Meeks

Kuuntelin taannoin Julia Holmesin kirjan Meeks, enkä oikein enää tiedä, mitä siitä sanoisin. Moni on pitänyt tätä hieman unenomaista dystopiaa vallan mainiona, mutta itse en oikein saanut siitä mitään irti.

Meeks kertoo yhteiskunnasta, jossa nuoret miehet löytävät itselleen morsiamen tai käy huonosti. Se kertoo myös yhteiskunnasta, joka on sodassa nimetöntä vihollista vastaan. Yhteiskunnasta, joka palvoo sankareitaan jokavuotisessa juhlassa ja joka on melkoisen aito ja ahdistava dystopia. Kirjassa on kaksi päähenkilöä, naista itselleen etsivä, sodasta palannut nuori mies Ben ja puistossa hengaava pummi, poliisiksi haluava Meeks.

Jään hyvin harvoin miettimään, miksi jokin kirja on kirjoitettu. Minulle riittää yleensä syyksi vetävä tarina, tai hieno teksti, tai lähestulkoon ihan vain se, että paperille on painettu sanoja peräkkän - ja jos kirjoittaja on niillä jotain halunnut sanoa, aina parempi. Meeksin kohdalla sen sijaan mietin useammin kuin kerran, miksi se oikein on kirjoitettu. Kuten sanottua, en saanut siitä juuri mitään irti - en nauttinut tarinasta, en erityisemmin ihastunut kieleenkään, enkä löytänyt siitä oikein mitään sanottavaakaan. Voi olla, että syy oli osin omani: formaatti ei ehkä palvellut teosta parhaalla mahdollisella tavalla, tai ehkä minun olisi pitänyt kuunnella nopeutetun tekstin sijaan hitaampaa versiota. Niin tai näin, huomasin ajatusteni usein liukuvan kirjasta pois ja tarttuvan itsepintaisesti ihan mihin tahansa muuhun.

En suosittele - mutta jos kuitenkin luette, ja rakastutte siihen, olen iloinen puolestanne. Kertokaa minullekin sitten, mikä kirjassa oli pointtina.