmisiä, ja ehkä löytää jälleen. Mutta se kertoo myös niistä ihmisistä, jotka tulevat löydetyksi ja löytävät yhtä lailla.

Bone Gap on hauska ja koskettava, mutta on siinä selkeä teemakin: se käsittelee sitä, miten näemme toisemme, kun rakastamme (ja mitä näemme, kun emme rakasta.)

The Traitor

Luin Seth Dickinsonin The Traitorin loppuun pari päivää sitten.

Se oli ollut hyllyssä aika pitkään; odotin ja pelkäsin sitä yhtäläisellä innolla. Olin melko varma siitä, että se olisi loistava. Toisaalta vielä varmempi olisin siitä, ettei se olisi yhtään hauska.

Kirjan alkuperäinen nimi on The Traitor Baru Cormorant, mikä on tietenkin paljon parempi nimi, ja se kertoo nimihenkilöstään Barusta, jonka kotimaa liitetään osaksi imperiumia.

...ja kun nyt alkuperäisnimistä aloitin: mitä lukemani version kanteen tulee, tähän alkuperäiseen nähden se vie elämänhalun.

Kirja alkaa sanoilla: "This is the truth. You will know because it hurts."

...ja se tutkii valtaa, politiikkaa, tarkoituksia ja motiiveja, eikä se ole hauska. Se on silti loistava, tärkeä, ja vähän kipeä.

Lukeminen takkusi silti. Kai siksi, että uskoin alkusanoja ja kuten kuka tahansa hermostolla varustettu yritin välttää sitä hetkeä, että sattuu. Venytin ja vanutin, eikä The Traitor myöskään ihan imaissut mukaansa. Ehkä rakensin jonkinlaista suojaa, ja onnistuinkin siinä, sillä vaikka loppu oli vaikuttava, se ei kaivertanut aivan niin syvään kuin olisi voinut.

Suosittelen kumminkin vahvasti. Tämä kirja kertoo ihmisyydestä ja pakottaa myös miettimään, miten itse toimisi.

P. S.: Tähän ajanhetkeen asti Sivukirjastossa on yritetty käsitellä luettuja kirjoja jotenkin kronologisesti, tarkoittaen, että lähes jokaista täällä esiintynyttä kirjaa muisti on kohdellut yhtä kaltoin, mutta se loppuu nyt. Kirjoja sekalaisessa järjestyksessä, sanon minä.

While We Run

Ihmisen muisti toimii näemmä niin, että se muistaa When We Wake -kirjan lopussa olleen jonkun koukun, joka on tosin unohtunut jo blogipostausta tehdessä, mutta joka kuitenkin jää johonkin alitajuntaan kaihertamaan sillä tavalla, että jatko-osakin pitää lukea, tahi siis tässä tapauksessa kuunnella.

While We Run kertoo Teganin tarinan toisen puolen - mutta tällä kertaa Abdin, Teganin poikaystävän näkökulmasta.

Abdi ja Tegan kiertävät ympäri resurssiköyhää Australiaa ja vähän ulkomaillakin mainostaakseen hallituksen sukupolvialusprojektia. Työ mainoshommissa ei ole aivan vapaaehtoista, vaan kidutuksen alla tehtyä, ja molemmat nuoret joutuvat kertomaan hallituksen valheita.

No, sitten he pakenevat. Ja käy ilmi, että valheita on kerroksittain, eikä ole ollenkaan selvää, että kuolevalta planeetalta on lopulta poispääsyä.

Tykkäsin kirjan lukijan afrikkalaisaksentista (tai siltä se harjaantumattomaan korvaani kuulosti), mutta juonen osalta menetin aika monia pätkiä ympäriinsä juoksentelua, kiinni jäämistä ja pakenemista. En ole aivan varma siitä, oliko se vain huono juttu.

Healey on kumminkin onnistunut kirjoittamaan sellaisen dystopian, jossa - vaikka ympäristö ei ole vielä niin rikki kuin voisi olla - sydäntäsärkevästi kovin hyviä valintoja ei tunnu kellään olevan edessä.

The Death House

Luin Sarah Pinborough:n The Death House -kirjan kauhealla vauhdilla.

Se imaisi mukaansa: on talo jossakin, ja sinne taloon tuodaan lapsia, joilla on ns. defektiivinen geeni. Lapset viedään perheiltään ja talosta heidän matkansa jatkuu yläkerroksiin - sieltä ei kukaan palaa eikä kukaan, koskaan, ikinä pääse kotiin.

Toby elää talossa, defensiivisenä, vihaisena, vaellellen öisin ympäriinsä. Hän kuulee, kuinka sairastuneet yksi kerrallaan viedään yläkertaan. Ja pelkää, tietenkin, kaikki pelkäävät ja kaikki ovat yksin.

Kunnes taloon tulee muutama uusi nuori, ja sitten kaikki muuttuu ja murtuu.

Lukijakin vähän. Tai siis kirjan loppupuolella itkin kuin vauva. Pinborough kirjoittaa todella musertavaa tekstiä, mutta ei vain musertavaa vaan myös iloista, raivokasta...

...ja kun olin päässyt yli loppupuolen musertumisesta, menin vihaamaan varsinaista loppua suurella intohimolla. Ehkä perspektiivini on toinen kuin teini-ikäisen päähenkilön (tai tietenkin se on, miten se voisikaan olla olematta), mutta olisin halunnut syödä kirjasta viimeiset sivut, jottei kenenkään tarvitse niitä enää lukea.

Koskaan.

Ristiriitainen on fiilis.

Kävelyn filosofiaa

Jos ihan rehellinen olen, odotin Frédéric Gros:n teokselta Kävelyn filosofiaa ihan himpun verran enemmän.

Myönnetään nyt ihan tässä alkuun, etten tiedä nykyfilosofian tilasta hittojakaan. Silti olisin odottanut, että Kävelyn filosofiaa olisi voinut nojata edes ihan himpun verran esimerkiksi ihan empiiriseen tutkimusaineistoon kävelystä - siitä kun aina silloin tällöin tulee artikkeli jos toinenkin, ja se aina vaikuttaa kauhean kiinnostavalta.

Gros filosofoi. Pohtii. Nojaa aiempien filosofien kävelykokemuksiin. Tavallaan ihan kiinnostavaa, mutta silti jurppi. Kirja olisi voinut olla niin paljon enemmänkin, no hyvä on, ei enemmän mutta enemmän sellainen, jonka juuri minä halusin lukea, jos se olisi filosofian aiempien saavutusten ohella seissyt myös jonkun luonnontieteilijän harteilla.

Sentään se vähän lisäsi kävelyintoa.

Carry On

Rainbow Rowellin Carry On on varmaan kaikkien fanficcien tiivistymä.

Lainasin sen kirjastosta kerran aiemminkin ja olin, että eihyväntähden eitämmöstä enpysty, ja palautin. Sitten lainasin uudestaan, koska olin vissiin unohtanut edelliset fiilikseni.

Sitten purin hammasta ja luin, ja katso! Se, mikä oli aluksi kiusallinen Harry Potter -pastissi olikin lopuksi jotain riemukasta ja omaa ja vaikka se oli realistista samalla tavalla kuin piirretyt hahmot ovat, silti pohjattoman inhimillistä.

Siis: Simon käy taikakoulua, mutta sattuu vain olemaan kauhean huono. Ja samalla Valittu. Hänellä on ystävä, tyttöystävä ja arkkivihollinen, joka ei viitsi edes saapua kouluun viimeisenä vuonna. Ja taika häviää, sillä hirveä arkkivihollinen - se, jolla on Simonin kasvot - syö sitä, tai jotain, kukaan ei oikein tiedä.

Rowell kertoo ihan älyttömän hienon tarinan kierrätysmatskusta. Ihana kirja, suosittelen kaikille, tai ainakin just sulle.

The Very Best of Kate Elliott

Nitkun natkun: yksi tarinoista alkaa sillä, miten veneessä, avovedellä, neljä naista sai keskustella vailla pelkoa siitä, että muut kuulisivat.

Rakas Kate Elliott, veden yli ääni kantaa mainiosti. Olen ihan yllättynyt, miten vauhdikkaasti voi tarinalta tippua pohja, kun tämmöistä lukee. Jos tämä olisi kirjasi ainoa tarina, käsittelisimme nyt kaikki kohdat kiusallisten esimerkkieni kokoelmassa huolellisesti läpi, mutta koska kirjasi on novellikokoelma, säästyt moiselta.

Ja oikeastaan ihan ansaitusti, sillä teoksesi, The Very Best of Kate Elliott, on ihan mahtava novellikokoelma. Oikeastaan olen tosi pahoillani, että kirjasi muuten ovat paisuneita kuin punkki koirasta irrotessaan, sillä kykysi näyttävät kantavan paremmin lyhyttä tarinaa, ja hyvin ne sitä kantavatkin. Feministinen otteesi on raikas ja riemastuttava ja tuot oikeasti jotain uutta miehisen katseen läpitunkemaan fantasian kenttään.

Kiitos myös esseistä kirjan lopussa. Ne opettivat minulle jotain uutta itsestäni ja kaunokirjallisuudesta.

Jatka samaan malliin. Siis lyhyesti. Kiitos!

Sorcerer to the Crown

Zen Chon teos Sorcerer to the Crown oli niitä kirjoja, joiden jotenkin olettaa muotoutuvan tietynlaisiksi, ja sitten ne ovatkin ihan erilaisia, ja kirjan lopussa sitä nauraa ihan silkasta riemusta.

Siis: kun kruunun velho Zacharias kohtaa regencyn ajan Lontoossa - ajattelemme nyt tiukkaa ja ennakkoluuloista luokkayhteiskuntaa - sekä oman alkuperänsä (tummaihoinen) että vähenevät taikuuden aiheuttamat esteet, purin vähän hammasta ja ajattelin, että kai tästäkin selvitään, mutta hauskaa ei kyllä tule.

Lavalle astuu Prunella Gentleman, orpo tyttö, jolla myös on taikavoimia. Eikä mitä tahansa taikavoimia, vaan kunnon taikavoimatykki kun kaikki muut puuhastelevat maagisten hernepyssyjen kanssa.

Ja sitten kirjasta tulee ihan mahtava! Ei ehkä aivan puhdasta regencyä, sillä englantilainen yläluokka ottaa dunkkuun vähän oikealta ja vasemmalta, siirtomaista ja naisväestöltä, mutta vähät siitä kun sekä Prunellalla että lukijalla on hauskaa, ja Zachariaskin taitaa jossain vaiheessa olla ihan iloinen. Ja kyllähän asia toisaalta niinkin on, että englantilainen yläluokka ansaitsee vähän iloista dunkkuun ottamista. Kirjallisesti ainakin.

Herkullista.

Apollo's Outcasts

Apollo's Outcasts oli Allen Steelen poliittisehko nuortenjännäri.

Päähenkilö, teini-ikäinen Jamey, on syntynyt kuussa ja koska painovoima, hänen luunsa ovat vähän heikommalla puolella kun nyt kuitenkin pitäisi asua maassa. Vaan ei kovin monta sivua teoksen alusta, sillä Jameyn isä on sotkeutunut Poliittiseen Kuvioon ja Jamey sisaruksineen lähetetään yllärimatkalle jonnekin.

Siis Kuuhun. Ja siellä heidän pitää sitten opetella elämään, kuussa kuun tavalla.

Ainakin teos lyhyt. Vaikka, nojoo, ei siinä nyt sillä tavalla mitään erityistä vikaa ollutkaan, ihan viihdyttävä opus oli kyseessä. Steele vain joko näyttää uskovan, että nuorisolaisille kirjoitettaessa hyvä työväline on hienosäätöleka, ja hienovaraisemmat koristelut voi jättää ensi kertaan - tai ei muuhun pysty.

Esim. oivasti nimetyn pahiksen, Yhdysvaltain varapresidentti Lina Shaparin, meno kirjassa oli semmosta, että vaikea on uskoa kenenkään kaimani oikeasti toimivan noin epänohevasti.

No, sen siitä joskus saa, kun lukee nuorten kirjoja. Tai aikuisten kirjoja. Tai ylipäänsä avaa silmänsä aamulla.

The Long Way to a Small, Angry Planet

Becky Chambersin teos The Long Way to a Small, Angry Planet on avaruusseikkailu, jota oli lopulta mahdoton olla rakastamatta.

Pieni, vihainen planeetta on teoksessa kohde, mutta tärkeintä on matka, ja lähes koko kirja käsitelläänkin matkaa - alkaen siitä, kun uutta elämää etsivä, nimensä ja menneisyytensä salannut Rosemary astuu avaruusalukselle tarkoituksenaan toimia kyseisen purkin jonkinlaisena paperinpyörittäjänä, mutta ei todellakaan päättyen siihen.

Eikä edes kannata kuvitella, että Rosemary olisi kirjalle kovin keskeinen - ei, sillä tärkeintä on miehistö, ja se, mitä se kokee ja miten se kasvaa ja löytää jotain, useimmiten ymmärrystä ja anteeksiantoa, mutta välillä myös vain hauskaa. Miten se kasvaa perheeksi.

Mahtava kirja, mahtava. Chambers on Fireflynsä katsonut, mutta The Long Way on silti ainutlaatuinen: paljon tuota suosikkisarjaani lempeämpi, täynnä iloa.

The Affinities

Robert Charles Wilsonin The Affinities on melkein mahtava, mutta ei sitten ihan kuitenkaan. Tai ehkä se vain valitsee eri tavan käsitellä teemoja, joista olisin halunnut enemmän ymmärtää, mutta silti.

The Affinities kertoo sosiaalisista verkostoista, joihin jäsenet valitaan psykologisen profiloinnin avulla. Kunkin verkoston jäsenet tuntevat jonkinlaista syvää luottamusta toisiinsa, ihastuvat toisiinsa - eivät välttämättä seksuaalisessa mielessä vaan ihan vain sillä tavalla, jolla toiseen ihmiseen joskus ihastuu ystävänä - ja kokevat luontevaksi auttaa toisiaan.

Sisään päässeille siis jonkinlainen sekoitus unelmaa ja märkää unta.

Ulos jääneille kitkerä paikka, ja tämä on ehkä lopultakin se, mistä olisin itse halunnut lukea enemmän: mitä tapahtuu, kun tietoisesti muodostetaan sisäpiirejä, jotka haluavat olla tekemisissä enimmäkseen toistensa kanssa?

Mutta Wilson käsittelee tätä hieman toisin. Kertojaääni päätyy osaksi oman possensa johtavaa sakkia, hän politikoi ja neuvottelee edistääkseen omiensa asemaa. Toinen merkittävä ryhmittymä päätyy tietenkin, lähes väistämättä, vihollisasemaan. Myöskään yhteiskunta ei katso näin valtavaa kansallista yhtenäisyyttä rikkovaa voimaa hyvällä. Tästä kaikesta seuraa juoni, joka on ehkä inan verran toiminnallisempi kuin toivoisin.

Suljin äänikirjasoftan kirjan jälkeen puoliksi vaikuttuneena, puoliksi turhautuneena. Kirjassa on kuitenkin niin paljon kiinnostavaa, että sitä on aika helppo suositella, jos aihe kiinnostaa.

Going Dark

Luin Linda Nagatan trilogian päätösosan Going Dark aika pian The Trialsin jälkeen, koska kiinnosti - ja koska samaan aikaan luin Superintelligencea, ja jotenkin tämä aiheiden yhteneminen tuntui hassulta.

Nagata pääsee kummallisesti sopuun Boströmin kanssa tekoälyineen, vaikka olen melko varma, että Boström pyörittelisi silmiään ja toivoisi voimia, jos lukisi siitä, miten The Red on emergentti tekoäly - siis noin vain itsekseen kehittynyt. Silti, Punainen ei ole missään nimessä mikään toiveautomaatti, vaan sillä on oma agendansa, jota ei kirjan aikana missään nimessä edes täysin avata. The Red on siis tässä osassa tosi ambivalentti, ei suinkaan yksiselitteisesti sankarimme puolella. Itse asiassa kirjan kantava teema tulee juurikin tästä.

Shelley on jonkinlaisessa supersalaisessa ehkä-armeijaa-ehkä-ei -yksikössä, joka elää omaa supersankarielokuvaansa (paitsi, että vaarallisempaahan se tietenkin on.) Hän on tehnyt kunnon katoamistempun, eikä ole enää läsnä isänsä tai viime-osasta-alkaen tyttöystävänsä Delphin elämässä. (Niin juu, Delphi on myös Shelleyn vanha kontakti armeija-ajoilta.)

Sitten polut jälleen kohtaavat, missä oikeastaan oli lempi-inhon aiheeni koko kirjan suhteen. Päähenkilön ja Delphin suhde "en ole ikinä unohtanut sinua" -sävyineen onnistui olemaan vähän visto. Jotenkin aivan suoraa jatkumoa sille, miten sankari saa palkkiokseen naisen - en vain muista aiemmin moisesta näin ärtyneeni. Ehkä se vitutti nyt siksi, että Nagatan kirjassa on muuten paljon epätyypillistä, ja tämmönen kulunut ja inha kuvio istuu siihen hyvin kuin tulehtunut viisaudenhammas suuhun.

Kokonaisuudessaan sarjan fiilis jäi kyllä erittäinkin myönteisen puolelle.

Superintelligence

Nick Boströmin* Superintelligence ei ole opaskirja, jolla selviää, miten päädytään tosi fiksuiksi vaan kirja ihmistä älykkäämmistä tekoälyistä.

Kuvittelin tähän hetkeen asti, että Boström on joku tietotekniikkalainen, koska hän tuntuu ymmärtävän tosi paljon tekoälykehityksen luonteesta - mutta hän onkin filosofi, ja tässä onkin kortti jonka aion vastedes kiskaista esiin aina, kun joku luonnontieteilijä dissaa filosofeja. Superintelligence on ihan ehdottomasti kirja, jonka jokaisen tekoälytutkijan ja oikeastaan ihan kenen tahansa devaajahenkilön pitäisi lukea.

Meille muille se voi aiheuttaa tarpeetonta kylmää hikeä otsalle, puhumattakaan fiiliksestä, jonka mukaan on oikeastaan ihan ok hukuttaa maapallo tarpeettomaan muovikrääsään koska kun tekoäly tulee, olemme kaikki mennyttä joka tapauksessa.

Tai ainakin kirjan alkupuoli aiheuttaa kylmää hikeä ja eksistentiaalista luovuttamista, mutta loppupuoli - kun Boström on tehnyt selväksi, että tekoäly ei ole mikään Pokémon - on toiveikkaampi. Väyliä ihmiselle myönteisen superälyn kehittämiseksi on, harmi vain, että mahdollisuuksia ei tule olemaan monia. Oikeastaan on täysin mahdollista, että superälyhommissa olisi onnistuttava kerralla.

Boström käy kirjassaan läpi koko joukon erilaisia tapoja superälyn kehitykselle ja eri tapoihin liittyviä riskejä - joista osa ei ole ollenkaan ilmeisiä, mutta karmivia ne kyllä ovat. Viimeiseksi siirrytään siihen, millaisin strategioin toivottaviin lopputuloksiin olisi ehkä mahdollista päästä. Kevyttä luettavaa opus ei missään nimessä ole, mutta onneksi se löytyy omasta kirjahyllystä - on aika huikeaa, kun bonusisä osaa ostaa tämmöisiä joululahjoja. Voin palata siihen uudelleen ja uudelleen.

Toivon paljon viisautta poliittisille päättäjille ja tekoälytutkijoille. (Toiveeni sulkee varmaan saman tien Suomen tekoälykehityksen kärjestä pois - jos nykyhallitus pääsee asiaan millään tavalla käsiksi, tuho on taattu.)

Superintelligence oli minusta kerrassaan tosi hyvä ja silmiä avaava kokemus, jonka yksi käytännön vaikutus on se, että tekoälyscifiä on tullut luettua aivan toisella silmällä viime aikoina.

* En kykene kirjoittamaan "Bostrom" vaikka kirjan kannessa lukisi mitä.

Positive

Ajattelin, että kunnon zombimeijastus on aina tarpeen, ja ostin David Wellingtonin teoksen Positive Audiblesta. (Wellington on hyvä go-to -henkilö näissä hommissa. En itse asiassa tiedä, onko Wellington kirjoittanut mitään muita kuin zombiaiheisia kirjoja.)

Tässä eletään aikaa zombiapokalypsin jälkeen. Päähenkilö Finn asuu New Yorkin raunioilla yhteisössä, mutta saa fudua kun tila muuttuu ei-infektoituneesta mahdollisesti tartuntaa kantavaksi: positiiviset siirretään leirille ja sillä piste.

No, eihän mikään tietenkään niin suoraviivaista ole: Finn joutuu ihan tosissaan tekemään töitä päästäkseen sinne leirille, ja luodakseen itselleen jonkinlaisen paikan maailmassa.

Kirja oli ihan kiva ja viihdyttävä, mutta siinä se suunnilleen oli. Tarkoitan, että vaikka kuuntelin opuksen nyt tässä talvella, en oikein edes ihan muista, miten se lopulta päättyi. Eikä siinä sitä zombimeijastustakaan niin paljon ollut, vaan erilaisten ja eri tavalla vinojen yhteisöjen kuvausta.

Yleisfiilis siis vähän nojoo.

The Trials

Linda Nagatan The Trials jatkaa viime vuonna lukemani The Red: First Light -kirjan käänteitä ja luutnantti James Shelleyn tarinaa.

Tarkalleen ottaen Shelley saa fudut armeijasta (koko juttu alkaa oikeudenkäynnillä, joka on ihan mukiinmenevä myös tällaiselle joka ei välitä oikeussalidraamasta) ja päätyy palkkasoturiksi komppaniaan, joka hieman oman pyssyn oikeudella metsästää tahoja, joilla on ydinaseita stashissa vähän kuin eräillä meistä on lankaa. Siis piilossa ja tarkoituksena ottaa käyttöön heti, kun tilanne sitä vaatii.

The Trialsin juoni on ihan vetävä ja sillä tasolla kirja toimii mainiosti.

Jäin miettimään aika paljon juttuja kirjan luettuani. Nagatan kuvaama, edelleen etäiseksi jäävä tekoäly The Red saa tässä vähän lisävaloa. Punaisen paras puoli on yhä se, ettei se ole kauhean läsnä, mutta, mutta, mutta. Kirjan edetessä yhdeksi tekoälyn motivaatioksi epäillään, että se auttaa ihmisiä toteuttamaan ja parhaalla tavalla elämään omaa tarinaansa - ja adrenaliininarkkari, sankari-wannabe James Shelleyn tapauksessa toteuttaminen näyttää olevan sitten rymistelevä maailmanpelastusseikkailu. Elämä tietokonepelinä.

Siitä seuraa vain sellainen ongelma, etteivät uhat enää tunnu todellisilta vaan jotenkin lavastetuilta. En ole varma, onko se Nagatan tarkoituskin, mutta lukijana hieman etäännyin kohdista, jossa Shelley rymsteeraa milloin missäkin melko ohuin taustatiedoin - ja aina onnekkaasti osuen - eikä, huolimatta epäilyksistään The Redin suhteen kuitenkaan koskaan epäile omaa oikeutustaan toimia kuten katsoo parhaaksi toimia.

Nyt on varmaan pakko lukea sarjan viimeinenkin osa, sillä mua kiinnostaa hurjasti, mihin lopputulokseen Nagata päätyy tämän vigilantismiteemansa kanssa, vai päätyykö.

Slade House

David Mitchellin Slade House on jonkinlainen sisarteos The Bone Clocksille, vaikka sellaisena se on kyllä melko lailla kevyemmän tuntuinen.

On talo, jossain Lontoossa, jonka nimi on Slade House, johon yhdeksän vuoden välein katoaa joku. Kirjassa näiden jokujen tarinaa seurataan henkeä pidätellen, ja vaikka joissakin arvioissa teosta on pidetty hassuna, minusta se oli kyllä näiltäkin osin surullinen, sillä selvähän se, ettei siinä juuri kellekään hyvin käy.

Osa kirjan henkilöistä on tuttuja The Bone Clocksista, ja vaikka paikoin tämä tuttuus aiheuttaakin iiiiih-hetken lukijassaan, moinen metataso myös potkii lukijaa hieman tarinasta ulos, muistuttaa, että tämä on kaikki leikkiä nyt.

Öööö, en tiedä mitä sanoa. Viihdyin, mutten saanut selvää, oliko tarkoitus tehdä muutakin. Slade House sekoittaa harvinaisen uskottavia hahmoja hieman pöljään keitokseen, ja hullumminkin voisi olla.

Kudottujen kujien kaupunki

Minulla oli joulupukille yksi toive, ja sen hän ihailtavasti täyttikin. (Lisäksi sain monta mahtavaa yllärikirjaa, mutta ne ovat toisten postausten aiheita ne.)

Se yksi toive oli tietenkin Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki, joka ei pettänyt myöskään sisällöllään. Kirja oli tosi hieno.

Tuntuu vaikealta sen kummemmin juonta avata: itsekin sukelsin kirjaan kylmiltäni, ja se jollain tavalla palkitsi. En tiennyt päähenkilöiden nimiä, en juonesta mitään. Tiesin, että kirjassa on saari.

Jälkikäteen kirjasta jäi sellainen olo, että se oli tasapuolisen vahva: juoni toimi yhtä hienosti kuin miljöö, yhtä hyvin kuin henkilöt. Surumielinen kerronnan sävy oli kaunis ja juuri oikea (vaikka Teemestarin jälkeen ei ehkä järin yllätyksellinen.)

Kudottujen kujien kaupungissa ehkä parasta minulle oli se rappio, mennyt loisto, joka on juuri lipunut ulottumattomiin, ja joka oli aivan käsinkosketeltavissa. Ihailin myös taitoa, jolla Itäranta on dystopiansa rakentanut: vaikka elämä saarella ei ole vapaata, se on monille silti elämää, raskasta ja palkitsevaa ja rakasta. Arkea. Ei pelkkää kurjuutta.

Hieno kirja siis, kiitos joulupukki!

Ancillary Mercy

Ancillary Mercy päättää Ann Leckien trilogian, josta minulla oli kaksi kirjaa luettuani hyvin vakava kuva. Hyvä, mutta vakava.

Kun luin Mercyä, hämmästyin. Hyvänen aika, miksi minä en muistanut, että Leckie on tosi hauska? Oliko hän tosi hauska edellisissä kirjoissaan? Presgerin lähettiläs on paras comic relief, joka on ikinä kirjoitettu, sillä toisin kuin useimmat tämän sortin hahmot, hän on sekä todella hauska että todella voimakas.

Nauroin vedet silmissä.

Ja, no, muu henkilökaarti, en haluaisi päästää irti. Niin kirkkaasti kuvattuja ja mainioita hahmoja kirja on täynnä. Tämän kirjan kohdalla tulin myös ehkä vihdoin ymmärtäneeksi sen, millainen hahmo Breq on - on niin vaikea päästää irti ihmiskäsityksestään, ja tajuta, että Breq ei ole se, joka hänen ruumiinsa joskus oli. Ehkä lukijakin voi kasvaa matkalla.

Juonikin toimii: se on osa Breqin ja Anaander Mianaanain monen minän välistä kamppailua - skoopiltaan pienempi kuin koko imperiumi, mutta siitä huolimatta valtavan tärkeä.

Ihana kirja. Minulle trilogiasta paras.

Ancient, Ancient

Ancient, Ancient on novellikokoelma, josta kovasti kuvittelin pitäväni, ja joka sitten seilasi vähän ohi.

Kiini Ibura Salaamin kokoelman yksi kiinnostavimpia juttuja oli harppoen vilkaisemani esittely, jossa pohdittiin afrikkalaistaustaisen kirjallisuuden suhdetta aistillisuuteen, ja että pelataanko tässä nyt vähän stereotypioita - en tiedä tästä mitään, en tiennyt tällaisia stereotypioita olevan. Ancient, Ancient on kyllä aistillinen.

Osa kokoelman tarinoista liittyy yhteen, ja tsägällä ne olivat juuri niitä tarinoita, joista en oikein saanut kiinni. Jollain tasolla ne tuntuivat jopa temaattisilta harjoitelmilta, lyijykynäluonnoksilta. Ehkä luin ne väärin. Ehkä luin tätä liian väsyneenä - muistan muutamankin tarinan kohdalla ajatelleeni, etten nyt jaksa, en jaksa yrittää ymmärtää, haluaisin, että joku kädestä pitäen lempeästi johdattaisi minua.

Osa tarinoista oli hyvin ymmärrettäviä, ja niistä oli toisaalta helppo napata kiinni ja niiden ympärille käpertyä.

Ehkä Ancient, Ancient olisi ansainnut toisenlaisen lukijan (tai ehkä minut toisessa hetkessä), mutta nyt se sai minut.

Seveneves

Neal Stephenson on hyvää uppoutumislukemista eritoten pitkille lentomatkoille, joissa minimimäärä kansia/maksimimäärä sivuja on hyvä kombo.* Lentomatkojen ulkopuolella olen välillä vähän masentunut sivujen määrästä, ja moni Stephenson odottaakin yhä seuraavaa lentomatkaa.

Päätin testata tyypin uusimman teoksen äänikirjamuodossa, sillä Seveneves vaikutti tosi kiinnostavalta.

En osaa sanoa, oliko Sevenevesin kuuntelu lukemisen sijaan virhe, vaikka se nyt on selvä, että jos en olisi kuunnellut, en vieläkään tietäisi, mitä opuksessa tapahtuu.

Tarina on ihmiskunnan tarina: se kertoo siitä, miten kuu räjähtää, maapallo muuttuu asuinkelvottomaksi ja osa ihmiskunnasta yritetään pelastaa nostamalla se avaruuteen. Teknologia ei näillä onnettomilla ole juurikaan (jos yhtään) edellä omaamme, joten haasteita piisaa.

Toisin kuin kuvittelin, tosi iso osa kirjasta on näitä haasteita. Stephenson kirjoittaa viimeisen päälle yksityiskohtaista tekstiä, enkä voi väittää, etteikö ajatus useammankin lentoradan kuvailun aikana olisi harhautunut ihan muualle kuin kiertoradalle. Siinä välissä kirja toimi muistaakseni oivallisesti.

Opuksen viimeinen osa kertoo sitten ajasta, jolloin ihmiskunta on rämpinyt ns. kuiville ja muokkaa planeettaa nyt asuttavaan kuntoon. Lajimme on muuttunut isolaation aikana joltisenkin, ja rakentaa nyt uutta maailmapoliittista ilmapiiriä.

Tämä osa oli periaatteessa kaikkein kiinnostavin, mutta valitettavasti en saanut mielenkiintoani kohdistettua siihen kunnolla enää ollenkaan.

Se on muuten sanottava, että Stephenson on joko seurannut tarkkaan Martinin puuhia TAI tehnyt tätä aina - en muista - mutta henkilöitään kohtaan hän on kohtuullisen armoton. Nyyh.

* Joojoo Kindle, mutta sitä ei saa pitää lennon nousun aikana vieläkään päällä, ja ne voivat olla tosi tylsät 10 minuuttia ne.

A Darkling Sea

Olen kirjoittanut tämän postauksen kahdeksan kertaa. Vaikeaa on. Sain nimittäin joululahjaksi hartaudella odottamani James L. Cambiasin A Darkling Sean.

Alunperin rakastuin kirjan kanteen, ja nimeen, ja jos sillä tasolla lähestyy kirjaa, voi pettyä. Sillä katsokaa nyt tuota kantta! Siinä ollaan pinnan alla kuulkaa, Ukko-nimisen planeetan Ilmattareksi ristityllä kuulla! On alieneita ja kaikkea!

Ja Cambiasin kirja on mainio seikkailutyyppinen, vaikka, kuten sanottua, kun kirjaa lähestyy tällä tasolla, se harvoin pystyy lunastamaan ihan niitä odotuksia, joita on ehtinyt päässään maalailla. Edes seikkailun osalta.

Tarkalleen ottaen kirjassa on useita muukalaisia: Ilmattaren natiiveja, ja Shalinan asukkaita, joilla on vähän enemmän lihasta kuin ihmisillä. Shalinan asukkaat, sholenit, ovat sitä mieltä että natiiveja ei sörkitä, mutta ihmiset haluaisivat ihan vain vähän tutkia, tiedättehän.

Ongelmani opuksen kanssa alkavat tässä. Sholenit ovat jollain tasolla tosi uskottavia, ja heidän näkemyksensä alieneiden sörkinnästä on osin perusteltu. Ihmiset ovat kategorisesti sitä vastaan, missä kohdassa eräs lukija tippui kärryiltä. Cambiasin ihmiset tuntuvat olevan sitä mieltä, että kolonialismi on kuuminta hottia ja uusi musta. He kieltäytyvät keskustelemasta sholenien kanssa millään tasolla.

Ehkä teoksen on tarkoitus herättää lukijansa pohtimaan sitä, mikä on ensikohtaamisen ja kolonialismin välinen ero ja missä määrin on ok mennä sörkkimään "ihan vaan opetusmielessä", mutta en ole varma, olenko lopultakaan aivan samaa mieltä siitä, mihin kirja päätyi. Tai melko varmasti en olisi, ellei puolestaan ilmattaren yhteiskunta olisi kiintoisa ja toisaalta aivan kykenevä tahtomaan, mitä itse tahtoo.

Kirjan loppu siis päätyi synteesiin, joka oli minullekin jokseenkin tyydyttävä. Siitä, että Cambiasin ihmiset olivat kategorisesti ärsyttäviä mulkkuja, jotka eivät kykene tarkastelemaan oman positionsa oikeutusta lainkaan, en päässyt oikein yli, mutta ehkä ei tarvitsekaan. Odotan silti ihan kiinnostuneena jatkoa, jota ihan ilmeisesti on tulossa.

The Library at Mount Char

Miksi en osta enää kirjoja:

Menen Akateemiseen, näen kirjan, innostun, kirjan nimessä on sana "library". Takuulla parasta ikinä! Rauhoitun hetken, päätän tsekata kirjaston valikoiman, jaha, sieltähän se e-kirjakokoelmasta löytyy, lainaanpa sieltä, jaha #2, ei ollutkaan parasta ikinä, ei vaikka nimessä oli sana "library", onneksi en ostanut omaksi, onpa hyvä juttu.

Kuten nyt tämä Scott Hawkinsin The Library at Mount Char, joka alkoi tosi hyvin - siis takakansiteksti oli tosi kiehtova, samoin kuin nimi - ja jota suunnattomasti alkuun inhosin, ja joka, se on sanottava, paransi menoaan kyllä loppua kohden kuin sika juoksuaan niin, että kun kirjan kirjastoon palautin, ei nyt suoranaisesti vituttanut siihen käytetty aika.

Mutta en silti haluaisi sitä omaan hyllyyni.

Kirjassa on Carolyn, ja tusinan verran muita mukeloita, jotka eräänä päivänä kauan sitten ovat tulleet adoptoiduiksi. Heidät adoptoi tyyppi, jota he kutsuvat Isäksi. Isä on melkoinen mulkku, sanotaan se nyt ihan suoraan, jonkin sortin jumalhahmo selvästi. Hän aikoo kouluttaa lapsistaankin jotensakin kaikkivoipia.

Sitten Faija katoaa, ja seuraa kaikenlaista valtapeliä. Ipanat ovat jo päälle kolmenkymmenen, ja heidän on vähän vaikea muistaa, millä tavalla ollaan ihmisiä.

Juoni vetää oikein mainiosti ja tarina on paikoin aika hauska. Samalla se on myös jokseenkin väkivaltainen, siinä määrin, etten oikein itse nähnyt kaikelle kauhealle ja kuvottavalle juurikaan mitään pointtia. Väkivalta ja ihmisten kylmyys olivatkin ehkä suurimmat syyt kokemaani vastenmielisyyteen.

Kohta alan suhtautua nuivuudella kirjoihin, joiden nimessä on sana "library".

P. S. Tämä kirja on sellainen, josta koko muu maailma on pitänyt, joten jos kiinnostaa, ei ehkä kannata tyytyä vain minun näkemykseeni.

Strange Weather in Tokyo

Hiromi Kawakamin Strange Weather in Tokyo oli vähän outo, mutta mainio kirja.

Se kertoo Tsukikosta, joka on jotenkin kamalan irrallaan kaikesta, syö ja juo (ja juo! Paljon!) baareissa yksin. Kerran Tsukiko tapaa vanhan opettajansa, jonka nimeä ei edes alkuun oikein muista - olkoon hän siis Sensei. Sensei ja Tsukiko kohtaavat, ensin sattumalta, sitten suunnitellusti sattumalta, syövät, juovat ja ovat toisistaankin irrallisia, vaikka samalla parin välille syntyy tunneside. Voimakas tunneside. Mutta miten vaikea on ylittää hiljaisuuden ja irrallisuuden kynnys.

Strange Weather in Tokyo oli kurkistus toiseen kulttuuriin, mutta aivan pienestä ikkunasta, se oli ihmeellisen tunnelmallinen ja pienieleinen ja tuntui aina puhuvan jostain muusta kuin mistä ilmeisesti puhui (mutta ei se haitannut, se oli just oikein.)

Hieno. Pieni. Kuulitko, Siina?

Tapan sut

Antti Hurskaisen esseeteos on ehkä vähän hätkähdyttävästi nimetty, myönnetään. Mieleenjäävästi myös. Tapan sut siirtyi lukulistalle kun kuulin Hurskaisen näkemyksiä matkailusta Yle Puheesta ... tai ehkä ne olivat enemmänkin toimittajan tulkintoja, mutta niin tai näin, kiinnostuin.

Niin kiinnostui puoli muutakin internettiä: teoksen varausjono oli pitkähkö, näin laimeasti sanottuna. Hurskaisen oma arvio siitä, että teoksen lukee 13 ihmistä, meni pahasti pieleen.

Pidin esseekokoelmasta hurjasti. Eniten kolahti ihan ensimmäinen essee, jonka ajatuksia pikkumaisuudesta olen pyöritellyt sittemmin päässäni niin, että pitänee varmaan siirtyä kohta varausjonoon uudemman kerran. Kovasti odottamani matkaessee ei ollutkaan ihan sellainen, kuin olin ajatellut - olin kuvitellut nyökytteleväni esseelle niin, että pää irtoaa, mutta päädyinkin näkemään ilmiössä uusia näkökulmia. Ehkä siis parempi näin.

Kirja herätti ajatuksia - mutta oli myös hauska. (Minusta parhaat esseet ovat niitä, jotka ensin vähän itkettävät ja joille hetken päästä hirnuu kyyneleet silmissä, tai toisin päin.) Populäärikulttuurin analyysi oli kiinnostavaa myös ihmiselle, joka Randy Newmanista ja Bruce Springsteenistä on kuunnellut vain jälkimmäistä - ja kun käy ilmi, että minä ja Hurskainen jaamme suunnilleen yhtä ihastuneen suhteen Springsteeniin, teki mieli vähän kiljua.

Aion kyllä lukea esseitä toistekin, jos näin hyviä ovat.

Varausjonoon tästä klik.

Satin Island

Sain joululahjaksi kosolti kiinnostavia kirjoja, ja päätin, että tänä vuonna luen ne kaikki vuoden ensimmäisen kvartaalin aikana. Ensimmäisenä tartuin Tom McCarthyn uutuusteokseen Satin Island, vaikka joskus muinoin lukemani C ei jättänyt kovin myönteistä muistikuvaa.

Satin Island oli toista maata. Löysin siitä ihan hurjasti, päähenkilö U:n prokrastinoidessa työpöytänsä ääressä ja tutkiessa milloin mitäkin kiinnostavaa, ajankohtaista ilmiötä.

U on antropologi, joka työskentelee jonkun sortin konsulttifirmalle - sellaiselle, jonka valovoimainen johtaja ramppaa maailmaa ympäri konferensseissa ja tiivistää aikaamme totuuksiksi/latteuksiksi (varmaan riippuu perspektiivistä, kumpaan leiriin kallistuu.) U:n firma osallistuu projektiin, joka on valtaisa ja määrittelemätön ja sellaisena kuin työ itsessään, tai ehkä sen rumimmat kasvot ja merkityksettömin puoli.

Löysin itsenikin, löysin itseni U:sta ja siitä, miten hän yrittää nähdä työnsä jotenkin merkityksellisenä, mutta enimmäkseen ei siinä onnistu, miten hän analysoi projektia ja siihen osallistuvien tunteita - mutta U on muutakin, yksinäinen, irrallinen, kaikkea, mitä minun elämäntilanteessani on vaikea olla (enkä sitä kyllä kaipaakaan.)

Pieni, valaiseva, hieno teos. Kiitos, bonusisä!

Wonders of the Invisible World

Yritin juuri googlata, miksi Wonders of the Invisible World on niin suosittu kirjan nimenä. Ehkä kaikki haluavat näin ovelasti viitata Cotton Mathersin tekstiin, jossa hän ilmeisesti kirjoittaa Salemin noitavainoista - myönteiseen sävyyn.

Jos näin on, viittaus on ihan kummallinen ainakin tässä Patricia A. McKillipin novellikokoelmassa, vaikka jos konnotaatiot jättää sikseen, sopii nimi kirjalle hienosti. Se on ihmeellinen.

Kokoelmana se myös esittää McKillipistä sellaisiakin puolia, jotka rouvan romaanituotannossa eivät aina pääse framille. Ehkä ne siellä ovat, mutta eivät pidä itsestään melua.

Sille, joka tämän avaa, ei siis ole luvassa vain utuisia fantasioita, vaan myös kirpakoita ja purevia fantasioita - suosittelen oikein lämmöllä. Mainio teos, omanlaistaan taikuutta.

The Memory Garden

Alihovimestari Minorin jälkeen Mary Rickertin The Memory Garden oli ihana.

Kirja oli jotenkin kuin hieman vanha ja villiintynyt puutarha. Viileä ja varjoisa ja lämmin ja hauska, eikä luovu salaisuuksistaan ihan heti. Niin kovasti mua, että jos joku olisi vielä kutimoinut opuksessa, olisin pakannut kutimeni ja muuttanut teokseen sisään. (Tällaisella just mun -kirjallisuudella on tietenkin se varjopuoli, ettei se välttämättä haasta. The Memory Garden saattaa kyllä haastaakin.)

Nan on vanha nainen, jolla on nuori tytär, Bay. Nan ja Bay asuvat keskellä metsää, vanhassa talossa, jonka ympärillä on puutarha. Lähikaupungin jengi vakaasti uskoo, että Nan on noita. Bay ei tiedä, mitä uskoa.

Sitten tapahtuu asioita, joiden seurauksena Nan kutsuu paikalle pari vanhaa ystäväänsä ... kannettuaan kammottavaa syyllisyyttä vuosia ja taas vuosia. Paikalle tulee kutsumattomiakin vieraita, ja syödään lähes taianomainen illallinen, ja lukijaa naurattaa ja itkettää vuoron perään.

Jos nyt teeman etsisi, ehkä se olisi anteeksianto - mutta vaikka kirja ehkä näyttää kertovan vanhoista naisista, se kertoo myös Bayn nuoruuden kipuiluista kovin tarkkanäköisesti.

Itse asiassa, nyt kun asiaa tarkemmin mietin, tää oli niin hyvä kirja, että pitää ostaa itsellekin. (Lyhytkin vielä, kumminkin mietitte.)

Alihovimestari Minor

Siina sanoi taannoin, että odottaa kovasti näkemystäni Patrick DeWittin uutuusteoksesta Alihovimestari Minor.

Mutta voi rotta. Ei minulla ole oikeastaan tästä kirjasta sen kummempaa sanottavaa. Alunperin kiinnostuin siitä, koska englanninkielinen nimi on niin mainio (Undermajordomo Minor, jos nyt mietitte.) Sitten törmäsin siihen kirjastossa. Lopulta luin kirjan, koska siitä oli jollakulla varaus, ja sain sen kohtauksen, jossa kirja on luettava ennen kuin sen palauttaa. (Ja sitten joku oli palauttanut oman kappaleensa ensin eikä minulla edes olisi ollut yhtään kiire.)

Kirja kertoo siis Lucien Minorista, ystävien (joita ei juuri ole) kesken Lucysta, joka lähtee alihovimestarin hommiin yhteen linnaan. Ja sitten kirja kertoo vähän kylästä siinä ympärillä ja vaikka mistä.

Alihovimestari Minor oli kirja, joka animaatioleffana näyttäisi juuri kanneltaan. Sen ihmiset olisivat ehkä perusmuodoista rakennettuja, kolmioita ja neliöitä ympyrät päinään (jos kohta sen ihmiset eivät missään nimessä olisi tunne-elämältään kovin yksinkertaisia.) Alihovimestari Minor imaisi mukaansa, mutta oli toisaalta kovin helppo jättää taakseen.

Enkä silti voi olla kokematta, etteikö Alihovimestari Minor olisi sinänsä tarkkanäköisissä henkilöissään jotenkin vähän niinkuin ikään kuin kylmä. Ehkä se oli se, mikä etäännytti. Ehkä en vain tajua.

Lament / Shiver

Syksystäni puuttui jotain, ja se jotain oli viimeinen osa Maggie Stiefvaterin The Raven Cycle -sarjaa.

Vieroitusoireisiini lainasin Stiefvaterin vanhempaa tuotantoa.

Ensin luin Lamentin, jonka kuvittelin olevan jonkun sortin standalone, mutta ei kai se olekaan. Ehkä. Siinä teini-ikäinen Deirdre tapaa Luken, ja sitten on kaikenlaista monimutkaistusta ja keijujen kuningatar, joka on tietenkin ihan kamala.

Lament oli ihan mainio, mutta ei aivan tarjonnut sitä, mitä hain. Se oli kuitenkin aika jees välipala.

Sitten tartuin Shiveriin. Shiverissä tietenkin teini-ikäinen Grace tapaa Samin, joka on myös susi. Ja koska kirja on kerrottu Samin näkökulmasta, myös Sam tapaa Gracen, joka ei ole ikinä susi. Ja sitten on kaikenlaista monimutkaistusta.

Stiefvaterin ihmissusitulkinta on aika hauska, mutta Shiver käynnistyy vähän hitaanlaisesti. Alusta olisi voinut höylätä hyvinkin satakunta sivua pois, ja lukija olisi päässyt kärryille ihan kivasti silti.

Voi, Blue Sargent, tule äkkiä takaisin, ei ole Deirdrestä tai Gracesta sinulle kilpailijaksi.

Bestiario

No nyt pukkaa novellikokoelmaa. Syytän kaikesta Siinaa, joka kirjoitti Julio Cortázarin Bestiariosta ja vinkkasi mm., että se on lyhyt.

Lainasin Bestiarion kirjastosta, ja se oli tosi lyhyt! (Eikä se ole suinkaan kirjan paras puoli, mutta siitä lisää seuraavissa kappaleissa.) Muuten se olisikin varmaan matkustanut takaisin kirjastoon lukematta, mutta lyhyelle voi joskus antaa mahdollisuuden, vaikka yhtäkkiä ei huvittaisikaan.

Sitten luin kirjan ja tulin vähän surulliselle mielelle siitä, että koiramme mukaan nimetty Loki-kirjat on edesmennyt jo huomattavasti ennen koiramme syntymää. Mikä hieno kustantamo se olikaan, käänsi tämmöisiä Bestiarioita ja vaikka mitä.

Bestiariossa on siis muutama tarina, muutama hassu, mutta ne edustavat jonkinlaista maagista realismia parhaimmillaan, ihanimmillaan ja kauheimmillaan. Se on ihan tosi hieno kirja. Lukekaa se, jos yhtään rakastatte kummallista ja/tai kaipaatte Loki-kirjoja. Jeff VanderMeer varmasti nukahtaa tämä kirja poskensa alla joka ilta.

Ja miksipä ette rakastaisi ja kaipaisi. Molemmissa on jotain kaunista.

To Hold the Bridge

Haaahhaaahhaaahaa. HA. Olen ajastanut tänne postauksia. Välillä törmään niihin Feedlyssä - ai kato, joku muukin .. jaa, se olenkin minä, heh. Yhdessä viimeisimmistä väitin, etten jaksa angstisia tyyppejä koska itse olen enemmän sellainen happy go lucky.

Viimeaikaiset tapahtumat ovat osoittaneet, että ehkä en jaksa angstisia koska olen nimenomaan itse semmonen. Kiitän lähipiiriäni, etteivät sanoneet mitään. Tai ehkä eivät lukeneet sinne asti.

No, nyt olemme ajastettujen postausten laarin pohjalla, näettekö, se on tuommoinen, että lakaisu tekisi hyvää, joten kipataan sinne äkkiä pari kirjaa lisää.

Ensimmäisenä Garth Nix, jonka novellikokoelma To Hold the Bridge oli ihan tosi mainio.

Ajattelin, koska kansi, että tämä sijoittuu kokonaisuudessaan Clarielin maailmaan, mutta näin ei ole. Tämä voi olla varoitus tai hyvä asia, ei sen väliä. Joka tapauksessa kirjan todella monesta tarinasta vain niminovelli sijoittuu vanhaan kuningaskuntaan.

Loput tarinoista edustavat genreä tosi monipuolisesti, ovat hauskoja tai kauhistuttavia tai kaikkea siltä väliltä. Tulin kirjasta jotenkin kokonaisuudessaan tosi hyvälle tuulelle, harvoin novellikokoelmat ihan tämän sävyistä riemastusta tarjoavat.

Niminovelli jäi mieleen erityisen hyvin. Ehkä siksi, että katselin paljon kantta lukemisen ohella; kirjan kansi on itse asiassa todella hieno. Toisaalta varmaan myös siksi, että Nix onnistuu luomaan tarinan, jossa sydämeni oli särkyä jo alkupuolella ... ja silti se, että tarinan sankari löytää paikkansa, on vasta alkua.

Suosittelen, siis.

Conservation of Shadows

Yoon Ha Leen novellikokoelma Conservation of Shadows ansaitsisi ehkä toisen lukukerran.

Kokoelma on sekoitus scifiä ja fantasiaa, aika sotaisaa vieläpä, sillä lähes kaikki tekstit taitavat käsitellä jollakin tasolla konfliktia. Usein näkökulma on altavastaajan, valloitetun.

Samalla teksti on lyyristä, kuin vesivärejä tai ehkä mustemaalaus - se toimii valtavana kontrastina tarinoiden aiheille.

Eivätkä tarinat aivan helposti avaudu, sillä Lee ei selitä mitään puhki. Sanomatta jäävä muotoilee tarinaa yhtä paljon kuin sanottu.

Niin, että siksi tämä hieno kokoelma ansaitsisi tulla luetuksi uudelleen ihan nyt heti. (Ja hei, sen saa myös kirjastosta.)

The Empress Game

Rhonda Masonin The Empress Game löytyi lukulistalle varmaan The Book Smugglers -blogin kautta. Sieltä löytyy välillä hillittömiä hittejä. Ja huteja. Ja kaikkea siltä väliltä.

Mulle The Empress Game oli siltä väliltä.

Siinä avaruuden laitamilla on planeetta, jonka areenalla käydään kiivaita taisteluja. Taistelijoista parhain on Black Panthe, joka rekrytoidaan jeesaamaan keisarinnapelissä, jonka koko idea on, että tulevat keisarinnakandidaatit ottavat matsia siitä, kenet kruununprinssi nai ... Joo, kuulostaa tosi pölöltä.

Hyvää The Empress Gamessa oli se, että siinä oli oikeasti ihan tarkkanäköistä poliittista juonittelua ja toisaalta juoni veti hyvin. Huonoa oli se, että päähenkilö (jonka oikea nimi on Kayla) oli niitä sellaisia en-päästä-angstistani-IKINÄ -tyyppejä, joita en ollenkaan jaksa, koska olen itse vähän enemmän semmonen happy go lucky. Ehkä. Ainakin kuvittelen olevani.

Kirja loppui angstisesti ja jatko-osaa odottavaisesti. Luultavasti jatko-osaan mennessä olen jo unohtanut vastalauseeni ja luen sen kuitenkin.

The Bone Clocks

David Mitchellillä ja minulla on vaikea suhde. Hänen osaltaan erityisen vaikeaa on tietysti se, ettei hän tiedä mitään minusta, minkä täytyy olla kurjaa, ja minun osaltani vaikeaa on, etten ole kauheasti välittänyt hänen kirjoistaan siitäkään huolimatta, että jotenkin objektiivisesti tarkasteltuna olen nähnyt niissä arvollisuutta.

Niinpä hammasta purren lainasin The Bone Clocksin kirjastosta. Hammasta purren, ihmettelette te. Ja minä siihen, että nyt hysssst.

Sitten siihen oli kauhea varausjono ja se oli gaziljoonaa sivua pitkä, joten palautin sen sivuakaan lukematta.

Alle vuotta myöhemmin lainasin The Bone Clocksin uudestaan. Hampaani ovat jo toipuneet koettelemuksesta.

Ja katso! Minä pidin siitä! Oikein kovasti!

Tässä syy sille, että joskus hammasta purren lainaan kirjoja, joista vakaasti kuvittelen, etten pidä.

The Bone Clocks kertoo ajattomista, ihmisistä jotka voivat siirtyä - tai tahtomattaan joutuvat siirtymään - kehosta toiseen. Ja ihmisistä, jotka ovat heidän uhrejaan, tai suojeluksessaan, sillä ajattomien keskuudessa on kahta koulukuntaa. Niitä, jotka saalistavat muita ja niitä, jotka haluavat lopettaa moisen saalistuksen.

Samalla se kertoo Holly Sykesistä, joka kirjan alussa on teini-ikäinen, ja myös ikään kuin eräänlaisesta yhteiskuntaromahduksesta. Vaikka mistä siis. Mutta ei liiallisesti, vaan aivan sopivasti.

Jostain luin määritelmän, jonka mukaan The Bone Clocks on jonkinlainen antifantasia, vaikka se sisältää siis fantastisia elementtejä, ja se on aivan totta. The Bone Clocks kertoo rakkaudesta ihmisyyttä, ei supersankaruutta kohtaan.

Hieno kirja. Nyt meillä David Mitchellin kanssa on enää puoliksi vaikea suhde - hän raukka ei edelleenkään tiedä mitään minusta.

Erewhon

Luin Erewhonin siksi, että koin jonkinlaisen hermostuman yhteiskuntasopimukseen alkusyksystä. (En nyt aio mennä siihen enää, mutta tuolloiset tuntoni kirjoitin auki tänne.)

No, sitten Sellon kirjaston blogiinkin kirjoittava Mikko vinkkasi, että Erewhonissa on teknologinen edistys kielletty. Luin sen tietenkin heti. Sitä paitsi tämä Samuel Butlerin klassikkoteos on miellyttävän lyhyt.

Lyhykäisyydessään juoni menee niin, että nuori miekkonen kompuroi Erewhoniin, jossa sairaat ovat rikollisia ja rikolliset sairaita, ja sitten hän hieman kompuroi Erewhonissa (koska ei oikein hanskaa paikallisen kulttuurin kanssa toimimista) ja sitten, paettuaan, kertoo tarinansa koska yrittää kasata retkikuntaa palaamaan paikalle.

Teos on satiiri Viktorian ajan Englannista, eikä se tietenkään aivan kaikilta osin tunnu yhtä terävältä kuin ehkä jostakusta viktoriaanisesta, mutta toisaalta se osuu välillä ihan kipeästikin ihmisyyden pöljempiin puoliin.

Lisäksi se helpotti hieman maailmantuskaani. Muuta kai kirjalta ei voi vaatiakaan.

Love is the Drug

Alaya Dawn Johnsonin Love is the Drug on kelpo ya-pläjäys joka tavalla.

Kirja sijoittuu tulevaisuuteen, mutta ei kovin kauas. Sen sankari, Emily Bird, käy hienostokoulua ja suoristaa hiuksiaan minkä ehtii ollakseen hyväksyttävä. Love is the Drug käsittelee nimittäin osaksi rasismia. Emilyn vanhemmat ovat äärimmäisen etäällä ja poikaystävä äärimmäisen nulju - ja sitten eräänä päivänä Emily herää sairaalasta elimistössään melkoinen cocktail kaikkea kemiallista.

Se kemiallinen tuo vaikeuksia. Ensinnäkään Emily ei muista vetäneensä kotikemistien aikaansaannoksia. Toiseksi koulun kiinnostavin henkilö on yhtäkkiä ongelmissa. Kolmanneksi visto agenttihenkilö vaikuttaa turhan kiinnostuneelta Emilystä.

Hänen pitää siis löytää totuus, ja joku paikka mihin tunkea suoristusaineensa. Ja sitten on influenssaepidemia, joka tässä ehkä kuulostaa liialliselta, mutta ei ole sitä.

Kirja oli hyvä juonen puolesta ja Emily oli mainio sankaritar, mutta todellinen vahvuus oli ehkä siinä, miten moniulotteisia henkilöitä kirjassa oli. Esimerkiksi sankarittaren äitiä en omakseni haluaisi, mutta hänelläkin on ymmärrettävät ja inhimilliset puolensa.

Hyvä kirja, parempi mieli.

California Bones

Vuonna 2010 väitin odottavani suurella mielenkiinnolla Greg van Eekhoutin seuraavia edesottamuksia, ja jo vuonna 2015 toteutin uhkaukseni ja tartuin toiseenkin van Eekhoutiin. Ei sillä, olenhan minä niitä katsellut, mutta kun kirjastosta ei ole saanut ja ostan kirjoja nykyisin niin nihkeästi ... vaan California Bonespa tuli Audibleen. Ja äänikirjoja kyllä ostan.

Suuri mielenkiintoni laantui vähän meh-kokemukseksi. California Bones on kovin erilainen kuin norjalaissävytteinen maailmanloppu: Daniel Blackland asuu Kalifornian valtiossa ja suunnittelee kostavansa isänsä murhan. Mutta sillä välin vähän keikkaa, sillä pitäähän rehellisen varkaan jotenkin elää.

Sitten seurasi seikkailu, johon en oikein osannut kiinnittyä. Ei tavallaan ole mitään syytä, miksi en: kaikesta päätellen se oli sellaisena oikein hyvä. Ainakin siltä tuntui aina, kun huomioni kiinnittyi kirjaan tarpeeksi.

Suuri mielenkiinto, olit hauskaa seuraa, mutta nyt olet poissa.

Aurora

Hyvä on, olen käynyt kirjaston uutuusluetteloissa. Kim Stanley Robinsonin Aurora on siitä vahva todiste.

Aurora oli vaikea aloittaa, sillä muistikuvani Robinsonista ei ole vain myönteinen, mutta sitten onneksi kirjaston varausjono houkutteli kuitenkin kokeilemaan - onneksi. Aurora kertoo sukupolvialuksesta, joka on matkustamassa toisaalle aikomuksenaan maankaltaistaa eräs kuu.

Asiat eivät tietenkään mene niin hyvin. Ihmisen voi ottaa pois planeetalta, mutta planeetta ei välttämättä ole mikään asunto, jota vaihdetaan kun edellinen käy ahtaaksi.

Aurora kuvaa matkustajiensa osaa lähinnä Freyan kautta (mutta ei kovin läheltä, enkä edelleenkään pidä Robinsonia minään yksilökertojana.) Matkalla Freya kasvaa lapsesta aikuiseksi ja näkee, kuinka unelma käy aika lähellä ja sitten loittonee. Hän valitsee puolensa aluksen asukkaita repivässä kamppailussa (joka tuntui kauhean todelta ja tältä hetkeltä, vaikka kuvasi aivan muuta aikaa - ehkä Robinson on mahtava ryhmäkertoja) ja näkee yhden puolen alkusen asukkaiden ratkaisussa.

Aurora katselee ihmisiään vähän etäältä, ja se jotenkin toimii. Tykkäsin kirjasta ja sen etäännytetystä kerronnasta kauheasti - osa tapahtumista tuli tällä tavalla jotenkin jopa enemmän iholle.

Chimpanzee

Valitsin Darin Bradleyn Chimpanzeesta äänikirjaversion, ja sainkin ääninäytelmän, jonka jälkeen tavalliset äänikirjat eivät tuntuneet paljon miltään.

Chimpanzeessa siis lukijoita on useita ja äänimaisemaan on panostettu. Hieno kokemus, vaikka se osin teki hommasta myös vaikeamman - siis välillä oli vaikea saada selvää.

Chimpanzee sijoittuu lähitulevaisuuden Amerikkaan. Talous on romahtamassa hiljalleen, eikä koulutus takaa enää mitään. Mitä tapahtuu, kun ei voi maksaa jättimäistä opintolainaansa takaisin? Sen tilanteen edessä on kirjan päähenkilö ja minäkertoja Benjamin Cade, joka on saanut fudut kirjallisuudenopettajan pestistään ja maksaa nyt lainaansa takaisin osallistumalla työkomennuksille ja ... muistintyhjennysoperaatioon. Kaikkea ei viedä, mutta kaikki tutkinnon kautta hankittu viedään.

Mutta mitä jää ihmisestä, kun valtavia aukkoja tulee mieleen? Keskellä kaupunkien levotonta ilmapiiriä Benjamin yrittää jättää itsestään jotain ja siirtyy pitämään luentoja keskellä puistoa.

Chimpanzee on aika pieni kirja, ja synkkyydessään harvinainen tässä pienessä synkässä romahduksen jälkeisten kirjojen kentässään. Vai pitäisikö sanoa, että kirja kertookin siitä, millaista on elää sortuman keskellä?

Pidin kokemuksesta - ja tämän ääninäytelmän jälkeen on vähän vaikea puhua pelkästä kirjasta - kovasti. Suosittelen.

The Fifth Season

Poikkeuksellisesti otin ja luin uusimman N. K. Jemisinin saman tien, enkä sitten joskus vasta. The Fifth Season kertoo maailmasta, jossa maa on epävakaa ... ja jonka asukkaat ovat tottuneet siihen, että välillä taivaalta tulee tuhkaa ja tulikiveä.

Vaan nyt sitä on tulossa enemmän ja pidempään kuin kukaan aavistaakaan. Maailma on loppumassa. Miksi? Sen voi lukea The Fifth Seasonista.

Maa on vihamielinen, mutta ihmisillä on keinonsa: osalla ihmisistä on taito pitää maa rauhallisena. Vaikka kaiken voiman voisi kuvitella olevan heillä, näiden orogeenien asema on silti monimutkainen: he saavat tavallaan kaiken, mutta joutuvat myös antamaan kaiken. Olemaan enemmän systeemin orjia kuin sen herroja. Tavalliset ihmiset pelkäävät ja usein myös tappavat kohtaamiaan orogeeneja.

Damaya on yksi heistä, ja hänet viedään kotoaan koulutettavaksi. Essun on toinen, joka kohtaa raskaan todellisuuden: aviomies on murhannut yhteisen lapsen, jonka taidot ovat paljastuneet. Syenite puolestaan joutuu suorittamaan tehtävää, jota vihaa (vaikka matkalla, jolle Syenite lähetetään, ei lopulta ole paljon tekemistä vihan kanssa.)

Kirja oli hieno kokemus, se oli surumielinen ja surullinen - mutta vaikka maailma on loppumassa, lopussa on jotain väkevää.

The Fifth Season oli sekä rakenteeltaan että kerronnaltaan jotenkin hyvin tunnistettavasti Jemisiniä - mutta ei se ole huono asia ollenkaan. Jemisin on mainio kertoja.

Beneath London

Todistin itselleni, että James P. Blaylockin teokset toimivat - ainakin mulle - paremmin luettuina kuin äänikirjoina.

Beneath London oli riemastuttava seikkailu - vaiko ehkä sittenkin sekoilu - jossa sympaattinen Langdon St. Ives sympaattisine, edistyksellisine vaimoinen tutkii kauheaa ja kummallista rikossarjaa ja yrittää siinä sivussa vähän tutkiskella kiintoisaa kaivantoa, joka on Lontoossa romahtanut ja paljastanut maanalaisen tunneliverkoston.

Kirjassa on roistokin, se, joka on vastuussa siitä kauheasta ja kummallisesta rikossarjasta - ja kerrankin tyyppi on sopivan roistomainen ja kauhea. St. Ives joutuu tilanteisiin, jotka tuntuvat aidosti epämiellyttäviltä lukijastakin - millä tarkoitan sanoa, että vaikka olin melko varma St. Ivesin selviävän, olin silti ajoittan hermostunut.

Hyvä seikkailu. Olen iloinen, että palasin Blaylockin paperiversioihin.