Linnunaivot

Minä olen myöhemmässä kuin kukaan ja luin Johanna Sinisalon Linnunaivot vasta viime kuussa. Oikeastaan se johtuu siitä, että toivoin kirjaa joululahjaksi, mutta vaikka kuljin 2 kuukautta ennen joulua paukuttaen patarumpua ja mainostaen kovaan ääneen, etten lainkaan pahastuisi jos paketista aattona löytyisi Sinisalon uusi kirja, joulupukki ei ottanut onkeensa. Hmph. Ehken sitten ollut kovin kiltti.

No, nyt sitten lainasin Linnunaivot kirjastosta, ja sepä jäikin sitten hieman kaivelemaan. Hyvää kotimaista kirjallisuutta on ilo tukea, ja Linnunaivot oli niin hyvä, että sen löytäisi mielellään omastakin hyllystä.

Minulle jäi lukemistani arvosteluista sellainen kuva, että kirja on suorastaan hyytävä, enkä oikein tiennyt mitä odottaa. Ilokseni kuitenkin huomasin, että hyytävyys oli sopivan pienieleistä ... ja ehkäpä patarumpua paukuttava jännitys ei hyytävyyden tunnusmerkkejä täytäkään. Patarummut ovat ilmeisesti ihan turha keksintö.

Pidin kirjoitustyylistä - siitä, että kahden päähenkilön osiot olivat erilaiset ja molemmat olivat uskottavia, pidin ajatuksista joita kirja herätti ja pidin niistä oivalluksista, joita Linnunaivoja lukiessa tuli. Henkilökohtaista ilahtumista aiheutti sekin, että iso osa kirjasta tapahtui Australiassa, jossa kävimme itsekin patarummun paukutuksen aikoihin - vallan eri suunnalla toki.

Linnunaivoja lukiessa ymmärsin myös (jälleen kerran), että lukulistalle on selvästi otettava myös Conradin Pimeyden sydän.