Chime

Päättelin jo ennakolta, että Franny Billingsleyn Chime on takuulla melkoista höttöä. Ihan itse, kansikuvaa katsomalla. Ei sillä, ettenkö olisi ilahtunut väärässä olemisesta, mutta - miksi kannen typykän pitää olla tuollainen passiivinen makoilija, kun kirjan kertoja on kaikkea muuta?

Olen muistaakseni lukenut Billingsleyltä jotain aiemminkin, mutten kuollakseenikaan muista kirjasta muuta kuin että se oli ehkä ihan hyvä. Hyvä kun nimen. Onneksi nykyään on tämä blogi, niin voi myöhemmin kätevästi tarkistaa, mitä on ollut jostain mieltä.

Chime oli siis oikeasti vallan mainio tarina nuorista kaksostytöistä, joiden isä on etäinen ja rakastettu äitipuoli on kuollut. Kaksosista toinen, Briony, tietää olevansa noita (kiitos äitipuolen) ja syyttää itseään äitipuolensa kuoleman lisäksi myös siitä, että sisar Rose on hieman outo. Pikkukaupungissa, jossa tytöt asuvat, rakennetaan rautatietä Lontooseen, kuivataan soita ja otetaan vastaan nuori miesvieras Eldric, jonka kanssa Briony ystävystyy (tietenkin.) Soilla tapahtuvista muutoksista eivät kuitenkaan pidä metsissä ja soilla asustavat olennot, jotka vaativat Brionyltä tiukkoja toimia.

Se juonesta. Minusta Chime oli ihana, koska kertojaminä Briony oli ihana - sarkastinen etenkin itseään kohtaan, hurmaava ja läheisiään kovasti rakastava. Erityisplussa siitä, että Brionyn ja Eldricin hiljalleen syttyvä rakkaus kasvaa uskottavasti ystävyydestä - kovin usein etenkin nuorille suunnatussa fantasiassa rakkaus on suorastaan käsky kohtalon, ja jos jotain ystävyyttä mukana onkin, lukijalla on usein asiasta vain kirjailijan sana. Billingsley saa kuitenkin nuoret nauramaan uskottavasti yhdessä - ja lukijan siinä sivussa myös.

Monster Blood Tattoo: Lamplighter

En muistaakseni riemastunut taannoin aivan kauheasti Monster Blood Tattoo -sarjan osasta yksi, ja tartuin jatko-osaan hieman epäröiden. Turhaan, D. M. Cornish on kirjoittanut mainion seikkailun nuorille ja mieleltään ikinuorille, minulle siis. Köh.

Nuori Rossamünd Bookchild on liittynyt lampunsytyttäjien veljeskuntaan, ja oppipoikakautenaan törmää jo kaikenlaisiin hirviöihin. Cornishin luoma pseudoeurooppalainen imperiumi (luullakseni juuri tämä pseudoeurooppalaisuus tökki viimeksi ja pahasti. Saksankielisiä nimiä! Mitä seuraavaksi?) nimittäin kärsii hirviöhyökkäyksistä etenkin öiseen aikaan; lampunsytyttäjät partioivat imperiumin valtateillä ja ... niin, sytyttävät lamppuja.

Lampunsytyttäjien päämajassa ei kuitenkaan ole kaikki ihan niinkuin pitää - sankarimme törmää turvallisten seinien sisäpuolella sekä hirvöihin (joiden ei tietenkään pitäisi olla lähelläkään) että epäilyttävään hallintoon. Seinien ulkopuolella Rossamünd joutuu pohtimaan sitä, ovatko aivan kaikki hirviöt pahoja (teema, jota käsiteltiin myös ykkösosassa.)

Tuntuu siltä, että Cornish pääsi tarinansa kanssa vauhtiin vasta nyt, ja tuloksena on jollain tavalla häkellyttävän visuaalinen (ja sellaisena kaunis) seikkailu, jonka parissa viihtyi erinomaisesti. Välillä tuntui siltä, että nuoren Rossamündin vastavoimat ovat aivan liian suuria jopa tällaiseen seikkailuun, mutta väliäkö tuolla - Cornish saa homman toimimaan. Jään kiinnostuksella odottamaan kolmatta osaa.

Across the Universe

Beth Revisin Across the Universea on luettu siellä ja täällä; ensimmäisenä mieleen tulee Aamuvirkun yksisarvisen Tessa, joka kirjoitti kirjasta eri hyvän jutun.

Siitä on jo hetki, kun lukaisin AtU:n, ja pidin siitä enemmän kuin odotin. Kirjassa nuori Amy lähtee sukupolvialuksen kyydissä asuttamaan kaukaista planeettaa, mutta kesken matkan jokin menee pieleen ja Amy herää unestaan melko lailla ennen saapumista.

Kirjassa kertojana vuorottelevat Amy ja Elder, aluksen päälliköksi treenaava teini-ikäinen poika. Kuulette ehkä romanttisten rumpujen kuminaa? Jep? Jep. Nyt näiden kahden teinin pitäisi siis selvittää, kuka herätti Amyn ja miksi. Sitäpaitsi aluksella tuntuu muutoinkin olevan villakoira haudattuna ja siitä olisi pikku hiljaa syytä päästä selvyyteen.

Revisin opus oli minusta huomattava kahdesta syystä: 1) se herätti juoksukuumeeni (Amy harrastaa intohimoisesti juoksua) ja 2) kirjan fiilis on aidosti ja hyvin pelottavasti klaustrofobinen. Amya ei todellakaan käy kateeksi. (Tämä kohta kaksi on luultavasti yleisemmin merkittävä, joten voitte ehkä keskittyä siihen.) Aluksen oma pienoisdystopia on sen sijaan paikoin turhankin alleviivattu.

Kyllä kyllä, luen kakkososankin, sen verran kiinnostavaan paikkaan tarina keskeytyi.

The Heroes

The Heroes on Joe Abercrombien tuottama sotaisan fantasian yksittäisteos - ei siis osa mitään sarjaa - joka sijoittuu samaan maailmaan First Law -trilogian kanssa. Siinä pohjoisen miehet ottavat yhteen keisarikunnan kanssa. Vai olikos se kuningaskunta.

Oli mikä oli, TH on ihan taattua Abercrombieta. Paikoin hauska, usein brutaali. Abercrombie kuvaa tapahtumia useamman päähenkilön silmien kautta - molemmin puolin rintamalinjoja - ja taistelukohtauksissa sivuhenkilöiden näkökulmat usein ketjutetaan (tiedättehän, henkilö A kuolee rumasti kiitos henkilön B jonka seuraavassa kappaleessa päästää päiviltä henkilö C joka kohta heittää lusikan nurkkaan henkilön D avustamana joka... No, tajuatte varmaan idean.)

Kirjana TH oli minusta jotenkin tasapainoisempi kuin yksikään First Law -trilogian opuksista, joissa usein alkutoimiin oli panostettu neljä viidesosaa ja loppu juostiin läpi jäljellejäävässä viidesosassa. Tästä plussat. Se, miksi kirja on kirjoitettu (puhumattakaan siitä, miksi minä sen luin) on kuitenkin vähän epäselvää. Ehkä Abercrombie haluaa puhua sodan brutaaliudesta? Epäilen kyllä hieman, sillä vaikka etenkin hahmojen äänensävy sotaa kohtaan on hapan ja sotaintoilijoita kohtaan happamampi, viisisataa sivua sotakuvausta antaa kyllä vaikutelman siitä, ettei fiktiivinen väkivalta ole kirjailijan suurin inhon kohde. Toisaalta kirja on suuremman juonensa puolesta hieman irrallinen - ainakin minusta - joten ehkä se on vain kirjoitettu väkivaltaviihteestä ja fantasiasta pitäville.

Niin, kyllä The Heroesin parissa viihtyy, sillä strategiat ja niiden toteutuminen kuvataan melko kiinnostavasti - itse en niin välittänyt kaikesta väkivallasta. Se kyllä kävi ilmi, että keskiaikaistyyppinen sotiminen on mutaista puuhaa. Välillä odotin, että mutaa alkaa kohta tihkua kansien välistä.

Hyvää neljäsataavuotispäivää, Sivukirjasto!

Olisi varmaan ollut aikanaan runollista perustaa kirjablogi Kirjan ja ruusun päivänä, mutta kuten tunnettua, täällä pätee sanonta a day late and a dollar short. Sivukirjasto on tänään neljä vuotta vanha - ei siis neljääsataa, vaikka herra Sivukirjasto (joka tuntuu pitävän blogisynttäreitä hieman hupsuna konseptina) toisin uskookin. Ehkä hän toivoo, että vaihtaisin aihetta?

Joku nohevampi olisi tähän väliin järjestänyt jonkinlaisen hobittihenkisen synttäriarvonnan lukijoilleen, mutta tässä on nyt ollut vähän kaikkea. Lupaan järjestää sellaisen alkulukusynttärivuosina, ja sitten kun Sivukirjasto täyttää 144 vuotta.

Sen sijaan Sivukirjasto on kuin synttärilahjaksi ikään saanut Liebster-blogitunnustuksen peräti kolmelta ihanalta taholta: Raijalta Taikakirjaimista, Linnealta Kujerruksista ja Katinkalta Katinkan kirjastosta. Niisk! Kiitos valtavasti ihanat!

Haluan jakaa tunnustuksen oitis takaisin kaikille, joilta sen sain ja lisäksi Booksylle ja Marjikselle, joilta edellä mainittujen ohella bongaan ison osan lukulistani sisällöstä.

Sivukirjastossa ei muuten juhlittu eilistä Kirjan ja ruusun päivää muutoin kuin lukemalla (vastustan hieman päiviä, joina naiselle kirjan sijasta annetaan rehu) - tämänpäiväisiä synttäreitä sen sijaan on juhlistettu kirjastoreissulla, jonka tuloksena nuorelle neiti Sivukirjastolle löytyi hieman loruja äidillä luetuttavaksi.

The Shadow Year

Mikä hitto vaivaa, kun erehdyn aina ostamaan vähän kummallisia kirjoja äänikirjoina? Eikä Jeffrey Fordin The Shadow Year ole edes oudoimmasta päästä.

TSY kertoo ... hitto, unohdin, pieni googletushetkinen ... no niin, kas, kertojaminästä (jonka nimi ei käy ilmi), joka kuitenkin on nuori poika amerikkalaisessa pikkukaupungissa 1960-luvulla. Vuosi kuluu kesällä ja koulussa, isoveljen ja pikkusiskon kanssa ja lurjusta metsästäen. Kaupungista alkaa nimittäin kadota jengiä; ja hieman pelottavasti kertojan isoveljen rakentaman kaupungin pienoismallin pienoisasukkaiden liikehdintä yhtäkkiä alkaa vastata oikeiden asukkaiden liikkeitä. Liikuttelijana toimii kertojan pikkusisko, joka ei kuitenkaan sen tarkemmin osaa selittää yhtäkkistä kykyään.

Katoavien ihmisten mysteeri ei kuitenkaan ainakaan minusta ollut tarinassa pääosassa; olennaisempaa oli kertojan perheen huonosti toimiva (saanko käyttää sanaa dysfunktionaalinen, saanko? Kiitos!) - tai siis dysfunktionaalinen perhe, jossa isä raataa takapuolensa ruvelle ja äiti pitää huolta kodista ja viinivarastoista (tyhjennyspuolesta eritoten.) Kertojan koulukokemuksetkin ovat raadollisen puolella. Kirjasta tuli niin kiehtova kuva amerikkalaisesta pikkukaupungista, että lievästi yliluonnollinen mysteeri tuntui välillä hieman ärsyttävältä.

Ihan täysosuma kirja ei silti ollut - ei sitä varmaan ole mikään äänikirja, ainakaan minun asteikollani, jonka aikana ajatus näin paljon pääsee harhailemaan jossain aivan muualla kuin kirjan maisemissa.

The Islanders

Seuraa pieni aikahyppäys; tässä välissä olin lopetellut Odysseuksen, mutta siitä kirjoitin jo aiemmin. Christopher Priestin The Islanders oli oikeastaan täydellinen odysseuksestalaskeutumiskirja, mutta olisi ehkä päässyt paremmin oikeuksiinsa itsenäisenä teoksena joskus toiste luettuna. Odysseuksen jälkeen tuntui nimittäin hetken aikaa siltä, että lukeminen tämän jälkeen on ihan turhaa. Vähän kuin olisi kiivennyt Olympus Monsin huipulle ja tullut sitten takaisin valloittamaan Maan säälittäviä nyppylöitä.

Vaan onneksi oli The Islanders, joka oli hieman kiero, ei kovin itsestäänselvä mutta ei liian haastavakaan, tarpeeksi viihdyttävä ja sopivasti kirjallinen kelvatakseen seuraavasta valloituksesta.

Juonihan kirjassa on, sikäli kun on, erikoinen: kirja on näennäisesti matkaopas Dream Archipelagoon, jonka monet saaret saavat lukijan kaipaamaan kirjallista matkaa paikanpäälle (eikä vain Narniaan.) Matkaoppaan ohessa kulkee kuitenkin tarina murhasta ja muitakin, saaristoon liittyviä hieman synkeämpiä tarinanpätkiä.

Priest teki vaikutuksen! Ja pelasti lukuharrastukseni, luulen. Haluaisin tutustua Priestin tuotantoon nyt laajemminkin, mutten ole aivan varma, ovatko edeltävät teokset aivan samalla tavalla valloittavia - en voi olla uskomatta, etteikö The Islanders olisi sympaattinen kruunu mille tahansa kirjalliselle uralle. Seuraavaa odotellessa ainakin.

Darwinin radio

Hola. Jatkamme iloisemmilla aiheilla tässä potkupallo-ottelun tauolla, vai mikä lie puoliaika on kyseessä. Ei Greg Bearin scifiopus Darwinin radio tosin mikään vitsikirja ole.

Okei, yksi juttu vähän nauratti: kustantaja kehaisee jatko-osan suomennoksen olevan tuloillaan ihan hetikohta vuonna 2004. Kummasti ne vanhenee, kirjojen takakannetkin. (Ja itse asiassa tuli myös mieleen, että pitäisikö se jatko-osakin etsiä käsiinsä? Vai ilmestyikö sitä ikinä? Onko Bookstudio vielä olemassa?)

Darwinin radio käsittelee lähitulevaisuutta ja tilannetta, jossa evoluutio ottaa isomman loikan eteenpäin. Valitettavasti koko hoito tapahtuu siten, että suurin osa raskaaksi tulevista naisista kokee keskenmenon ja alkaa sitten odottaa jotain hieman muuta - ja sekä epidemiaksi yltyvät keskenmenoaallot että se hieman muu peloittavat kovastikin siviilihallintoja ja kansaa ympäri maailman. Jenkeissä hallinto osoittaa fiktiivisen totutusti kykynsä olla hirveä, takapajuisemmilla seuduilla (eli paikoissa, joilla ei ole käynyt tuuri siirtää kaikkea typeryyttä amerikkalaisviranomaisten yksinoikeudeksi) ihmisjoukot tarttuvat soihtuihin ja talikoihin. Ja muutama tiedemies yrittää saada äänensä kuuluviin jotta uuteen tilanteeseen suhtauduttaisiin rauhallisesti.

Darwinin radiossa siis sosiaalinen järjestys on mureta katastrofin edessä, mikä ei lajin kirjallisuudessa ole ehkä niinkään uutta. Tuoreena äitinä sain ehkä itse eniten irti siitä tunneskaalasta, jonka keskenmenoja läpi käyneet tai niitä pelkäävät naiset kävivät läpi - ihmisen lisääntymiseen liittyy paljon ristiriitaisia ja vaikeita tunteita, ja kirjan teemaa tuli pohtineeksi hieman eri tavoin kuin ehkä toisessa tilanteessa olisi.

Olen taas hieman jäljessä postaustahtini kanssa - muistelen, että Darwinin radio oli sekä melko toimiva romsku että isoja teemoja sisällään pitävä scifiopus, mutta tässä väsymyksen tilassa ja FC Barcelonan ollessa tappiolla en voi mennä mistään takuuseen. Suosittelen kuitenkin.

A Monster Calls

Patrick Ness kirjoitti itselleni tuntemattoman, syöpään menehtyneen nuortenkirjailija Siobhan Dowdin idean pohjalta kirjan A Monster Calls, joka on surullisimpia ja tärkeimpiä hetkeen lukemiani.

13-vuotias Conor näkee painajaista yö toisensa jälkeen. Ja eräänä yönä läheisen kirkon pihalta nousee puu, hirviö, joka kävelee Conorin luokse ja vaatii tätä kertomaan totuuden. Auttaakseen Conoria hirviö suostuu ensin kertomaan kolme tarinaa siitä, miten on rankaissut pahoja ihmisiä, mutta sitten on Conorin kerrottava oma tarinansa, oma totuutensa, tai käy huonosti. Ja huonosti voi käydä muutenkin, sillä Conorin yksinhuoltajaäiti on kemoterapiassa.

Luin kirjan loppuun alkuyöllä vessassa ja itkin.

Itse asiassa itkin melkein kirjan läpeensä. Ness on kahden lukemani kirjan perusteella huikea; tämä teki vielä suuremman vaikutuksen kuin aiemmin lukemani The Knife of Never Letting Go. Vaikka kirja on lyhyt, Ness sanoo paljon ja luo huikean tunnelman. Kirjassa on muuten kuvitus, joka sekin on käsittämättömän hieno.

Kirja kumosi lukijan odotukset niin monella tavalla, etten oikein osaa sitä edes kuvailla. Hirviön tarinoista jokainen antoi ajattelemisen aihetta, mutta tärkein tarinoista oli silti Conorin. Ja kirja sanoo jotain, jonka ainakin itse haluaisin muistaa aina: me ihmiset olemme hyvin ristiriitaisia olentoja, meillä on monenlaisia tunteita ja monenlaisia ajatuksia - eivätkä kaikki ajatuksista ole aina hyviä. Tärkeintä on kuitenkin lopulta se, mitä sanomme ääneen ja mitä teemme, ei se, mitä jätämme sanomatta. Pahat ajatukset saa antaa itselleen anteeksi.

The Cold Commands

Richard Morgan jatkaa sankarihahmo Ringilistä kertovaa sarjaansa kirjalla The Cold Commands, joka sai allekirjoittaneen suhtautumaan jälleen varovaisen suopeasti eeppishenkiseen fantasiaan.

Morgan tosin välttää etenkin eeppisen fantasian pahimmat kliseet: Ringil on kelpo päähenkilö, mutta tuskin saa valtakuntaa ja puolta prinsessaa, koskapa on homo maassa, jossa hommaan ei välttämättä suhtauduta myötämielisen avoimesti. Moneen muuhunkaan asiaan ei suhtauduta myötämielisen avoimesti, kuten karanneisiin orjiin, ja Ringil saakin hieman ongelmia niskaansa pyrkiessään vapauttamaan zorron yöstä kanssaihmisiään. Samaan aikaan toisaalla Ringilin kamu, jonka nimen olen jo autuaasti unohtanut, yrittää potkia keisariaan parhaaksi katsomaansa suuntaan - ja samalla tulee kummallinen lähettiläs jo kauan kadoksissa olleelta muinaiselta rodulta. Ja niin palataankin niihin kliseisiin: lähettiläs käskee varustaa retkikunnan matkalle tai muuten. Ja jatkoa seuraa.

Morganin kirjoitustyyli on paikoin hieman raskasta, mutta kokonaisuutena kirja oli sen verran virkistävä, että nautin siitä melkoisesti. Ja jos jostain en nauttinut, sitä en enää muista. Paljon mukavampaa näin!

Total Oblivion, More or Less

Note to self: jos kirjaa kuvataan surrealistiseksi, se luultavasti ei sovellu äänikirjana kuunneltavaksi. Ei, vaikka joku olisi sen nauhalle lukenutkin.

Ja tällä nuotilla onkin hyvä kertoa teille, että Alan DeNiron Total Oblivion, More or Less oli kuuntelukokemuksena varmaan vähän samanlainen kuin jos olisi selaillut jonkun Salvador Dalin vähäisemmän oppipojan luonnoslehtiötä. Jotenkin epämääräinen.

Tarinaa on vaikea kuvata: teini-ikäinen Macy pakenee perheensä kanssa kotoaan jonkin epämääräisen valloituksen edestä, eikä Yhdysvaltoja kohta enää ole. Kaikki on sen sijaan hieman omituista: on rutto, jonka paiseissa näkyy hahmoja, kummallisia uusia keisarikuntia ja kaupunkeja, orjakauppaa... Ja Macyn perhe, jonka pitää löytää jonkinlainen tasapaino perheen nuorimman pojan kanssa.

TOMoL virtasi siis korvieni ohi, eikä siitä sen kummempaa muistijälkeä jäänyt. Mutta ehkä se ei haittaa - tavallaan virtaus sopiikin kirjaan, jossa suuri osa ajasta vietetään joella.

Ready Player One

Ernest Clinen Ready Player One on luultavasti nörttikirjojen nörttikirja, enkä sano tätä pahalla. Kirja on käytännössä videopeli (paitsi ettei se ole interaktiivinen), ja juoni on sen mukainen.

Damn. Tänä vuonna tuleekin tiukka kisa rumimmasta kannesta.

Tulevaisuuden yhteiskunta on synkkä, ja suurin osa jengistä hengaa virtuaalimaailmassa, jonka on perustanut nyttemmin edesmennyt nero. Nero, joka on jättänyt koko massiivisen perintönsä sille, joka ensinnä onnistuu selvittämään ... *drumroll* ... kolme haastetta. Esiin astuu sankarimme, osaton ja onneton nörde, jolle virtuaalitodellisuus on kaikki kaikessa, koska oikea elämä niinsanotusti imee golfpalloja puutarhaletkun läpi. Ja loppu on historiaa.

RPO on oikeasti aika viihdyttävä, vaikka juoni on ennalta-arvattava ja kaavamainen. Cline juoksee videopelien ja 80-luvun popkulttuurin läpi onnellisena, heittää viittauksia tuolla ja selittää juurta jaksain täällä, eikä mokaa suuremmin missään. Toisaalta on hyvä, että Cline vaivautuu paikoin selittämään asioita juurta jaksain, koska itse en muistaakseni ollut kaikista viittauksista kärryillä ... toisaalta voisin kuvitella, että eniten kiksejä tästä saavat juuri ne tyypit, jotka ovat lapsuudessaan etsineet kaikki Commodore64-konsolinsa pelien pääsiäismunat, eivätkä täten kaipaa minkäänlaisia selityksiä - ja muita ei voisi vähempää kiinnostaa. Jos kirjan luette, huomaatte kyllä, että moni tunnettu scifikirjailija on saanut tästä ilmeisesti juuri suunnitellunkaltaiset voimaannuttavat sävähdykset ja antanut hommasta loistavan arvion. Ja jos kirjan luette, huomaatte senkin, että teoksena se on kuitenkin lähinnä vahvaa keskitasoa.

Suositellaan: meille nördeille. Hurraa me!

Watch

Heippa! Harmittaa pitkäksi venähtänyt blogitauko. Inspiraatio otti lopputilin enkä ole vielä löytänyt uutta, mutta onneksi pitkin talvea näivertäneeseen väsymykseen löytyi luullakseni helppo syy hemoglobiinin pikatestissä, ja epäzombioidun pikkuhiljaa.

Hoiperrellessani väsyneenä Herttoniemessä (jos näitte naisen, joka lykki kärryjä kuin ne olisivat puhdasta lyijyä, se olin minä) kuuntelin äänikirjoja. Esimerkiksi Robert J. Sawyerin WWW-trilogian toisen osan, Watchin.

Saanko ihan alkuun huomauttaa, että on vähän kiusallista kirjailijalta viitata kirjassa omaan teokseensa (tässä tapauksessa telkkarisarjaksikin käännettyyn Flashforwardiin)? Kiitos. Helpotti.

Ja sitten. Watch jatkaa siitä, mihin Wake* jäi - Caitlin on saanut näkönsä takaisin ja hengaa webissä spontaanisti syntynsä saaneen tekoälyn, Webmindin, kanssa. Tekoälylle pitää opettaa hieman ihmisyydestä, mutta on tietysti tiettyjä riskejäkin - erinäiset hallitukset tulevat pikkuhiljaa tietoisiksi Webmindista eivätkä ennakoitavasti ole hyvillään (etenkään, tietenkään, jenkit.)

Sawyer itse kehaisee kirjan alkupuheessa, ettei yllättyisi, vaikka Wake olisi trilogiansa paras kirja, eikä se tosiaan hullumpi olekaan. Tietoisuutta käsitellään monelta eri kantilta, ja erityisesti matematiikan fanittaminen on aika siistiä. Sawyer myös esittelee esimerkiksi peliteoriaa juurta jaksain (ja kylläpä se kuulostaakin kylmältä). Äänikirjassa Caitlin saa teinityttömäisemmän äänen kuin ehkä luettuna, mikä on oikein hauska ratkaisu. Toisaalta Caitlin on myös hieman liiaksi nörttipoikien wishfulfillmentia välttääkseen tietyn rasittavuuskertoimen, mutta kuka nyt ei silloin tällöin haluaisi kuvitella olevansa nörttijumalatar? Niinpä.

Nyt pitää varmaan lukaista se trilogian viimeinenkin osa.

* Kas, olen aloittanut myös Wake-postauksen sanalla heippa. Onpa kiusallista.

The Night Circus

Erin Morgensternin The Night Circus tuntuu olleen spefipuolella viime vuoden suuria tapauksia, jos nyt ensiksi bongasin sen ystäväni kirjahyllystä ja sitten vasta tajusin tämän olevan joku tapaus. Sitten se ilmaantui kirjastoonkin. Kirjan lähtökohta tuntuukin mainiolta: salaperäisesti ilmestyvä sirkus, joka on auki vain öisin.

Kirja ei kuitenkaan kerro vain sirkuksesta; oikeastaan se kertoo kilpailusta kahden taikurin välillä; kilpailusta, johon taikureiden opettajat ovat nuoret oppilaansa sitoneet. Sirkus on kilpailun näyttämö, ja sellaisena maaginen - osa sirkuksen vieraista menettääkin sille sydämensä. Samaan aikaan nuoret taikurit huomaavat kilpailun myötä kietoutuvansa yhä tiiviimmin toisiinsa, vaikka loppu näyttää pahaenteiseltä.

Pidin yön sirkuksesta kovasti, tietenkin - se oli unenomainen ja kaunis. Ja kuitenkin - vaikka pidin kovasti, en rakastanut, sillä kirja oli minun makuuni hieman liian särötön. Kiillotettu. Sirkuksen täydellisyys oli jo liikaa, ja vaikka olisin varmasti sirkuksessa mielelläni vieraillutkin, olisin kaivannut tähän vielä ... jonkinlaisen riitasoinnun.

...ja se loppu. Itselleni jäi vaikutelma siitä, että loppu oli yritetty kirjoittaa kauniiksi, mutta minusta se oli pysähtymisessään pikemminkin pelottava. Voi toki olla, että kirjailija halusi myös herättää miettimään sitä, mikä on lopussa onnellista ja mikä pelottavaa, mutta itselleni en kirjan nuorten taikureiden kohtaloa suin surminkaan haluaisi.

Odysseus

Keulin nyt hieman - tässä välissä on tullut luettua muutakin - mutta haluan kertoa tästä heti.

Luin siis James Joycen Odysseuksen vihdoin loppuun, ja tykkäsin siitä kuin hullu puurosta. Loppua kohden hämmästelin, miksei jengi lue sitä enempää - se on oikeasti mainio kirja. Mainioista kohdista piti kertomani jo aiemmin, mutta olikin kiire lukea Odysseusta, joten en malttanut koneelle.

Kansi: Tammi

Kuten ehkä tiedättekin, Joyce on käsitellyt kieltä hyvin kokeellisesti, ja kirjan jokainen jakso on kirjoitettu hieman eri tyylillä. Tajunnanvirtaa käytetään hyväksi muutamassa paikassa, mutta muutakin löytyy. Lisäksi jaksot (ja niiden kirjoitusasu) on löyhästi sidottu Homeroksen Odysseiaan. Haastetta sinänsä siis piisaa, mutta itse (kuten aiemminkin mainittua) luin Odysseusta Hannu Riikosen selitysteoksen kanssa. Se oli hyvä idea - Riikonen auttoi pahimpien karikoiden yli, ja itse sain keskittyä kieleen ja kirjaan.

Henkilökohtaisesti hihityttänyt tekstinäyte jostain kirjan alkupuolelta:

Duke lanella syöläs terrieri oksensi rystyisen möykyn mukulakiville ja ahmi sen suihinsa uudella innostuksella. Ylensyömistä. Palautetaan kiitoksin sen jälkeen kun sisältö on sulatettu täydellisesti. Ensin herkullista sitten maukasta. Bloom kiersi varovaisesti. Märehtijöitä.

Jostain syystä, ehkä siksi, että Odysseus on vaikea kirjan maineessa, oletin, että se olisi myös kuivakka ja varmaankin aika tylsä. Eipä ole. Odysseus on hauska, paikoin houreinen, paikoin realistinen, tunnelmallinen ja sanalla sanoen tosi hieno. Otetaan nyt esimerkki: loppupuolen ns. Kirke-jakson ja sitä seuraavan Eumaios-episodin (nämä kuuluvat kirjassa jo eri osiinkin) välinen kontrasti on sellainen, että toden totta lukijastakin tuntuu siltä, kuin vuoden parhaiden bileiden loputtua yhtäkkiä iskisi laskuhumala. Enkä tarkoita, että Eumaios-episodi olisi niin ankea - se on mainio episodi, ja ehkäpä yksi kirjan helppolukuisimmista - vaan sitä, että kielellä on Odysseuksessa aivan poikkeuksellinen voima. (Edellä mainittu Kirke-jakso oli muuten kirjan vaikeammin tulkittavia jaksoja, mutta otin ja suhtauduin siihen samalla tavalla kuin kuulemma jazziin tulisi: heittäydyin mukaan. Päätin, ettei sillä niin väliä ole, mitkä houreista tapahtuvat oikeasti.)

Moderni Odysseus, hieman ulkopuolinen pikkuporvarillinen Leopold Bloom on paikoin sydäntäsärkevä sankari (tai ehkä tässä tulisi käyttää termiä antisankari) mutta samalla hyväsydäminen ja omalla tavallaan vahva. Joyce esittää Bloomin useasta näkökulmasta, välillä aika koomisenakin hahmona, eikä kirjaa lukiessa päähenkilöön samaistu ainakaan minkäänlaisen fantasiaminän kautta. Toisaalta Bloomin ulkopuolisuus puhutteli ainakin minua - se oli jotain, minkä jollain tasolla tunnistin, ja jäin miettimään, onko tunne ehkä yleisempi kuin kuvittelisikaan.

Niin, jäikö jotain ymmärtämättä? Varmasti vaikka mitä, mutta koska lukijana olen minä enkä kukaan muu, otan Odysseuksesta tällä kertaa mukaani sen, mitä siitä irti nyt sain, ja se on paljon se. Luultavasti palaan vielä teoksen pariin myöhemmin - en aivan heti, mutta joskus, sillä uusikin suomennos hieman nyt polttelee. Eniten teoksesta ehkä saisi irti alkukielellä lukemalla*, mutta kehaisen silti vielä hieman Saarikosken käännöstä, joka on ainakin minusta ihan hillittömän hyvä (ja olikos peräti Akateemisessa alennuksessa? Vai joko se oli viime kuussa?) Vahinko, että Saarikoski on kuollut, kun olin neljä - nyt olisi lähtenyt fanipostia.

Jos nyt kenkään innostuu toukokuussa Marjiksen masinoimaan lukupiiriin osallistumaan, suosittelen jonkin Odysseus-selitysteoksen tai edes Wikipedian hyväksikäyttöä. Niin, ja sitä, että antaa itselleen tilaa nauttia, ymmärtää ja olla ymmärtämättäkin välillä.

* Kerran meinasin, ja olin jo Akateemisessa ostoksilla. Ulysses löytyi hyllystä, ja päätin muitta mutkitta ottaa pinon päällimmäisen teoksen. Kävi ilmi, että päällimmäinen teos oli pino. Masennuin hieman ja päätin kokeilla suomeksi.

Misspent Youth

Luullakseni ensimmäinen Peter Hamiltonini on peräisin 101 spefin helmeä -listalta: Misspent Youth.

MY tuntui visionääriseltä, mutta ehkä eri syistä kuin Hamilton vuosituhannen alkupuolella oli ajatellut. Lisäksi henkilökohtaisesti tärkeimmäksi asiaksi kirjassa muodostui Graham Joycen cameorooli. Graham Joyce!! Kirjan hahmona! Vähemmästäkin häkeltyy ja kokee oikeutetuksi käyttää useita huutomerkkejä lauseen lopussa.

MY kertoo siis miehestä, joka aikoinaan - tehtyään ihmiskunnalle valtaisan palveluksen - on päässyt edunsaajaksi ensimmäiseen täydelliseen nuorennusoperaation, ja siitä, mitä tämä operaatio aiheuttaa miehen suhteessa nuoreen vaimoonsa ja teini-ikäiseen poikaansa. Lisäksi siinä nähdään EU, joka on kovasti menossa kohti liittovaltiota - kaikkien maiden kansalaisten suureksi mieliharmiksi. Kirjoja (tai muuta mediaa) kuluttavien kauhuksi kirjassa lisäksi visioidaan tilanne, jossa kaikki sisältö on tarjolla vapaasti netissä, ja kaikenlainen kustannustoiminta on enemmän tai vähemmän pysähtynyt.

Itseäni kiinnosti enemmän tällä hetkellä profeetalliselta näyttävä EU-aspekti, vaikka jos ihan rehellisiä ollaan, olen jo unohtanut, miksi kaduilla mellakoitiin. Pakko myös sanoa, että olen ihan äärimmäisen helpottunut siitä, että ainakaan vielä visiot kustannustoiminnan kuolemasta eivät ole totta - toivottavasti eivät tule olemaankaan, vaikka muutoksia ansaintalogiikassa tapahtunee melko varmasti.

Sen sijaan kirja varsinaisen aiheensa puolesta ei minusta tällä kertaa osunut ihan maaliinsa. Tai ehkä osuikin, mutten pitänyt maalista; äkillisen nuoruuden saanut seitsemänkymppinen nimittäin aloittaa riemuisat seksiorgiat nuorten tyttösten kanssa, ja vaikka on täysin mahdollista, että kirja on tältä osin realismin riemuvoitto, koin seksiin keskittymisen ajoittain melko rasittavana.

A Dance with Dragons

Vihdoinkin.

Minulla oli ongelmia A Dance with Dragonsin kanssa: se painoi tonnin. Pelkäsin, että pudotan sen vauvan päähän kamalin seurauksin imettäessäni. Kun herra Sivukirjasto sitten tarpeeksi virnisteli hitaalle lukutahdilleni, tartuin kirjaan uudestaan. Hyvä niin.

Te tiedätte tästä varmasti kaiken, mitä tietää tuleekin, mutta lyhyenä yhteenvetona mainittakoon, että pitkään ja hartaasti luettu ja odotettu ADwD jatkaa A Song of Ice and Fire -sarjaa viemällä eteenpäin hahmojen tarinoita. Ja aika hyvin homma toimii tässäkin osassa, vaikka itse löysin aidon innon oikeastaan vasta sitten, kun kronologisesti päästiin eteenpäin siitä ajanjaksosta, jossa tämä ja edellinen osa pyörivät. En olisi millään jaksanut lukea uudestaan samasta ajasta, vaikka tapahtumia ei samojen henkilöiden silmien läpi nähdäkään.

Yllättäen kiinnostavimmaksi hahmoksi nousi Theon Greyjoyn surullisen hahmon ritari. Sen sijaan aiempi suosikkini, Jon Snow, ei suinkaan synkistellyt itseään sydämeeni - Jon-jaksoihin olisin kaivannut hieman enemmän pahaenteisyyttä ja hieman vähemmän huolta turnipsien riittävyydestä.

No, sitten kun innostuin, innostuin tietenkin kovasti - viimeiset viikot olenkin miettinyt, onko jo liian aikaista kysyä, milloin ilmestyy seuraava osa.

Clockwork Prince

Lupasin itselleni jättää seuraavan Cassandra Claren rauhaan, mutta tässä sitä taas ollaan.

Kolmen tähden kirjat ovat vähän vaikeita. Esimerkiksi tämä sarjan kakkososa, Clockwork Prince, on selvästi parempi kuin ykkösosa, Clockwork Angel, mutta ne ovat silti molemmat kolmen tähden kirjoja. Ja CP oli jo sen verran ok, että tiedän melkoisella varmuudella lukevani sarjan viimeisenkin osan.

Tässä sarjan kakkososassa Tessa Gray jatkaa hengailua Lontoon Instituutissa pyrkien selvittämään omaa alkuperäänsä samalla, kun tuskailee mahdonta rakkauttaan kahteen eri poikaan. Will, toinen pojista, selvittää omia ongelmiaan (tiesimmehän kaikki, että niitä kyllä on) ja ratkaisuja löytyykin - täytyy sanoa, että paikoin Clare osasi olla aidosti hauska. Samalla tietysti instituuttia johtavat Charlotte ja Henry ovat menettää paikan hallinnan, ja koko posse yrittää löytää trilogian arkkivihollista todistaakseen nykyjohdon pätevyyden. Peruskauraa. Olennaisinta oli, että teksti viihdytti, paikoin jopa nauratti ja kidutettu romanssi oli jätetty aika lailla kirjan loppupuolelle, jossa se oli niin absurdin ilmeistä, ettei se oikein edes onnistunut ärsyttämään.

Tänne vaan seuraavakin.

Ja sitten siihen varsinaiseen syyhyn, joka sai minut tarttumaan näppäimistöön: Odysseus-päivitys. Olemme ohittaneet puolimatkan krouvin, ja meno on edelleen mukavaa. Sanon "olemme" siksi, että luen Joycea välillä ääneen neiti Sivukirjastolle - teksti on vaihtelevaa, ja osa siitä sopii mainiosti ääneenluettavaksi.

Kehua!

En ole ikinä koskaan lukenut mitään Fay Weldonilta, mutta nyt syystä tai toisesta (syy yksi oli varmasti Audiblen suosittelurobotti ja syy kaksi oli täsmälleen sama) tartuin Weldonin uuteen teokseen, jonka nimi on hankalasti mihinkään lauseeseen ujutettavissa: Kehua!

Kehua ovat siis uusiseelantilaisia kuolleiden sukulaisten henkiä, eikä nimi täten viittaa lähimmäisten itsetunnon vahvistamiseen positiivisin viestein. K! kertoo kunnioitettavaan ikään ehtineestä, Uudesta-Seelannista nuorena Britteihin paenneesta Beverlystä ja hänen tyttäristään, tyttärentyttäristään ja hieman vielä neljännenkin polven tyttäristä. Se kertoo suvun ongelmista ja siitä, miten tietyt piirteet toistuvat ja mikä vaikuttaa mihinkin - mutta hieman yllättäen se kertoo samalla, ainakin näennäisesti, kirjoittamisensa prosessista ja siitä, miten kirjailijatar itsekin alkaa havaita henkiä paukuttaessaan romskuaan talonsa kellarissa. Tykkäsin kovasti tästä metatarinasta varsinaisen tarinan ohella - koska teos on fiktiota, en menisi ottamaan sitäkään kovin todesta, mutta samoin kuin kirjan päätarina on mukana kulkeva kirjailijan tarina lämmin ja jotensakin elämänmakuinen.

Kaiken kaikkiaan tulin ensimmäisestä Weldonistani niin hyvälle tuulelle, että aion repäistä ja lukea toisenkin.

A Matter of Time

Kirjastoreissulla - päämäärätön selailu on selvästi vaarallista - bongasin Glen Cookin scifikirjan A Matter of Time. Pidän Cookin fantasiasta kovasti, joten tartuin tähän aikaparadoksiaiheiseen kirjaan jokseenkin innolla.

Ah ja voi. Tulin havainneeksi tiettyjä seikkoja, joista olisin mieluummin ollut onnellisen tietämätön:

1. Vihaan yhä aikaparadokseja.
2. Cookin näkemys naisista on karsea - seikka, joka ei haittaa, kun luetaan militanttia fantasiaa, jossa ei naista näy mailla eikä halmeilla, mutta joka kyllä haittaa kun naiset ovat pelkästään miesten himon kohteita tai rasittavia vaimoja, joiden pettäminen on ok niiden ykköskategorian naisten kanssa.

Juoni on monitahoinen ja pöljä: 70-luvulla poliiseja hämmentää tyhjästä ilmestynyt ruumis, joka on selvästi 50 vuotta aiemmin kadonnut retku - tosin yhä täsmälleen samanikäisenä kuin 50 vuotta sitten. Toisaalla Vietnamin sodassa sotavangiksi jäänyt poliisin poika joutuu aivopesun uhriksi. Lisäksi päättömimmässä juonenpätkässä totalitaarisesta tulevaisuudesta menneisyyteen joutuu kolme pakolaista ja heitä vainoava hullu, joiden taistelu huipentuu 70-luvulla paikallisten poliisien avustamana.

Päähenkilönä kirjassa toimii poliisi (jonka nimen olen autuaasti, ja kun sanon autuaasti, tarkoitan sitä todella) unohtanut. Tyyppi selvittää lopulta täysin idioottimaiseksi paljastuvaa mysteeriä menetelmin, jotka tuskin ovat olleet kovin tyypillisiä poliisin toimintatapoja edes 70-luvun Yhdysvalloissa. En todellakaan voi sanoa sen kummemmin pitäneeni yhdestäkään henkilöstä, mutta uhrasin kyllä muutamankin ajatuksen sille, olivatko henkilöt ehkä kuitenkin uskottavia esityksiä ihmisten asenteista puolivälissä 70-lukua. Niin tai näin - koska kirjassa oli tosi vähän asioita, joista oikeastaan olisin erityisemmin pitänyt, uskottavakaan esitys ei oikeastaan pelasta mitään.

Bleeding Violet

Dia Reevesin Bleeding Violet taisi olla Locuksen suosituksia vuoden 2010 kirjasadosta, ja koska päähenkilönä oli puoliksi suomalainen, bipolaarinen Hanna Järvinen (tai Jarvinen se taisi kirjassa olla) niin pakkohan se oli lukea. Tai kuunnella.

BV kertoo siis Hannasta, joka isänsä kuoleman jälkeen matkustaa pieneen jenkkikaupunkiin etsimään äitiään. Hannan äiti nyt vaan ei ole kovin innoissaan siitä, että tytär pölähtää yllättäen paikalle, ja vaaditaan melkoista suostuttelua, jotta Hanna saa jäädä. Lopulta äiti ja tytär saavat aikaan diilin: Hannalla on kaksi viikkoa aikaa sopeutua yhteisöön - muutoin odottaa lähtö takaisin inhottavan Ulla-tädin luokse. (Tulkoon muuten sanottua, etten ole nimistä aivan varma, koska kuuntelin tästä siis äänikirjaversion, ja vaikka lukija oli sinänsä mainio, suomalaisten nimien ääntäminen ei ollut selvästikään leipälaji. Sitäpaitsi Hannan isän nimi oli, sikäli kun oikein ymmärsin, Josef - missä vaiheessa allekirjoittanut näytti tältä: o_0. Ulla ja Josef. Totta kai.) No, Hanna tekee työtä käskettyä ja menee kouluun vakaana aikomuksenaan hurmata kaikki - mutta kaupunki onkin todella kummallinen: hirviöitä vaanii siellä täällä, eikä kukaan ole kiinnostunut tekemään tuttavuutta uuden tytön kanssa. Uudet ihmiset kun tuppaavat kuolemaan tai lähtemään, eikä tutustuminen yleensä siis maksa vaivaa.

Tykkäsin Hannan seikkailuista kovasti! Päähenkilönä Hanna oli mainio, välillä raivostuttava ja välillä suloinen, mutta aina reipas. Veikkaan kyllä, että tämä on sellainen kirja, jota tietyllä tavalla suuntautuneet jenkkivanhemmat eivät halua teiniensä lukevan, sillä Hanna ei myöskään ole mitään tosirakkaus odottaa -koulukuntaa, mutta minusta kirja oli viihdyttävä ja hyvää vastapainoa kaikille niille teineille, jotka nuortenkirjallisuudessa löytävät elämänsä rakkauden lukiossa. Hannaparan pakkomielteisin rakkaus kohdistuukin etäiseen äitiin.

Erityistä bongattavaa sai tietysti Suomeen liittyvistä viittauksista - karhunlihavoikkarit hämmensivät, kuten hämmensi myös Hannan äidin väite siitä, että kaikki suomalaiset rakastavat maitoa. Sitten muistin, että kuulun itse siihen pieneen vähemmistöön, joka vihaa maitoa. Oh well. Ainakin karhunliha on oikeasti aika harvinaista.

You Must Be This Happy to Enter

Kävin eilen Akateemisessa katsomassa Kettua kettuterrierin kanssa (hohoho! Enkö olekin aika hauska! Enkä edes omalla jutulla, vaan Akateemisen myyjättäreltä varastetulla!) ja näin vilaukselta bloggaajakollegoilta. Sain koko tähän blogihommaan uutta puhtia, ja joululahjaksi sain Elizabeth Cranen novellikokoelman You Must Be This Happy to Enter, jonka monivuotista traditiota* rikkoen luin heti tammikuussa.

Cranen novellit ovat mainioita, hieman kieroja tarinoita, ja pidin niistä aivan valtavasti. Suosikkinovellini (pitäisi varmasti olla fiksu ja kertoa kokoelman huonoimmasta novellista, ja sitten yllättyisitte iloisesti jos lukisitte kirjan, mutta en ole koskaan ollut fiksu) kertoo Bettystä, josta tulee zombie, ja joka yrittää urheasti pärjätä ongelmansa kanssa ja olla purematta aviomiestään ja lopulta menee tosi-tv -ohjelmaan, jossa erilaisista ongelmista kärsivät naiset yrittävät oppia elämään ongelmansa kanssa. Nerokasta, eikö? Kokoelmassa oli myös novelli esimerkiksi siitä, mitä tapahtuu jos kaikesta tulee läpinäkyvää ja niin edelleen. Kaiken lisäksi Cranella oli jollakin tavalla hyvin tunnistettava oma tyylinsä - oli mukavaa lukea novellikokoelma, jossa tarinat ovat selvästi jollakin tavalla toisilleen sukua myös tyylinsä puolesta. Näin kun ei suinkaan aina ole.

Suosittelen lämmöllä kaikille, jotka pitävät hieman kieroista tarinoista.

* Tämän perinteen, itse aloittamani, mukaan joululahjakirjoja on hyvä hieman säästellä. Kuukaudesta pariin vuoteen. Ei pidä olla kärsimätön!

A Strong and Sudden Thaw

Kaivoin tiedon R. W. Dayn kirjan A Strong and Sudden Thaw jostain, ja itse kirjan kirjastosta, ja sen premissi kuulostaa jokseenkin mielipuoliselta. Ekokatastrofin jälkeistä elämää ja ... lohikäärmeitä?

Tänäkin vuonna Rumin Kansi -kisan voittaja on selvillä jo nyt.

David elää pikkukaupungissa jossain Jenkeissä. Yhteiskuntaa sellaisena kuin me sen tunnemme ei enää ole; uuden jääkauden tultua väki on taantunut pitkälti agraariyhteiskunnaksi. Kirjat ovat harvinaisia, vaikka sivistyksen syrjässä yritetään vielä rimpuilla kiinni. Sitten tulevat lohikäärmeet, hyökkäävät karjan ja lasten kimppuun, eikä keskushallinnosta tunnu olevan mitään apua. Davidilla on kuitenkin muutakin ajateltavaa, sillä alas kylään on muuttanut uusi parantajan oppipoika, Callan, johon David rakastuu. Hankalampi homma, sillä kylä on asenteidensakin puolesta taantunut melkoisesti - homous on jälleen syntiä.

ASaST oli mainio kirja, vaikka ... kannen nähtyäni minulla oli asiasta epäilykseni. Davidin ja Callanin romanssi oli sympaattinen - jos nyt 17-vuotiaan löytämä elämän rakkaus on yhtä jännittävä konsepti, oli kyseessä sitten homo- tai heterosuhde. Dayn kuvaama yhteisö toimii ja on kohtuullisen uskottava lähes koko kirjan ajan; vain lopussa siirrytään nähdäkseni satuilun puolelle. Kiehtovinta kirjassa onkin muistutus siitä, miten ohut pintakerros sivistys meissä on ja miten helposti taannumme tilaan, jossa muiden kontrollointi syystä toisesta on yhtäkkiä ihan ok.

Niin ja ne lohikäärmeet - nekin toimivat teoksessa, eivätkä yritäkään rosvota pääosaa.

BONUS: Odysseus-päivitys, haluatte kuitenkin tietää. Olen lukenut Odysseusta rauhallista tahtia parisataa sivua, eikä homma ole ollut ollenkaan pakkopullaa - päinvastoin, olen tykännyt kirjasta kovasti.

Lainan päivä!

Tänään! Meinasi mennä ohi. Tai meneekin, koska meidän sakki kävi eilen hakemassa kirjastosta 20 varausta ja se saa luvan riittää hetkeksi. Ennen huomista ei kirjastossa käydä. (Toisin sanoen ollaan flunssassa.)

Mutta käykää te! Helsingin kaupunginkirjastolla ainakin on ohjelmaa, ja varmasti muuallakin.

The Wind-Up Bird Chronicle

Kuuntelin Haruki Murakamin The Wind-Up Bird Chroniclen äänikirjana, enkä tiedä, olisinko paremmin voinut valita.

Murakami ei ole ollut suuri rakkauteni - toden totta, nautin oikeastaan What I Talk About When I Talk About Running -kirjasta jopa enemmän kuin aiemmin lukemastani Kafka on the Shoresta, ja se kai jo kertoo jotakin (jos nyt ei muuta niin ehkä sen, että Murakamin teksti toimii erinomaisen hyvin ääneenluettuna.)

TW-UBC oli kuitenkin mainio, ja luulen, että pääsin jotenkin juttuun vähän sisään. Kirjahan kertoo vaimoaan ja ehkä paikkaansakin etsivästä nuoresta miehestä, mutta juoni ei nyt jostain syystä ole minusta kovin olennainen - vaikka toki kirjassa sellainen on, omalaatuinen ja omaan suuntaansa virtaava. Virtaus on termi, jota kirjassakin usein käytetään - päähenkilön käsketään seurata sitä, ja se on ehkä lukijallekin hyvä ohje. Kun tarinan antaa kuljettaa, se todella vie mukaansa omituisine lainalaisuuksineen, eikä sen toivoisi päättyvän ikinä. Ja minulle TW-UBC oli juuri tällainen kirja: se vei minut mihin halusi, ja minä kelluin mukana onnellisena. 

Kuten aiemmin mainitsin, Murakami toimii erinomaisen hyvin ääneeluettuna ja niin nytkin. Paikoin etenkin arjen kuvaukset suorastaan hypnotisoivat allekirjoittaneen - toivottavasti taika on yhtä vahva myös kirjan sivuilla.

Hyllyssä odottaa muuten kaikki kolme osaa Murakamin uutuutta - kiitos Laura! Ja kiitos Heli! 

Luulen, että olen nyt oppinut jotain siitä, miten Murakamin kirjoihin kannattaa heittäytyä. Odotan uusinta innolla.

Pisan kalteva kirjatorni

Locus julkaisi suosituksensa vuoden 2011 kirjoista. Lista kädessäni hyökkäsin kohti paikalliskirjaston (joka, kuten tiedätte, on erinomainen) webisivuja ja menetin taas järkeni ja arvostelukykyni.

Milloin, kysyn vaan, kuvittelen lukevani ne 35 kirjaa jotka olen kirjastosta joko lainannut tai varannut? Ne, JA Odysseuksen? Mihin ne kaikki laitetaan? Herra Sivukirjasto pelkää hautautuvansa kirjavyöryn alle, ja koska kovasti pidän herra Sivukirjastosta, en halua että herra Sivukirjasto hautautuu kirjavyöryn alle tai edes elää kirjavyöryä peläten.

Ja ilmeisesti meillä on myös tytär, joka satunnaisesti (kuten nyt) vaatii huomiota.

Miksen ymmärrä sanaa "kohtuus"?

EDIT. Laskin hädissäni väärin. Kirjoja onkin vain 33. Ei sittenkään mitään hätää!

The Woman in Black

Yritin keksiä jotain aasinsiltaa, jolla voisin aloittaa postauksen maininnalla uudesta Android-tabletistamme, jonka herra Sivukirjasto eräänä päivänä kotiin toi - minulle. Oltuaan sitä ennen pahoillaan siitä, ettei yleensä muista tuoda kukkia. Ostan jatkossakin omat tulppaanini mielelläni itse - tämä tabletti on aivan loistava, mutta en olisi varmaankaan tullut ostaneeksi sitä itse, suhteeni rahankäyttöön kun on nykyään hieman kiero*.

Huomaatte kohta, etten keksinyt mitään aasinsiltaa, sillä Jäljen äänestä bongaamallani Susan Hillin kirjalla The Woman in Black ei ole mitään yhteistä tablettien kanssa. En edes lukenut sitä sähköisesti vaan lainasin kirjastosta. Tätä postausta tosin kirjoitan tabletilla.




TWiB on kummitustarina, ja melkoisen hyytävä sellainen kaupan päälle. Kuten parhaat kummitustarinat, se jätti hiukset pystyyn pitkäksi aikaa, mutta tarinana se ei kuitenkaan ole absurdi tai (kuten niin monet kauhukirjat nykyisin) vähän pöljä - kauhu siinä on tutumpaa, uskottavaa.

Lyhyestä virsi kaunis: nuori lakimies lähtee setvimään kuolleen asiakkaan papereita. Yksinäisellä paikalla sijaitsevassa talossa vain on jotain outoa - jotain, minkä läheisen kylän asukkaat tuntuvat kyllä tuntevan, mutta joka ei nuorukaiselle heti selviä.

Tykkäsin kirjasta, kyllä vain, mutta jotain on tapahtunut, kun loppu tuntui minusta hieman liiankin hyytävältä. Jäi paha mieli, ja jos sen nyt voi olettaa olevan kirjailijattaren tarkoituskin, ei se lukukokemuksesta suuresti miellyttävämpää tee. Kirjan kiinnostavinta antia on muuten huikaisevasti kuvattu miljöö.

Erityismaininta kirjan uudesta painoksesta, jonka myötä pieni tarina on ulkoisestikin kuin pieni jalokivi - pokkarin kokoinen kovakantinen oli suloinen kädessä pideltävä.

* Edes varta vasten johonkin tarkoitukseen säästettyä rahaa ei pidä käyttämän. Se on säästöä, ja säästöt laitetaan patjan alle ja niitä vartioidaan katkaistun haulikon kanssa.

Gilead

Taannoin, kun luin Nick Hornbyn kirjaa The Complete Polysyllabic Spree, olisin halunnut lukea oikeastaan ehkä kaiken, mistä Hornby kirjoitti, mutta päädyin kuitenkin valitsemaan kirjan mittaiselta ostoslistalta vain yhden kirjan, Pulitzerinkin ilmeisesti voittaneen Marilynne Robinsonin Gileadin.

Kansi: Macmillan

Gileadissa vanha isä kirjoittaa kirjettä nuorelle pojalleen; kirjeessä hän käy läpi omaa historiaansa, nuoren perheensä tarinaa ja omaa uskoaan - mutta toisin kuin kuvittelin, kirjassa on myös juoni.

Gilead on aika surullinen, toisaalta toiveikas, mutta enimmäkseen hieman haikea. Se on myös aika viisas monella tavalla, mutta en kuitenkaan ole varma, miten paljon siitä kuitenkaan jäi mukana vietäväksi. Jotain varmasti. Minua yleensä kiinnostavat kirjat kirkosta, mutta Gilead ei käsittele oikeastaan kirkkoa (vaikka siinä toden totta käydään läpi jenkkiläisiä seurakuntia) vaan uskoa, lempeästi ja kiehtovasti. Robinson ei tyydy kuitenkaan käsittelemään vain uskoa, vaan Gileadissa vahva teema on rotujen eriarvoisuus - niin kirjan tapahtumahetkellä kuin kertojan, kirjeiden kirjoittajan isoisän päivinä. Selvästi melkoisen kahelin isoisän kautta paljastuukin aiemmin itselleni hämäräksi jäänyt osa Yhdysvaltain historiaa - vaikka nämä historialliset kuvaukset ovat paikoin tylsiä, mahtuu mukaan hauskojakin kohtauksia.

Gileadin lukeminen kannatti, sillä nautin kirjasta kovasti, mutta koko hommassa oli vähän outo sivumakukin. En voinut välttyä ajattelemasta, että juuri tällaiset kirjat voittavat Pulitzer-palkintoja, mikä ajatuksena oli ehkä hieman epäreilu, sillä aiemmin olen tietääkseni lukenut tasan yhden toisen Pulitzer-voittajan.
(Edit. Ehkä juuri tällaisten kirjojen tosin pitäisikin voittaa Pulitzer-palkintoja; tällaisten, joissa usko ei ole kiihkeää ja jyrkkää ja poissulkevaa vaan lempeää ja ymmärtävää ja rakastavaa.)

Vastavirta

Kat Fallsin nuortensarjaan on ilmestynyt toinen osa, Vastavirta.

Kansi: Tammi / Saara Niinikoski

Nuoret (miten 15-vuotias tuntuukin yhtäkkiä jotenkin ihan käsittämättömän nuorelta?) Ty ja Gemma joutuvat hankalaan tilanteeseen, kun Tyn perhe aikoo käydä kauppaa hieman epäilyttävien syrjäseudun asukkaiden kanssa. Tyn vanhemmat siepataan kaupanteon tuoksinnassa, ja nuoret lähtevät etsimään porukoita omin päin. Tilannetta ei paranna Gemmaan yhtäkkiä iskenyt sukelluskammo.

Vastavirta tuli luettua jotenkin vähän epäedullisessa asemassa, heti Droodin jälkeen, mutta kävi kuin edellisenkin osan kanssa: aluksi ajattelin kirjan olevan tiiviisti luokassa "OK", mutta ... Falls kai sitten todella osaa kirjoittaa, kun hommasta tuli mukaansatempaava seikkailu, jonka luki tosi mielellään loppuun. Tykkään kovasti ikäisiään vakavamman oloisista päähenkilöistä, mutta mainiot henkilötkään eivät vedä vertoja Fallsin vedenalaiselle ja -päälliselle maailmalle, joka on mahtava. Rrrrakastan kaikkea, mikä sijoittuu veden alle, ja Fallsin kuvaama yhteiskunta on ongelmallinen mutta jollain tavalla myös toiveikas.

Drood

Pohdin Dan Simmonsin Drood-kirjan lukemista todella pitkään. Se on nimittäin paksu. PAKSU! Masensi jo kättelyssä vähän, mutta kun sitä oli kehuttu ja olin sen jollekin listalle lisännyt ja kun sitä on vähän sellainen pakkomielteinen kaikenlaisten listojen suhteen ja ... Niin että luin sen sitten kuitenkin.

Kannatti. Drood oli mainio vaihtoehtoinen historia. Tämä saattaisi kiinnostaa muutoin spekulatiivisen fiktion kenttiä kartteleviakin, sillä kirja pyöri Charles Dickensin ympärillä.

Kertojana Droodissa toimii Wilkie Collins, Charles Dickensin ystävä ja suojatti. Romaanin Herra Collins on näkemyksiltään aikaansa nähden kohtuullisen progressiivinen kirjailija ja samalla pahimmillaan melkoinen ... no, niin, mulkku. Kunnianhimoinen kirjailija on myös oopiumaddikti, ja tämä addiktio tuo kirjaan oman pikantin lisänsä. (Romaanin herra Collins siksi, että Wilkie Collins on historiallinen hahmo, ja romskun tapahtumista monet ovat ainakin Wikipedian, tuon kaiken informaation ehtymättömän ja oikeamielisen lähteen mukaan oikeasti tapahtuneet.)

No, Wilkie kertoo siis Dickensin viimeisistä vuosista ja ystävyydestään suuren kirjailijan kanssa. Ystävyys, jonka kilpailuasetelma ennen pitkää muuttaa kateudeksi ja katkeruudeksi, onkin kiehtovaa luettavaa - jopa kiehtovampi kuin kirjan varsinainen juoni: Collins näkee ystävänsä joutuneen mystisen Drood-nimisen hahmon valtaan, ehkä jopa ryhtyvän murhaajaksi, ja yrittäessään pelastaa ystävänsä Collins uppoutuu itsekin yhä syvemmälle Droodin verkkoon.

Kun sanoin, että herra Collinsin oopiumaddiktio tuo kirjaan oman pikantin lisänsä, tarkoitin sitä todella. Lukija - ainakin minä - saa ehdottomasti kieroa lisänautintoa miettiessään, missä määrin Collinsin todistamat kauheudet ovat hänen omien huuruisten aivojensa tuotetta. Sekä Collinsin että Dickensin hahmot olivat muutenkin mainiosti toteutettuja ja kaiken lisäksi ainakin minulle jäi vaikutelma siitä, että kirja oli kirjoitettu maallikon silmiin uskottavasti ajan tyyliin: vaikka kirja oli paksu, se oli yllättävän nopea luettava, ja loppupuolella jopa hetkellisesti toivoin, että kirja olisi ollut vielä hieman paksumpi.

Nyt vain tuntuu siltä, että pitäisi ehkä uskaltaa lukea myös hieman Dickensiä. Hmmm.

Zone One

Zone One on Colson Whiteheadin zombietarina, ainakin näennäisesti, mutta zombit ovat siinä kuitenkin sivuosassa.

Päähenkilö Mark Spitz (nimi on hassunhauska vitsi, ilmeisesti, mutta minä en saanut siitä mitään irti koska en ollut koskaan kuullutkaan kenestäkään Mark Spitzistä aiemmin) on New Yorkiin perustetun selviytyjien leirin joukoissa, putsaamassa katuja jäljelle jääneistä zombeista. Melkoisen surumielisesti kirja käy läpi Markin elämää ja sitä, miten tähän pisteeseen on tultu; itse zombeille tai zombiapokalypsille ei anneta paljoakaan painoarvoa.

Hyvä niin: ZO on kiinnostava, vaikka siinä ei ole juuri juonta. Minulle se kertoi ihmisistä, jotka yrittävät epätoivoisesti ja hieman turhaankin tuoda järjestystä kaaokseen - palata epätoivoisesti entiseen, vaikka se on tietenkin mahdotonta. Whitehead tuo zombiegenreen omia ajatuksiaan luultavasti vain päästäkseen esittämään omia ajatuksiaan, mutta homma kuitenkin jotenkin toimii.

Perinteisempää zombitarinaa etsivä saattaa kuitenkin pettyä, joten - teitä on varoitettu.

Nyt ihan oikeesti

Suomalaisen kirjakaupan webisaitti on käsittämätön viritys. Yritin selailla sieltä alekirjoja, mutta jäin johonkin kauhistuneeseen limboon - ilmeisesti alessa on yhdentoista kirjailijan teoksia, ei kategorioita, kaikille kirjoille ei ole hintoja, tuotekuvista nyt puhumattakaan, enkä todellakaan uskalla klikata mitään, koska päädyn heti pois aleosiosta, ja pois se Suomalaisesta kirjakaupasta, että alekirjansa jotenkin merkitsisivät.

Hidaskin se on kuin mikä.

Mutta sivupalkeissa kyllä lukee ale, että kai siellä sellainen sitten on.

Edit. Melkein syytin itseäni sarkastisesti tässä kohtaa, mutta koska kaikki eivät kuitenkaan ymmärrä sarkasmia, haluan tarkentaa: rakas Suomalainen kirjakauppa. Jos kukaan ei osta verkkokaupastasi mitään, vaikka lupaat alekirjoja 100% alennuksella, voit syyttää vain itseäsi.

Chill

Vuosi 2012 alkoi kirjojen osalta vähän huonosti. Jo viime vuoden puolella aloittelemani äänikirja, Elizabeth Bearin Chill, oli ensimmäinen loppuunsaatettu teos ja lukukokemus oli vähän kuin aika moni perusmatikan tentti - meni ohi.

Chill on toinen osa Jacob's Ladder -nimistä sarjaa, enkä tietenkään ollut lukenut ensimmäistä osaa, mutta en usko sillä olleen merkitystä. Olen aiemminkin takunnut muutaman jenkkiblogistin suuressa suosiossa olevan Bearin kirjojen kanssa. Tässä ollaan avaruusaluksella, suuren katastrofin jälkitunnelmissa. Uusi kapteeni yrittää ottaa hommaa haltuun, ja kaikki muut yrittävät ottaa haltuun paennutta kriminaalia. Aluksen tietokone - ilmeisesti, näitä sanotaan enkeleiksi - on pirstoutunut useaan, keskenään tappelevaan osaan. Lisäksi on epäselvää, mihin sukupolvia sisältävän jättialuksen (joka on varsinainen pienoismaailma) piti ollakaan menossa.

En tiedä, miksi Bearin kirjat ovat minulle kuin tervanjuontia. Jotakin yksittäistä poikkeusta lukuunottamatta ne eivät toimi paperilla eivätkä äänikirjoina. Argh. Tästäkin olen unohtanut jo suurimman osan, mitä pidän varsin hyvänä tilanteena.

Jos jotakuta kiinnostaa, Strange Horizonsissa lukukokemuksesta muistetaankin jotain, joten paremman fiiliksen kirjasta saanee sieltä.

Vuosi 2011 kirjojen kannalta

...viime vuonna tämä postaus tuli maaliskuussa, joten olen huimasti aikataulusta edellä.

Sivukirjastossahan on ollut tapana näissä retrospektiiveissä valita edellisen vuoden jokaiselle kuukaudelle paras kirja (tai, kenties, lukukokemus), paitsi niille, joilla on kaksi parasta, ja niille, joilla ei ole yhtään. Olin harkinnut myös listausta parhaista äänikirjoista, mutta parhaat äänikirjat pääsivät suoraan vuoden parhaiden listalle, joten en viitsinyt vesittää koko hommaa jakamalla jämäpalkintoja.

Vuonna 2011 luin 142 kirjaa, mikä ylitti jokavuotisen sadan kirjan tavoitteeni reippaasti. Imettäessä ehtii lukea. Välillä jopa ääneen. Bloggaustahtikin suorastaan villiityi - viime vuonna paukutin 161 postausta, yli tuplasti enemmän kuin edellisenä vuonna. Sillä, että sijoitin viimein itseni osaksi kirjablogien laajempaa kontekstia, saattaa olla jotain tekemistä asian kanssa.

Vuoden muu kohokohta on ollut paljon erinomaisia lukuelämyksiä tarjonnut Booksyn koostama 101 spefin helmeä -lista. Suosittelen tänäkin vuonna.

Ja nyt ne parhaat:

Catherynne M. Valente: Palimpsest (helmikuu)
Adam Roberts: Yellow Blue Tibia (maaliskuu)
Mira Grant: Feed (maaliskuu)
Francis Spufford: Red Plenty (huhtikuu)
Jasper Fforde: Shades of Grey (huhtikuu)
Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa (toukokuu)
Scarlett Thomas: Our Tragic Universe (kesäkuu)
Karen Lord: Redemption in Indigo (heinäkuu)
Graham Joyce: How to Make Friends with Demons (elokuu)
Joan Slonczewski: A Door into Ocean (elokuu)
Kevin Kelly: What Technology Wants (syyskuu)
Don DeLillo: Omegapiste (lokakuu)
Nancy Kress: Beggars in Spain (marraskuu)
Jonathan Franzen: Vapaus (joulukuu)

Sain huolestuneen kommentin lipsumisestani pois spekulatiivisen fiktion hellästä syleilystä, mutta ainakaan viime vuoden perusteella siitä ei ole pelkoa: 131 kirjaa lukemistani oli jollakin tavalla laskettavissa spekulatiiviseksi fiktioksi: scifiä, fantasiaa, jopa eeppistä fantasiaa hyvänen aika sentään, vaihtoehtoista historiaa, dystopiakuvauksia, kauhua, maagista realismia ja sitä rataa.

Vapaus

Viimeinen viime vuoden puolella lukemani kirja oli Jonathan Franzenin Vapaus, ja kylläpäs kirjavuosi tosiaan loppui hienosti.

Vapaus opetti myös nöyryyttä - kaksi päivää ennen joulua ajattelin "lukaista" Vapauden alta pois, sehän on suomennettukin, ja käännöskirjoissa nyt ei kauan nokka tuhise. Pari päivää ennen uuden vuoden aattoa luin Vapauden viimeisiä sivuja auton takapenkillä moottoritiellä kännykän valossa saadakseni kirjan seuraavalle arvostavalle lukijalle. Se siitä lukaisusta.

Vapaus kertoo erään perheen tarinan, mutta en mene juoneen sen kummemmin - ei se siitä miksikään muutu ja teidän pitäisi sitäpaitsi lukea Vapaus itse. Vapaus on juuri sellainen kirja, johon pitää joulun aikaan uppoutua - pitkä ja kiehtova tarina. Mutta on se tietenkin muutakin, ja osa siitä muusta tuli selväksi vasta myöhemmin.

Vapaus nimenä tuntui ensialkuun hieman hämmentävältä, kunnes jossain vaiheessa tajusin yhden kirjan pääteemoista - ainakin omiin silmiini - olevan vapaus tuhoavana voimana. Vapauden tehdä mitä vain, seurauksista (itselle, kanssaihmisille tai ympäristölle) viis. Tämähän on keskustelu, johon silloin tällöin törmää netissä - osa keskustelijoista kannattaa tätä vapautta kiivaasti, holhousyhteiskuntaa vastustaen. Itse en ole (etenkään nyt, kirjan luettuani) varma siitä, voiko kaikkien vapauksien menetyksistä puhua holhouksena - jos emme osaa käyttää vapauksiamme vastuullisesti, olemmeko todella ne ansainneet?

Franzen, jonka kuvaaman perheen isä työskentelee ympäristön pelastamiseksi, käsittelee näitä vapauksia ennen kaikkea lastenhankinnan vapauden kautta, mutta nostaa esiin muitakin esimerkkejä. Vapaustematiikan ohella kirjailija ottaa kantaa - jokseenkin purevasti, jos minulta kysytte - muihinkin ajan ilmiöihin, mutta jälkikäteen on sanottava, että eniten mietittävää ja pureksittavaa olen itse saanut vapauden ja vastuun pohdiskelusta.

(Jos lastenhankinnan tematiikka mietityttää, kannattaa ehkä lukea myös Kevin Kellyn What Technology Wants, jota en lakkaa mainostamasta IKINÄ ja jonka mukaan väestönkasvu ei ole pelkästään negatiivinen ilmiö, vaan jossain määrin myös vaatimus innovatiivisuuden ylläpidolle.)

No, kirjallisesti Franzen on melkoinen velho. On äärettömän kiehtovaa huomata, miten käsittämättömän eri tavalla kirjan päähenkilöistä yksi - ehkä eniten esille nouseva Patty - itsensä masennuksen kourissa näkee ja verrata sitä siihen, miten muut Pattyn näkevät. Sen lisäksi, että tämä antaa aiheen miettiä sitä masentuneen ihmisen keskivertoa realistisempaa minäkuvaa, josta on silloin tällöin uutisoitu - me muut kai tuppaamme näkemään itsemme hieman todellisuutta positiivisemmin - on myös kiinnostava pohtia sitä aukkoa, joka on kokemamme minän ja muiden näkemän minän välillä.

Vapaus ei siis ainakaan minulle ollut vain kiehtova ja mukaansatempaava romsku vaan antoi myös ajattelemisen aihetta. Kaikkea sitä!

Kirja-aleet ja Odysseus

Tänään alkoi alennusmyynti Akateemisessa kirjakaupassa. Minä, Liina "Idiootti" Sivukirjasto, kuskasin keskustaan koko karavaanin* - vauva vaunuissa ja koira hihnassa - päästäkseni tutkimaan, olisiko Aksu viitsinyt laittaa yksittäiskappalealeen kokoelmateoksen Fantastic Women, jota olin laiskahkosti kytännyt erilaisista ulkomaisista webikaupoista jo pari vuotta. Ei ollut viitsinyt. Ostin kirjan silti, kun nyt kerran paikan päällä olin, ja manasin synkeänä kaiken maailman kuppaisia alekarnevaaleja. Haimme myös ainoan luettelosta varaamani kirjan, Jonathan Franzenin esseekokoelman How to Be Alone.

Sitten tulimme kotiin, ja kävi ilmi, että Joycen klassikosta Odysseus on tulossa uusi suomennos**. Tästä pyörähti heti kättelyssä lukupiiriehdotus, johon itsekin osallistuisin, jos piiri ei aloittaisi kannaltani hieman huonoon aikaan (uuden käännöksen ilmestyessä eli toukokuussa, jolloin olen suunnitellut siirtäväni neiti Sivukirjaston hoitovastuun herra Sivukirjastolle ja palaavani töihin. Otaksun, että moinen aivotoiminnan uudelleenkäyttöönotto ei ole paras hetki lukea Odysseusta.)

Olen muuten aiemminkin osallistunut Odysseus-lukupiiriin, vain epäonnistuakseni surkeasti - siitäkin huolimatta, että suunnitteilla oli tilata kaikille kirjan voittaneille t-paita tekstillä "Olen lukenut Joycen Odysseuksen". Siinäpä vaate, jolla takuulla saa respektiä osakseen etenkin kello kolmelta nakkikioskijonossa. Pitäisi ehkä ihan ottaa asiakseen mennä kello kolmelta nakkikioskijonoon, joissa muuten aika harvoin nykyään vierailen.

No, koska yhä haluan sen t-paidan, ja koska hyllyssäni komeilee Odysseuksen edellinen suomennos, varasin juuri rehvakkaasti kirjastosta Hannu Riikosen kirjan James Joycen Odysseus : kielen ja kerronnan sokkelo, jonka avulla Odysseuksen lukeminen on kuulemma mahdollista ja jopa - uskallanko sanoa - miellyttävää.

Katsotaan sitten toukokuussa, montako sivua (veikkaus: 14 ja puoli) olen lukupiiriä edellä. Piiriin voi muuten ilmoittautua Marjiksen blogissa.

EDIT. Olisitte voineet sanoa, että t-paidassani olisi seissyt "Olen lukenyt Joycen Odysseuksen". Kas kun ette kehoittaneet tatskaa em. tekstillä ottamaan.

* Okei, aika hyvin meni. Tungosta ei aamupäivästä ollut. Neiti huusi vain tosi vähän ja pääosin metrossa ja koirakin käyttäytyi mallikkaasti eikä (tietääkseni) nostanut koipea yhteenkään kirjahyllyyn - ehkä siksi, että joku mummeli tuli ihailemaan sitä, vauvasta viis.
** Tällä kertaa alkukielisellä nimellä Ulysses.

The Bards of Bone Plain

Patricia A. McKillipin kirjat ovat jollain tavalla kuin unta - usein niistä ei muista jälkikäteen paljoakaan. Ei muuta kuin taianomaisen, hiljaisen tunnelman ja sen, että lukukokemus oli mainio. En tiedä, mistä johtuu, mutta kun luin The Bards of Bone Plainin, yritin oikein erikseen fiilistellä kirjaa.

Ja olihan se - taas - mainio. Kirja keskittyy bardien opiston ympärille satumaisen maan pääkaupunkiin ja liikkuu kahdessa ajassa. Menneisyydessä, jossa bardi Nairn saapuu koululle ja yrittää ymmärtää lahjojaan; nykyisyydessä, jossa nuori bardi Phelan yrittää ymmärtää erikoista isäänsä ja tutkii Nairnin legendaa päästäkseen lopputyössään mahdollisimman helpolla ja jossa prinsessa Beatrice, kuningasparin nuorin lapsi, toimii arkeologina ja yrittää löytää oman tiensä omien kiinnostuksenkohteidensa ja asemastaan nousevien vaatimusten välillä.

Kirja oli sanalla sanoen suloinen - ei vain hyväntuulinen, vaan hieman haikea, kuten McKillipin kirjat usein. McKillipin maailmojen sadunomaisuutta selittää ehkä genressään - tai maailmankaikkeudessa - harvinainen väkivallan puute: sotakaan ei kosketa läheltä. Uhka on usein muuta kuin suoraa satutetuksi tulemisen uhkaa; ehkä jopa muutoksen välttämättömyyttä ja sitä, miten muutoksesta selviää minuutensa säilyttäen. McKillipien lukeminen onkin jotenkin (jo lukuhetkellä) kuin se paras muisto - tiedättehän, se, missä olet käpertynyt kesällä riippumattoon kirjapinon ja safarikeksipinon kanssa auringon paistaessa ja tuulenvireen pitäessä ötökät loitolla ja kohta voi mennä uimaan ja kaikki on hyvin ja safarikeksitkin kalorittomia - ja ehkä siksi ne jälkikäteen tuntuvat jotenkin katoavan mielestä. Kuin kaunis uni. McKillip kirjoittaa sitäpaitsi todella kauniisti, sitäkin on vaikea selittää.

Kitty Goes to War

Tyypit ja tyypittäret. Saattaa olla, että pääsen tekemään yhteenvedon vuodesta 2011 vielä tammikuun puolella, sillä Kittyn sotaretken jälkeen on enää muutama pahanen viime vuoden puolella luetuista blogaamatta. Tai siis ne olivat kyllä tosi hyviä, eivät pahasia. Mutta kuitenkin. Mikäli pidätätte jo hengitystä silkasta innosta, annan neuvon: ei kannata. Kyllä tässä vielä hetki menee.

Sitten viime näkemän on Carrie Vaughn tuottanut iloksemme lisää Kitty-kirjoja, ja jotain epäilyttävää uutta sarjaa myös. Välipalan tarpeessa luin Kitty Goes to War -osan, jota olin siihen asti hieman vältellyt siinä pelossa, että siinä on armeijallista paatosta. En voi sietää armeijallista paatosta.

Kansi: Tor / Forge

Ei siinä kuitenkaan ollut - ainakaan häiriöksi asti - armeijallista paatosta. Kitty ei varsinaisesti lähde kotoisasta Denveristään mihinkään, vaan aviomiehensä kanssa ottaa niskoilleen kolme armeijan ihmissutta, joilla ei ole ensimmäistäkään haisua siitä, miten laumassa tahi ihmissutena tulisi toimia. Samalla Kitty saa niskaansa kunnianloukkaussyytteen (ymmärtääkseni, jenkkien lakitermistö ei niin kiehdo, että olisin asian vallan tarkistanut) ja sattumalta myös kiukkuisen säävelhon.

Tapahtumia siis kolmeensataan sivuun piisaa, mutta Vaughn kirjoittaa vetävästi ja viihdyttävästi eikä lähde sen kummemmin käsittelemään Yhdysvaltain sotaretkiä tai niiden oikeutusta - kolme seikkaa, jotka tekevät kirjasta lukukelpoisen. Seuraavakin osa on hyllyssä, onneksi ei alkanut harmittaa.

Nyt nuori neiti Sivukirjasto vaatii aamiaistaan*, pitää kiitää.

* No, ei enää vaadi, koska kello on neljä, ja neiti Sivukirjasto on aamiaisen lisäksi syönyt toisen aamiaisen, brunssin, lounaan, välipalan ja kello neljän teen. Lisäksi hän yritti juoda myös äitinsä kahvit. Mutta tätä kirjoitettaessa vaati.

Clementine

Aion nyt lakata selittelemästä sitä, etten pysty aina keskittymään kaikkiin äänikirjoihin täysipainoisesti - olen päättänyt, että hyvä äänikirja imaisee mukaansa niin, ettei siinä muista ostoslistaa miettiä.

Tässä valossa steampunksarjaa jatkava Cherie Priestin Clementine on keskinkertainen äänikirja. Höyrypunk on genrenä hankala - niin paljon hukattua potentiaalia. Tässäkin seikkaillaan ilmalaivoilla niin, että oksat pois, ja silti tuli miettineeksi ostoslistoja vähän liiankin kanssa.

Juoni summattakoon seuraavasti: Sarjan ykkösosastakin tutun kapteeni Haineyn ilmalaiva on anastettu, ja se on saatava takaisin pikimmiten. Toisaalta, Chicagosta, lähetetään entinen Etelävaltioiden ykkösvakoojatar neiti Boyd varmistamaan mystisellä ilmalaivalla saapuvan lastin perille pääsy. Nämä kaksi reipasotteista yksilöä tapaavat kirjan keskivaiheilla ja päätyvät tietenkin yhdistämään voimansa.

Clementine liittyy vain löyhästi ykkösosaan, Boneshakeriin, eikä se ole missään nimessä likimainkaan yhtä kiinnostava - mutta onpahan ihan mukava, höyryävä välipala.

Muista Flebasta

Jostain syystä Iain M. Banksin Muista Flebasta -kirjan suomennoksen nimi kuulostaa minusta samalta kuin joku sanoisi "Muista Webasto", Webaston käsittääkseni ollen jonkinlainen autoihin liittyvä hökötin.

Hohoho. Asiaan.

Kirjassaan The Complete Polysyllabic Spree Nick Hornby yrittää lukea scifiä ja aloittaa Banksista. Kirjan nimeä ei mainita, mutta sen kannessa on avaruusalus. Hornby ei pääse kirjaan ollenkaan sisään, väittäen suorastaan itkevänsä tuskasta. Spreetä lukiessani ajattelin surullisena kontekstia; sitä, miten scifiin tutustumista ei ole välttämättä pakko aloittaa juuri siitä avaruusaluskirjasta, ja sitäkin ajattelin, että ei se Banks nyt niin hankalaa ole.

Sitten aloitin MF:n ja äkkiä tunsinkin suurta sympatiaa Hornbyn kärsimyksiä kohtaan. Pienellä präntillä painettua tekstiä, josta aivan turhan suuri prosenttiosuus kulutettiin erilaisia masiinoita kuvaten. Kynsin hampain piti taistella pysyäkseen jotakuinkin perillä siitä, mitä hittoa kirjassa milloinkin tapahtuu. Muistaakseni se toinen, paljon myöhäisempi Kulttuuri-romsku, jonka olen lukenut, oli paljon selkeämpi.

Toki se toinen oli myös perinteisempi. Banks käsittelee sarjansa pääluomusta, Kulttuuria, sen kiihkeän vastustajan silmien kautta ja se on lähestymistapana melkoisen riemastuttava. Olkoonkin, että vastustaja itse oli minusta hieman vastenmielinen olento, jota kohtaan en suuremmin kokenut lämpimiä tunteita.

Kun vihdoin pääsin hommaan vähän sisälle, nautin kirjasta paikoin kovin. Toisin paikoin en nauttinut - kirjassa oli esimerkiksi kohtaus, joka toden totta lähes sai minut oksentamaan lounasruokani saman tien. Kohtaus tuntui hieman tarkoitushakuisen raa'alta, ja sellainen tuppaa ärsyttämään.

Jäin myös miettimään sitä, miten paljon voidaan lukea käännöksen piikkiin. Käännös sinänsä ei ollut ollenkaan pöllömpi, mutta ehkä vieraat konseptit olisivat menneet alkukielellä paremmin perille - käännös tällaisessa yhteydessä tuntuu vähän rikkinäinen puhelin -leikiltä.

Niin tai näin, nyt se on luettu. Suhteeni Banksiin ei ole vieläkään yksiselitteisen rakastava.

Late Eclipses ja One Salt Sea

Tykkäsin October Dayesta niin paljon enemmän äänikirjaversiona, että kun sarjan neljäs ja viides osa ilmestyivät, odotin tiukasti äänikirjoja.

...okei, joo. En nyt enää tiedä. Seanan McGuire onnistuu edistämään sarjan pääjuonta - joka toki on Tobyn ja Tybaltin romanssi, jos ette tienneet - raivostuttavan hitaasti, ja kirjojen näennäistäkin juonta turhan tahmeasti, jos minulta kysytte.

Late Eclipses on jo kokonaan hävinnyt mielestäni ... ei vaan, Tobysta tehdään kreivitär ja näennäisesti syyllinen kahteen murhaan. Tobylla on kiire pelastaa nahkaansa ennen kuin paikallinen kuningatar tuikkaa hänet tulee roviolla. One Salt Sea lähettää Tobyn taas metsästämään kadonneita lapsia tai muuten syttyy sota maan ja meren välille, ja sanottakoon, että siinä sodassa maalla ei ole lumipallon mahdollisuuksia helvetissä.

Äänikirjoina nämä olivat kohtuullisen viihdyttäviä. Valitettavasti vaan äänikirjadialogissa kaikki pöljä jotenkin korostuu, koska sitä ei voi sivuuttaa aivan samalla tavalla kuin lukiessa. Dialogien ja kaikkien henkilöhahmojen ylivertainen hitaus ja typeryys tuntui paikoin turhankin alleviivatulta - uskokaa huviksenne, että jos koiran kanssa lenkillä tekee mieli alkaa karjua äänikirjalle ääneen, on turhauma suurehko. Enkä uskalla edes arvailla, kuinka suurelta osin joulukuun lisääntyneestä kahvinjuonnistani voi syyttää McGuiren kofeiiniaddiktia sankaritarta. Luultavasti hyvin suurelta osin.

Niin tai näin, luen varmaan seuraavankin osan, mutten kyllä suosittele kellekään joka ei jo ole koukussa.