Takkuamista

Me ei rakkaan avopuolison kanssa olla hirveän hyviä koordinoimaan kirjastosta haettavaa aineistoa, minkä johdosta meidän kämpillä on useinkin ollut kaksi kappaletta jotain uutuuslevyä kirjastosta, jota toiset laumoittain jonottavat. Molemmat ovat varanneet sen tyytyväisenä toisistaan tietämättä.

Viimeksi näin kävi kirjan kanssa; mutta M. John Harrisonin Nova Swingiä ei tainnut jonottaa kukaan, vaikka kirjaston kappaleista 2 oli meillä. Kanssanisäkäs luki Nova Swingin ennen minua ja väitti sitä vähän laimeasti hyväksi kunnes kiristin totuuden lukiessani kirjaa itse, 5 sivua ennen loppua. Kävi ilmi, ettei kanssanisäkäskään siitä oikein pitänyt.

Minulle jäi sellainen epämääräinen tunne, että todella etäisesti tarkasteltuna Nova Swing on oikein hyvä kirja - katsokaa vaikka mitä Guardian siitä sanoo: "...loisteliaan kekseliäs tummasävyinen jatko [blaablaa] ... romaani, joka loistaa genrerajojen halki." No voi olla. Minulle se jäi vähän etäiseksi, eikä oikein imaissut mukaansa. Ei siis koskettanut juuri millään tavalla.

Kirjan juoni sitoutuu Saudaden vyöhykkeeseen, tai tapahtumapaikkaan, jossa todellisuus on vähän mitä on ja voi tartuttaa sinne menevätkin. Vic Serotonin (niinpä niin) opastaa vyöhykkeelle turisteja, Albert Einsteinin näköinen etsivä yrittää saada Vicin kiinni rikoksesta ... sellaista. Nyt kun mietin, niin tästä jäi ehkä vielä vähemmän käteen kuin kuvittelinkaan. Vähän masentaa, että ostin joskus tämän kirjan edeltäjän, Valon, itselle ja sekin pitäisi vielä lukea.


OT: Vähän huvittaa, että Otavan "Osta äidille kirja!" -mainoskampanjan ensimmäinen kirja on joku Ihanat kaakut tjsp kauheaa. Ekana! Eikö äidille pitäisi leipoa kakku, eikä ostaa ohjekirjaa, että siinä on ohje, alahan vääntää? Ja muutkin kirjat vaikuttivat kauheilta. Mikseivät äidit saa nauttia?