Argh, argh, argh. Kirja, josta en millään osaa kirjoittaa mitään - en, ja jos yritän, siitä tulee vain sitä kirjablogeissa pikavauhtia kuuluisaksi muuttunutta mutuhuttua ... vaan mitäpä tuosta. Mutuhuttua teille on täällä ylpeänä tarjoiltu jo hieman yli neljä vuotta, joten samalla saralla jatketaan.
Téa Obrehtin The Tiger's Wife (tämä on muuten suomennettukin) oli juuri sellainen raivostuttavan onnistunut romsku, jonka kirjoittajan ei missään nimessä tulisi olla lukijaa nuorempi, mutta kun tässä näitä ikävuosia kertyy, tämä vaatimus täyttynee harvemmin ja harvemmin. Ja olkoon, jos kerran tällaisia kirjoja kirjoittavat, samperin teinit.
Obrehtin kirjassa liikutaan Balkanilla ja kuullaan kuinka nuori lääkärinainen kertoo hiljattain kuolleen isoisänsä tarinan monen mutkan kautta polveillen. Ja lämpimästi kertookin. En tiennyt, mitä kirjalta odottaa, joten se, miten lumoavia ja maagisia Obrehtin kertomukset ja harvakseltaan (ainakin allekirjoittaneen lukemassa) kirjallisuudessa fiittaavan seudun kuvaus olivat, pääsi oikeastaan hieman yllättämään. Obreht kuljettaa tarinaa vaivattomasti entisen Jugoslavian alueen sodasta vanhoihin taruihin, ja saa kaiken tuntumaan yhtä vaivattomalta.
En oikeastaan halua antaa mitään juoniyhteenvetoa, koska jollakin tavalla sellainen tuntuu erityisen turhalta juuri tämän kirjan kohdalla. Juoni on muutenkin minusta yliarvostettu piirre kirjassa, ja Obrehtin teos ei ollut niinkään juonivetoinen kuin heittäytymään kutsuva. Ainakin minulle.
Téa Obrehtin The Tiger's Wife (tämä on muuten suomennettukin) oli juuri sellainen raivostuttavan onnistunut romsku, jonka kirjoittajan ei missään nimessä tulisi olla lukijaa nuorempi, mutta kun tässä näitä ikävuosia kertyy, tämä vaatimus täyttynee harvemmin ja harvemmin. Ja olkoon, jos kerran tällaisia kirjoja kirjoittavat, samperin teinit.
Obrehtin kirjassa liikutaan Balkanilla ja kuullaan kuinka nuori lääkärinainen kertoo hiljattain kuolleen isoisänsä tarinan monen mutkan kautta polveillen. Ja lämpimästi kertookin. En tiennyt, mitä kirjalta odottaa, joten se, miten lumoavia ja maagisia Obrehtin kertomukset ja harvakseltaan (ainakin allekirjoittaneen lukemassa) kirjallisuudessa fiittaavan seudun kuvaus olivat, pääsi oikeastaan hieman yllättämään. Obreht kuljettaa tarinaa vaivattomasti entisen Jugoslavian alueen sodasta vanhoihin taruihin, ja saa kaiken tuntumaan yhtä vaivattomalta.
En oikeastaan halua antaa mitään juoniyhteenvetoa, koska jollakin tavalla sellainen tuntuu erityisen turhalta juuri tämän kirjan kohdalla. Juoni on muutenkin minusta yliarvostettu piirre kirjassa, ja Obrehtin teos ei ollut niinkään juonivetoinen kuin heittäytymään kutsuva. Ainakin minulle.
6 comments:
Tämä on keikkunut lukulistallani jo kauan. Nyt taas muistin kuinka kovasti haluan tämän lukea :)
Sama kuin Elma Ilonalla, heittäytyminen kuulostaa aivan loistavalta.
Ei ollut mutuhuttua, vaan muistutti että haluan lukea tämän kirjan. :)
Huippua, että kaikki olette tästä kiinnostuneita!
Mua aina vähän hirvittää suositella jotain kovasti. Nytkin, koska pelkään, että petytte. Toivottavasti ette, sillä minusta tämä oli kerrassaan mainio.
Tässä alkaa kaipaamaan sitä paranormaalia mutuhuttua...
Pöh. Tämä nyt oli vähintäänkin maagista realismia ja päätyi lukulistalleni Locuksen suosituksesta ;)
Post a Comment