Huono aloitus: Dragonhaven

Tämä blogi on ollut vähän epämääräisessä käytössä, mutta nyt se saa luvan palautua siihen, mihin sitä alunperin ajattelin: luettujen kirjojen ruotimiseen.
Varmaan jaksan kirjoittaa kaikista lukemistani kirjoista yhtä innokkaasti kuin kaikista laittamistani ruoista, mutta voihan sitä yrittää.

Kirjat tulevat olemaan englannin- tai suomenkielisiä, ja tägeihin viritän varmaan jonkun pistesysteemin. Voitte sitten vuosien ja taas vuosien päästä etsiä kaikki kolmen tähden keskihyvät kirjat. Näppärää!

Huono aloitus johtuu siitä, että ensimmäisenä kirjana - siis viimeksi luettuna - on onnettomien tähtien alla syntynyt Dragonhaven.

Dragonhaven oli ihan kauhea. Se on minusta hirveä sääli, koska kirjoittaja Robin McKinley on yleensä ihana; aiemmat McKinleyn kirjat ovat olleet kuin pala taivasta.

Mikä Dragonhavenista sitten teki niin hirveän, kysytte te? Juoni oli kuitenkin mukava, melkoisen pienimuotoinen eikä mikään kauhea eeppinen fantasia tai lässyttävä lohikäärmefanityttölön käsikirja.
Kirjoitustyyli, vastaan minä. Kirja on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa, ja vaikka siitä nyt ei ketään voikaan tuomita, niin tämän kirjan ensimmäistä persoonaa teki mieli ravistella ja mahdollisesti läpsiä korville. Tyyli oli niin sivuraiteille poukkoilevaa, sekavaa, raskasta ja rasittavaa, etten ole toiste kohdannut. Ensimmäiset 8 sivua jaksoi vielä hymyilyttää, kymmenennen sivun kohdalla hymy jo hyytyi ja lopu 340 sivua luin välillä ääneen kiroillen. (No niin niin! Kuvittelin, että sieltä tulee jotain mikä pelastaa opuksen. Ei tullut. Tuli 50 sivun mittainen epilogi, joka oli täysin turha, ja herätti minussa tarpeen ruveta väkivaltaiseksi.)

Ja kansikin on ihan kamalan ruma!
Ei näin. Itkettää melkein. Robin McKinleytä kannattaa kaikkien lukea, mutta lukekaa mieluummin Sunshine tai Spindle's End.