Patrick Ness kirjoitti itselleni tuntemattoman, syöpään menehtyneen nuortenkirjailija Siobhan Dowdin idean pohjalta kirjan A Monster Calls, joka on surullisimpia ja tärkeimpiä hetkeen lukemiani.
13-vuotias Conor näkee painajaista yö toisensa jälkeen. Ja eräänä yönä läheisen kirkon pihalta nousee puu, hirviö, joka kävelee Conorin luokse ja vaatii tätä kertomaan totuuden. Auttaakseen Conoria hirviö suostuu ensin kertomaan kolme tarinaa siitä, miten on rankaissut pahoja ihmisiä, mutta sitten on Conorin kerrottava oma tarinansa, oma totuutensa, tai käy huonosti. Ja huonosti voi käydä muutenkin, sillä Conorin yksinhuoltajaäiti on kemoterapiassa.
Luin kirjan loppuun alkuyöllä vessassa ja itkin.
Itse asiassa itkin melkein kirjan läpeensä. Ness on kahden lukemani kirjan perusteella huikea; tämä teki vielä suuremman vaikutuksen kuin aiemmin lukemani The Knife of Never Letting Go. Vaikka kirja on lyhyt, Ness sanoo paljon ja luo huikean tunnelman. Kirjassa on muuten kuvitus, joka sekin on käsittämättömän hieno.
Kirja kumosi lukijan odotukset niin monella tavalla, etten oikein osaa sitä edes kuvailla. Hirviön tarinoista jokainen antoi ajattelemisen aihetta, mutta tärkein tarinoista oli silti Conorin. Ja kirja sanoo jotain, jonka ainakin itse haluaisin muistaa aina: me ihmiset olemme hyvin ristiriitaisia olentoja, meillä on monenlaisia tunteita ja monenlaisia ajatuksia - eivätkä kaikki ajatuksista ole aina hyviä. Tärkeintä on kuitenkin lopulta se, mitä sanomme ääneen ja mitä teemme, ei se, mitä jätämme sanomatta. Pahat ajatukset saa antaa itselleen anteeksi.
13-vuotias Conor näkee painajaista yö toisensa jälkeen. Ja eräänä yönä läheisen kirkon pihalta nousee puu, hirviö, joka kävelee Conorin luokse ja vaatii tätä kertomaan totuuden. Auttaakseen Conoria hirviö suostuu ensin kertomaan kolme tarinaa siitä, miten on rankaissut pahoja ihmisiä, mutta sitten on Conorin kerrottava oma tarinansa, oma totuutensa, tai käy huonosti. Ja huonosti voi käydä muutenkin, sillä Conorin yksinhuoltajaäiti on kemoterapiassa.
Luin kirjan loppuun alkuyöllä vessassa ja itkin.
Itse asiassa itkin melkein kirjan läpeensä. Ness on kahden lukemani kirjan perusteella huikea; tämä teki vielä suuremman vaikutuksen kuin aiemmin lukemani The Knife of Never Letting Go. Vaikka kirja on lyhyt, Ness sanoo paljon ja luo huikean tunnelman. Kirjassa on muuten kuvitus, joka sekin on käsittämättömän hieno.
Kirja kumosi lukijan odotukset niin monella tavalla, etten oikein osaa sitä edes kuvailla. Hirviön tarinoista jokainen antoi ajattelemisen aihetta, mutta tärkein tarinoista oli silti Conorin. Ja kirja sanoo jotain, jonka ainakin itse haluaisin muistaa aina: me ihmiset olemme hyvin ristiriitaisia olentoja, meillä on monenlaisia tunteita ja monenlaisia ajatuksia - eivätkä kaikki ajatuksista ole aina hyviä. Tärkeintä on kuitenkin lopulta se, mitä sanomme ääneen ja mitä teemme, ei se, mitä jätämme sanomatta. Pahat ajatukset saa antaa itselleen anteeksi.
7 comments:
... juttusi vetää ihan sanattomaksi. :-/
Ei tuohon oikein voi sanoa, että nyt tekee mieli lukea tämä. Mutta tuntuu että pitää lukea tämä.
Niin, mä lähdin ehkä vähän soitellen sotaan, että lukaisenpas tuon tuosta pois.
Viisi tuntia myöhemmin tuntui siltä kuin joku olisi lyönyt tiilellä päähän.
Vaikea tätä on tosiaan suositella, mutta silti on jotenkin pakko.
Tervehdys!
Kirjoitat todella kiinnostavista kirjoista! (Ja kirjoitat tosi hyvin.) Ihan pakko kysyä: mistä oikein keksit nämä kirjat luettavaksesi? Lähes kaikki on mulle ihan tuntemattomia eikä moniakaan niistä löydy ainakaan Tampereen seudun kirjastoista. Ja minä kun luulin olevani edes jotenkuten kärryillä ainakin scifin suhteen... :)
Nimi jäi edellisestä, eli terveisin Kata :)
Haa, kiitos! :D Tulin hyvälle tuulelle :)
Mun salainen ase on Locus-lehden vuosittain ilmestyvät listat siitä, mitä edellisvuonna ilmestyviä kirjoja suositellaan luettavaksi. (http://www.locusmag.com/, tämän vuoden osalta lista tässä: http://www.locusmag.com/Magazine/2012/02/2011-recommended-reading-list/)
Seuraan myös laiskahkosti Strange Horizonsin arvosteluita (jotka on niin tiukkoja, että niiden avulla lähinnä voi viivata Locuksen listalta kirjoja yli) - ja loputonta iloa on tarjonnut tietty myös Booksyn koostama Spefin 101 helmeä -lista (ja muut blogit.) Noin muuten päädyn yleensä kompastumaan kirjoihin kirjakaupassa, mutta siinä ei aina tiedä mitä saa - koska olen viksu, ostan usein tuntemattomalta kirjailijalta ainakin kolme teosta lukematta yhtään. Sitten harmittaa, jos sattuukin vihaamaan kirjailijaa.
Sä voit sitäpaitsi olla täysin kärryillä scifin suhteen, mutta ihan eri kantilta kuin minä, on tää sen verran laaja kenttä :D Toivottavasti Tampereen seudun kirjastokin kohta keksii Locuksen kirjasuositukset, pääkaupunkiseudulla selvästi luetaan samaa listaa kuin minäkin :D
Minä varasin myös tämän, koska tämä se vasta kiinnostavalta vaikuttaakin! Tosin en ole itkukirjallisuuden suurin ystävä, mutta eiköhän se mene jos on erinomaista itkukirjallisuutta. Kuulosti vähän siltä, että kutkuttelee minunkin itkuhermojani tämä aihepiiri.
Hyvä!
En minäkään yleensä halua ehdoin tahdoin itkeä, mutta tässä kirjassa itkeminen oli minusta toissijaista - jos kohta väistämätöntä. Ihmisyys oli paljon tärkeämpää.
Post a Comment