Cold Fire

Cold Fire on toinen osa Kate Elliottin trilogiaa. En muista kerroinko viimeksi, mutta nyt kerron: Kate Elliottin aiempi sarja ei ollut ollenkaan mieleeni. En tiedä miksi, nämähän toimivat kuin väärä raha. Ehkä olimme molemmat liian nuoria.

Cold Fire seuraa Catin (ja vähän Beenkin) seikkailuja toisella puolen maailmaa. Tämä liike yllättää lukijansakin, mutta mikä jottei fiktiivinen Karibia kiinnostaisi. Lämpimässä ilmanalassa Cat yllättäen löytää yhteisen sävelen vahingossa naidun aviomiehensä kanssa, mutta hups, hukkaa sen sitten. Ja niin edelleen.

Seikkailu on toimiva, ja sillä tavalla romanttisestikin ihan toimiva. MUTTA EI SIINÄ KAIKKI! Cat ei heilastele vain aviomiehensä kanssa, tai muutoin edusta koulukuntaa, jossa naisen on elonsa elettävä miehensä kautta. Olin tästä ihan poskettoman fiiliksissä - on jotenkin ihan tyypillistä tätä nykyä löytää kaiken maailman uhreja kirjallisten naishahmojen joukosta, mutta että nainen, joka tekee mitä haluaa ja välillä ehkä virheitäkin. Ei ole aivan genreni vakiokalustoa sellainen.

Odotan ihan innolla, että pääsen viimeisimpään osaan käsiksi.

Carnival

Sain jonkinlaisen potkun takamuksiin: pitäisi kirjoittaa jotain tänä vuonna lukemistani kirjoista, ihan vain, että voin sitten olla tekemättä mitään 2014 -koostelistausta, tiedättehän, jäi viime vuonnakin tekemättä ja niin vain oli kaikilla kevyempi olo.

Joten Elizabeth Bearia. Carnival oli viimeinen kirjoista, joita Finnconissa istuessani kännykälläni varailin. Eläköön kirjastolaitos.

Carnival kertoo naisten hallitsemasta planeetasta, johon tulee pari valloittavan imperiumin lähettilästä, miehiä, joiden pitää olla homoja - naiset eivät halua vaivoikseen sotaisia heterouroita. Sitten planeetalla käy niin, että mestan sisäpolitiikka sotkeutuu pahan kerran ulkopolitiikkaan. Seuraa seikkailua.

Minusta Carnival oli oikein passeli. Vähän noin lähtökohtaisesti vierastan sellaista meininkiä, jossa sorrettu osapuoli (perinteisesti nyt vaikka naisväki) ottaa vallan ja alkaa sitten sortaa sitä toista osapuolta (tässä tapauksessa siis miesväkeä) - ei sillä, etteikö niin voisi käydäkin. En vain kannata sellaista.

Tarinana Carnival toimi mainiosti, kun pääsin yli siitä ensimmäisten sadan sivun tökinnästä. Ajoittain koin lieviä vaikeuksia epäuskoni sivuuttamisessa, mutta niistä pääsin yli, kun päättäväisesti heittäydyn tarinan vietäväksi.

Olen tämän katsauksen jälkeen vakuuttuneempi Bearin kirjoittajankyvyistä: jopa niin vakuuttunut, että aion aivan lähivuosina lukea ne kirjat, jotka hänen tuotannostaan omistan.

Suvi Kinos ja elämän eväät

Jukka Parkkisen Suvi Kinos -sarja päättyy käsittääkseni tähän Suvi Kinos ja elämän eväät -opukseen, jos kohta jonkinlainen lisäosa on markkinoille tuutattu tämänkin jälkeen.

Mainio opus on minusta kyseessä. Olen jostain syystä lukenut Suvi Kinokseni sairaslomalla ollessani, ja sellaisessa tilanteessa kirjat ovat usein palvelleet hienosti olemalla niin hauskoja, että nauran vedet silmissä. Tässä viimeisessä osassa myös itkin vedet silmissä: Jukka Parkkinen, jos luet tätä, en ole tyytyväinen lopun käänteisiin, en alkuunkaan.

Kirjassa Suvi kasvaa teini-ikäiseksi ja vähän isommaksikin, käy rippileirillä ja rakastuu. Parkkinen kirjoittaa kovin todentuntuisesti, tuolta kai se tuntui, teininä oleminen. Tovin mietin kyllä Suvin painoasioita, joita kirja osin käsitteli. Toisaalta Parkkisen viesti oli aika inhimillinen: stressin ja itsensä nälkiinnyttämisen sijaan Suvi lähtee vaellusriparille ja lapsen pyöreys sulaa pois. Toisaalta viestin voisi ehkä lukea niinkin, että pyöreys ei ole suotava asia, mitä se usein tässä asenneilmastossa ei olekaan. Vaan ehkä voisi olla, tai ainakin olla muuta kuin katastrofi.

Vaellusrippileiri sen sijaan kuulosti niin hyvälle, että kas kun en itsekin saman tien hurauttanut tunturiin. Kunnon länsiprinsessana tosin en tykkää ajatuksesta olla ilman vesivessaa, mutta toisaalta - kuten Suvikin huomaa - kävely ratkaisee minustakin aivan kaikki ongelmat.

Jotain niin lämminhenkistä näissä Suvi Kinoksissa on, että saatan salaa vähän fanittaa Jukka Parkkista. Tai ehkä sittenkin aivan avoimesti, sillä olen lukenut myös kaikki Karhumäki-kirjat lapselleni. Hän ei tuolloin niistä paljon ymmärtänyt, mutta sen sentään tajusi, että äidillä on nyt hauskaa.

The Hundred Thousand Kingdoms

N. K. Jemisinin The Hundred Thousand Kingdoms on kirja, jota olen hillonnut hyllyssäni joitakin vuosia. Sellainen harvoin tekee hyvää kirjalle, sen päälle kasaa kaikenlaisia odotuksia ja toisaalta hyvin huterin perustein helposti muodostaa itselleen kuvan siitä, mistä on kyse. Ja sitten kyllä saattaa pettyä.

The Hundred Thousand Kingdoms kesti odotusteni kääpiötähden litistävän massan luikahtamalla alta pois ja olemalla ihan erilainen kirja kuin olin kuvitellut. Ei ollut mitään syytä pettyä. (Vaikka tavallaan olisin ehkä halunnut lukea sen kirjan, jonka kuvittelin saavani - en silti saa ihan käsitystä siitä, millainen se sitten olisi ollut.)

Kirja menee sillä lailla, että Yeine Darr palaa äitinsä kotiin. Äiti sattuu olemaan jonkun sortin ylihallitsijan tytär, ja maallisista mahdeista suurin, Yeinen isoisä, kutsuu tyttärentyttärensä takaisin. Käy ilmi, että Yeinen on tarkoitus käydä kilvoittelemaan hallitsijan virasta kahden serkkunsa kanssa: selvinnyt saa kruunun. Mutta Yeinellä on toki omakin agenda.

Jemisin on minusta saanut ihan pätevän keitoksen aikaan näistä aineista (ja muutamista myyttisistä olennoista, heitä ei pidä unohtaa, he ovat ehdottoman tärkeitä.) Ihan kaikkein aikojen lempikirjaani tästä ei kuitenkaan tullut, sillä vaikka juoni olikin sopivaksi sävelletty ja homma toimi osin erinomaisesti, joku tunnelmassa oli kalsaa. Tai joku ja joku - lähes kaikki Yeinen kokemuspiirissä on kalsaa, vain muutama ystävä on siellä täällä.

Kirja myös hienosti paketoi itsensä kasaan. Niin hienosti, etten ymmärrä, miten tästä on sarjaksi, mutta niin vain on, ja seuraavaksi otan selvää, miten se on mahdollista.

Karsintavaihe

Maarit Verrosen Karsintavaihe on yksi Spefin 101 helmestä. Melkoisen hyvä kokemus kirja olikin.

Verronen maalailee yhteiskuntaa, jossa työt vähenevät radikaalisti. On ehkä todistettava kelvollisuutensa. Vaihtoehdot ovat vähissä, sitä työtä on tehtävä, mitä sattuu saamaan. Terveydenhuoltoa on tarjolla maksukykyisille. Enin osa ihmisistä asuu asuntoloissa, niin myös kirjan päähenkilö Lumi.

Elämä vaikuttaa tästä universumista tirkisteltynä kauhealta, mutta Verrosen ehkä paras temppu onkin siinä, että ei se kuitenkaan sitä Lumille ole. Toki välillä on raskasta, mutta enimmäkseen kuitenkin vain elämää. Ja kun juonikin on enemmän kuvaus ajasta ja hetkestä, sitä huomaa lukijana kulkevansa Lumin rinnalla. Surevansa ja iloitsevansa päähenkilön kanssa.

Karsintavaihe on kirja, jonka toivoisin monien poliittistenkin päättäjien lukevan. Välillä sen tulevaisuudenkuva tuntuu vaikealta uskoa, mutta etenkin siltä osin, kun Verronen käsittelee työn muutosta, tekstin pitäisi kuulua poliitikkokoulujen perusohjelmaan. Jonkinlainen rakennemuutoshan työn osalta on takuuvarmasti tulossa tai käynnissä - tältä etäisyydeltä on vaikea sanoa, kummasta on kyse. Ja sellainen rakennemuutos olisi hyvä kohdata pää pystyssä ja valmistautuneena, eikä menneen palaamista odotellen.

Mainio kirja kaikkinensa siis.

What Becomes

Kesällä bonusisäni luki jotain keskustelua Brittein saarten novellikirjoittajista ja kaivoi eetteristä nimen A. L. Kennedy, jonka piti olla hyvä. Minä toki yllytyshulluna oitis varasin kirjastosta rouvalta sekä novellikokoelman että romaanin.

What Becomes oli se novellikokoelma, mutta ei se oikein vakuuttanut, se on sanottava. Monet teksteistä jäivät niin kovin etäisiksi, että lopulta tuntui siltä, etten saa niistä minkäänlaista otetta. En tiennyt, onko kyse muodosta - novelli on minusta usein hieman vaikea laji, ja nyt taisi jäädä muistikuva kirjailijasta, joka syystä tai toisesta välttelee tarinankerrontaa ... en tiedä, voin olla väärässäkin.

Eikä siinä, tarkoituksensa voi olla vaikka millaisella tekstinpätkällä, en kaipaa juonta. On kirjoittajia, joilta voisin aivan onnellisena lukea pelkkää tajunnanvirtaa. Mutta kaipaan jotain, mikä tekee tekstistä merkityksellisen, enkä sitä näistä löytänyt.

Jos kenkään on lukenut Kennedyn muita teoksia, haluaisin kuulla näkemyksiänne etenkin romaaneista - kannattaako tarttua rohkeasti The Blue Bookiin, jota olen kirjastosta pitänyt lainassa jo useamman kuukauden? Aluksi ajattelin, että kyllä, mutta luin yhden arvion, joka muistutti minua What Becomesista ... niin että jää väliin, jos joku ei osaa erikseen kehua.

Olen muuten fiiliksineni melkoisen yksin: esimerkiksi Goodreadsissa moni on arvostanut tämän kokoelman huomattavan korkealle.

A Talent for War & Polaris

Kun taannoin luin Firebirdin, Booksy paljasti, että koko Alex Benedict -sarja on lukemisen arvoinen. Kävimme (ihan myönteisessä sävyssä) pienen keskustelun siitä, onko kohtuullista pitää tällaisia kirjallisia salaisuuksia, ja sitten lähdin äänikirjaostoksille.

A Talent for War on kirjoitettu hyvän aikaa ennen muuta sarjaa, ja siinä kertojaäänenä on Alex, joka on juuri perinyt setänsä omaisuuden ja mission: hänen pitää selvittää loppuun se mysteeri, jota setä ennen katoamistaan hoiteli. Jokseenkin vastentahtoinen Alex tempautuu selvitystyöhön mukaan, kun sedän talossa on käynyt murtovaras ja muutenkin näyttää siltä, että universumi ei kysele, huvittaako vaiko ei. Samalla Alex tapaa Chase Kolpathin, josta tulee merkittävä hahmo sarjassa, ja kiinnostuu ihmisten ja muukalaisten välillä käydyn muinaisen sodan sankarista.

A Talent for War oli oikeinkin passeli. Aluksi keskittyminen tuntui vähän raskaalta, mutta McDevitt osaa kirjoitushommat. Tarinasta kiinnostui väkisinkin. Ihan Firebirdin tasolle ei minusta päästy, mutta sitten tuli...

...Polaris, sarjan seuraava osa. Tässä kertojana on jo Chase, ja mysteerinä muinaisen Marie Celesten kaltainen tapaus: vuosikymmeniä aiemmin avaruusalus Polariksesta katosivat miehistö ja matkustajat. Pian Alex ja Chase huomaavat selvittävänsä tapausta.

Polaris oli ihan mahtava. Ensinnäkin sen mysteeri oli toimiva - McDevitt kertoo kirjan alussa, että hän olisi asettanut itselleen tiettyjä rajoja sille, miten kaikki on voinut tapahtua. Ei helppoa poispääsyä, eikä kukaan saa herätä ja huomata, että kaikki olikin unta.

Mysteerin ohella Polaris käsitteli kuitenkin jälleen isoja teemoja. Nyt tekee tiukkaa olla käsittelemättä niiden herättämiä ajatuksia, niin mainio kuuntelukokemus tämä jälleen oli - mutta vastustan kiusausta. Kirjoittaja kun johdattaa lukijansa (ja kuuntelijansa) niin taitavasti eteenpäin, että teemat ja mysteeri kietoutuvat toisiinsa saumattomasti.

Pidän muuten näissä McDevittin kirjoissa kovasti siitäkin, että vaikka juonet ovat sinänsä elegantteja, ne ovat myös inhimillisiä eivätkä jonkun puolijumalan siloisiksi taputtelemia.

Ainoa Alex Benedict -kirjoissa toistaiseksi korvaan särähtänyt homma on ollut tulevaisuuden yhteiskunnan jokseenkin kasarilta vaikuttava rakenne sukupuolinormistoineen, mutta olen onnistuneesti jättänyt sen huomiotta, sillä se nyt vaan ei tämän kaiken rinnalla tunnu missään.

Paljon huolestuneempi olen sen sijaan siitä, että nyt minulla on enää neljä Alex Benedictiä lukematta. NELJÄ! Mitä teen kun ne loppuvat!!

Shadow Unit 1

Shadow Unit on Emma Bullin, Sarah Monetten, Will Shetterlyn ja Elizabeth Bearin ja niin edelleen ja niin edelleen, tuota, no, kirja. Sarja. Hauskanpitoväline. Jotain.

Ja Shadow Unit 1 aloittaa sarjan: siinä on tarinoita FBI:n omituisuusryhmästä, joka tutkii anomalioita ja niihin liittyviä rikoksia.

Haluaisin vetää tässä Salaiset kansiot esiin, sillä jotain samaa fiilistä tässä on, ja sitä paitsi Shadow Unit toimii kuin kirjoitettu tv-sarja. Tekstit ovat siis vetäviä, ja ne on helppo kuvitella tunnin mittaisiksi tv-episodeiksi. Tästä kai koko homma käsittääkseni ponnistikin: tarpeesta pitää kirjallisesti hieman hauskaa ja kokeilla telkkarin kirjoittamista huvikseen. Moni hommaan osallistuneista kirjailijoista kun tuntuu fanittavan erinäköisiä sarjoja.

Shadow Unit meinasi muuten olla ensimmäinen sitä sarjaa e-kirjoja, joita luen kännykällä työpaikan ruokalassa. Jostain syystä tarina jäi kuitenkin aikanaan kesken - johtui ehkä formaatista. Sarjaa voi nimittäin lukea vapaasti webitse maksa mitä jaksat -periaatteella. Hauskaa, mutta epäkäytännöllistä!

Toisella kierroksella maksoin siis varjoryhmästäni Amazonin kautta. Edelleen hauskaa ja paljon käytännöllisempää!

Minusta tämä oli toimiva kokonaisuus, enkä ollenkaan epäile, ettenkö jatkaisi sarjan parissa tuonnempanakin.

Hurricane Fever

Tobias S. Buckellin Hurricane Fever mainosti olevansa vauhdikas ja agenttihenkinen ja katso! Se oli just sitä.

Kirjan lukee siis vähän samalla tavalla kuin katsoo James Bond -leffan. Sellaisen Brosnan-Bondina -leffan, tiedättehän, jossa pääpahiksella on joku ihan urpå suunnitelma ja sitten on paljon toimintaa.

Että lukeehan sen ennen kuin selkäänsä ottaa. (Olkaa ystävällisiä älkääkä pohtiko tuota sanontaa yhtään enempää.) Kirja on aika vauhdikas, nopealukuinen ja lyhyt; sen seurassa voi myös ihan väittää viihtyvänsä.

Päähenkilö, entinen Karibian tiedusteluryhmän vakooja Roo Jones (joka muistaakseni fiittasi jo Arctic Risingissa) saa jännän puhelun kuolleeksi ilmoittautuvalta vakoojatoveriltaan. Siitä sitten seuraa seikkailua.

Koska Hurricane Fever oli kuin Bond-leffa kirjan vaatteissa, toimintakohtaukset jättivät vähän hohhoijaa-olon, mutta lähitulevaisuuden scifi sentään piristää miksausta. Hurja ilmastonmuutos ja Karibian saarten sopeutuminen jatkuviin hurrikaaneihin tekee kirjasta sen verran kiinnostavan, ettei nyt suoranaisesti tunne hukanneensa aikaa.

Se, viitsinkö jatkossa enää hengata Buckellin seurassa, on sitten toinen kysymys.

The Red: First Light

Myönnä. Jos olisit itse lainannut kirjastosta Linda Nagatan kirjan The Red: First Light ja nähnyt sen kannen, joka näyttää tältä:

...olisit itsekin kuvitellut, että se kertoo soturityypeistä Marsissa, ja sitten vähän hätkähtänyt, kun se kertookin kyynisestä upseerista Afrikassa.

Olen vähän epäsotilaallinen tyyppi, joten em. hätkähdys ei ollut vain myönteinen kokemus, mutta kirja sen sijaan itsessään oli. Nagatan kirpakka kommentaari puolustusalihankkijoista ja tekemällä tehdyistä konflikteista oli ihan hurjan kiinnostava. Myös teknologiset ratkaisut viehättivät. Aivan erityisen vaikuttunut oli kirjan nimeenkin eksyneestä Punaisesta, joka on jonkinlainen emergentti tekoäly. Sen kanssa ei koskaan päästä keskusteluyhteyteen asti, mutta vaikka se on etäinen, se on myös vahvasti läsnä.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen on paras. Lopuissa esitellään jamesbond-henkinen juonenkäänne ja roisto, eikä se nyt ainakaan paranna yleistilannetta. Onneksi opus oli muutoin niin toimiva, että megalomaanisten idioottien ohi on mahdollista lukea ja nauttia lukemastaan.

The Secret of Abdu El Yezdi

Yhtäkkiä joka paikassa kehuttiin Mark Hodderin Burton & Swinburne -kirjoja, joissa on ihan kauheasti höyrypunkia ja jonkinlaiset vaihtoehtoversiot oikeastikin eläneistä Richard Burtonista ja Algernon Swinburnesta seikkailemassa.

Ottaen huomioon yllämainitut kehut ja sen, että - kuten ehkä muistatte - en voi vastustaa mitään, mikä on nimikoitu Burton & Swinburne -hengessä, tartuin rohkeasti ensimmäiseen kirjaan, joka kirjastolla tätä sarjaa oli tarjota.

Se oli toki vasta sarjan neljäs osa, mutta minun päätäni ei palella! Ei ainakaan sitten kun puikoilla oleva pipo valmistuu, mutta se on toinen tarina.

The Secret of Abdu El Yezdi oli tavallaan ihan pölö kohta aloittaa, tavallaan ihan hyvä. Tässä nimittäin on tapahtunut jotain kummallista siinä alussa, Swinburne ja Burton eivät muka tunnekaan toisiaan, kyllä se siinä jotenkin selviää - joten luultavasti vanhakin lukija oli vähän aikaa ihan pihalla. Uusi lukija nyt ainakin oli. Toisaalta ilokseni huomasin, että genren konventiot ovat jo sillä tavalla tuttuja, että heti hoksasin, että ahaaaa, vai tällaista peliä.

Se oli hauska hetki, se.

Noin muuten kirja kuului sarjaan "oivallinen seikkailu, josta pitäisi leikata neljäsosa pois". Jos seuraava - tai kolme aiempaa osaa - kävelevät vastaan, saatan lukea, mutta en aio hakeutua pois polultani ne käsiini saadakseni.

Tässä on kuitenkin pipojakin neulottavana.

The Children Act

Pyhäinpäivänä käteeni työnnettiin Ian McEwanin The Children Act ja käskettiin lukea, sillä "kyllä sä sen tässä viikonlopussa ehdit". Sivuutin sujuvasti sen, että minusta se, että voi ei vielä tarkoita, että pitäisi, ja avasin opuksen.

Ehdinkin. Ja olin iloinen, että luin, McEwan kirjoittaa hyvin. Kauniisti ja koskettavasti.

Kirjassa on oman avioliittonsa kanssa kipuileva tuomari, Fiona, joka saa ratkottavakseen kiireisen tapauksen: nuorelle pojalle pitäisi tehdä verensiirto, josta tämä uskontoonsa vedoten kieltäytyy.

Olin todella vaikuttunut monesta asiasta: siitä, miten lyhyeen tilaan McEwan saa Fionan kokeman etäisyyden kaikesta, lasten oikeudet ja vanhempien velvollisuudet, uskonnon vaatimukset ja päätökset, joita on vaikea tehdä - mutta ennen kaikkea vastuun ja vastuun rajat. Mihin asti ne yltävät?

Tästä voidaan vetää seuraava johtopäätös: joskus kannattaa lukea kirja vain siksi, että niin voi tehdä. Esimerkiksi nyt.

The Girl with All the Gifts

M. R. Careyn The Girl with All the Gifts on zombiekirja twistillä. Ja M. R. Carey on yhtä kuin Unwritteniä kirjoittava Mike Carey.

Tavallaan lopputuloksen pitäisi siis olla eeppinen, ja oikein mainio se onkin, mutta siis kuitenkin vain oikein mainio. Jälkikäteen arvioituna eeppisyyspisteet hieman laskevat.

Tarinassa on tyttö ja tytön opettaja, sotilastukikohta ja ihmiskunnan rippeitä. Juoneen en sen kummemmin välitä mennä, se vähän kärsii, jos asiaa liikaa avaan.

Carey kirjoittaa ihan erinomaisen luettavaa tekstiä - viihdyin kirjan parissa hyvin. En tosin voinut välttyä vaikutelmalta, jossa kirjassa kaikilla on kylmä ja mutainen olo, mutta siihen saattoi vaikuttaa se, että luin tämän muistaakseni lokakuussa, tai saattoi olla marraskuutakin, kuitenkin, ulkona oli kylmää ja mutaista. Vaikka kirja oli ihan mainio, olisin ihan hirveästi kaivannut jotain hieman lohdullisempaa luettavaa.

Parasta opuksessa oli loppu, joka oli vielä toimivampi kuin muu kirja. Ja ja ja, Careyn zombieselitys oli oikein hyvä myös.

Luettuani tämän tunsin tiettyä haikeutta. Oli sellainen olo, että Carey meni kirjoittamaan kirjan, joka tekee kaikki tulevat zombiekirjat tarpeettomiksi. En ole varma, olenko vielä valmis luopumaan aivottomista epäkuolleistani.

Ja saatanhan olla väärässä.

Be My Enemy

Ian McDonaldin Everness-sarjan toista osaa (Be My Enemy) kuunnellessani olen miettinyt lähinnä seuraavaa:

Miten todennäköistä on, että rinnakkaismaailmoissa, joissa esimerkiksi teknologinen kehitys on villisti erilaista (esim. yhdessä ei ole lainkaan öljyä), geneettiset linjat ovat kuitenkin menneet siten, että millä tahansa ajanhetkellä rinnakkaismaailmoista A ja B on todennäköistä (mahdollisesta nyt puhumattakaan) löytää rinnakkaiset versiot yhdestä ja samasta ihmisestä?

Tällöin universumeiden kehitys monella osin olisi epädeterminististä, mutta ihmisten geneettisten linjojen kehitys, mitä, predestinoitua ja ympäristöstä riippumatonta?

Ellei kyse ole sitten siitä, että loputtomista rinnakkaismaailmojen varianteista on mahdollista löytää sellaiset, joissa teknologinen kehitys on mennyt aivan eri raiteilla, mutta geneettiset linjat noudatelleet samaa rataa. Mikä ehkä on koko sarjan takana oleva argumentti - mutta suspension of disbelief -koneistoni taisi nyt mennä kuitenkin vähän rikki. Kräts, se sanoi, kun näistä lukuisista maailmoista kymmenkunta on valikoitunut sakkiin, jossa on villiä teknologista divergenssiä JA doppelgangerit kaikista keskeisistä tyypeistä.

Ajattelenko tämän nyt jotenkin todella väärin? Ja eivätkö rinnakkaiset, erilaisin teknologisin historioin varustetut rinnakkaisuudet muka ole tarpeeksi siistejä ilman doppelgangereita? Mitä?

(Niinpä niin, nuori nero Everett Singh kohtaa rinnakkaisversionsa Everett M. Singhin, joka ei ole nero.)

Muutoin kirja osin hieman yllättää. Everett ja Everness matkustavat kiellettyyn eeykköseen, jossa odottaa karmiva salaisuus. Ja sehän oikeasti on aika karmiva, vaikka syystä tai E1:ssä seikkailut jäivät omalla kohdallani vähän laimeiksi.

Tämän osan kohdalla minua vaivasi Raijan esiin nostama päähenkilön ihmepoikamaisuus siinä määrin, että lopettaisin justiinsa tähän - ellen olisi jo innoissani ostanut seuraavaakin osaa äänikirjana.

Huoh.

Annihilation

Lupaukset on tehty rikottaviksi, kerroin itselleni kun varasin Jeff VanderMeerin Annihilationin kirjastosta - pyhästi olin siis luvannut, että VanderMeeriin en koske enää pitkällä tikullakaan.

Älkää kysykö. Meillä oli vain yhteensopivuusongelma.

Mutta nyt se on historiaa. Olin iloinen voidessani äänestää Annihilationia Goodreadsin vuosittaisissa äänestelykarkeloissa - se oli ainoa lukemani ehdokas, mutta ainahan voi myös jättää äänestämättä.

Annihilation aloittaa Southern Reach -trilogian, joka kertoo erikoisesta alueesta. Sellaisesta, jossa todellisuus on omanlaisensa. Alueelle lähetetään retkikunta tutkimaan tilannetta. Kirja kertoo siitä retkikunnasta.

Annihilation oli ihan erinomaisen outo, mutta vaikka sen outous ei ollut lempeää ja paijaavaa, se ei kuitenkaan ollut luotaantyöntävää. Jossain kohdin mietin, että näinköhän saan tämän(kään) juonesta mitenkään kiinni, mutta hahaa, sainpa kuitenkin.

Pieni ja tehokas kirja on siis kyseessä. Lukekaa, lukekaa!

Lagoon

Nnedi Okoraforin Lagoon sijoittuu Nigeriaan, Lagosiin, jonka muukalaiset päättävät valita laskeutumispaikakseen. Paikalle sattuu - tai kutsutaan - kolme ihmistä: meribiologi, jolla on ongelmia uskonnon hiljattain löytäneen aviomiehensä kanssa, rap-artisti ja sotilas, jolla on ongelmia komppaniansa kanssa.

Lagoon oli oikein virkistävä monella tavalla. Tykkäsin hirveästi sijoittumisesta Nigeriaan - tuntuu, kuin jo sillä olisi päässyt toiselle planeetalle. Kulttuurin kaikki aspektit ovat niin toisenlaisia ja kuitenkin ihmiset niin samanlaisia. Ja miten erilaiselta maailma tuntuikaan - oli kuin olisi itsekin katsellut palloa toisesta perspektiivistä.

Muukalaiset ovat arvoituksellisia, eivät hyviä, eivät pahoja, kuitenkin selvästi toisia. He haluavat käydä taloksi, ja tilaahan pitäisi riittää.

Kuten arvata saattaa, maa ajautuu kaaokseen.

Kirjan juonesta voisi sanoa yhtä sun toista, mutta ei tämä ole minusta kauhean juonivetoinen kirja. Asioita tapahtuu, ja niinhän niitä oikeastikin tuppaa tapahtumaan, vaikka ei ehkä tämänkaltaisia asioita.

Loppuun oli lisätty kirjasta poistettu kohta. Se sijoittui johonkin Jenkkeihin. Tai ehkä Kanadaan, en muista enää. Se oli ihan turha kohtaus, sillä vaikka se sinänsä herkullisesti heijasteli sitä, miten toisella puolella maailmaa tapahtuva muukalaisten laskeutuminen ei toisaalla ole mikään juttu. En olisi kuitenkaan kaivannut sitä edes kirjan loppuun, niin virkistävää oli lukea Afrikkaan sijoittuvaa scifiä.

No Harm Can Come to a Good Man

Mainion The Machinen jälkeen tartuin tähän James Smythen uudempaan kirjaan innoissani. No Harm Can Come to a Good Man -kirjassa on siinäkin mahtava premissi: entäs, jos olisi algoritmi, joka voisi ennustaa ... no, kaikkea.

Ja jos olisi algoritmi, joka voisi ennustaa kaikkea, sillähän voisi ennustella vaalituloksia, eikö niin? Ja sen kokevat - valitettavan karvaasti - Lawrence ja Deanna Walker. Lawrence on karvan päässä presidentinvaaliehdokkuudesta Jenkeissä, kun hänen mahdollisuuksiaan päätetään arvioida algoritmin avulla.

Ja sitten kaikki alkaa murentua. Ja kun murennutaan, murennutaan sillä tavalla, että lukijallakin vähän sydän käpristyy. (Mutta enemmän se käpristyy jo siinä kirjan alkupuolella, kun Walkerien perhettä koettelee toisenkinlainen tragedia.)

Lukukokemus muistutti hieman Lauren Beukesin Säkenöiviä tyttöjä, osin ulkoisten tekijöidensä vuoksi: oli kiehtova aiempi teos, ja nyt uusi, selvästi isommalle yleisölle markkinoitu opus. Ja valitettavasti jotain oli menetettykin, vaikka Beukes kyllä menetti selvästi enemmän.

Smythe pitää siis pakettinsa kasassa ja kirja on enimmäkseen vetävä. Osa jännitteestä tulee tosin siitä, että Smythe pitää paljon piilossa näennäisen päähenkilönsä luonteesta, enkä ole ihan varma, onko se nyt hyvä ratkaisu vai ei. Loppua kohden kaikki alkaa hieman murentua: väistämättä jäi vähän sellainen fiilis, että kirjoittaja ei itsekään ihan tiennyt, mitä tästä kaikesta nyt pitäisi ajatella ja miten kaiken pitäisi päättyä.

Kun The Machine voimisti otettaan lukijasta loppuaan kohden, No Harm Can Come to a Good Man ei todellakaan valitettavasti yllä samaan. Keskivertoa parempi kokemus silti, jos ei muuta, niin tiukan alkupuolikkaansa ansiosta.

Ja kun nyt hetken vielä ainakin aion vältellä Beukesia, seuraavaan Smytheeni voin kuitenkin tarttua vaikka ensi viikolla.

Erityispisteet muuten karmeaa asennetta heijastelevasta nimestä.

The Village Sang to the Sea

Bruce McAllisterin The Village Sang to the Sea oli sen kokoinen ja näköinen kirja, että siltä odotti jotenkin todella liihottelevaa, unenomaista tekstiä.

Vähän sitten yllätyin kun sisältä löytyikin 13-vuotiaan pojan kokemuksia pienestä italialaiskylästä 60-luvulta. Aika juurevia kokemuksia vieläpä, ehkä se liittyy ikään, 13-vuotiaista ei vaan saa liihottelevaa ja unenomaista irti, vaikka samalla ehdottomasti - kuten kansikin lupaa - taikuuteen liittyviä.

Mutta yllätys oli kuitenkin vain myönteinen. Kirjassa on tarinoita, joista suuri osa on ilmeisesti julkaistu irrallisina, mutta jotenkin se vain toimii hienosti kokonaisuutena. Päähenkilö Brad kokee asioita, jotka jotenkin solahtavat osaksi arkea, vaikkeivät selvästi arkisia olekaan. McAllisterin taikuus ei ole toisaalta myöskään harmitonta. Ei se nyt pahansuopaakaan ole, mutta ei vain hyväntahtoista. Bradiltakin se vaatii jotain.

Pidin kirjasta hirveästi. Pidin sen tarinoista ja vielä enemmän pidin joistakin erityisen tarkkanäköisistä havainnoista, joita McAllister tarinoidensa yhteydessä tekee.

Jostain syystä minulla oli kova kiusaus lukea tarinasta omaelämäkerrallisuutta (etenkin kun McAllister, kuten kirjansa päähenkilö, on kai laivastoupseerin lapsena elänyt Italiassa skidinä), mutta siinä taitaa olla kyse vain toiveajattelusta. Haluaisin niin kovin elää maailmassa, jossa McAllisterin kuvaamat tarinat ovat totta.

Homeland

Homeland ei alkanut kovin lupaavissa merkeissä. Ensinnäkin se oli jatkoa Little Brotherille, josta pidin ihan hurjasti, ja toisaalta olin vähän aiemmin lukenut Cory Doctorow:lta myös Pirate Cineman, josta en pitänyt niin hurjasti. Eikä alku ollut ihan kovin hyvä.

Mutta sitten kirja jotenkin asettui. Se oli yhtäkkiä ihan just sitä, mistä pidin niin hurjasti Little Brotherissa.

Homeland alkaa Burning Man -festareilta, jotka ihan oikeasti ovat olemassa, vaikka kuulostavat just siltä, että tosimaailmassa moinen ei onnistuisi. (Piti tämäkin googlata.) Homma vaikuttaa homeiselta namedroppailulta, vaikka Doctorow varmasti on vain aidon innoissaan asiastaan (ja kylmähaudutetusta kahvista, johon tässä vaiheessa suhtauduin jo avoimen vihamielisesti, vaikka se kyllä muuttui sittemmin.) Sitten vanha tuttu ilmestyy paikalle, tökkää päähenkilö Marcuksen käteen muistitikun, korvaan ohjeita ja tulee kidnapatuksi.

Tässä vaiheessa olin että hohhoijaa ja kirosana. Katsokaa kun Little Brotherissa kyse ei ollut tällaisista jutuista, salaperäisistä kohtaamisista ja sen sellaisesta. Se oli elämänmakuisempi.

Mutta onneksi Homeland parantaa menoaan kuin sika juoksuaan. Yhtäkkiä sekin on elämänmakuisempi. Takakannen nuljusta esittelystä poiketen Marcus poimii sellaisten ongelmien kanssa, jotka eivät ole kovin selvärajaisia. Vastoinkäymiset eivät ole kaunokirjallisen dramaattisia tai jotenkin ... juonenkuljetuksellisia. Tykkäsin siitä ihan hirveästi; Doctorow esittelee jälleen yhteiskunnan, joka ei - luojan kiitos - ole ihan vielä omamme, mutta ei valitettavasti kovin kaukanakaan. Ja siinä yhteiskunnassa kirjan henkilöt elävät, ja juoni toimii mainiosti arkisemmalla tasolla. Vaikka tietenkin tässäkin on tosi isoista jutuista kyse ja sitä rataa.

Doctorow jättää monta juonen kuviota ihan auki kirjan lopussa, mutta hyvä niin. Sellaistahan elämä on.

Infodumppeja Doctorow jakelee myös aivan ilman ainuttakaan anteeksipyyntöä. Se on hyvä: ne toimivat. Ja siinä, missä Pirate Cinema oli jotenkin pikemminkin lannistava kuin innostava, Homeland on nimenomaan innostava.

Niin ja nyt kyllä aion kokeilla sitä kylmähaudutettua kahviakin.

Death and the Flower

EN TIEDÄ, MITÄ ODOTIN!

Koji Suzuki on tyyppi, joka on kirjoittanut Ring-kirjat. Ne, jotka minä tiedän länkkärileffaversioina, sellaisina pelottavanpuoleisina.

Suzukin Death and the Flower piti sisällään kuusi tarinaa. Koska tiesin Ring-jutusta, puristin ensimmäisen tarinan kohdalla penkkiä rystyset valkeina. Siinä nimittäin päähenkilöllä oli pieni lapsi, ja kauhu, jossa on lapsia, on minusta ihan kamalaa kauhua.

Mutta ei se sitten ollutkaan kovin pelottava tarina. Itse asiassa se ei ollut yhtään pelottava. Se kertoi pikemminkin jotain siitä, millaista ehkä on olla mies ja isä: millaisia rooleja siihen liittyy. Millaisia rooleja siihen liittyy etenkin Japanissa.

Kokoelma jatkoi samaa sarjaa, ja jälkisanat tekivät selväksi, että siitä oli kysekin: Suzuki oli valinnut nimenomaan tarinoita, jotka kertovat vanhemmuuden miehisestä puolesta. Sitä me naiset emme kovin usein näe. Suzuki oli itse nuorena kirjailijana hoitanut lapsiaan kotona, pessyt vaippoja ja lusikoinut puuroa suuhun. Tai mitä siellä Japanissa nyt lapsille aamuisin suuhun lusikoidaan.

(Kauhusta siis ei tietoakaan. Vähän jotain maagista realismia oli välillä löydettävissä.)

Kaikella tällä oli joitakin (ehkä kulttuurisia) vaikutuksia. Kuudesta tarinasta viidessä naishahmo oli inspiroiva ja ryhdikäs kuin tiskirätti ja parisuhteet - no, mitä ne nyt sitten ovat, kun vain toinen on toimija. Se yksi reipas naisihminen oli yksinhuoltaja.

Toisaalta miehen rooliin ja isyyteen liittyi näissä tarinoissa yllättävän paljon valmiutta heretä väkivaltaiseksi perheensä puolesta.

Jos sanon, ettei tarinoiden naiskuva lainkaan minua ärsyttänyt, en oikeastaan edes valehtele. Enemmänkin se sai minut mietteliääksi. Mietin sitä, miten täkäläiset miehet kokevat parisuhteensa, puolisonsa, isyytensä - missä määrin Suzukin kuvaama aktiivisen toimijan ja passiivisen odottelijan suhde on totta täälläkin, tänäkin päivänä. Vai onko kyse kulttuurista ja ajankuvasta (yksi tarinoista nojasi vahvasti filmirulliin ja lankapuhelimiin, joten ihan tätä päivää ei aina eletty.)

Vaikka jossain määrin oli tylsää lukea tarinoita, joissa vaimot ja äidit ovat näin passiivisia, samalla tuli sellainen tunne, että tuli nähneeksi jotain, mitä ei hetkeen olekaan nähnyt. Ja että miten ihanaa on, kun ei tarvitse itse olla sellainen vaimo ja äiti.

Kurkistuksena Japaniin kirja oli myös ihan jees.

Itse tarinoista sen sijaan en niin välittänyt. Eikö olekin ristiriitaista! Paljon oli kiinnostavaa, mutta tarinat eivät jotenkin juuri minulle toimineet. Erikoinen lukukokemus siis.

Dead Set

Richard Kadreyn Dead Set oli vähän sellainen välipalan kaltainen juttu. Zoen isä on kuollut, ja äiti taistelee kaikenlaisten vakuutusasioiden ja työnhaun kanssa, ja Zoe murjottaa koulussa.

Sitten Zoe tapaa erikoisen levykauppiaan. Peruskokoelman lisäksi tarjolla on myös mahdollisuus kuunnella sieluja halpaan hintaan. Ja kas, sattuu olemaan niin, että rakkaan isän sielukin siellä levylaarissa olla möllöttää. Tämä kaikki johtaa sellaiseen hieman pöljään mutta joiltakin osin myös oikein virkistävään seikkailuun. (Ai miten niin virkistävään? Tässä ei ollut kuulkaa väkisin väännettyä romanttista kuviota.)

Kirja oli oikein opettavainen. Minä löysin siitä selkeän sanoman: Naiset! Älkää koskaan jättäkö omaa uraanne hyllylle viideksitoista vuodeksi vain siksi, että menitte lisääntymään! Pitäkää ammattitaidostanne huolta ja jakakaa hoitovastuu puolisonne kanssa!

Niinpä niin. Minua kyllä vitutti Zoen äitiparan puolesta.

No, sinä nyt oletkin tuollainen äiti-ihminen, te ajattelette. Et vaan tajua. Ja voihan se niinkin olla, mutta parhaat nuorten (ja lasten ja nuorten aikuisten) kirjat koskettavat kaikenikäisiä. Jos Zoe oli minusta pölö NYT, on vaikea kuvitella, ettenkö 14-vuotiaana olisi huutanut kotoaan livistävälle, ihan-kohta-takaisin-tulevalle romaanihenkilölle, että "Jätä nyt edes joku lappu!"

Ja sitten vielä sekin, että jos nyt sattuu kohtaamaan levykauppiaan, jolla - YLLÄRI - on juuri sinun lähimmäisesi sielu levyllä, ja hän haluaa siitä vain jotain pientä vastineeksi, hampaan vaikka - kuka nyt ei juokse toiseen suuntaan? No Zoe ei juokse. Magiahan ei ole todellista eikä outo heppu sillä hampaalla varmaankaan mitään tärkeää tee. Sieluja sillä on tosin äänilevyillä, mutta taikuus? Pfffft.

More Than This

Patrick Ness on pikku hiljaa hivuttanut itsensä elämässäni sellaiseen asemaan, jossa ostan vaikka tyypin kootut ostoslistat, jossa hän sellaiset päättää julkaista. Tai vähintäänkin lainaan ne kirjastosta. Kuten nyt nuortenkirjan More Than This.

Siinä eräs nuorisolainen, Seth, hyppää hyiseen mereen ja kuolee. Ja herää sitten vähän myöhemmin jostain, joka hyvin todennäköisesti ei ole taivas tahi helvetti, eikä myöskään yrittäjän kokemus taivaasta tai helvetistä, anteeksi, pakko oli ruveta veistelemään puujalkavitsejä. Ja siellä jossain on muitakin. Ei kovin monia, mutta joitakin.

Ja siitä sitten vaan mysteeriä selvittelemään, eikö? Oliko kaikki tässä? Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Saako elämässä vain yhden mahdollisuuden?

Sanon nyt ihan suoraan, että kaikilta osin lukukokemus ei minusta ollut aivan täysosuma. Kyse taisi olla siitä, että kuvittelin lukevani yhdenlaista kirjaa, mutta Ness ovelana poikana kirjoittikin aivan toisenlaista kirjaa.

Kuitenkin aina, kun minä ja kirja olimme samalla sivulla, ja usein silloinkin kun emme olleet - ja eikö toisaalta ole hyvä, että kirja saa lukijansa aidosti ihmettelemään, mitä hittoa on tekeillä - kyseessä oli ihan täysosuma. Seth oli mainio päähenkilö, teini-iän angsteissaan jotenkin niin oikein, ja sitten herättyään niin, no, itsekeskeinen, että siinäkin jotenkin niin oikein. Eikä häntä voi itsekeskeisyydestä syyttääkään: kuinka moni meistä ei ajattelisi, mikäli sattuisi heräämään kuoltuaan, että tässä kaikessa nyt on jollain tavalla kyse juuri minusta?

Ja kuinka monelle meistä ei tee hyvää silloin tällöin nähdä, että kyse ei ole ollenkaan minusta? Seth saa tilaisuuden tarkastella mennyttä eri tavoin ja - ehkä - päästää irti myös turhasta syyllisyydestä ja menneisyyden kipukohdista.

Ja ollakseen niinkin fiksu kirja kuin on, More Than This myös rullaa eteenpäin kuin juna. Luettavuudeltaan tämä on kuin erityisen hyvin kirjoitettu trilleri: tuskin malttaa laskea käsistään.

The Inferior

Peadar Ó Guilínin The Inferior on joku muinainen Locus-suositelma, jonka luin vihdoin, kun se saatiin sähköisenä lisänä kirjaston kokoelmiin.

En voi väittää mainittavasti pitäneeni teoksesta. Se tuntuu jollakin tavalla olevan jonkinlainen tosi-tv -ilmiön tummapintainen peili: Stopmouth edustaa ihmislajia, jolla ei mene kovin hyvin. Joka puolella on petoja, joita pitää metsästää ennen kuin ne metsästävät takaisin. Heimo on ensisijainen, eikä yksilöllä ole niin väliä: heidät, joilla ei enää jalka nouse, vaihdetaan empimättä jonkun petojen heimon kanssa. Joka puolella suhisee jotain satelliitteja, joista käy selväksi noin ensisekunnilla, että kameroitahan ne.

Sitten maahan syöksyy yksi satelliitti ja sen sisältä löytyy nainen.

Koska tosi-tv -väännös taustalla on niin ilmeinen, menee hetki, ennen kuin tajuaa, että kirjoittaja on myös siirtänyt teoksensa aika kauas tulevaisuuteen. Pelkällä lihalla pärjäävät ihmiset eivät toden totta ole ihan nykymenon mukaisia - mietin pitkän tovin, miksei kellään ole keripukkia. Taustatarina jää kuitenkin kauhean monimutkaiseksi ja epäselväksi. Ó Guilín ei tunnu edes yrittävän kertoa, mitä on tapahtunut ja miksi, enkä minäkään enää jossain vaiheessa halunnut siitä sen enempää tietää. Näin eritoten siksi, että tosi-tv -viihde (kuten sentään selviää) on kehitetty nimenomaan sirkushuveiksi kansalle, jolla ei itselläänkään mene kovin hyvin. Ankeutta siellä, ankeutta täällä, ja kaikki tämä yleinen ankeus oli aika raskasta luettavaa.

Suosittelen kaikille, jotka pitävät ylenpalttisesta ankeudesta.

Ai kamala, tulipa syyllinen olo, kun kirjoitin näin negatiivisesti tästä.

Remember Why You Fear Me

Aina, kun kirjoitan kauhugenreen kuuluvasta kirjallisuudesta, törmään ongelmaan kauhusta; mitä se ylipäänsä on ja miksi se aika usein on jotenkin kamalan epäpelottavaa kaikessa kaavamaisuudessaan.

Aluksi siis kohottelin kulmakarvojani Robert Shearmanin novellikokoelman luokittelulle kauhukirjallisuudeksi - siis kirjastossa. Englanniksi Remember Why You Fear Men on katsottu olevan tummasävyistä fiktiota.

Mutta kuulkaa, tämähän on jumaliste pelottava kirja.

Ei sillä tavalla kovin konventionaalisesti pelottava, sillä Shearmanin tarinoissa pelottavinta ovat usein ihmiset - tai tunteet, rakkauden kääntyminen vihaksi tai välinpitämättömyydeksi tai etäisyydeksi, nekin, mutta silti useammin ihmiset.

Kiskaisen esiin esimerkin: yhdessäkin tarinassa oli jättiläishämähäkki. Se oli toki sinänsä jo vähän raskasta entiselle hämähäkkikammoiselle, mutta giganttinen hämiäinen ei suinkaan ole tarinan pelottavin hahmo.

No nyt tässä tulee sellainen olo, että pelkkää synkkyyttä on elämä Shearmanin kirjoissa. Ei ole, tarinat ovat mainioita, vaikka tunneskaala ehkä jää sinne negatiivisen puolelle.

Jos jotain naristavaa on naristava, vähän pitkältä kirja tuntui. Tekstit ovat kyllä sillä tavalla helppolukuisia, osa lähes jutustelevia, ettei niissä nyt sinänsä nokka kauan tuhissut, mutta jonkinlaista välipuutumista oli havaittavissa. Joitakin tarinoita olisi hyvinkin voinut karsia ytimekkäämmän paketin aikaansaamiseksi.

Silti, mitään en kadu, tämän lukemista nyt ainakaan.

Strange Bodies

Jos sattuu pitämään sellaisista kirjoista kuin James Smythen teoksesta The Machine, joissa on hieman vainoharhainen maailma-murenee-ympäriltäni -fiilis, Marcel Therouxin Strange Bodies kandee ilman muuta ottaa lukulistalle.

Siinä nimittäin Nicholas Slopen saapuu eräänä päivänä, vuosien jälkeen, entisen tyttöystävänsä Susannan ovelle. Juttutuokion jälkeen mimmistä on selvää, että kyseessä tosiaan on Nicholas - vaikka jotain outoa tyypissä on. Mies jättää jälkeensä muistitikun, jossa on vielä oudompi tarina, ja kun Susanna yrittää selvittää Nicholasin tilannetta yhteisten ystävien kautta, hän saa kuulla tämän kuolleen joitakin kuukausia aiemmin.

Ja Nicholasin tarina, se se vasta onkin outo: vaikuttava ja kylmäävä. Theroux käsittelee karmivalla tavalla sitä, mikä meistä tekee meidät. Karmivalla, ja myös hyvin luettavalla tavalla - vaikka jostain syystä odotin kirjan olevan raskas ja vaikealukuinen, se on kaikkea muuta. Teksti melkein lukee itse itsensä.

En spoilaa enempää: spoilatkaa itse itsenne ja lukekaa Strange Bodies.

The Desert of Souls

Aion nyt unohtaa sen syvän epäluulon, jota tunnen, kun joku jenkki (tai sellaiseksi epäilemäni) kirjoittaa seikkailua Tuhannen ja yhden yön hengessä ja tyytyä toteamaan, että Howard Andrew Jonesin The Desert of Souls on joka tapauksessa mahtava tarina.

Ensi alkuun kuitenkin vielä sellainen varoitus, että olen ihan ostettavissa, jos sarjan nimessä on jotain sen tyylistä kuin "Nimi ja Toinenkin nimi -seikkailu". Tässä tapauksessa siis kyseessä oli Dabir ja Asim -tarina, kertojanaan kapteeni Asim, joka toimii muuten eräänlaisena Watsonina Dabirin Sherlockille. Tuttua siis kirjallisuuden konventioista ja lapsuudesta, josta iso osa on kulutettu Tuhannen ja yhden yön tarinoiden parissa, ja ehkä juuri siksi niin oikein.

Dabir ja Asim seikkailevat Bagdadissa noin 700-luvulla tai jotain sellaista (lunttasin tämän) ja magia on toki voimissaan. Kun salaperäinen muukalainen syöksyy Asimin ja Dabirin ja näiden herran jalkojen juureen ja uskoo näiden haltuun tabletin juuri ennen kuin kätevästi heittää henkensä, selvää on, että vauhtia on tiedossa.

Jotenkin koko homma oli miellyttävän maaginen ja kaikkinensa kelpo seikkailu. Asim ja Dabir laukkaavat läpi kartan ja päätyvät kirjan nimenkin kuvaamaan sielujen autiomaahan, jossa oli skaalaa sen verran, että olisin itsekin voinut piipahtaa - no, jos muutama vaara olisi saatu eliminoitua.

Vähän toki näin naisena harmittaa aina se, miten vähän oikeuksia naisväellä tämäntyyppisissä tarinoissa on, mutta onneksi Jones venyttää aikoja ja tapoja sen verran (tai mistä minä tiedän, voihan olla, että ankea rajoittaminen on vasta myöhempien aikojen idea), että mukaan mahtuu yksi itsepäinen mimmikin. Mitään sen kummempaa emansipaatiota on kuitenkin turha odottaa.

Mutta nyt ei sellaisista välitetä: The Desert of Souls oli juuri se kirja, jota tähän syksyyn kaipasinkin. Kelpo hupia.

Lost Everything

Pidin joskus kovasti Brian Francis Slatteryn Avaruusbluesista (vaikka tätä muinaista blogitekstiä lukemalla ei voi alkuunkaan päätellä, miksi näin oli. Haluaisin ajatella, että olen vuosien saatossa petrannut, mutta koen itselleni valehtelun vaikeaksi.)

Lost Everything siis kiinnosti lähtökohtaisesti.

Kirja kertoo kahdesta miehestä, jotka matkaavat joella. Ympärillä on käynnissä jonkinlainen apokalypsi, kaikkialla soditaan, vastarintaliike toimii, kukaan ei tiedä miksi. Kaikki ovat menettäneet kaiken. Ja takaa tulee kaikkien aikojen myrsky. Sellainen, jonka jälkeen maailma ei ole enää entisensä, jos on ollenkaan.

Ja nyt olisi syytä löytää toisen miehen poika.

Lost Everything oli itselleni vähän vaikea. Tavallaan kirja on unenomaisuudessaan mainio, enkä voi olla rakastamatta sitä tunnetta, jossa jokin valtava on ottamassa ohjat. Toisaalta kaiken tämän unenomaisuuden kääntöpuoli oli jonkinlainen vaikeus saada itse tarinasta otetta. Slattery kertoo kaikista ja kaikesta, ja pikku hiljaa lyhyen romaanin aikana jonkinlainen kuva rakentuukin. Se vain on hyvin häilyvä kuva.

Jokin tässä toi mieleen etäisesti McCarthyn The Road -kirjan, vaikka Lost Everything on toisaalta paljon valoisampi. Ja miksipä ei olisi, sillä jollain tasolla kirjan houkutus on se helpotus, jonka tuntee kun päästää irti kaikesta. Lentää myrskyn mukana.

Vaikea siis, mutta hyvä. Lopulta.

Charm

Hehehihihoo! Sarah Pinborough:n satutrilogian jokin osa Tuhkimoineen tuli vihdoinkin kirjastoon (jo aikaa sitten, olen taas jäljessä, katsokaas): ja kuinka käy! Charm tarjoaa Pinborough:n päähenkilöille hyviäkin uutisia!

Jos nyt muistelen trilogiaa, sanoisin, että Poison oli mainio, Beauty lievästi pettymyksellinen ja Charm taas mainio. Siinä Tuhkimomme ei ole mikään siveellinen ja kaltoinkohdeltu immyt vaan sellainen oikea ihminen. Yhtäältä kunnon pyrkyri (mutta ehkä enemmän nuoruuttaan ja pöljyyttään) ja toisaalta sisältäen mahdollisuuksia kasvaa aistilliseksi naisihmiseksi.

Samalla kierroksella vieraillaan entistenkin päähenkilöiden luona.

Kaiken kaikkiaan viihdyin ja viihtymisen ohella pidin siitä, etteivät asiat ole niin kovin satumaisen mustavalkoisia.

Ainoa narinan aihe on tuo kansi - miksi, miksi! Kun näille on ne ässät satuaiheisetkin olemassa! Pois kannesta, sinä geneerinen kaunotar!

MaddAddam

Margaret Atwoodin MaddAddamista olin kuullut vähän sellaista "ei sarjassaan parasta" -mutinaa. Minä en moista kuunnellut, vaan kun sain tämän käsiini, olin ihan että shut up and take my money. (Mutta ei kirjasto sitten kuitenkaan halunnut rahaa. Mukava laitos se on.)

Siinä lukiessanikin olin vielä, että shut up jne. Ja kirjan lopetettuanikin olin ihan sillä tavalla, että kuulkaa minua ei nyt mikään analyyttinen kiinnosta. Jossain vaiheessa, kesken sarjan, tulin näemmä siihen tulokseen, että Atwood on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua, ja vaikka, okei, MaddAddam ei ollut aivan yhtä puhdaslaatuista kirjallista kokaiinia kuin The Year of the Flood, väitän kuitenkin, että ero on hiuksenhieno, enkä todellakaan aio valittaa.

Haluan tätä vain lisää.

MaddAddam kertoo aiemmissa teoksissa fiitanneen Zebin tarinan jatkaen hieman eteenpäin suuresta tulvasta selvinneiden kanssa. Toisena päähenkilönä on Toby, lempparisankarittareni, jonka kanssa kärsin suurta epävarmuutta ja iloitsin aina, kun siihen oli aihetta.

Nämä voisin ostaa omaankin hyllyyni. Kovakantisina. Hyvälle paperille painettuna. Tiedättehän. Sitten voisin lukea niitä uudestaan ja uudestaan ja kun en lukisi, voisin ihailla niitä.

One-Eyed Jack

Elizabeth Bearin One-Eyed Jack oli jotenkin vähän kummallinen kokemus. Luulin lukevani kirjaa, joka sijoittuu nykyhetkeen, mutta oikeasti se sijoittuu vuoteen 2002 (jolloin se oli kai kirjoitettukin, vaikka julkaisu tapahtui aivan vastikään). Ja tässä sitä taas huomaa, miten lähimenneisyyteen sijoittuminen ja etenkin lähimenneisyyden teknologia jotenkin oudosti vanhentaa teosta.

Ei sillä, että kirja muutoin olisi erityisen tomuinen. One-Eyed Jack sijoittuu Las Vegasiin, jonne kokoontuu melkoinen kavalkadi myyttisiä henkilöitymiä taistelemaan kaupungin herruudesta. Tämä osa toimii hyvin.

Mutta mutta. Bear on kirjoittanut jotain, joka on lähinnä pitkitetty sisäpiirin vitsi. Kirja on täynnä viittauksia esimerkiksi tv-sarjoihin, joiden henkilöitä en tunnistanut alkuunkaan. Tarina sinänsä toimii erinomaisesti meille daijummillekin, mutta vähän käy tökkimään kun koko ajan tuntuu siltä, että tajuaa vitsistä korkeintaan 30 prosenttia. (Tietenkin, jos olisin tajunnut viittaukset, tämä olisi minusta epäilemättä hauskinta ikinä.)

No, ehkä se on kasvattavaa. Osaan nyt mahdollisesti asettua paremmin tyttäreni asemaan. Hänestä, 3-vuotiaasta, saattaa tuntua koko ajan siltä kuin tajuaisi vitsistä korkeintaan 30 prosenttia.

Suosittelen heille, jotka pitävät urbaanista fantasiasta ja tykkäävät bongailla viittauksia.

Starbound / Earthbound

Starbound ja Earthbound ovat jatkoa Marsbound-kirjalle. Ja nyt tämä Joe Haldemanin sarja on tulkintani mukaan luettu.

(Saattaa sisältää lieviä ja väistämättömiä spoilereita sekä Marsboundin että Starboundin osalta.)

Starbound alkaa, kun Carmen lähtee miehensä ja muutaman muun kanssa lennolle kohti mystisiä toisia - heitä, jotka ovat aikanaan istuttaneet Marsiin muukalaislajin tarkkailemaan ihmiskunnan kehitystä. Lennon tarkoitus on diplomatia, sillä on selvää, että toisilla on pikkusormessaan tarpeeksi vääntöä pistää ihmiskunnalle piste. Sapelin kalistelu ei siis ole vastaus.

Kirjasta iso osa lennettään avaruudessa peltipurkissa. Se oli minusta oikeastaan kirjan parasta antia, ja jollain tavalla kovin leppoisaakin. Haldeman ei lähde ylilyöntien tielle kuvatessaan yhteen tilaan ahdettua joukkoaan.

Lopulta sitten tavataan toiset ja tullaan takaisin kotiin. Muukalaislajin (edustajan) tapaaminen on suoraan sanottuna jokseenkin antiklimaattista. Siksi vissiin Haldeman lähteekin trilogiansa kolmannessa osassa ihan eri tielle ...

...kun Earthboundissa toiset ovat sammuttaneet sähköt vastauksena ihmislajin parantumattomalle tavalle isotella.

Niin että Earthbound onkin sitten Haldeman kirjoittamassa jonkinlaista dystooppista apokalypsia, jossa äkkiä romahtavista resursseista taistellaan veitset hampaissa. Auringon alla on hyvin vähän uutta heille, jotka ovat lukeneet viime aikoina esimerkiksi John Barnesia tai vaikkapa John Varleyta. (Itse asiassa Barnes on jälleenrakennuspyrkimyksineen paljon kiinnostavampi.)

Carmenin ja kumppanusten osalta systeemin romahdus tarkoittaa laukkaamista ympäri karttaa, kunnes kirja loppuu tavalla, joka sai erään Herttoniemessä asustavan kirjabloggaajan sanomaan "jaaha".

En aio mennä niin pitkälle, että marisisin näiden parissa menettämiäni tunteja, mutta eivät nämä lukuhistoriaani minään erityisenä kohokohtanakaan tule jäämään.

Mistification

Kaaron Warrenin Mistification kertoo Marvosta, josta tulee taikuri - mutta joka hallitsee myös sellaisen taikuuden, jota lavoilla ei käytetä.

Samalla Marvon tarina on jonkinlainen kehys, ehkä, sillä ennen kaikkea Marvo metsästää tarinoita. Tarinoita, joita Warren kirjassaan kertoo lähes jatkuvasti. Lukukokemuksesta en osaa sinänsä sanoa mitään, mutta kuuntelukokemus oli erikoinen: välillä lähes unohti, mitä kirjaa ja mitä tarinaa oli kuuntelemassa.

Saattaapi olla sellainen väärin kuunneltu -juttu käsillä nyt, mutta vaikka oikeastaan pidin rosoisista pikkuisista tarinoista isomman tarinan sisällä, siitä isommasta en niin välittänyt. Marvo ei tullut kovin lähelle; seikka, jota ei kyllä kähisevä lukijakaan yhtään auttanut.

Gngngngngn. Anteeksi, nyt ei irtoa enempää. Epäilen, että Warrenilla oli kirjassaan isompi tarkoitus, mutta se hukkui äänikirjaformaattiin. Seuraavaksi voisin kokeilla Warrenin Walking the Tree -kirjaa. Se voittaa kansikuvavertailunkin perusteella Mistificationin.

A Million Suns

A Million Suns on jatko-osa Across the Universelle. Ajattelin lukaista sen ehtiessäni, ettei jää sarja kiusallisesti kesken.

Ehdottomana bonuksena sanottakoon, että tämä on aika nopealukuinen ja ihan viihdyttäväkin.

Miinuspuolena lukijan (siis itseni) kannalta pidän silti sitä, että jännitteestä aika turhan iso - ja teoksen pituudesta aivan liian iso - osa syntyy kommunikaation puutteesta ja ihmeellisestä jäkittämisestä. En jaksa sellaista.

Sitten tulin ajatelleeksi, että ehkä sarjan aiottu kohdeyleisökin lyö päätään seinään ja päättää, että heistä ei ikinä tule tyyppejä, jotka eivät voi vaan saatana avata suutaan kun sen aika on. Ja jos näin on, Beth Revis tekee tärkeää työtä.

Kirja loppui kelpo cliffhangeriin, joten otaksun lukevani vielä viimeisenkin osan tietääkseni, millaisiin itsesäälin, itsesyytösten ja kommunikaatiokatkosten huippuhetkiin päähenkilömme seuraavaksi yltävät.

Unwrapped Sky

Rjurik Davidsonin Unwrapped Sky päätyi lukulistalleni ehkä Finnconin vuoksi, tai ehkä jostain muusta syystä; jostain tarkemmin määrittelemättömästä syystä siitä on myös kovin vaikea kirjoittaa mitään.

Kirja kertoo Caeli-Amurin rappeutuneesta kaupungista, jossa työväestö raataa muutaman hallitsevan huoneen alaisuudessa, kurjissa oloissa. Kurjuudesta ovat ponnistaneet myös päähenkilöt, Kata (salamurhaaja), Boris (korkeaan asemaan päätynyt työläinen) ja Maximilian (vallankumouksellinen, kuten eräs ranskalainen kaimansakin.)

Kaikkinensa kirjassa on hyvät lähtökohdat (no se vallankumous - ja rapistunut kaupunkikin) ja muutama oikein herkullinen juttu. Vallankumous vaan onnistuu jotenkin, en tiedä miten se on edes mahdollista, mutta näemmä on, jäämään jonkinlaiseksi taustaksi päähenkilöiden tuskaillessa etualalla.

Tuskailtavaa riittääkin, sillä kukaan päähenkilöistä ei ole erityisen sympaattinen hahmo: kaikki ovat emotionaalisesti kovia ja moraalisesti kovin päteviä selittämään ikävämmät tekonsa. Itselleen ainakin. Lukija saattaa nostaa kulmakarvaansa.

Kirjassa parasta on alku: kun yksi päähenkilöistä käy soutelemassa merellä, Caeli-Amurin uponneen sisarkaupungin yllä. Kun tapahtuu surullisia ja julmalta tuntuvia asioita.

Myöhemmin, kun tuohon uponneeseen sisarkaupunkiin sukelletaan, tämäkin hieman taianomainen hetki särkyy jotenkin turhalta tuntuvalla toimintakohtauksella.

Että en nyt tiedä. Pikaisen googletuksen perusteella tämä on ihan selvästi toiset-tykkää-toiset-ei -kamaa. Itse taisin kuulua jälkimmäiseen leiriin ainakin siinä määrin, että jatko-osia tuskin luen, ellei Internet saa mieltäni muuttumaan väkevillä argumenteilla.

iD

Jatko-osissa piisaa: iD tarjoaa jatkon Madeline Ashbyn vN:lle.

Nyt on näkökulma muuttunut: Amy vetää vN-paratiisia, mutta sinne luikertelee käärme. Ja käärme pakottaa iD:n päähenkilön, Amyyn kovasti rakastuneen Javierin tekemään jotain, mitä tämä ei suinkaan tahtoisi tehdä.

Vaikka kovasti pidin edellistä kirjaa nuorisolaisille sopivana, tämä iD on minusta kovin selkeästi aikuisten. Opus on nimittäin aika tummasävyinen ja synkkä, eikä kai se mikään ihmekään ole. Von Neumannin koneet ovat Ashbyn maailmassa orjia, vailla vapaata tahtoa - mutta eivät vailla tunteita.

Vaikka opus herättää paljon kiinnostavia ajatuksia (etenkin ihmiskunnasta), en nauttinut siitä ihan varauksetta. Välillä vähän pölö seikkailullinen juoni tuntuu istuvan huonosti synkkään yleistunnelmaan.

Mutta mitään en kadu. Tämäkin kirja jätti jälkeensä ajateltavaa, vaikka nyt sitten synkeänpuoleista ajateltavaa.

Slow Apocalypse

En voinut sille mitään: vertailin John Varleyn Slow Apocalypse -kirjaa koko ajan Will McIntoshin Soft Apocalypseen. Enimmäkseen siksi, että pitkään kuvittelin kirjojen olevan samannimisiä.

Aika on tehnyt tehtävänsä: kun joskus muinoin marisin Soft Apocalypsen lopusta, juuri nyt se tuntui minusta suunnattoman hehkeältä aseelta tässä vertailussa.

Vaikka, no, ei Soft Apocalypsekaan huono ole, mutta kuitenkin jotenkin ehkä vähän nähty. Käy nimittäin niin, että yhtäkkiä loppuu öljy - tällekin tarjotaan selitys, mutta sitä ei ikinä päähenkilöiden näkökulmasta vahvisteta. Kun öljy loppuu, keskushallinto tekee ensin kaikkensa salatakseen tilanteen, mutta kriisi on lopulta väistämätön.

Päähenkilö Dave saa kaikesta hieman ennakkovaroitusta ja toimii kuten kuka tahansa hyvintoimeentuleva valkoinen perheenisä: pyrkien varmistamaan oman perheensä selviämisen. Ja pikku hiljaa käy ilmi, että hyvää kannattaa odottaa, huonoa ehkä ei, sillä ympäristö (Los Angelesin vauraampi esikaupunkialue) alkaa murentua ympäriltä - muun maailman ohella.

Kun yhteiskunta ja sen tukirakenteet ropisevat ympäriltä, maailma kutistuu ja taantuu. Sen saavat kokea myös Dave perheineen ja ystävineen lähdettyään lopulta hieman epätoivoiselta tuntuvalle matkalle jonnekin, missä asiat olisivat paremmin. (Missä ne voisivat olla paremmin?)

Minua vaivasi koko kirjan halki suunnaton oikeutuksen tunne. Dave perheineen yrittää selviytyä, kuten kaikki muutkin: suurempi hyvä ei kiinnosta ketään. Valtiosta tulee vihollinen jokapäiväisessä selviytymiskamppailussa, ja kaikki pyrkivät vain pitämään omistaan huolta. Kirja tuntuukin puhuvan lähinnä pienen yhteisön merkityksestä vaikeina aikoina (minkä nyt toisaalta voisi lukea selvänä taantumuksena koko ihmiskunnalle: kun nälkää näkevistä on pakko tehdä niitä toisia.)

Lopussa en voinut aivan välttyä siltä fiilikseltä, että päähenkilön matka on hyväosaisuudesta vaikeuksien kautta hyväosaisuuteen. Se tuntui oikeastaan vähän raskaalta, ja vaikka kirja olikin ihan kiinnostava (ja masentava) tulevaisuuden visio, enkä tunne varsinaisesti hukanneeni aikaa sen kanssa, en sitä suuremmin rakastanutkaan.

Kabu Kabu

Nnedi Okoraforin Akata Witch ei ollut ihan täysosuma just mulle, mutta Kabu Kabu - joka sisältää novelleja - oli tosi vinkeä tuttavuus.

Kirjan tarinat käsittelevät usein samoja teemoja: Nigeria on vahvasti läsnä, sinne matkustaminen ja siellä eläminen; muualle muuttaneen paluu kotiin. Taikuus ja mytologia toki, mutta niiden ohella myös - minusta mitä kiinnostavimmin - öljy ja se, miten öljy-yhtiöiden läsnäolo tuntuu paikallisten todellisuudessa.

Okoraforin naiset eivät pääse helpolla - heidän ympäristönsä on väkivaltainen ja usein etenkin naisten ja miesten väliset suhteet ovat väkivaltaa täynnä - mutta toisaalta he ovat aika vahvoja, eivätkä pelkää voimaansa. Länsimaisen tradition punastelevat neitsyet loistavat poissaolollaan. Virkistävintä ikinä!

Tarinoiden laatu yksittäin tarkasteltuna on vähän epätasainen. Löytyy erinomaista ja sitten vähän sellaista sinne päin -hommaa. Olennaista on kuitenkin ehkä se, että kokonaisuus on mainio. Okoraforia ei ole pelottanut julkaista keskeneräisempää ja heikompaakin tuotantoa, ja seuraus on se, että kokonaisuus tarjoaa enemmän tarttumapintoja. Just hyvä.

Shades of Milk and Honey

Voi maailmankaikkeus, miten en tykännyt Mary Robinette Kowalin Shades of Milk and Honeysta.

Ostin Shadesin joskus Lontoossa käydessäni, ihastuksissani, mutta fiilis laski, kun Booksy sanoi aika suoraan, ettei teoksesta niin välittänyt. (Itse asiassa Booksyn arvio on tosi mainio, lukuunottamatta täysin epäoikeudenmukaista DWJ-vertausta - suosittelen.) Koska Kowal on kuitenkin suoltanut teokselle jatko-osia, jotka aika usein vielä päätyvät erilaisille suositeltavaa-luettavaa -listoille, ajattelin, että jospa se kuitenkin olis tosi ihana.

Ei ollut tosi ihana. Oli tosi pikkusievä ja ikävä.

Kirjan Austen-henkinen juoni menee sillä tavalla, että on kaksi sisarusta, joista päähenkilö on se ei-naimakelpoinen - mutta onneksi hän on sentään erityisen taitava tuhertamaan sillä taikuudella, joka naisille salonkien koristeluun on suotu.

Jos fantasian puolella tuli mahalasku, en osaa pitää tätä romanttisenakaan elämyksenä. Tykkään ihan yli kaiken hyvin kirjoitetusta romanssista, mutta Kowalin päähenkilöt ovat järjestään ikäviä ja ikävystyttäviä, eikä romanttinen viritys lentäisi senttiäkään, elleivät kirjan valittu rakenne ja tyyli sitä vaatisi: jos ostat pääparin välisen vetovoiman, minulla olisi myös eräs planeetta, josta voisin luopua edullisesti.

Sanokaa nyt, etten ollut aivan yksin.

Range of Ghosts

Elizabeth Bear oli kesällä Finncon-vieraana, ja vaikutti niin sympaattiselta kunniavieraspuheessaan, että minä siinä saman tien varasin mobiilisti kaiken, mitä kirjastossa Bearin tuotannosta varattavissa oli (ja muutin radikaalisti mielipidettäni häneltä aiemmin lukemistani kirjoista, mikä on luultavasti hyvin väärin tehty.)

Range of Ghosts päätyi ensinnä luettavaksi, sillä jollain (toisellakin) roistolla oli siitä varaus. Teos aloittaa sarjan, mikä on tietenkin fantasiagenrelle tyypillistä ja etenkin loppua kohden ilmeistä (tarina ei siis  paketoidu kovin siististi.)

Miljöö on omintakeinen: enimmäkseen liikutaan aroilla, hevosilla, nomadiheimoissa. Vähän myös vuoristokaupungissa. Päähenkilöinä on kaksi perimysjärjestyksestä syrjäytettyä, nuori mies (Temur) ja nuori nainen (Samarkar). Vaikka takakansi muuta antaa ymmärtää, kumpikaan ei janoa kostoa tai valtaistuinta, vaan tilaisuutta elää elämäänsä. Etenkin Samarkar on uhrannut paljon tämän tilaisuuden vuoksi - mutta muitakin voimia on liikkeellä.

Pidin Range of Ghostista kovasti. Bear on taitava ja monipuolinen kirjailija, ja sen ohella, että hän kirjoittaa kovin kiinnostavasti esimerkiksi siitä, mitä äitiyden mahdollisuuden menettäminen voi merkitä, on hän onnistunut luomaan myös aidosti ihmeelliseltä tuntuvan maailman.

Jos nyt jostain narisen niin siitä, ettei Bearin teksti ole vielä koskaan tuntunut aivan täysin omalta. Joudun yleensä tappelemaan sen kanssa hieman; niin nytkin. Lukukokemus oli kuitenkin aiempaa miellyttävämpi ehkä siksi, että päätin hyväksyä sen, ettei tämä nyt mene ihan kuin vettä vain. Ja sitten se ikään kuin meni paljon paremmin. Tietty.

PS. Huomenna mennään kirjamessuille, kirjamessuille, kirjamessuille, huomenna mennään ... no okei, olen hiljaa.

PPS. Mutta siis oikeesti, kirjamessut, miten voi olla. Voi että. Siellä on kirjoja ja tovereita. Voiko parempaa olla? Voi, sillä ohessa on myös viini, ruoka & paha krapula -messut. Siis kirjoja, tovereita ja kuohuviiniä. Jipii!

Copperhead

Copperhead on jatkoa Ironskinille - ja sekin on mainio.

Copperheadissa Tina Connolly siirtää näkökulman Janesta tämän siskoon, Heleniin, joka Ironskinissä vaikuttaa vähän, tuota, huithapelilta, mutta saa nyt ison roolin ja vastuun, kun Jane puolestaan haihattelee muissa maailmoissa.

Helen on virkistävä sankaritar: sen lisäksi, että hän on vähän huithapeli, hän on kuitenkin fiksu ja sympaattinen nainen. Joka on naimisissa. On yllättävän virkistävää, että sankaritar ei ole ikään kuin sinkkuvuosiaan suorittamassa vaan ihminen ja nimen omaan sankaritar vielä avioiduttuaankin. Pidän sellaisesta - tässäkin, missä Helenin avioliittoa ei kovin onnistuneeksi voida moittia.

Juoni on minusta ihan mainio - vähän sekava, paikoin, mikä oli myös Ironskinin ongelma, mutta enimmäkseen mainio. Alussa koin tiettyä hämmennystä miettiessäni, millaisia askeleita kahden kirjan välillä on otettu - jatkumo ei ole aivan suora - mutta tästäkin selvittiin.

Parhaimmillaan Connolly minusta silti on kuvatessaan Lontoota, aikakautta ja tilanteita; Helenin ahdistus ja kirjan muidenkin naisten hankala tilanne välittyi lukijalle erinomaisesti.

Suosittelen! Tätä ja Ironskiniä, molempia. Ja mikä parasta, molemmat saa kaupunginkirjaston e-kirjakokoelmasta! Että ei kun klik ja sitten uudestaan klik.

Kaislikossa suhisee

Lainasin lapsen iltasatukirjaksi Kenneth Grahamen klassikkoteoksen, jonka päätin lukea sitten itsekin. (Varsinaisen iltasatusuoritteen tämän kanssa hoiti puolisoni, herra Sivukirjasto, joka sivumennen sanoen vaikutti siltä, että suhiskaa keskenänne. Lapsen mielipidettä ei ole missään vaiheessa tiedusteltu.)

Kaislikossa suhisee on lapsuuteni lemppareita, mutta en toki siitä aikuisiällä paljonkaan muistanut. Sen verran kuitenkin, että ihan ehdottomasti piti saada juuri oikea painos kirjastosta. Mikään uudenaikainen hapatusversio ei tulisi kyseeseenkään.

Edellämainitusta syystä on turha kuvitella, että kyse olisi ollut mistään muusta kuin nostalgiatripistä. Ja ihan mainio nostalgiatrippi kyseessä olikin: Myyrän ja Vesirotan seikkailut olivat mahtavia edelleen. Rupikonna ärsytti vähemmän kuin nuorena - epäilen kokeneeni Konnankartanon herran seikkailut kovinkin epäoikeudenmukaisina, kun olin lapsi. Nyt pikemminkin nauratti. Myyrän koti-ikävä puolestaan itketti (yhä; näiltä osin ei mikään ole muuttunut kuluneina vuosikymmeninä.)

Kirjan brittiläisyys kolahti nyt vielä kovemmin kuin skidinä, tietty. Kaislikossa suhisee saattaa siis selittää viehtymykseni tweediin (ja sen, että Mäyrän kodin jälkeen eräs hobitin kolo oli minusta välittömästi tutun ja kotoisan oloinen.)

Ja oiskohan se sit Narnia seuraavaksi, vai pitääkö siirtyä Ruohometsän kansaan?

Burning Paradise

Robert Charles Wilsonin Burning Paradise oli, eääh, kirja. Sen muistan varmasti.

Okei, pienen kaivelun jälkeen muistan muutakin. Muistan, että siinä elettiin rinnakkaista todellisuutta: melkein kuin omamme, mutta rauhanomaisempi. Huomattavasti rauhanomaisempi. Ainoa mutta on, että rauhanomaisuus johtuu muukalaisorganismista, joka näkökulmasta riippuen on ihmiskunnan loinen tai symbiontti. (Oikeesti, ei toista maailmansotaa, kyllä se on symbiontti.)

No, organismi ei ole täysin rauhanomainen. Cassien vanhemmat ovat osa possea, jolle kävi huonosti, kun olento yritti suojella itseään. Ja nyt tällainen muukalaisotus kävelee kohti Cassien ovea. Huonolta näyttää.

Lopulta Burning Paradise oli minusta enemmänkin kiinnostavampi alkutilanne kuin täydellinen suksee. Loppu kohden kaikki nimittäin hajosi vähän käsiin: muukalaisten kanssa tekemisiin joutuneiden ihmisten on tehtävä isoja päätöksiä hyvin vähäisellä määrällä tietoa. Kehen pitäisi luottaa? Onko rauhan hinta kaiken tämän arvoista? Mikä on tärkeämpää, henkilökohtainen tuska vai koko ihmiskunnan kohtalo? Hyviä kysymyksiä, joihin Wilson ei jotenkin tunnu edes yrittävän vastata.

Ei kirja huono ole, ei ollenkaan, mutta, mutta, mutta - jonkinlaista välityön makua siinä on.

The Melancholy of Mechagirl

Catherynne M. Valenten kokoelma The Melancholy of Mechagirl piti sisällään runoja ja tarinoita, jotka jotenkin liittyvät Japaniin. Tämä on perusteltua, sillä kuten kirjasta käy ilmi, Valente on asunut Japanissa joskus upseerin rouvana (Sivukirjasto esittää teille tämän tiedon sarjassa faktoideja, joita ei osannut odottaa.) (Nyt hän ei asu enää Japanissa eikä ole upseerinkaan kanssa naimisissa.)

Pidin kokoelmasta melkoisesti. Kaikkien tarinoiden kytkös Japaniin ei ollut kuin viitteellinen, mutta kyllä se sieltä aina löytyi kun vähän kaiveli. Runoista (joita taisi olla kaksi) en niin välittänyt. En tiedä mokomasta kirjallisuudenlajista mitään, joten jos runo ei ole sillä tavalla helpomman puoleinen, en osaa edes arvailla, saattaisiko se olla lajissaan hyvä vai huono yksilö. Valente ei ole myöskään aina kirjoittajista suoraviivaisin, ja runoissa se kostautui.

Osa tarinoista jäi mieleen kummittelemaan pidemmäksi aikaa. Osa lähinnä hämmensi. Mutta sellaista se on Valenten kanssa - onneksi kuitenkin aika palkitsevaa silti.