Emily St. John Mandelin Station Eleven kertoo yhteiskuntarakenteen romahtamisesta ja taiteesta, ja taiteen paikasta, kun yhteiskuntarakenne on romahtanut, ja ihmisistä myös.
Voisi ajatella, että kun yhteiskuntarakenne romutetaan spefikirjallisuudessa vähintään kahdesti viikossa, aiheesta ei löytyisi kauheasti uutta sanottavaa, mutta Station Eleven on oikeastaan kyllä tosi mainio. Ehkä se löytää vähän uuttakin.
Traveling Symphony on teatteri- ja orkesteriseurue, joka kiertää asutuksia Pohjois-Amerikan mantereella. Flunssa-aallosta selvinneet pyristelevät eteenpäin miten taitavat - osaa taitaa paremmin, osa huonommin Osa yhteisöistä on hirveitä, dystooppisia, mutta osa kuitenkin terveitä ja toimivia.
Kirjassa on monta päähenkilöä, joiden kohtalot ennen ja jälkeen romahdusta tuntuvat kaikki liittyvän yhteen mieheen, näyttelijä Arthur Leanderiin, joka kuolee ihan kirjan ensi sivuilla ennen kuin tappava tauti on ottanut ja pyyhkäissyt ihmiskunnan pöydältä. Mandel osaa kuitenkin ihan hienosti välttää sellaiset ärsyttävämmän oloiset yhteensattumat: kirjan henkilöt eivät välttämättä koe sellaista suurta valaistumisen hetkeä. Vain lukija tietää (lähes) kaiken, ja se onkin ehkä isoin ongelmani kirjan kanssa. Lopussa nimittäin tuntuu, että vähemmällä tiedollakin olisin selvinnyt ja kokonaisuus olisi silti ollut kaunis ja ehjä.
Mutta kokonaisuus on kuitenkin kaunis ja ehjä. Jotenkin aihepiiristään huolimatta myös kevyt ja sujuva. Station Eleven on helppoa luettavaa, välillä hauska ja välillä surullinen (vaikka ehkä kuitenkin helpommin hauska kuin surullinen) ja kaikkineen oikein mainio.
Voisi ajatella, että kun yhteiskuntarakenne romutetaan spefikirjallisuudessa vähintään kahdesti viikossa, aiheesta ei löytyisi kauheasti uutta sanottavaa, mutta Station Eleven on oikeastaan kyllä tosi mainio. Ehkä se löytää vähän uuttakin.
Traveling Symphony on teatteri- ja orkesteriseurue, joka kiertää asutuksia Pohjois-Amerikan mantereella. Flunssa-aallosta selvinneet pyristelevät eteenpäin miten taitavat - osaa taitaa paremmin, osa huonommin Osa yhteisöistä on hirveitä, dystooppisia, mutta osa kuitenkin terveitä ja toimivia.
Kirjassa on monta päähenkilöä, joiden kohtalot ennen ja jälkeen romahdusta tuntuvat kaikki liittyvän yhteen mieheen, näyttelijä Arthur Leanderiin, joka kuolee ihan kirjan ensi sivuilla ennen kuin tappava tauti on ottanut ja pyyhkäissyt ihmiskunnan pöydältä. Mandel osaa kuitenkin ihan hienosti välttää sellaiset ärsyttävämmän oloiset yhteensattumat: kirjan henkilöt eivät välttämättä koe sellaista suurta valaistumisen hetkeä. Vain lukija tietää (lähes) kaiken, ja se onkin ehkä isoin ongelmani kirjan kanssa. Lopussa nimittäin tuntuu, että vähemmällä tiedollakin olisin selvinnyt ja kokonaisuus olisi silti ollut kaunis ja ehjä.
Mutta kokonaisuus on kuitenkin kaunis ja ehjä. Jotenkin aihepiiristään huolimatta myös kevyt ja sujuva. Station Eleven on helppoa luettavaa, välillä hauska ja välillä surullinen (vaikka ehkä kuitenkin helpommin hauska kuin surullinen) ja kaikkineen oikein mainio.
2 comments:
Tämän lukeminen on käynyt mielessä. Kaiketi ei olisi hullumpi valinta.
Ehdottomasti voisi aikaansa huonomminkin käyttää. Eikä tässä nyt muutenkaan kovin kauan nokka tuhise, että jos ei sitten pidäkään, ei tarvitse ainakaan menetettyjä kuukausia elämästään haikailla takaisin!
Post a Comment